Syyskuussa 1992 Iiro Viinanen valehteli, että Suomen ”lainahanat uhkaavat sulkeutua”. Siis että Suomi ei saisi ulkomailta rahaa millään korolla.
Uudessa elämäkerrassaan (2010) Iiro Viinanen syyttää Ben Zyskowiczia vehkeilystä. Kun syytetty on protestoinut, Viinanen tunnusti ”ampuneensa raskaasti yli”. Myös Eero Heinäluoma on kumonnut Risto Uimosen kirjoittaman henkilökuvan väitteet.
Miten
Iiro Viinanen voi olla ”Suomen rehellisin poliitikko”?
Suomalaiset vihaavat poliitikkoja, mutta arvostavat
auktoriteetteja. Nolottaa lukea 1970-luvun kansalaisten kirjeitä Urho Kekkoselle,
niin täynnä ne ovat alamaista matelua ja nuoleskelua. Lehdistö oli sokea. Silloin
kun Kekkonen häikäilemättömimmin politikoi, hän oli mukamas politiikan
yläpuolella.
(Samanlainen
media-asema oli Mauno Koivistolla ja nyt Sauli Niinistöllä.)
Myös
lama-ajan rahaministerin ympärille rakentui kovan jätkän kultti. ”En osaa
kieroilla. En osaa enkä halua taktikoida”, Iiro Viinanen sanoi haastattelussa
1991. Ja media myi kaiken kansalle.
Päätoimittajat valitsivat
valtiovarainministerin kahdesti peräkkäin Vuoden mielipidevaikuttajaksi. Uimosen
mukaan lehtien johtomiehet olivat päättäneet, että Viinanen ”ajoi oikeita
asioita”.
Ilta-Sanomien
otsikko 10.9. 1992 on tyypillinen – ”Iiro Viinasen hätähuuto: Nyt on kyse
isänmaan pelastamisesta”.
Media
antautui innolla Viinasen peleihin, joihin kriisien keskelläkin riitti aikaa, kuten
päiväkirjamerkinnästä ilmenee. ”Hesarissa kova juttu IV:n vaatimasta [Kimmo] Sasin
erosta. TV: n ja radion joka uutisissa... Ilta-Sanomien [päätoimittaja Hannu]
Savola lupasi hoitaa juttua.”
Aseenkantajiin
kuului myös Risto Uimonen, Helsingin Sanomien pääkirjoitustoimittaja. Viinanen
oli ollut vasta kolme kuukautta ministerinä, kun Uimonen alkoi rakentaa ”epäpoliittisen
totuudenpuhujan” imagoa.
Uimosen
kolumnin otsikko: Kiitos Viinasesta.
20 vuotta
myöhemmin – palvonta vain parane. Uimonen omistaa kirjansa lapsenlapsilleen,
joiden ”tulevaisuuden turvaamiseksi Iiro Viinanen ja hänen kaltaisensa muut
päättäjät ovat kantaneet raskasta vastuuta”.
Uimoset
ovat kai pärjäilleet kivasti. Mutta entä ne sadat tuhannet 1990-luvulla
syrjäytettyjen lapset, joiden tulevaisuudesta Viinanen ei koskaan osoittanut
mitään huolta?
Tämä
Viinas-kultti olisi ihan hellyttävä ilmiö, ellei se samalla olisi tukahduttanut
kritiikkiä ja keskustelua. Vaikka
välitön vaara oli ohi, poikkeustila jätettiin voimaan. Työttömiä tuli puoli
miljoonaa. Suomeen syntyi alaluokka.
Viinanen
ei ollut epäpoliitikko, vaan poliitikoista poliittisin. ”Suoraselkäisen
rehellisyyden” varjolla hän sai ajaa omaa oikeistolaisuuttaan: ammattiliitot
alas, julkiset palvelut minimiin.
Hän
oli Suomen Thatcher.
Englannissa
thatcherismi vakiintui vasta Thatcherin jälkeen; kun myös työväenpuolue alkoi
ajaa kovaa linjaa. Suomessa Viinasen ura jatkui myös Paavo Lipposen hallituksessa –
ja Viinasen oppi Viinasen jälkeenkin.
Viinanen
on kuulemma vanhemmiten pehmennyt, hän on ”luonnonsuojelija ja rakastava
isoisä”. Sepä on lohdullinen ajatus. Samoin kuin se, että hänen PR-miehensä
johtaa nyt Julkisen Sanan Neuvostoa. •
