Yhteisvastuu alkaa olla varma

Suomen Pankin talouskatsaus osui mielenkiintoiseen päivään. Synkältä viestiltä vei vähän pohjaa se, että samaan aikaan Turun telakka julkaisi tervetulleen suurtilauksen Tallinkilta. (Kiistämättä madonlukuja, joita pääjohtaja Erkki Liikanen tykitti joka sektorille.)
Omalta kannaltani vielä kiintoisampi ajoitus oli se, että tänään Euroopan keskuspankki joutui myös myöntämään TLTRO-ohjelman toisenkin jaon epäonnistuneen (kts. Taloussanomat). 
Kuten ennakoin tässä blogissa jo syyskuussa, eurooppalaiset pankit eivät nyt himoitse halpaa lainarahaa. Financial Timesissä muuan markkinavoima kiteytti: "Ilmaistakaan kaljaa ei pysty juomaan loputtomasti". 
EKP on koettanut vähätellä tapahtumaa madaltamalla odotuksia koko ajan ennen h-hetkeä. Muistamme kuitenkin, että kun syksyn TLTRO jäi alle odotusten, keskuspankki kertoi monia hyviä syitä, miksi joulukuussa pankkiraha kelpaa paljon paremmin. Ei kelvannut.
Liikasen tiedossa floppi oli jo etukäteen, joten itse kiinnitin huomiota esityksen viimeiseen diaan. EKP on harjoittanut "historiallisen kevyttä rahapolitiikkaa"...

"Rahapoliittiset lisätoimet" tarkoittavat yrityslainoja  (joita Euroopassa on tarjolla murto-osa siitä, mitä EKP olisi valmis ostamaan, kuten kerroin samassa blogissa). Kun EKP ilmoittaa aikovansa hankkia markkinoilta noin 1000 miljardin euron edestä arvopapereita, niiden on oltava valtioiden velkakirjoja. 
Markkinat ovat jo varmoja, että näin käy. 
Ja koska markkinat toteuttavat omia ennustuksiaan, vaihtoehdon hinta nousee. Enää ei ole edes kysymys siitä, onko rahapolitiikan järjestelmällinen ja jatkuva keventäminen (QE eli Quantative Easing) oikea tapa potkia Euroopan lamataloutta liikkeelle – vaan siitä menettävätkö sijoittajat taas kerran uskonsa rahaliiton kykyyn tehdä päätöksiä. Seuraukset nähtiin jo 2010–2012.
Vain poliitikot haraavat vastaan, varsinkin Saksassa – ja Suomessa, kuten olen jo väsyksiin asti viime kuukausien blogeissani arvioinut. 
Yhteisvastuu tulee. Mutta tuleeko se ennen Suomen eduskuntavaaleja? 

Suomen Pankki elvytysrintamassa – entä Suomi?

1970-LUVULLA Neuvostoliiton johdon kommunikeoita luettiin mikroskoopin avulla: montako kertaa Suomen yhteydessä mainittiin luottamus, montako kertaa YYA.

Samanlaista sanansaivartelua on Euroopan keskuspankin tulkitseminen.

EKP:n neuvosto kokoontui eilen (4.12.) pohtimaan, mitä keskuspankki voisi tehdä taantumaan jämähtäneen Euroopan auttamiseksi. Pääjohtaja Mario Draghi on pitkään – ja myös puheessaan Helsingissä viime viikon torstaina – väläytellyt EKP:n ostavan eurooppalaisia arvopapereita noin 1000 miljardin edestä.

Mutta kuinka sitova lupaus voidaan tehdä? 

Sanamuoto intend (aikoa) on vahvempi kuin expect (odottaa). Tämän päivän kremlologit eli frankfurtologit olettavat, että ”aikominen” tarkoittaisi QE:n (Quantative Easing) eli Yhdysvaltain Fedin mallin mukaisen väljän ja yritysrahoitusta elvyttävän rahapolitiikan alkavan heti vuodenvaihteen jälkeen. Eritoten saksalaiset vastustavat tätä.

EKP:n 24-jäseninen neuvosto siis äänesti aikomisen ja odottamisen välillä.

Sattumaa tai ei, pääjohtajan kotimaan lehdet Corriere della Sera ja La Repubblica osaavat kertoa, että äänet jakautuivat ”aikomisen” hyväksi 18–6 tai 17-7. 

Yllätys ei ole, että saksalaiset, hollantilaiset sekä baltit äänestivät elvytystä  vastaan. Taloussanomien siteeraama saksalaislehti toteaa, että pankin johtokunta on jakautunut jyrkästi kahtia, mikä voi hidastaa "aikomista". Italialaiset kuitenkin ilahtuivat, että talouskurimaista Suomi on johdattanut Itävallan elvytysleiriin: Suomen Pankin Erkki Liikanen tukee Draghia, samoin virkaveli Ewald Nowotny.

Ideologinen raja ei kulje siis enää pohjoisen ja etelän välillä, vaan piirtyy nyt Suomenlahteen.

OLENNAISTA tietenkin on, missä mittakaavassa ja miten tarmokkaasti EKP ryhtyy elvyttämään. 

Öljyn hinnan halpeneminen laskee euroalueen inflaatio-odotukset lähes nollaan (joskin piristänee talouskasvua). Ilmaan heitetty 500 miljardin osto-ohjelma ei taida nostaa euroaluetta lähelle kahden prosentin tavoitetta. Kun siis QE1 pannaan liikkeelle, valmistaudutaan QE2:een ja varmaan QE3:een.

"However"

Jos rahalaitos laittaisi liikkeelle rahaston yhtä hämärillä tiedoilla kuin EU-komissio eilen, se ei läpäisisi Suomen finanssivalvontaa.

Sanotaan se vielä kerran. 

EU ei ole laittamassa uutta rahaa uuteen rahastoon.

Komission puheenjohtaja Jean-Claude Juncker julkisti eilen korskeasti nimetyn ”Eurooppalaisen strategisten investointien rahastonsa” (EFSI, European Fund for Strategic Investment).

Hän ylvästeli puheessaan Euroopan parlamentille, että ”joulu on tullut etuajassa”. Jos tässä on joulupukin koko anti, eurooppalaiset kodit viettävät Kristuksen syntymäjuhlaa valottomasti ja vaisusti, vanhoihin säilykkeisiin turvautuen.

Varsin pikku joulu.

Juncker on löytänyt kahdeksan miljardia euroa löysää rahaa EU-budjetista, joka voidaan nyt varata vakuudeksi Euroopan investointipankin (EIP) lainanottoon.

Juncker ilmoitti, että noilla kahdeksalla miljardilla saadaan 16 miljardin vakuus. Miten summa tuplautuu? Löytyykö EU-budjetista toiset kahdeksan miljardia, vai onko EU:lla jokin menettely, jolla jo vakuus vivutetaan kaksinkertaiseksi? Juncker ei kertonut.

Kun summaan lisätään EIP:n holveista yllättäen löytyvät viisi miljardia, kasassa on laskennalliset 21 miljardia, jolla investointipankki voi kerätä markkinoilta 63 miljardia euroa jaettavaksi eteenpäin. Vivutuskerroin: kolme.

Loput 252 miljardia euroa – siis neljä viidesosaa – pitäisi löytymän yksityissijoittajilta. Oikeaa rahaa. Sitä epäilee moni, esimerkiksi BBC:n arvostettu taloustoimittaja Robert Peston.

Valtiovarainministeriön Markus Sovala tiivisti hankkeen hyvin tämän aamun Helsingin Sanomissa: se on ”komission märkä uni”.

Kuten eilen ounastelin, ”rahasto” ei toimi, elleivät EU-jäsenmaat talikoi siihen omaa rahaa. Sovala toki ihmetteli, miksi Suomi haluaisi kierrättää omat elvytyshankkeensa Brysselin kautta, jos tarvittaessa valtio saa lisävelkaa halvalla.

No minäpä kerron.

Brysselin pyramidihuijaus

Kaveri lupaa investoida yritykseesi 315 000 euroa. Laitat siis firman pystyyn ja pyydät luvatut rahat. Kaverisi sanoo, että rahaa ei ole, mutta hän voi taata 21 000 euron lainat. Jostain löytyvät varmasti loput 296 000 euroa – siis 93 prosenttia luvatusta pääomasta. Se tosin edellyttää, että laitat itse vielä muutaman kymppitonnin.

Olisiko sinua huijattu?

Kuta kuinkin näin toimivat Jean-Claude Juncker ja Jyrki Katainen esitellessään tänään keskiviikkona suunnitelmansa Euroopan investointien käynnistämiseksi.

Komission uusi puheenjohtaja lupasi kesällä koota 300 miljardin euron investointipaukun, jotta Eurooppaa koetteleva kysyntälama lieventyisi. (Viis nyt siitä, että euroryhmän puheenjohtajana 2005-2013 Juncker edisti leikkauslinjaa, jolla lama saatiin aikaan ja pitkittymään. Hyvä, jos näkee järjen valon, vaikka myöhäänkin.)

Ikävä kyllä Juncker ja Katainen eivät löytäneet rahoja mistään. Heidän oli turvauduttava silmänkääntötemppuun. Suomen mediassa se näyttää menneen läpi. Ikävä kyllä Euroopan rahoitusmarkkinat eivät mene yhtä halpaan.

Junckerin-Kataisen ohjelma ei ole 315 miljardin ohjelma. Se ei ole edes 21 miljardin ohjelma. 

Se ei ole ohjelma, ellei sitten viihde-ohjelma. 

Juncker lupasi  21 miljardin takuut EU:n budjettivaroista ja Euroopan Investointipankin voitoista. Takuu ei ole pääomaa. Se ei korvaa pääomaa, jota vastaan voisi edes kuvitella myyvänsä velkaa 15-kertaisesti.

Tätä kerrointa kutsutaan vivutukseksi (leverage). Alkuperäistä pääomaa vastaan voidaan rakentaa velkakirjojen kerroksia (tranche). 

Suomessa on nyt kaikkien aikojen pahin lama

Käsitteet ovat tärkeitä. Käsitteet määräävät käsitykset.
Suomen kielessä ei ole vakiintunutta käännöstä käsitteelle The Great Depression – Suuren laman sijaan yleensä puhutaan vain "1930-luvun lamasta". 
Aikalaiset käyttivät sanaa pula-aika. Suomalaisille maailmanlaajuinen talouden taantuma näkyi siis puutteena ja hätänä, inhimillisenä kärsimyksenä. Se vertautui nälkävuosiin, jotka olivat tuolloin reilun 60 vuoden takana (kuten Helsingin olympialaiset tästä päivästä). 
Pula, joka kyllä näännytti lapsia hengiltä, ajoi perhekuntia kerjuulle ja "pulamiehiä" hätäaputöihin ympäri Suomea, ei tietenkään ollut aivan yhtä kohtalokas kuin suoranainen nälänhätä. Tässä vertailussa 1990-luvun lama ei tunnu puolestaan aivan yhtä hirveältä kuin – jälleen 60 vuotta aikaisempi – pula-aika.
Vastaavasti nykyään puhutaan varovasti taantumasta. Harva uskoo, että nykyinen taantuma on pahempi kuin 1990-luvun lama (eihän työttömyys sentään yllä puoleen miljoonaan) saatikka 1930-luvun pula-aika (eiväthän tuhannet ole sentään joutuneet mieron tielle).
Talouden mittareilla Suomen nykyinen lama on kuitenkin sitkeämpi kuin 1990-luvulla tai 1930-luvulla.

Danske Bankin maineikas ekonomisti – eikä taatusti mikään vasemmistohippi – Lars Christensen julkaisi ansiokkaan blogitekstin (16.11.). Hän osoittaa yksinkertaisella kuviolla, että Suomen bruttokansantuote on kärsinyt pahemmin ja pidempään kuin 1930-luvun ja 1990-luvun lamoissa.

(c) Lars Christensen. Lähteet: Angus Maddison ja IMF. Vuosi 2014 on IMF:n ennuste

Pikavipillä Emuun

Goldman Sachs ja muut investointipankit myivät Italialle ja Kreikalle kalliit pääsyliput rahaliittoon.

”Se oli näin jälkikäteen katsoen ja ehkä jo silloinkin katsoen iso virhe”, arveli silloinen komissaari Olli Rehn haastattelussa 2012.

Hän ei tietenkään tarkoittanut talouskurin politiikkaa, joka on ajanut Euroopan lamaan, suurtyöttömyyteen ja Suomenkin viennin pahaan kuoppaan. Hän tarkoitti Kreikan EMU-jäsenyyttä, joka alkoi vuonna 2000.

Arvostelen vahvasti kriisimaiden kurittamista kirjassani Suuri kiristys (2014). Teen kuitenkin selväksi, että tiukka ote Kreikan edesottamuksiin on ymmärrettävä maan Emu-historian valossa. Venkoilulle, välttelylle, väistelylle oli kerrassaan tultava loppu.

Kuten aina, vastuuttomien valtiojohtajien lasku jää maksettavaksi tavallisille kansalaisille.

Goldman Sachs rahastaa Kreikan hädän

Kreikan hallitus osoitti luovuutta heti jäseneksi liityttäessä. Sen sijaan, että velkaantumista ja budjettivajetta olisi vähennetty leikkauksin tai veroin, se järjesteli 2002 pankkiiriliike Goldman Sachsin kanssa mutkikkaan valuuttavaihdon eli swapin, joka sai julkisen talouden näyttämään paremmalta.

Kreikka pani liikkeelle 10 miljardin velan dollareina ja jeneinä, jotka sitten vaihdettiin takaisin euroiksi reippaaseen ylikurssiin. 

Toinen käsi jäässä, toinen tulessa

Tämä kuva, johon törmäsin harhaillessani Euroopan keskuspankin datassa, pysäytti.  Ei siksi, että se olisi erityisen dramaattinen, vaan juuri siksi, että se ei ole.

Se on kuva Euroopan rahoituskriisistä 2010-2013, finanssikriisin jäljiltä syntyneestä markkinapaniikista ja poliittisesta kaaoksesta. Se on kuva itkusta ja kärsimyksestä, 10 miljoonasta uudesta työttömästä; kymmenistä tuhansista kotinsa, toimeentulonsa ja terveytensä menettäneestä.  Se on talouskurin, austerityn, kuva. Se on pitkittyvän taantuman, uhkaavan kysyntäalaman ja deflaation kuva.

Ja mikä hätkähdyttävintä, kuva on nätti, hillitty ja harmiton – oikeastaan positiivinen. Käyrä esittää euromaiden maksamia valtionvelan korkoja yhteisvaluutta-aikana.

Missä kriisi, missä maailmanloppu? Enintään näkyy erittäin ripeän edistyksen taittuminen vakiintuneeksi menestykseksi.

Ärräpussitkaan eivät nyt auta

Poliitikot eivät voi enää väistää kysymystä, hyväksyvätkö he EU:n taloudellisen yhteisvastuun vai eivät.

Osallistun 30.9. Suomen Pankin järjestämään keskusteluun Euroopan keskuspankin mahdollisuudesta – tai kenties peräti velvollisuudesta – lieventää EU:n taantumaa.

Olen toki esittänyt EKP:n valtuuksien ja velvoitteiden laajentamista kirjassani Suuri kiristys. Pidän kuitenkin olennaisimpana, että euroalueen talouspolitiikka toimisi jämäkässä yhteistyössä, eikä olisi kansallisten (lue: Saksan) etujen sanelemaa kokonaisuuden vahingoksi.

Tavoitteellinen ja sitova yhteistyö on tietenkin sitä, minkä 99 prosenttia suomalaisista torjuu ”liittovaltiona”. Koska poliitikot eivät uskalla yrittää välttämättömästä mahdollista, yhteisvastuuta toteutetaan takaoven kautta – Euroopan keskuspankin toimin.

En yleensä vuodata kyyneliä keskuspankkiirien puolesta, mutta EKP:n mahdoton tilanne säälittää.

Poliitikot ovat ulkoistaneet vastuun Euroopan talouden elpymisestä EKP:lle. Siinä on kolme ongelmaa; vain kolme, mutta sitäkin suurempaa.

Ensinnäkin EKP on myöhässä, kuten olen moneen otteeseen sanonut. Siitä seuraa, että EKP ei voi juuri vaikuttaa rahapolitiikalla. Mutta senkin vähän, minkä voisi, Euroopan poliitikot torpedoivat.

Poliittisesta pelokkuudesta seuraavat juuri ne asiat, joita halutaan välttää. Ensiksikin pakollinen ja paljon laajempi yhteisvastuu kuin mihin olisi voitu hallitusti ja suunnitellusti edetä. Ja siitä seurauksena populistien ja euroskeptikkojen aseman vahvistuminen.

Narulla ei voi työntää

Radikaalikaan rahapolitiikka ei auta, kun Eurooppaa vaivaa kysyntälama. Kirjani julkaisutilaisuudessa maaliskuussa Lauri Holappa totesi, että ”narulla ei voi työntää”. Toinen keskustelijoista, Sixten Korkman, käytti kolumnissaan täsmälleen samaa kielikuvaa puoli vuotta myöhemmin.

Houre, harha, kestävyysvaje

Miten sellaisesta voi sopia, jota ei voi laskea?

”Valtio on vaatinut, että eläkepäätös vähentää Suomen kestävyysvajetta vähän yli prosentin verran bruttokansantuotteesta”, raportoi Helsingin Sanomat parhaillaan neuvoteltavan eläkeuudistuksen reunaehdoista.

Virke on suomen kieltä, mutta vailla mieltä.

Puretaanpa se osiin.

Valtio?

”Kun kansa saa vallan, kuka sen saa?" kysyi Paavo Haavikko. Nyt täytyy puolestaan kysyä, että kun valtio vaatii, niin kuka vaatii?

Asiayhteydestä käy ilmi, että asialla on valtiovarainministeriön (VM) virkamiesjohto, jota pääministeri tukee. Valtiovarainministeri on sen sijaan hiljaa. Vaatimus on tehty Antti Rinteen ohi, tai yli. Hän pitää silmät tiukasti kiinni, kunnes tilanne on ratkennut.

Kestävyysvaje?

Eläkeratkaisu on osa Jyrki Kataisen hallituksen ns. rakennepakettia, jonka toimeenpanosta päätettiin marraskuussa 2013. Alexander Stubbin hallitus päätti viime viikolla toimeenpanon vahvistamisesta.

Vähän yli prosentti?

Se on kiehtovasti samaan aikaan sekä täsmällinen että epätäsmällinen luku. Tämä kuvaa poliittisen taloustieteen sumeaa, utuista logiikkaa.

Viime marraskuussa VM laski, että Suomen talouden kestävyysvaje on 4,7 prosenttia bkt:stä. Työmarkkinajärjestöjen tehtäväksi oli määrätty sopimus, joka uskottavasti myöhentää suomalaisten keskimääräisen eläköitymisiän 62,4 vuoteen vuonna 2025 (nykyinen odote 60,9 vuotta).

Kun suomalaisen työura pitenee keskimäärin puolitoista vuotta, se huojentaa kestävyysvajetta 1,4 prosenttiyksikköä, VM kalkyloi.

Yhdeksän kuukautta myöhemmin, kun tehtiin Stubbin hallituksen paperi, VM oli pienentänyt kestävyysvajearvionsa 4,0 prosenttiin. Kaavamaisesti laskien myös eläkeratkaisuksi riittäisi 15 prosenttia vähäisempi vaikutus – tästä lienee saatu tuo tarkka, mutta epätarkka ”reilu prosentti”.

Mutta kaikki laskelmat nojaavat tukevasti ilmaan.

KUTEN VM:n arvioiden heilahtelu jo kavaltaa, kestävyysvajetta on mahdoton laskea. Ihan kuin ilmastonmuutoksessa, kukaan ei kiistä itse ongelmaa, mutta vaikutusten arviointi ja arvailu vaihtelee rajusti sen mukaan, kuka arvioi ja arvaa.  Kaikki luvut ovat perusteltavissa.

Kun hallitusta kasattiin keväällä 2011, arvioiden alaraja oli 0,5 prosenttia bkt:stä (Palkansaajien tutkimuslaitos) ja yläraja 8,0 prosenttia (OECD). Se, mikä luku valitaan, johtaa täysin vastakkaisiin poliittisiin johtopäätöksiin.

Kansantaloudellinen Aikakauskirja 2/2011

Hallitus nojautui VM:n arvioon 5 prosentin kestävyysvajeesta (jota mm. professori Pertti Haaparanta arvosteli äärimmäisen tylysti).*

Nostakaa eläkeiän ylärajaa!

Työmarkkinajärjestöt neuvottelevat eläkeratkaisusta, jonka pitäisi pidentää ihmisten työssäolovuosia. Samalla pienennettäisiin aukkoa, jonka väestön ikääntymisestä aiheutuvat kulut louhivat julkisiin menoihin, kestävyysvajetta.*

Ensimmäisenä mieleen tulee tietysti eläkeiän alarajan nostaminen nykyisestä 63 vuodesta vaikkapa 65 vuoteen. Tähän numerototemiin julkinen keskustelu onkin tarrautunut – varsinkin kun elinkeinoelämä kannattaa, ay-liike vastustaa sitä.

Vähemmän puhutaan eläkeiän ylärajasta. 

Loogistahan olisi siirtää nykyinen 63–68 –vuoden haarukka kokonaisuudessaan 65–70 vuoteen. Ylärajan nostoa puolestaan työntekijät kannattavat, mutta työnantajat vastustavat.

Kysymyksessä onkin alaston etujen taistelu. Työnantajat ovat onnistuneet kehystämään oman pyyteensä paljon paremmin ”kansalliseksi eduksi” kuin työntekijät.

Jos eläköitymisen alarajaa nostetaan, työntekijä on velvoitettu olemaan pidempään työssä. Sen sijaan työnantaja on yhä vapaa irtisanomaan iäkkäämpiä työntekijöitään, mikä on yleistynyt viime vuosina.

Toisin kuin monet luulevat, yleinen irtisanomisjärjestys ei suojaa pitkään talossa olleita – kuten Ruotsissa. Kiinnostavaa on, että ay-liike ei ole voimaperäisesti vaatinut eläkeiän noston vastikkeeksi pitkien työsuhteiden parempaa suojaa.

Jos näet virallisesti tavoitellaan ”työurien pidentämistä”, ei kai pitäisi sallia, että työnantaja väkivalloin tai painostamalla ne katkoo?

Yhteisvastuuttomuus

Yhteisvastuu on ruma sana. Melkein yhtä yrjöttävä kuin solidaarisuus.

Eurovaalien ehdokkaat laidasta laitaan vannoivat, että Suomen ei pidä osallistua toisten euromaiden velkaan, eikä antaa rahaliiton sotkeutua Suomen talouspolitiikkaan.

Rahaliiton idea on, että jokainen jäsenmaa vastaa yksin taloudestaan. Mutta mikäs liitto se sellainen on, jonka periaatteisiin ei kuulu jäsentensä auttaminen?  Eikö yhteisvastuu ole suorastaan liitto-sanan määritelmä?

Kuka haluaisi osallistua sotilasliittoon, joka ei lupaisi tulla hätiin, jos johonkin maahan hyökätään?

Suomalaiset ovat käsittäneet yhteisvastuun väärin. Ja ennen kaikkea: yhteisvastuuta on turha vastustaa, koska se on jo voimassa.

Varsinkaan kokoomuksen ja keskustan edustajilla ei ole oikeutta uhota yhteisvastuuta vastaan. Vanhasen–Kataisen hallitus hyväksyi keväällä 2010 järjestelyn, jolla perustettiin vakausrahasto lainamaan hädänalaisille euromaille rahaa.

Suomalaiset osallistuvat yhteisvastuullisesti toisten euromaiden rahoitukseen.

Rahat eivät tietenkään päätyneet itse kriisimaille, vaan niitä velkoneille pankeille.

Ohjelmani demareille vuonna 1996

Vuonna 1996 SDP järjesti avoimen kirjoituskilpailun, jolla käynnistettiin periaateohjelman uudistustyö. 
Osallistuin ohjelmantekoon viettelevällä nimimerkillä Politiikka on tahdon asia - ja voitin kisan. Palkkion, 5000 markkaa, suoritin lyhentämättömänä verottajalle, kuten pitääkin. 
Kirjoitushanke on kuvattu kokonaisuudessaan Image-lehdessä ja kirjassani Viemärirotta (1998). Mutta koska aihe on ikuisesti ajankohtainen ja jotkut toverit ovat tekstiä kyselleet, julkaisen sen uudestaan. 
Ja tietysti voi pohtia, mitä olisi tapahtunut, jos SDP olisi 1990-luvulla ottanut ohjelmani vakavasti.

Tulevaisuuden kohtalonkysymys:

Hallitsevatko markkinat kansalaisia vai kansalaiset markkinoita? 

URHO KEKKONEN julkaisi vuonna 1937 kirjan nimeltä "Demokratian itsepuolustus". Teoksen ydinajatus oli se, että kansanvaltaisten poliittisten liikkeiden on kyettävä puolustautumaan totalitarismia vastaan. Lähes kuusi vuosikymmentä myöhemmin "demokratian itsepuolustus" on entistäkin polttavampi haaste.

Nyt kansanvaltaa ei horjuta mikään ulkoinen uhka, kilpaileva pakkovallan aate, vaan politiikan sisäinen rapautuminen. Vaaleilla valitut edustajat ovat luovuttaneet valtaansa kansainvälisille markkinavoimille.

Rahoituksen ja kaupan markkinat ovat maailmanlaajuistuneet nopeasti 1970-luvulta alkaen, kun pääomien liikkeitä ryhdyttiin vapauttamaan kaikissa vauraissa teollisuusvaltioissa. Maailman valuuttamarkkinoiden

Talouskriisi on tasa-arvon kriisi

Eurovaaleissa on erityinen syy äänestää feministiä. Oikeistolaisen eurojohdon toteuttama julma talouskiristys on heikentänyt huomattavasti naisten asemaa Euroopassa.

Kriisimaille määrätty talouskuri on aina edellyttänyt rajuja ja nopeita leikkauksia julkisiin palveluihin. Euroopassa julkisen sektorin työntekijöistä 70 prosenttia on naisia.

Kun Euroopan Keskuspankki määräsi Irlannille kiristysohjelman vuonna 2010, julkisen sektorin työntekijöitä irtisanottiin 25 000. Jo sitä ennen heidän palkkojaan oli leikattu 15 prosenttia, lapsilisiä supistettu ja sosiaalimenoista vähennetty kolme miljardia euroa. Kaikki täsmäiskuja naisia vastaan, 

Euron vaikeudet saivat alkunsa Yhdysvaltain finanssikriisistä 2008. Havaintojeni mukaan Wall Street ja Lontoon City ovat naurettavuuteen asti machomaailmoja, joissa miehet taistelevat lauman johtajuudesta ja kunnioituksesta.

Lehmanin veljekset jättivät laskun työtätekeville siskoille. 

Taantuma on lisännyt sekä miesten että naisten työttömyyttä. Kyynisten ekonomistien mielestä tämä on "tasa-arvoa"– mutta lukujen takaa paljastuu toinen totuus. 

Miljoonat miehet ovat menettäneet työnsä teollisuudessa ja rakennusalalla. Naiset taas eivät pääse työuran alkuun tai palaamaan työvoiman piiriin. Naisten työvuosia hukataan moninkertainen määrä miehiin verrattuna.

Talouskriisi on ajanut Etelä-Euroopan naisia takaisin mieselättäjän armoille. Konservatiivien kiristyslinja on vahvistanut konservatiivista perhemallia.

Koska taantuma on sukupuolittunut, myös sen korjaamisessa on huomioitava tasa-arvo. 

Euroopan talous on saatava käyntiin määrätietoisella jälleenrakennuksen ohjelmalla. Samalla valtioiden on elvytettävä myös julkisia palveluja siten, että perheellisille naisille taataan pääsy työelämään ja hallitsemaan omaa elämäänsä. 

Mitä teen Euroopan parlamentissa: neljä lupausta

Tilanne Euroopassa on sama kuin Suomessa 20 vuotta sitten. 1990-luvun alussa Ahon-Viinasen hallitus syvensi lamaa ja sai aikaan suurtyöttömyyden. Tarvittiin uusia voimia siivoamaan jäljet, palauttamaan luottamus ja käynnistämään jälleenrakennus.

Nyt vallan pitää vaihtua myös EU:ssa. Leikkauslinjalla ja talouskurilla luotu lama saa luvan loppua. Nyt tarvitaan kasvua, investointeja ja työpaikkoja. Nuorille työtä, vanhoille turvaa - myös Suomessa.

1. Lupaan tehdä kaikkeni työllistämisen ja kestävän kasvun edistämiseksi. 

Eurokriisi ei ole velkakriisi, vaan pankkikriisi, kuten kerron uusimmassa kirjassani Suuri kiristys.

Eurojohto on vihdoin saanut aikaan sopimuksen pankkiunionista, jossa pankkeja valvotaan yhteisvoimin ja tarvittaessa myös puretaan. Se on ensimmäinen askel: seuraavaksi on saatettava voimaan Erkki Liikasen työryhmän esitys sijoituspankkien ja talletuspankkien erottamisesta.

2. Lupaan tehdä kaikkeni sen eteen, että finanssikriisi, joka alkoi 2008 ja jatkuu yhä, ei toistu. 

On arvioitu, että laillinen ja laiton veronvälttely vähentää EU-maiden tuloja peräti tuhat miljardia vuodessa, siis 2000 euroa jokaista EU-kansalaista kohti. Selvää on, että nämä varat tarvitaan eurooppalaisten julkisten palvelujen turvaamiseksi – myös Suomessa. 

Euroopan parlamentti on vaatinut veroparatiisien sulkemista ja yhteisiä toimia verovehkeilyn estämiseksi. Se on kova työ, koska finanssialan lobbareilla on pohjattomat taskut, mutta mahdollista, koska kaksi kolmesta veroparatiisista sijaitsee Euroopan unionista.

3. Lupaan tehdä kaikkeni, jotta verot maksetaan sinne, missä verotettava tuloskin on työllä saatu aikaan. 

Euroopan parlamentti tiukensi komission ilmastonsuojelupakettia siten, että siihen lisättiin maakohtaisesti sitovat tavoitteet uusiutuvan energian osuudelle sekä energiansäästön velvoitteet. Tiukat ympäristötavoitteet antavat Suomen teollisuudelle valtavan kilpailuedun. Ilmastopaketin neuvottelut jatkuvat ministerineuvoston ja parlamentin välillä.

4. Lupaan tehdä kaikkeni kunnianhimoisen ilmastonsuojelun eteen. 

Vaaleissa äänestäjä saa valita, jatkuuko kurjistus - vai alkaako kukoistus.

Äänestäjällä on valta päättää, että epätoivon Euroopasta tulee toivon Eurooppa.

Sen eteen teen kaikkeni.  

Lue lisää: www.timoharakka.fi

Talouskuri jakaa kansan

”Usko talouskuriin vähenee”, otsikoi Helsingin Sanomat eilen (13.5.). Vaikka yli puolet suomalaisista on sitä mieltä, että leikkaukset ja veronkorotukset ovat oikea lääke Euroopan taantumaan, jo reilu neljännes ymmärtää, että talouksien kiristys vain pahentaa tilannetta.

Talouskuria ”jyrkästi” vastustavien määrä on kaksinkertaistunut viime kesään verrattuna. Tuolloinhan Suomen viestimissä ei vielä käytännössä lainkaan kyseenalaistettu Troikan (EU-komission, Kansainvälisen valuuttarahasto IMF:n ja Euroopan keskuspankin EKP:n) pakkotoimia Euroopan kriisimaissa. 

Maailmalla arvostelu oli yltynyt jo pitkän aikaa. Jopa Olli Rehnin eroa vaadittiin, joskaan Suomen media ei sitä havainnut.

Kriittisyyden kasvua en voi omia ärhäköiden tekstieni tai Suuri kiristys –kirjan ansioksi. Ensinnäkin meidän, joiden mielestä Troikka on aiheuttanut valtavaa ja tarpeetonta vahinkoa, joukkomme on yhä vaatimaton: kahdeksan prosenttia. Toisekseen olisi ihme, jos taloustuhon vääjäämätön todistusaineisto ei jo itsessään vakuuttaisi itsenäisesti ajattelevia ihmisiä.

Euroalueen talouskasvu on ollut negatiivista tai nollan tuntumassa jo neljättä vuotta. Laskujeni mukaan euroalue on menettänyt kansantuotetta Yhdysvaltoihin nähden 545 miljardia euroa.

Euroalueelle on tullut 10 miljoonaa uutta työtöntä viidessä vuodessa, ja työttömyysprosentti pysyy vuodesta toiseen yli 12 prosentissa – Kreikassa ja Espanjassa yli 25 prosentissa.

Luvattu kasvu ei koita, vaikka Olli Rehn on vuodesta 2011 säännöllisesti parempaa luvannut. Hän on tietysti oikeassa siinä, että joskus kasvu alkaa, mutta se tapahtuu EU-komission tuhotöistä huolimatta – ja odotellessa on tuhottu miljoonien ihmisten elämät.

On huomattava, että myös talouskurin kannatus on noussut. Epätietoisten joukko on supistunut, mielipide-ero on kärjistynyt.

Niitä, joiden mielestä kriisimaita pitääkin rankaista Saksan, Ranskan ja Britannian pankkien synneistä, on kaksin verroin verrattuna meihin, joiden mielestä kriisin 
pakkotoimet ovat surullinen luku Euroopan historiassa. 

Ensinnäkin euromaiden kansalaiset kustansivat satojen miljardien eurojen pankkituet, joiden ansiosta sijoittajien ei tarvinnut kantaa vastuuta riskeistään. Jokaisesta eurosta, jonka suomalaiset veronmaksajat lainasivat Kreikalle, 77 centiä päätyi pankeille.

Kansalaiset maksoivat pankkituen vielä toiseen kertaan selkänahastaan. Kreikassa saatiin aikaan jopa kansanterveydellinen katastrofi, kun terveysmenoista leikattiin 20 prosenttia. Irlannin julkiselta sektorilta irtisanottiin kymmeniä tuhansia työntekijöitä. Kaikkialla supistettiin sosiaaliturvaa rajusti.

On tehty tulonsiirto Wall Streetin miehille – Euroopan työtätekeviltä naisilta.

Tragikoomisinta tässä ideologisessa ihmiskokeessa on, että se oli turha. Kun kiristystä oli kestänyt kaksi vuotta, kriisi oli entistä pahempi. Vasta, kun Euroopan keskuspankki lupasi taata kaikkien euromaiden velat, jos tarvis tulee, korot lähtivät pysyvään luisuun, jota on nyt jatkunut pian kaksi vuotta. Paniikki väistyi, mutta kärsimys jatkuu.

Kolmas murhe koskee demokratiaa, joka oli jo entuudestaan surkealla tolalla EU:ssa. Troikalle myönnettiin valta puuttua itsenäisten jäsenmaiden sosiaaliturvaan ja työehtoihin, jollaiseen mikään EU-sopimus ei valtuuta. Suuria kriisiratkaisuja ei koskaan tuotu Euroopan parlamentin kansanvaltaiseen käsittelyyn, vaan sovittiin suurten jäsenmaiden itsekkäiden etujen mukaisesti.

Mutta kuten sanoin, enemmistö tulkitsee asiat toisin.

Ja se näkyy eurovaalien kannatusmittauksissa.

Vaikka useimmat myöntävät, että talouskuri on tuonut Eurooppaan sosiaalisen katastrofin, he myös väittävät, että vaihtoehtoa ei ollut. Tämä on tietysti palturia. Totuus on, että oikeunmukaisemmat vaihtoehdot sivuutettiin – sekä periaatteen osalta että toteutuksen suhteen.

Oikeistoliberaalit voivat tunnustaa, että tulos oli ja on karmea, mutta vaihtoehtona oli koko Emun hajoaminen. Tällä lailla voi tietysti aina suhteellistaa. Kansalaissodassa kuoli 30 000 suomalaista, mutta sentään koko kansa ei tuhoutunut.

On aina niin, että kun joku turvautuu TINA-perusteluun (There Is No Alternative), hän on heikoilla jäillä. Mutta tiedotusvälineille se kelpaa. EU-komissio nauttii erityistä immuniteettia. Suomalaiset toimittajat eläytyvät herkästi Olli Rehnin esittämiin puolusteluihin ja julkaisevat niitä lähes muutoksitta ominaan. Paavo Raution tuore kolumni (HS 11.5.) on vain yksi esimerkki.

Talouskriisin syentäjät komeilevat gallupien kärjessä. 

Kokoomuksen Jyrki Katainen hyväksyi valtiovarainministerinä Kreikka-paketin eli pankkituen. Keskustalainen komissaari pani toimeen epäonnistuneen kuriohjelman, jota hän tänä päivänäkin ylistää menestykseksi.

Sen sijaan Jutta Urpilainen kaatui – ainakin osittain – Kreikka-apuun, jota hän ja hänen puolueensa vastusti vimmatusti eduskunnassa keväällä 2010, mutta jota hän ministerinä joutui toteuttamaan. Edes 800 miljoonan euron vakuus, jolla Suomi ainoana EU-maana turvaisi saatavansa Kreikan vararikossa, ei vakuuta kansan enemmistöä. Eurokriisissä Musta Pekka jäi SDP:n käteen.

Vasemmisto on siis jäänyt tappiolle ratkaisevilla hetkillä, eikä ole onnistunut muotoilemaan vaihtoehtoaan selkeästi, voittamaan vastahakoista mediaa puolelleen, horjuttamaan tietämättömyyttä ja vankkoja asenteita.

Vasemmisto ei ole onnistunut herättämään – eikä aina edes itse osoittamaan – myötätuntoa eurokurin syrjäyttämiä kohtaan.

Rohkenen silti olla optimisti. Totuus voittaa lopulta.

Enää en ole yhtä yksin kuin viime kesänä, kun aloitin tutkimusmatkani Suuren kiristyksen syövereihin. Enää en saa vakavia vastaväitteitä, vaan väisteleviä katseita.

Minulle ei sanota: ”Ei, koska…”, vaan: ”Kyllä, mutta…”

En ole yksin. Meitä on muutamia, jotka ovat varmoja, että Euroopan poikkeustila, rahan vallankaappaus, Suuren kiristyksen vuodet jäävät historiaan häpeällisenä jaksona. Se, milloin tämä alennustila päättyy, on eurooppalaisten äänestäjien käsissä.

Urakka jatkuu.

Kuningattareni koripallo

Muistan elävästi, milloin sytyin koripallolle. Se tapahtui ensimmäisessä ottelussa, jonka näin.

Vuosi oli ehkä 1974, ja luokan pojat olivat kertoneet, että illalla kannattaisi tulla koulun jumppasaliin. Suomen cupissa pikkukaupunkimme pojat isännöivät itseään Turun NMKY:ä, mestaruussarjan menestysjoukkuetta. Olin ihmeissäni, kun meidän miehet panivat kunnolla kampoihin rahaseuralle. Ahtaaseen saliin, ruokalan portaille ja pöydille pakkautunut väkijoukko vieläpä vaikutti vahvasti. Mylvimällä, tömistämällä, vislaamalla ja buuamalla osallistuimme peliin – ja käänsimme sen pinnan voitoksi viime hetkillä.

Oli tapahtunut koriksen ihme. Äänekosken Huima voitti, me kaikki voitimme. Vain koripallossa katsojat ovat koko ajan kentällä, ainakin Hiskinmäen koulun hikisessä luolassa.

Huima nousi 1975 mestaruussarjaankin yhtä hermoja raastavasti ja hiuksia nostattavasti. Hongan Matti teki voittokorin Lahtea vastaan viimeisellä sekunnilla. 

Sietämätön paine ja jännitys, sitten vapauttava purkaus. Vasta paljon myöhemmin tutustuin samaan ilmiöön aivan toisella elämänalueella.

Asiaan kuuluu sekin, että Matti ei ollut läheskään veljensä Mikon veroinen pelimies. Mutta yhden silmäräpäyksen ansiosta hänestä tuli paikallinen legenda.

Olen 40 vuoden aikana nähnyt satoja otteluita, ja tietenkin ymmärtänyt, että ratkaisun venyminen viime hetkeen on tuiki tavallista. Suosikkini San Antonio oli viime kesänä 28 sekunnin päässä NBA-mestaruudesta, mutta menetti käsittämättömästi viiden pinnan johdon ja lopulta pokaalin Miamille.

Ja vapun alla juoksin kaupungin halki Töölön Kisahalliin todistaakseni Helsinki Seagullsin nousua korisliigaan mutta viime hetkillä jäätiin Nokian jalkoihin.

Koris on hermopeli. Se ei kaltaiselleni eläytyjälle  ole koskaan varsinaisesi rentouttavaa. Mutta joka kerta se tunnekuohu koukuttaa.

Sydämeni takertui kerran koulun jumppasalin korisukkaan, eikä ole pääsyt irti.

Helsingin-vuosina Huiman pelejä tuli nähtyä harvakseltaan, mutta olin silti pettynyt, kun kotikaupunkini joukkue päätti luopua I-divisioonan sarjapaikastaan. Pienen penkkiurheilijan hiki ja kyyneleet oli vuodatettu turhaan. Vuosi toisensa jälkeen ruutuvihkoihin kirjatut tarkat tilastot olivat arvottomia.

Enkä voinut siirtää tätä hurmosta omalle pojalleni. Yllytin hänet harrastamaan koripalloa, mutta Helsingissä ei enää voinut mennä yhdessä huipputason peleihin.

Suomen suurimmassa kaupungissa, jonne jenkit koripallon aikanaan toivat, tämä pallopeleistä kaupunkilaisin ei enää elänyt. Koris alkoi pesäpalloistua: minun ikäluokalleni on käsittämätöntä, että kärkiottelu voi olla Loimaa vastaan Kauhajoki.

Yllätyin vähän itsekin, kun huomasin, että Huima oli jättänyt sydämeeni aukon. Sitä ei voi koskaan korjata, mutta jotain oli tehtävä.

Kun poikani junioriseura lähti kymmenen muun seuran kanssa perustamaan yhteistä, uutta pääsarjajoukkuetta, lähdin mukaan. ToPon vanhojen talousselkkausten takia tie huipulle on kivinen, mutta ehkä juuri se Seagullsin taistelussa viehättää. Ollaan altavastaajia, se on tuttua.

Seagulls nappasi lopulta paikan Korisliigaan. Huippupelit palaavat vanhaan, sopivasti kulahtaneeseen Kisahalliin. 
Nokia-ottelussa katsomo oli täynnä. Vaikka yleisö ei yltänyt lähellekään lapsuuteni Hiskinmäen älämölöä, joka sai etelän suurseurat parhaimmillaan paniikkiin, tunnelma oli tiivis.

Ja kun seurasin vieressä riehuvaa pikkupoikaa, joka kiljui pää punaisena vastustajan vapaaheittäjälle, hän tuntui heti tutulta. Siinähän olen minä.

Huiman naiset sentään menestyvät korisliigassa.

Occupy Brussels

Euroopan politiikan suuri ongelma on, että sitä ei ole.

Mistä aineksista kansalaismielipide muodostuu, jos EU:n kansalaisilla ei ole yhteistä foorumia, jossa keskustelua käydään? Sen sijaan on 28 valtion kansallinen media, jossa enimmäkseen meuhkataan siitä, onko kansallista etua riittävästi ajettu Brysselissä.

EU on kaikissa jäsenmaissa ulkomaa.

Entä miten kansalaisten tahto voisi vaikuttaa EU-politiikkaan? Euroopan parlamentti on ainoa EU-elin, johon kansalaiset valitsevat edustajansa suoraan. Vaikka sen osuus päätöksenteossa on lisääntynyt merkittävästi viime vuosina, se ei kykene ohjaamaan varsinaista valtakeskusta, komissiota, jolla on aloitemonopoli.

EU-vaaleissa kansalaisen tahto katoaa tyystin matkalla äänestyskopista päätöspöytiin. Demokratiavajeen takia äänestysprosentti jää matalaksi.

Näissä vaaleissa otetaan onneksi iso askel oikeaan demokratiaan. Eurooppalaiset puolueet ovat nimenneet kärkiehdokkaan, jota tarjotaan komission johtoon. Suurimpien ryhmien taistelupari on Jean-Claude Juncker (oikeiston EPP) ja Martin Schulz (sosiaalidemokraattien S&D).

Juncker oli pitkään pääministerinä Luxemburgissa, veroparatiisissa, joka estää veto-oikeudella EU:n toimet verokeplottelun ja harmaan talouden kitkemiseksi. Hän myös johti euroryhmää kriisivuosina 2008-2013, jolloin euroalue ajettiin taloushistorian pisimpään taantumaan, suurtyöttömyyteen ja sosiaaliseen katastrofiin.

Europarlamentin puhemies Martin Schulz ajaa täyskäännöstä nykyiseen kiristyslinjaan. On siis mahdollista, että kansalaisen tahto johtaa viimein tarkoitukseensa. Samalla myös vaalien voittajat joutuisivat, kuten pitää, vastuuseen lupauksistaan.

Euroopan kiristyspolitiikka on synnyttänyt poliittisen vastavoiman – puolueiden ulkopuolelle – Espanjassa, Portugalissa ka Kreikassa. Espanjan Indignados–liike (Suuttuneet) valtasi julkisia tiloja 58 kaupungissa. Madridin keskustan Puerta del Solilla majaili parhaimmillaan 30 000 nuorta lähes kahden kuukauden ajan. Liike levisi myös Atlantin yli: Occupy Wall Street –leiri perustettiin New Yorkissa lokakuussa 2011.

Arabikevät tuli Eurooppaan. Ammattiyhdistysväki ja tulevaisuudeton nuoriso nousivat yhdessä vastarintaan. Mutta nyt leirit on purettu. Kadut ovat tyhjiä. Mitä suuttumuksesta jäi?

Olen miettinyt paljon, miten Euroopan perinteinen, bysanttilaisen byrokraattinen päätöksenteko voisi kanavoida kansalaisten kapinaa. Miten katujen ja torien ääni kuuluisi Brysselin lasitorneihin?

Helppoa vastausta ei ole. Suuttunut nuoriso ei luota puolueisiin ja valtahallintoon. Se ei valitse itselleen johtajia eikä edustajia. Se ei välttämättä edes äänestä.

Vaikka katujen karnevaali on hiljentynyt, työ jatkuu uusissa, radikaaleissa sosiaalisissa liikkeissä, jotka puolustavat pankkien uhreja - häädettyjä, velkaantuneita, köyhdytettyjä. Niille kansalliset poliitikot ovat vihollisia, kansalliset parlamentit pahuuden pesiä.

Mutta tässä paikallinen ja globaali voivat löytää toisensa. Oikeistoliberaalien kiristyspolitiikka on koko Euroopan tauti, joten lääkekin on eurooppalainen. Euroopan parlamentista voi löytyä kumppani kansainväliselle vastarinnalle. Se voi olla keskustelun ja yhteistoiminnan foorumi, jossa kansalaisten tahdosta tulee todella Euroopan politiikkaa.

Occupy Brussels. Occupy Frankfurt. Vallataan Euroopan valta.