Elämmekö markkinayhteiskunnassa?

3/3 Markkinayhteiskunta vs. markkinavaltio

Karl Polanyi: Suuri murros (The Great Transformation, 1944), Vastapaino 2009

”Suuri murros” on nautittavaa luettavaa, jopa journalistisen sujuvaa tekstiä, eittämättä kiitos myös Natasha Vilokkisen jouhevan suomennoksen.

Teos on kenties journalistinen myös sanan vähemmän kiittävässä merkityksessä. En tiedä, kuinka kiistattomina historiantutkijat pitävät Polanyin tulkintoja ja analyyseja. Olen silti melko varma, että kirjoittaja liioittelee sitä, kuinka kattavasti ja syvällisesti edes liberaalia Englantia voi pitää "markkinayhteiskuntana", saatikka paljon perinteisempiä, suljetumpia ja tapauskollisempia Ranskaa ja Saksaa. (1830-1930 Yhdysvallat vasta muotoutui.)

Perinteiden ja uskonnon vuosisataista voimaa ei pyyhkäistä heti pois. Ja voiko edes olettaa, että yhteiskunnalla on yksi ainoa yhteinen "perusta", joka kaiken kukkuraksi on "valittu" jossakin? On mahdollista, että hyvin harva Polanyin kuvaaman markkinayhteiskunnan jäsen olisi itse kuvannut järjestelmäänsä sellaiseksi.

Sama ristiriita pätee tämänkin päivän Suomessa.

Vaikka markkinaehdot rajaavat politiikan toimialueen, vaikka markkinakieli määrää yhteiskunnallisen todellisuuden, vaikka hinnoittaminen valloittaa uusia elämänalueita, silti kansalaisten enemmistö kokee, että oma arkielämä on - sittenkin - markkinoista vapaa vyöhyke.

Liberalistisen markkina-ajattelun rinnalla elää yhä arkaaisempi talouden käsite, jota kuvaa kreikan sana oikonomia, sananmukaisesti ”kotitalous”.[1]

Nykymarkkinoiden kannalta olennainen tehokkuuden vaatimus – tuottavuuden ja tuottavuuserojen mittauksineen, kannustimineen, optimointeineen, rationalisointeineen, työnjakoineen ja ulkoistamisineen – ei päde oikonomiassa. Kotitaloudessa jokaisella perheenjäsenellä on paikkansa ja tärkeä tehtävänsä, kaikki ovat suunnilleen yhtä arvokkaita, ja kullakin on lautasensa päivällispöydässä. Tämä agraari-Suomen, jälleenrakentamisen ja naapuritalkoiden talous on silkkaa nostalgiaa, mutta saattaa silti muovata monien ihmisten käsitystä oikeudenmukaisuudesta. Oikonomisesti on mahdoton käsittää, että perheen päälle maksetaan tuhatkertaista palkkaa rivijäseneen verrattuna, tai että jonkun askareita pitäisi erikseen motivoida miljoonien eurojen optio-ohjelmilla.

Oikonomian ja ekonomian mentaalinen ero voisi selittää, miksi poliitikkojen ja kansalaisten käsitemaailmojen väliin aukeaa aina vain ammottavampi railo. Kansalaiset ovat erkaantuneet politiikasta, koska politiikka on erkaantunut politiikasta.

Voi siis olla täsmällisempää kutsua Suomea, osana Eurooppaa ja rikasta pohjoista planeetan puoliskoa, markkinavaltioksi kuin markkinayhteiskunnaksi. En syvenny käsiteanalyysiin, mutta ”markkinavaltio” kuvaisi paremmin, kuinka poliittinen valta ei enää tarjoa vastavoimaa markkinoille vaan takaa markkinoihin päin yhteistoimintaa ja yhteiskuntarauhaa.

Markkinavaltio on seuraus virallisten istituutioiden logiikasta, joka on irrallaan oma-aloitteisesta yhteisöllisestä toiminnasta. Markkinavaltio on päällysrakenne, joka pakotetaan kansalaisyhteiskunnan ylle, ja markkinakieli suomensukuinen vieras kieli. 

Markkinavaltiossa päättäjät ratkovat sosiaalisia ja poliittisia ongelmia talouden keinoin. Ainoa hyväksyttävä perustelu on taloudellinen hyöty. Niinpä Jokelan tragediakin typistyi nopeasti keskusteluksi nuorisopsykiatrian rahankäytöstä. Syrjäytyneisyys, mielenterveysongelmat, jopa veriteot otetaan annettuina suureina, joihin (uus)liberaali politiikka ei voi ulottua. Se, mitä voidaan tehdä, on suunnata resursseja rationaalisesti ja optimoiden; ennaltaehkäisevillä investoinneilla säästetään hoitomäärärahoja ja väkivallan aiheuttamia sairaus-, hautaus-, korjaus- ja rakennuskuluja.

Jos joku rikkoo keskustelun sääntöjä ja vetoaa hinnoittamattomiin arvoihin, hän erottuu kuin Timo Soini muista puoluejohtajista.

Suomalaisille päättäjille markkinavaltio tuntuu sopivan - illuusio yhteistuumin saavutettavista yhteisistä eduista, jotka edellyttävät vain tehokkuutta ja järkevyyttä; ja tämän yleishyvän paras työkalu on neutraali, objektiivinen ja mitattava markkinamekanismi.
Suomi on jo aika pitkällä siinä, että poliitikot lopettavat politiikan tarpeettomana.

Olisi mukava, jos voisi kutsua Karl Polanyin vierailulle suomalaiseen markkinavaltioon. Hän saisi nähdä, että utopia itseohjautuvasta valtiosta, joka on kuin koirien ja vuohien saari, elää.

[1] Aristoteleen ”Politiikassa” jako oli ”rikkauden hankkimisen taito” eli khrematistike ja kotitalouden hallinnointi eli oikonomike.

---

Elämmekö markkinayhteiskunnassa?

2/3 Uusliberalismi ennen liberalismia

Karl Polanyi: Suuri murros (The Great Transformation, 1944), Vastapaino 2009

Jos elämme uudessa markkinayhteiskunnassa, jossa muut arvot ja perinnäinen järjestys  on syrjäytetty markkinaopin tieltä, miten se tapahtui?

Aivan kuten ensimmäinen globalisaatio auttaa ymmärtämään toisen globalisaation sekä yleisiä että erityisiä piirteitä, samoihin aikoihin sijoittuva ensimmäinen markkinayhteiskunta ja sen syntyhistoria paljastavat nykyisen uusliberalismin historiaan hautautuneita opinkappaleita.

Polanyi kietoo vastauksen  1700-luvun lopun tieteen murrokseen; nykytermein sosiobiologian läpimurtoon.
Hän korostaa, että kapitalismin suojeluspyhimykseksi korotettu Adam Smith alisti talouden aina politiikalle, kaupan moraalille ja yksityisen menestyksen yhteiselle hyvälle. Mutta vain muutamaa vuotta Kansojen varallisuuden jälkeen julkaistu Joseph Townsendin kiistakirjoitus köyhien suojelulakeja vastaan (1786) avasi uuden ajan poliittisessa taloustieteessä – ja esitteli uusliberalismin perusteet jo ennen liberalismia.

Townsend käytti esimerkkinään myyttistä vuohien ja koirien saarta. Eräälle Tyynenmeren saarelle laskettiin muutama vuohi, jotka kuitenkin lisääntyivät niin huimasti, että vuohikantaa harventamaan oli vietävä uroskoira ja narttu, jotka nekin lisääntyivät ajan mittaan  huomattavasti.

”Silloin saavutettiin uudenlainen tasapaino”, Townsend totesi. ”Molempien lajien heikoimmat yksilöt heittivät henkensä ensimmäisenä: toimeliaimmat ja elinvoimaisimmat pysyivät hengissä.” Kirjoittajan johtopäätös on: ”Ruoan määrä säätelee ihmislajin määrää.”

Vuohien ja koirien saari inspiroi Thomas Malthusia, joka puolestaan kertoi tarinan Charles Darwinille. Polanyi arvioi peräti, että Darwinin luonnonvalinnan teoria tai Malthusin väestölaki eivät olisi kenties vaikuttaneet niin voimakkaasti moderniin yhteiskuntaan ilman Townsendin ideologista pohjatulkintaa niille.

Siis sosiaalidarwinismi oli ennen darwinismia; loi darwinismille sosiaalisen tilauksen.

Townsendin mallissa nälkä on tärkein, ainoa ja riittävä pakko niin eläin- kuin ihmisyhteisöissä. Ei tarvita hallintoa tai lakia, ja silti vallitsee järjestys ja tasapaino. Polanyi osoittaa meille varhaisimman uusliberalistisen utopian, jossa itsesääntelevät markkinat tuottavat parhaan lopputuloksen, kunhan valtio ei puutu mihinkään.

”Yksilönvapaus” on huipussaan. Olematon julkinen valta ei pakota kansalaisia mihinkään. Jokainen saa nähdä nälkää täysin vapaasti.

Ainoa rajoite on se, onko sattunut syntymään syöjäksi vai syötäväksi.

Kun Risto Heiskala esipuheessaan toteaa, että emme elä Polanyin kuvaamassa markkinayhteiskunnassa, hän on totta kai oikeassa.

 Kattava sosiaaliturva, ammattiliitot ja työsopimusneuvottelut ovat työelämän ”markkinahäiriöitä”, laaja verotus tulontasauksineen sekoittaa ”toimeliaimpien ja elinvoimaisimpien” ja ”heikoimpien yksilöiden” luonnollista järjestystä.

Mutta ei ole syytä pitäytyä valtioiden tasolla – 80 vuotta sitten kukistunut markkinayhteiskunta on syntynyt uudelleen moninkertaisena sekä kooltaan että voimiltaan. Suurta murrosta on seurannut suurempi murros.

Maailman mittakaavassa on selvää, että Kiinassa ja Kaakkois-Aasiassa työvoima on tavaraa, jolla ei ole ihmisen oikeuksia. Luonnon resurssien rajallisuus ei vieläkään näy kunnolla taloustieteessä. Rahasta on taiottu lisää rahaa: 2008 arvopapereiden johdannaisten laskennallinen arvo oli kymmenen kertaa koko maailman tuotannon hinta.

Elämme markkinamaailmassa - mutta me olemme sentään pääoman omistajia. Köyhimmätkin suomalaiset ovat omistajien sukulaisia, jotka saavat murusensa kapitalistin pöydän alta.

Onko vaihtoehtoa? Polanyi oli yhtä vuorenvarma kuin toinen Karl, että kapitalismi tuhoutuu omiin ristiriitoihinsa. Ennen pitkää ”itsesäänteleviin markkinoihin liittyvä utopistinen kokeilu on enää muisto”.

Polanyin suuressa kertomuksessa kansanvalta on markkinoiden vastavoima. 1920-luvulla nouseva työväenluokka ei alistunut finanssikuriin, vaan taisteli oikeuksistaan. Suuri lama 1929 oli ratkaiseva isku. Britannia ja Yhdysvallat irrottautuivat valuuttajärjestelmästä; kautta Euroopan kansanrintamahallitukset syrjäyttivät liberaalit opit.

Paitsi tietenkin Saksassa ja Italiassa. Polanyin mukaan markkinayhteiskunta kumotaan joko alhaalta tai  ylhäältä – kansa ottaa vallan demokraattisesti tai sitten omistava luokka turvautuu väkivaltaan ja riistää kansalta perusoikeudet. Niinpä ”umpikujaan päätyneille liberaaleille markkinoille tarjottua fasistista ratkaisua voidaan kuvailla markkinatalouden uudistukseksi”.

Polanyi siis korostaa, että fasismi oli nimenomaan talouden ilmiö. Samaa voinee sanoa myös 2009 alkaneen laman myötä roihahtaneesta perussuomalaisten kannatuksesta.

Nykymaailmassa on vaikea uskoa markkinoiden demokraattiseen vastavoimaan. Kasinokriisi on osoittanut, että silloinkin, kun finanssijärjestelmä on polvillaan, poliittiset johtajat eivät uskalla, kykene tai halua asettaa sille ehtoja, määrätä rajoja, säädellä tai säännellä sitä. Yhdysvaltain presidentti, vapaan maailman johtaja, voi halutessaan räjäyttää maapallon, mutta pankkiirien bonuksia hän ei sentään kykene leikkaamaan. Syksyn 2008 tarjoamaa tilaisuutta korjata markkinamaailman tuhoisia vinoutumia ei enää tule.

Jos poliittinen valta oli kansalaisen suoja markkinoiden mielivallalta, enää se ei sitä ole. Poliitikot ovat vaihtaneet puolta. He selittävät, tulkitsevat ja toimeenpanevat markkinoiden vaatimuksia kansalaisille. He ohjaavat kansaa osoittamaan turhautumisensa, voimattomuutensa ja vihansa markkinoiden sijasta maahanmuuttajille.

Mitä tästä sitten seuraa?

Kulttuurintutkimus-lehden artikkelin pidemmän version viimeinen osa julkaistaan huomenna.

Elämmekö markkinayhteiskunnassa?

1/3 Maailma markkinoiden luottamuksen varassa

Karl Polanyi: Suuri murros (The Great Transformation, 1944), Vastapaino 2009. 

Karl Polanyin (1886-1964) pääteoksen suomennosta sai odottaa 65 vuotta, ja se ilmestyy kenties liiankin otolliseen aikaan. Kun Polanyi puhuu ”markkinayhteiskunnasta” menneessä muodossa - historian oikkuna, joka kaatui omaan mahdottomuuteensa – nykylukija, joka elää jo kolmatta vuotta globaalin finanssikriisin keskellä, joutuu pohtimaan, oliko Polanyin tuomio yhtä ennenaikainen kuin George W. Bushin ilmoitus, ”Mission accomplished”, Irakin sodan alkukuukausina.

Ansioitunut Polanyi-tuntija, professori Risto Heiskala sijoittaa esipuheessaan Suuren murroksen oman aikansa demonologioiden puitteisiin. Unkarilaissyntyinen Polanyi kuului siihen suureen älymystöjoukkoon, joka pakeni natsivaltaa mannermaalta angloamerikkalaisiin yliopistoihin. Heistä moni kirjoitti sotavuosina oman versionsa siitä, miksi totalitarismi valtasi sivistyneen Euroopan ja miten huolehditaan, ettei koskaan enää käy niin.

Polanyin mielestä syynä oli kapitalismin ylivalta. Hänen tulkinnassaan natsismi ja kommunismi olivat suoraa seurausta markkinayhteiskunnasta - historiallisesta anomaliasta, kertakäyttöisestä kokeilusta, joka oli tuomittu epäonnistumaan.

”Suuri murros” tapahtui Englannissa 1830-luvulta alkaen, jolloin perinteiden, lakien ja uskonnon sijaan ”yhteiskunnan perusteeksi valittiin voittomotiivi, joka on hyvin harvoin tunnustettu päteväksi ihmisyhteisöjen historiassa ja jota ei koskaan ennen todellakaan ollut korotettu jokapäiväisen elämän toiminnan ja käytöksen oikeuttajaksi”.

”Itsesääntelevä markkinamekanismi pohjautui ainutkertaisesti tälle periaatteelle”, jopa niin, että ”yhteiskunnasta oli kautta linjan tullut talousjärjestelmän liitännäinen”.

Tämän pidemmälle ei Polanyita kerta kaikkiaan voi lukea, ennen kuin on otettava kantaa kirjoittajan käyttämään aikamuotoon – ja professori Heiskalan esipuheen lauseeseen: ”Enää emme siis elä markkinayhteiskunnassa.”

Emmekö?

Polanyi luettelee neljä historiallista tekijää markkinayhteiskunnan taustalla. 1815-1914 Euroopan suurvaltojen valtatasapaino takasi pitkän rauhan kauden. Talousmahtien keskinäisriippuvuutta vahvisti toisaalta myös valuutan sitominen yhteiseen kultakantaan. Liberaali valtio pyrki olemaan puuttumatta markkinoihin, jotka – ja tämä on viimeinen, tärkein edellytys – itsenäistyivät itseohjautuviksi ja laajenivat kattamaan aivan kaikki tuotannontekijät.

Samat kansainvälisen politiikan ehdot täyttyvät tänäänkin.

Euroopan Unionin nimenomainen tarkoitus on korvata sotiminen kaupankäynnin siteillä. Vapaakauppa ja yhteisvaluutta ovat luoneet vanhoja valtiosopimuksia ja kultakantaa paljon tiukemmat säännöt, jotka takaavat kansainvälisen pääoman ja tuotannon vapaudet samalla, kun politiikan mahdollisuudet vähenevät.

Markkinat on globaalistettu, yhdenmukaistettu ja sovitettu angloamerikkalaisen kapitalismin ehdoin. Maailmanpolitiikka ei perustu ihmisoikeuksiin tai demokratiaan, vaan vapaakauppaan. Voi sanoa, että koko planeetasta on tullut talousjärjestelmän liitännäinen.

Kolmatta vuotta jatkuva finanssikriisi on vain osoittanut, miten järkkymätön globaalista markkinayhteiskunnasta on tullut. Vaikka markkinoiden itsesääntely on osoittautunut kalliiksi (4000 miljardin euron hävitys) ja tuhoisaksi (50 miljoonaa työpaikkaa, joista yksin Suomessa 70 000) fantasiaksi, emme kerta kaikkiaan kykene kuvittelemaan maailmalle mitään muuta järjestystä. Kriisi on lopulta vain vahvistanut markkinoiden asemaa.

Keisarista tuli kerjäläinen ja taas keisari. Syksyllä 2009 markkinavoimat ylistivät valtioita, jotka pumppasivat miljardien edestä elvytysrahaa systeemiin: puoli vuotta myöhemmin ne sättivät velkaannuttamiaan valtioita ja ajoivat niitä kilvan vedonlyönneillään kriiseihin.

Valtioiden, ja valtioliittojen, on nautittava markkinoiden luottamusta.

Polanyin mukaan markkinayhteiskunnan tärkein ehto oli, että työ (ihmiset), maa (luonto) ja itse raha muuttuivat markkinoilla vapaasti vaihdettavaksi, ”kuvitelluksi tavaraksi”. Kirjan valaisevinta antia on kuvaus siitä, kuinka teollinen vallankumous pakotti kaikki tuotannontekijät tavaramuotoon, rahalla mitattaviksi, pörssissä vaihdettaviksi.

Samanaikaisesti julkisen vallan on väistyttävä: ”Hintaa, tarjontaa tai kysyntää ei saa määrätä tai säännellä; vain sellainen politiikka ja toimenpiteet ovat hyväksyttäviä, jotka auttavat varmistamaan markkinoiden itsesääntelyn”.

2000-luvun alun finanssinerot pyrkivät hinnoittamaan, tavaroittamaan ja markkinoittamaan (monetize, commoditize, securitize) viimeisetkin kaupankäynnin ulottumattomiin jääneet ilmiöt. Uusin megamarkkina on ilmasto.

Kerron kirjassani Luoton loppu Chicagon Ilmastopörssistä, joka pyrkii pelastamaan Amazonin sademetsät hinnoittamalla ja pörssittämällä hiilidioksidin. Markkinamaailmassa rahalla mittaamaton ei ole mittaamattoman arvokas, vaan hinnaton on arvoton. Asiat ja käsitteet tulevat todellisuuden piiriin vasta hinnoitettuina: kustannus-hyöty- ja kysyntä-tarjonta-laskelmina.

Ilmastonmuutos oli talousmiesten korvissa pelkkää hippien horinaa, kunnes Sir Nicholas Stern esitti arvovaltaisen laskelman ilmastonmuutoksen hinnasta. Yhtäkään rationaalista matemaatikkoa ei lainkaan häirinnyt se, että hinta oli laskettu niin mielivaltaisesti ja summittaisesti, että Stern melko pian kaksinkertaisti arvionsa – myönnetty virhe oli miljardiluokkaa, tasan sata prosenttia. Pääasia oli, että ilmiö oli hinnoituksen myötä saatu todeksi ja hyväksyttävän tiedon muotoon; siitä on mahdollista keskustella ja tulla ymmärretyksi.

Markkinakieli on julkisen elämän superdiskurssi, tai kuten Jakke Holvas väitöskirjassaan muotoilee: yhteiskunnallinen keskustelu palautuu aina ”talousmetafysiikkaan”. Talous selittää kaiken ja riittää selitykseksi kaikelle.

Elämme siis markkinayhteiskunnassa. Mutta miten siihen jouduttiin?

Kulttuurintutkimus-lehdessä julkaistun kirjoitukseni toinen osa julkaistaan tiistaina.