Pikavipillä Emuun

Goldman Sachs ja muut investointipankit myivät Italialle ja Kreikalle kalliit pääsyliput rahaliittoon.

”Se oli näin jälkikäteen katsoen ja ehkä jo silloinkin katsoen iso virhe”, arveli silloinen komissaari Olli Rehn haastattelussa 2012.

Hän ei tietenkään tarkoittanut talouskurin politiikkaa, joka on ajanut Euroopan lamaan, suurtyöttömyyteen ja Suomenkin viennin pahaan kuoppaan. Hän tarkoitti Kreikan EMU-jäsenyyttä, joka alkoi vuonna 2000.

Arvostelen vahvasti kriisimaiden kurittamista kirjassani Suuri kiristys (2014). Teen kuitenkin selväksi, että tiukka ote Kreikan edesottamuksiin on ymmärrettävä maan Emu-historian valossa. Venkoilulle, välttelylle, väistelylle oli kerrassaan tultava loppu.

Kuten aina, vastuuttomien valtiojohtajien lasku jää maksettavaksi tavallisille kansalaisille.

Goldman Sachs rahastaa Kreikan hädän

Kreikan hallitus osoitti luovuutta heti jäseneksi liityttäessä. Sen sijaan, että velkaantumista ja budjettivajetta olisi vähennetty leikkauksin tai veroin, se järjesteli 2002 pankkiiriliike Goldman Sachsin kanssa mutkikkaan valuuttavaihdon eli swapin, joka sai julkisen talouden näyttämään paremmalta.

Kreikka pani liikkeelle 10 miljardin velan dollareina ja jeneinä, jotka sitten vaihdettiin takaisin euroiksi reippaaseen ylikurssiin. 

Kuka ei innostu kansainvälisestä pankkiverosta?

Britannian pääministeri Gordon Brown esitti viikonlopun G20-kokouksessa rahalaitosveroa. On suoranainen sensaatio, että Britannia – joka on tähän saakka hyysännyt maailman finanssikeskusta, Lontoon Cityä – liittyi nyt Ranskan ja Saksan seuraan pääomaliikkeiden verottajiksi.
Ainoa valtakunnallinen 7-päiväinen talouslehti Hufvudstadsbladet lietsoi intoa sunnuntaina oikein etusivun pääotsikollaan: ”Nu ska bankskatten utredas”.
Helsingin Sanomat sen sijaan, ehdittyään maanantaina kyytiin, toppuutteli: ”Suomalaisasiantuntijat eivät innostu kansainvälisestä pankkiverosta”.
Mitä tästä pitää ajatella?

Tobin or not Tobin?
"Asiantuntijat" eivät innostuneet ehkä siksi, että oli erinomaisen hämärää, mikä on se "asia", joka piti tuntea. Puhuttiin summittaisesti "Tobinin verosta", jolloin viitattiin amerikkalaisen talouden nobelistin James Tobinin 1970-luvulla ensimmäisenä esittämään valuuttakauppaveroon. Mutta vuosikymmenten varrella keinotteluveron malleja on paranneltu ja varioitu niin paljon, että ”Tobinin verosta” puhuminen on vähän samaa kuin kutsua Keskustaa sitkeästi ”Maalaisliitoksi”.
Siksi on nollauutinen, että valtionvarainministeri Jyrki Katainen, Etlan toimitusjohtaja Sixten Korkman, Suomen Pankin osastopäällikkö Antti Suvanto, ex-kansanedustaja Osmo Soininvaara ja varsinkin rahoitusteollisuuden päälobbari Piia-Noora Kauppi ”eivät innostu” Tobin-verosta.
En minäkään ”innostu” Datsun 100 A:sta.
Toki pitää myös kysyä, miten juuri heistä tuli "asiantuntijat". Ja eikö edes etsitty ketään erimielistä?
"Kansainväliselle pankkiverolle" (jossain muodossa) olisi taatusti löytynyt jopa yksimielinen kannatus, jos HS olisi huolinut asiantuntijoikseen vaikkapa professori Heikki Patomäen , SDP:n puheenjohtajan Jutta Urpilaisen, kansanedustajat Erkki Tuomiojan ja Bjarne Kalliksen, tai veroparatiisitutkija Matti Ylösen.
Tai jos Finanssialan keskusliiton sijasta olisi pirautettu Kepaan, ATTACiin, Tax Justice Networkiin...
Eikö edes kaikkien aikojen keinottelukatastrofi sekä valtavirran taloustieteen näyttävä mahalasku pane toimitusta miettimään, pitäisikö laajentaa tai peräti vaihtaa ”asiantuntijoiden” joukkoa?

Jyrki Katainen vastusti jälleen kerran pääomaliikkeiden verotusta sanomalla, että "järjestelyn pitäisi olla globaali". Niin pitäisi, ollakseen globaali systeemi. Mutta mitä mieltä hän on itse tavoitteesta? Voisiko sitä edistää? Edes vähän?
(Eikä globaali systeemi aina edes ole globaali. Jos Kataisen logiikkaa seurattaisiin, Suomi ei olisi allekirjoittanut Kioton sopimusta, koska kaikki maat eivät ole mukana. Eivät edes keskeiset maat.)
Jo ennen Kataisen lausetta oli selvää, että Suomi ei ole rahoitusturvallisuuden eturintamassa. Ja tottahan päänavaaminen on vaikeaa. Tämä Round Robin-pulma voitaisiin kuitenkin ratkaista seuraamalla Belgian esimerkkiä.
Belgiassa säädettiin jo 2004 laki keinotteluverosta, joka astuu voimaan vasta ja ainoastaan, kun kaikki muutkin EMU-maat ovat mukana.
Mikä estää, Jyrki Katainen, laatimasta tällaisen ehdollisen lain?
(Kaikki muutkin ”asiantuntijat” saavat vastata.)

Tobin to bin?
Gordon Brown ei oikeastaan edes ensisijaisesti ehdottanut Tobin-tyyppistä veroa jokaiselle rajat ylittävälle rahakaupalle. Financial Timesissä (8.11.) julkaistussa puheenvuorossaan hän mainitsi ensimmäisenä eräänlaisen rahoituslaitosten riskivakuutusmaksun, jollaista myös Kansainvälinen valuuttarahasto, IMF, ajaa.
Brown mainitsi muitakin vaihtoehtoja, jotka johtaisivat kuta kuinkin samaan tulokseen. Rahat voidaan kerätä myös koko alaa koskevaan tai firmakohtaiseen vakuusrahastoon. Riskipuskuri voidaan saada aikaan myös pankkien vakavaraisuusvaatimuksia korottamalla. Ja neljäntenä vaihtoehtona Brown mainitsee globaalin rahoitusveron.
Paljon päänvaivaa riskivakuutusmaksustakin tulisi. Pitääkö Suupohjan Osuuspankin maksaa sitä samassa suhteessa kuin investointipankki Goldman Sachsin? Vai enemmänkin, sillä Goldman Sachs ei ole sortunut riskaabeleihin asuntoluottoihin kuten Teuvan pankkiirit?
Kuka määrittelee riskin - ja miten? Eikö juuri se ole osoittautunut vähintäänkin haasteelliseksi?
On turhanaikaista takertua nimenomaan kansainväliseen rahoitusveroon. Nyt olisi hyvä käydä Suomessakin keskustelua parhaista keinoista, joilla sen tarkoitus suunnilleen täyttyisi: massiivisen riskin ja salamannopean keinottelun hinta nousee.
Gordon Brown on lisännyt poliittista tahtoa, raivannut tietä rahoituksen turvallisuuden lisäämiseksi. Se on Suomenkin intressi: että seuraavan, aika pian, päälle kaatuvan kriisin alle ei murskaudu jälleen kolmannes teollisesta tuotannostamme ja taas yli 70 000 työpaikkaa.
Tästä kansainvälisestä yhteisponnistuksesta soisi Suomen päättäjien innostuvan. Jossain vaiheessa. Joutaessaan.

Kateutta! Kostonhimoa! Populismia!

Jos finanssikriisistä jotain opittiin, niin se, että rahakauppiaille ei pidä maksaa miljoonabonuksia ennen kuin varmistutaan näennäisten voittojen todenperäisyydestä. Enää ei yllytetä ketään ottamaan pöyristyttäviä riskejä siksi, että ne kirjautuvat nopeasti voitoiksi, jotka voi rahastaa välittömästi jättiläispalkkioina. Eikö niin?
No ei.
Goldman Sachs -pankki vastaanotti Yhdysvaltain hallituksen tukimiljardeja viime vuonna. Järkeenkäypää siis on, että valtio haluaa valvoa, ettei veronmaksajien rahoja käytetä ja uusia vaaroja aiheuteta maksamalla hillittömiä bonuksia. Goldman oli valmis hyväksymään kaiken muun kontrollin, mutta pankkiirien estotonta rikastumista ei saa estää.
Niinpä Goldman Sachs maksoi velkansa pois etuajassa.
Tänä vuonna Goldman Sachs varautuu maksamaan lähes 23 miljardia dollaria bonuksina, kertoo Financial Times. Kyllä, miljardia. Yksi ainoa pankki maksaa palkanlisää koko Viron valtion kansantuotteen verran.
Pelastaessaan vakuutusjätti AIG:n Yhdysvaltain hallitus maksoi Goldman Sachsille sentilleen AIG:n velat. Näin ollen valtio on kantanut yksityisen yrityksen liiketoiminnan riskin. Vastikkeeksi yritys on yksin kantanut liiketoiminnan voitot.

Jos joku luulee, että jättiläispalkkioilla on jokin yhteys firman hyvään tulokseen, niin tässä vähän faktaa. Citigroup ja Merrill Lynch tekivät viime vuonna tappiota yhteensä 55 miljardia dollaria. Merrill Lynchiä ei enää ole, Bank of America nielaisi sen. Citi on "zombie-pankki", jonka Yhdysvaltain hallitus pelasti (sosialisoi) 45 miljardilla dollarilla.
Kaikesta huolimatta Citi maksoi 738 työntekijälleen kullekin yli miljoonan bonuksen, Merrill Lynchillä 696 neropattia sai miljoonan tai enemmän.
Merrill Lynchin katastrofiin ajanutta pääjohtajaa Stanley O´Nealia rangaistiin 160 miljoonan dollarin erorahalla. Viime toimikseen pankkiirit aikaistivat bonuksiaan, jotta neljä miljardia dollaria saatiin vedettyä välistä vielä, kun firma on olemassa.
Sitten nämä veronmaksajien verenimijät vielä itkevät julkisesti kohtaamaansa "populistista paheksuntaa" ja "kateellisten panettelua". Minustakin moralisointi on väärin. On muutettava lakeja.
Vai osaako joku perustella näiden palkitsemisien oikeutuksen ja järkevyyden? Kuulisin mielelläni!

Mutta Wall Streetilla meno jatkuu kuin entisinä aikoina - aivan kuin 3 biljoonaa euroa, miljoonia työpaikkoja, kymmeniä tuhansia konkursseja ja maailman köyhimpien terveyden ja hengen maksanut finanssikriisi olisi vain pahaa unta.
Meillä kapitalismin kriitikoilla alkavat jälleen ankeat ajat. Vai mitä ajattelet siitä, että eilen käydessäni kustantamossa jäin WSOY:n hissiin jumiin yli puoleksi tunniksi. Selvä merkki, kenties varoitus Mammonan jumalilta?