Kuka pelastetaan, ja miten?

”Suomen pelastusohjelma pitää käynnistää nyt”, otsikoi dramaattisesti Helsingin Sanomat pääkirjoituksessaan tänään (12.11.).

Lähtökohtana on Elinkeinoelämän keskusliiton (EK) kysely, jossa yritysjohtajien käsitys tulevista suhdanteista on yhtä synkeä kuin 1990-luvun laman alla ja vuonna 2008. Toisaalta tilanne ei ole yllätys, sillä finanssikriisihän jatkuu yhä, nyt vain eurokriisin otsikolla.

Kun samaan aikaan sekä metsäteollisuus että elektroniikkateollisuus ovat vaikeuksissa, syytä huoleen tosiaan on. Mitä Helsingin Sanomat ehdottaa?

HS:n mielestä avainasemassa ovat työmarkkinatoimet ja julkisen talouden linjaukset.

Miksei olisikin hyvä, että työnantajat uusine johtoineen ja työntekijät löytäisivät hyvän neuvotteluyhteyden, mutta mitä pitäisi tavoitella, miksi ja milloin, HS ei muista kertoa.

Sama juttu valtion budjetin suhteen. Lehti korostaa, ettei esitä leikkauksia tai veronkorotuksia, vaan kaipaa ”pitkän aikavälin rakenteellista ohjelmaa”. No huh huh.

Komea otsikko lätsähtää varsin vaatimattomiin vaatimuksiin. 

Ovatko vaikeudet sittenkin niin pieniä, että maltilliset tupot, työuran pidennykset ja ”pitkän aikavälin rakenteelliset ohjelmat” riittävät? Silloinhan Suomi pelastettaisiin kuin kissanpoika puusta, tarvitaan vain tikkaat ja tiukat otteet. 

Vai osoittaako teksti itse joka rivillään sellaista neuvottomuutta ja mielikuvituksettomuutta, että jos sellainen leviää Sanomatalosta muuhun taloteen, alkaa olla aihetta paniikkiin? 

”Kyse on uskottavuuden lisäämisestä”, lehti painottaa. ”Pitää vahvistaa ulkoisen maailman uskoa Suomen kykyyn selviytyä, ja vahvistaa kansalaisten uskoa järjestelmän kestävyyteen.”

Ulkoisella maailmalla ei kuitenkaan tunnu olevaan mitään vaikeuksia uskoa Suomeen. Euroopan kurassa Suomi loistaa AAA-timanttina, mikä näkyy valtionvelan matalana korkona. (Edullista velkaa saadaan lisääkin niin paljon kuin mieli tekee, eikä silti jouduta ”Kreikan tielle”.)

Kansalaisten tulevaisuudenuskokaan ei kaipaa kovasti vahvistamista – pikemmin kriisitietoisuutta sietäisi lietsoa lisää. 

Huoli suomalaisten firmojen kilpailukyvystä on näet todellinen (vaikka ekonomistit eivät ole yhtä mieltä Suomen kilpailukyvyn heikkenemisestä). Mutta suomalaisen perinteen mukaan HS hahmottaa haasteet viime kädessä luottamuksen ja uskottavuuden ongelmiksi – kunhan yhdessä uskomme parempaan, menestymme.

Periaate on yhtä hellyttävä kuin siihen sisältyvä me-pronomini. Kapitalismin todellisuudessa menestymiseen tarvitaan raakaa rahanahneutta ja julmaa keskinäistä kilpailuakin. Ja menestyksen tulot jaetaan epätasaisesti: jotkut ”meistä” hyötyvät monin kerroin enemmän kuin toiset. (Se, jos mikä, nakertaa luottamusta, mutta se ei taida nyt kuulua aiheeseen.)

Toisaalta Suomi on luottamusyhteiskunta, jonka julkinen talous on kaikkien mielestä järkevissä kantamissa ja jonka kansalaiset jännittävät enemmän tanssikilpailun tuloksia kuin tulevaisuuden toimeentuloansa. 

Kyse ei todellakaan ole ”luottamuksen, uskottavuuden ja tulevaisuudenuskon” ongelmista. Kyse on ihan rahasta: miten sitä luodaan riittävästi, jotta hyvinvointivaltio voi säilyä?

Kuten HS:n pääkirjoitus osoittaa, globalisoituneessakaan taloudessa ei osata etsiä ratkaisuja muualta kuin 1970-lukulaisesta korporatiivisesta konsensuskoneistosta (KKK).

Joka toisessa pääkirjoituksessa Suomea moititaan liian valtiokeskeiseksi maaksi, josta puuttuu itsenäisen yrittämisen henki. Joka toisessa sitten vaaditaan valtiolta toimia.

Työehtosopimuksilla tai julkisen talouden ohjelmilla ei pelasteta Suomen kilpailukykyä ja teollisuutta, mikäli liiketoiminnasta puuttuu rahavainu, äly, kekseliäisyys ja myyntikyky.

Jos ”Suomen pelastusohjelma pitää käynnistää nyt”, siihen ei todellakaan pysty vanha tulopoliittinen juntta eikä valtiovarainministeriön budjettiosasto.

Asia voi hyvinkin olla päinvastoin. 

Suurisuuntaisesti suunniteltu, yksimielinen ja keskitetty ”Suomen pelastusohjelma”, jota laadittaisiin KKK:n kokoushuoneissa ja kelomajoissa, olisi pikemminkin vahingollinen. Parhaassa tapauksessa se arkistoitaisiin satojen kaltaistensa kanssa Olkiluodon syvimpään onkaloon.  

Taisin suhtautua turhan vakavasti Helsingin Sanomien pääkirjoitukseen. Tajusin näet katsoa kalenteriin: jouluun on enää 42 päivää.
Tähän vuoden aikaan Hesari on aina erityisen huolestunut kansalaisten tulevaisuudenuskosta ja kulutushaluista.

Sopii yrittää

Kosken Kanava 23.6.



Minua ei ole totisesti kasvatettu yrittäjämyönteiseksi. 
Tehdaskaupunkilaisen on helppo ajatella, että vain iso laitos  työllistää ihmisiä. On vaikeampi kuvitella, että tuhat työpaikkaa syntyisi sadasta 10 hengen firmasta.
Niinpä jäävät syntymättä ne sata 10 hengen firmaa.
Yrittäjää ei kukaan ymmärrä, kannusta, arvosta. Toivomme salaa, että yrittäjä saa näpeilleen.

Suomalaisten enemmistön mielestä yrittäminen on aina rikos. Epäonnistuessaan se on petos, onnistuessaan varkaus.

Osallistuin viime viikolla tilaisuuteen, jossa Äänekosken yrittäjät kertoivat toiveitaan kaupungin päättäjille. Tai yrittivät.

Virkamiesten koko päällystä oli paikalla, kaupunginjohtajasta alkaen. Kutsutuista poliitikoista paikalle oli saapunut tasan nolla henkilöä.

(0).

Tilaisuuden nimi oli Tahtotilatalkoot. Että semmoinen tahtotila.

Kuten kaikki kaupungit, Äänekoski yrittää houkutella yrityksiä ja työpaikkoja. Samalla kaupunki pysyy kaikin keinoin itse suurimpana, ellei ainoana, firmana. Yksityinen ei saa edes tarjota edes siivouspalveluita. Kaupungin yhtiö hoitaa jopa yksityisasiakkaiden siivouksia – kilpailua ei ole, eikä sitä halutakaan.

Mutta Äänekosken poliitikot toteuttavat meidän äänestäjien  tahtoa, peilaavat pelkojamme.

Pelot ovat perusteltuja. Ulkoistuksien jäljiltä palvelut vähenevät ja huononevat, samoin työsuhteet. Se on mahdollista. Palvelut tosin huononevat, vaikka ne jäävät julkisiksikin. Se taas on varmaa.

Raha ei riitä. Siitä saatiin riita. Mutta missä ovat ratkaisut?

Pienyrittäjän ongelma kiteytyy  jo itse sanaan. Hän on yrittäjä, siis rahakkaaksi epäilty  - mutta niin pieni, että kateudelle ei ole katetta.

Pienyrittäjä on yhtä aikaa liian rikas ja liian köyhä. Liian rikas vasemmistolle, liian köyhä oikeistolle. Joskus pahin vihollinen on Elinkeinoelämän keskusliitto.
EK on etujärjestö, Suomen Yrittäjät takajärjestö.

EK vaatii, että kunnat yhdistävät hankintansa isoiksi paketeiksi. Silloin paikalliset yrittäjät häviävät aina monikansallisille jättifirmoille. Poliitikon saattaa olla jopa helpompi suosia ulkomaista kuin antaa tilaisuus oman kylän yrittäjälle – siitä seuraa aina kateutta ja kyrää.

Mutta kunnat voisivat kilpailuttaa alihankkijoitaan yhtä tehokkaasti kuin Nokia.  Vain ahkerimmat alihankkijat pysyvät leivässä, moni menee kilpailukurissa nurin. Ei kannata kadehtia.

Viisas kilpailuttaja siis huolehtii, että tarjoajat kisaavat verissä päin. Pientä keikkaa jaetaan monille yrittäjille, niin että kukaan ei pääse kukkoilemaan.

Mutta reiluun pienkapitalismiin on vielä pitkä, pitkä matka. Esteenä ovat ideologiat ja asenteet – minun kaltaisteni ihmisten syvä epäluulo.

Lupaava alku on se, että Ruotsin tulevalle kuningattarelle kelpasi ihan tavallinen yrittäjä.