Oikeisto johtaa Eurooppaa - harhaan

Komissaari Olli Rehnin sinänsä pitkästyttävässä esiintymisessä TV1:n Ykkösaamussa 16.11. nousi esiin tämä Helsingin Sanomissa julkaisemani kirjoitus eurovaaleista. 

Koska keskustelu raapaisi vain ohimennen aloitettani EU:n demokratisoinnista, kiinnostuneet voivat lukea koko tekstin tästä - ja kernaasti kommentoida!

Vallankäyttö vastaamaan

EU-kansalaisten tahtoa 

(HS Mielipide 10.11.13)

Pertti Ruokonen kannusti eurovaaliehdokkaita esiin teemoineen (HS Mielipide 7.11.). Vaikka monessa puolueessa ehdokasasettelu on vielä kesken, keskustelua Euroopan suunnasta on syytä jo virittää senkin varmistamiseksi, että mahdollisimman moni kävisi äänestämässä 25. toukokuuta.

Rohkenen uskoa, että äänestysaktiivisuus nousee vuoden 2009 murheellisesta 40 prosentista. Eurokriisi puhuttaa keittiönpöydissä ja pubinnurkissa.

Eurooppalaiset kysymykset ovat vihdoinkin aidosti politisoituneet. EU:n suunta ei määräydy virkakoneiston autopilotilla, vaan poliittisten ratkaisujen, arvovalintojen ohjaamana. Vaaleissa voi ottaa kantaa siihen, onko kriisinhoito onnistunut, vai tarvitaanko muutosta.

Pertti Ruokonen onkin aivan oikeassa siinä, että Euroopan parlamentin painoarvo kasvaa jatkuvasti. Eurooppalainen demokratia valtaa – vaikkakin hitaasti – sijaa teknokratialta.

Laajojen toimivaltuuksiensa ja aloiteoikeutensa ansiosta komissio pysyy EU:n tärkeimpänä vallankäyttäjänä. On kiitettävää, että komission valinta ja kokoonpano kytketään yhä tiiviimmin EU-parlamenttivaalien tulokseen. Äänestäjän valta kasvaa.

Nykyinen järjestely, jossa kansalliset hallitukset nimittävät ehdokkaansa komissioon, on vinoutunut. Se on jo periaatteessa ristiriitainen, sillä komission jäsenet vannovat edustavansa vain EU:ta, eivät kotivaltiotaan.

Lisäksi komissio heijastaa huonosti Euroopan poliittista kirjoa. Oikeistopuolueilla on yliedustus, varsinkin keskusta-liberaaleilla. Heillä on enemmän komissaareja kuin sosialidemokraateilla, joilla on yli kaksinkertainen ryhmä Euroopan parlamentissa. Komissio koostuu vain kolmesta suurimmasta EP-ryhmästä: vihreiden, laitavasemmiston ja EU-kriitikoiden ääni on vaiennettu.

Kun poliittisesta komissiosta tulee parlamentaarisen Euroopan hallitus, valtasuhteet on helpompi hahmottaa – ja toimista joutuu vastaamaan suoraan kansalaisille. On jo korkea aika. Kohtalonkysymyksemme, ilmastonmuutos ja globaali rahavalta, ylittävät valtiolliset rajat. Niiden edessä ei pidä kokea voimattomuutta, vaan niihin täytyy voida vaikuttaa.

Jos Eurooppa olisi jo nyt demokraattisempi, olen varma, että eurokriisiä olisi hoidettu toisella otteella. 

Kuka pelastetaan, ja miten?

”Suomen pelastusohjelma pitää käynnistää nyt”, otsikoi dramaattisesti Helsingin Sanomat pääkirjoituksessaan tänään (12.11.).

Lähtökohtana on Elinkeinoelämän keskusliiton (EK) kysely, jossa yritysjohtajien käsitys tulevista suhdanteista on yhtä synkeä kuin 1990-luvun laman alla ja vuonna 2008. Toisaalta tilanne ei ole yllätys, sillä finanssikriisihän jatkuu yhä, nyt vain eurokriisin otsikolla.

Kun samaan aikaan sekä metsäteollisuus että elektroniikkateollisuus ovat vaikeuksissa, syytä huoleen tosiaan on. Mitä Helsingin Sanomat ehdottaa?

HS:n mielestä avainasemassa ovat työmarkkinatoimet ja julkisen talouden linjaukset.

Miksei olisikin hyvä, että työnantajat uusine johtoineen ja työntekijät löytäisivät hyvän neuvotteluyhteyden, mutta mitä pitäisi tavoitella, miksi ja milloin, HS ei muista kertoa.

Sama juttu valtion budjetin suhteen. Lehti korostaa, ettei esitä leikkauksia tai veronkorotuksia, vaan kaipaa ”pitkän aikavälin rakenteellista ohjelmaa”. No huh huh.

Komea otsikko lätsähtää varsin vaatimattomiin vaatimuksiin. 

Ovatko vaikeudet sittenkin niin pieniä, että maltilliset tupot, työuran pidennykset ja ”pitkän aikavälin rakenteelliset ohjelmat” riittävät? Silloinhan Suomi pelastettaisiin kuin kissanpoika puusta, tarvitaan vain tikkaat ja tiukat otteet. 

Vai osoittaako teksti itse joka rivillään sellaista neuvottomuutta ja mielikuvituksettomuutta, että jos sellainen leviää Sanomatalosta muuhun taloteen, alkaa olla aihetta paniikkiin? 

”Kyse on uskottavuuden lisäämisestä”, lehti painottaa. ”Pitää vahvistaa ulkoisen maailman uskoa Suomen kykyyn selviytyä, ja vahvistaa kansalaisten uskoa järjestelmän kestävyyteen.”

Ulkoisella maailmalla ei kuitenkaan tunnu olevaan mitään vaikeuksia uskoa Suomeen. Euroopan kurassa Suomi loistaa AAA-timanttina, mikä näkyy valtionvelan matalana korkona. (Edullista velkaa saadaan lisääkin niin paljon kuin mieli tekee, eikä silti jouduta ”Kreikan tielle”.)

Kansalaisten tulevaisuudenuskokaan ei kaipaa kovasti vahvistamista – pikemmin kriisitietoisuutta sietäisi lietsoa lisää. 

Huoli suomalaisten firmojen kilpailukyvystä on näet todellinen (vaikka ekonomistit eivät ole yhtä mieltä Suomen kilpailukyvyn heikkenemisestä). Mutta suomalaisen perinteen mukaan HS hahmottaa haasteet viime kädessä luottamuksen ja uskottavuuden ongelmiksi – kunhan yhdessä uskomme parempaan, menestymme.

Periaate on yhtä hellyttävä kuin siihen sisältyvä me-pronomini. Kapitalismin todellisuudessa menestymiseen tarvitaan raakaa rahanahneutta ja julmaa keskinäistä kilpailuakin. Ja menestyksen tulot jaetaan epätasaisesti: jotkut ”meistä” hyötyvät monin kerroin enemmän kuin toiset. (Se, jos mikä, nakertaa luottamusta, mutta se ei taida nyt kuulua aiheeseen.)

Toisaalta Suomi on luottamusyhteiskunta, jonka julkinen talous on kaikkien mielestä järkevissä kantamissa ja jonka kansalaiset jännittävät enemmän tanssikilpailun tuloksia kuin tulevaisuuden toimeentuloansa. 

Kyse ei todellakaan ole ”luottamuksen, uskottavuuden ja tulevaisuudenuskon” ongelmista. Kyse on ihan rahasta: miten sitä luodaan riittävästi, jotta hyvinvointivaltio voi säilyä?

Kuten HS:n pääkirjoitus osoittaa, globalisoituneessakaan taloudessa ei osata etsiä ratkaisuja muualta kuin 1970-lukulaisesta korporatiivisesta konsensuskoneistosta (KKK).

Joka toisessa pääkirjoituksessa Suomea moititaan liian valtiokeskeiseksi maaksi, josta puuttuu itsenäisen yrittämisen henki. Joka toisessa sitten vaaditaan valtiolta toimia.

Työehtosopimuksilla tai julkisen talouden ohjelmilla ei pelasteta Suomen kilpailukykyä ja teollisuutta, mikäli liiketoiminnasta puuttuu rahavainu, äly, kekseliäisyys ja myyntikyky.

Jos ”Suomen pelastusohjelma pitää käynnistää nyt”, siihen ei todellakaan pysty vanha tulopoliittinen juntta eikä valtiovarainministeriön budjettiosasto.

Asia voi hyvinkin olla päinvastoin. 

Suurisuuntaisesti suunniteltu, yksimielinen ja keskitetty ”Suomen pelastusohjelma”, jota laadittaisiin KKK:n kokoushuoneissa ja kelomajoissa, olisi pikemminkin vahingollinen. Parhaassa tapauksessa se arkistoitaisiin satojen kaltaistensa kanssa Olkiluodon syvimpään onkaloon.  

Taisin suhtautua turhan vakavasti Helsingin Sanomien pääkirjoitukseen. Tajusin näet katsoa kalenteriin: jouluun on enää 42 päivää.
Tähän vuoden aikaan Hesari on aina erityisen huolestunut kansalaisten tulevaisuudenuskosta ja kulutushaluista.

Lyhyt itsenäisyys

Helsingin Sanomat on kysellyt viime päivinä, "milloin Suomi on ollut itsenäisimmillään". 
Vastasin omalta osaltani kysymykseen lähes 15 vuotta sitten – Suomen Kuvalehdessä 11.6. 1998. 
Aika moni näkyy nytkin olevan suunnilleen samaa mieltä.

Lyhyt itsenäisyys
Muuttopuuhissa olen joutunut käymään läpi lääninhallituksellisen verran papereita. Muuan lämpöpaperilla haalistuva "luottamuksellinen muistio" yllätti jä järkytti minut.
Se on Kansainvälisen valuuttarahaston (IMF) toimenpideohjelma Suomelle 13.3. 1992.
Tämä päivämäärä sietää merkitä historiaan. 
Suomessa käynyt IMF:n tarkastuskunta vaatii hallitukselta "signaalin ehdottomasta päättäväisyydestä" leikata julkisia menoja.
"Kiireellisimmät" lainmuutokset ovat "avokätisten" ja "haitallisten" työttömyyskorvausten supistaminen sekä kuntien valtionosuuksien leikkaaminen. 
Myös "työmenettelyjä tarpeettomasti rajoittavia säädöksiä" on poistettava. Kansainvälinen valuuttarahasto on siis Keskustan työreformin salainen siittäjä.
Kaksi viikkoa myöhemmin Ahon-Viinasen hallitus leikkasi budjetista kymmenen miljardia. Se oli vasta varovainen ensiaskel IMF:n määräämällä tiellä, jossa "vaihtoehtoja ei ole".

Turha muuten luullakaan, että tiedotusvälineet olisivat hoksanneet tapahtuman merkityksen. Itseni mukaan lukien. 
Toisin kuin [Washingon Post -lehden kustantaja] Phil Graham julisti, media ei "luonnostele historiaa". Ajan virrasta media huuhtoo esiin kuution hiekkaa, tutkii tarkkaan kivet ja hukkaa kultahiput. 
Talouspaniikki ja ahopuuna ajelehtiva hallitus siirsivät Suomen päätöksenteon Lontoon, New Yorkin ja Tokion salkunhoitajille. 
Suomi oli seuraavana talvena hetken aikaa maailman kolmanneksi suurin lainanottaja. 
Kuten Iiro Viinanen on reilusti tunnustanut, näillä kiertueilla sovittiin talouslinja, jonka poliitikot saivat jäljestä päin, ilmoitusasiana, hyväksyä.

Suomen ylipäätään kyseenalaista "itsenäisyyttä" ei siis menetetty Etaan, EU:hun tai Emuun. Se loppui 13.3. 1992.
Neuvostoliitto oli lopetettu edellisenä joulupäivänä. Suomi oli suurvalloista vapaa vajaat kolme kuukautta.
Se oli 80 päivän itsenäisyys.

Natouttamisen koko kuva

”Olen kokenut toimittajan painajaisen”, parahti Unto Hämäläinen viime lauantain Helsingin Sanomissa. Wikileaksin paljastukset Yhdysvaltain Suomen-lähetystön luottamuksellisista raporteista tulivat julkisuuteen vain viikko sen jälkeen, kun HS Kuukausiliitteessä julkaistiin Hämäläisen laaja juttu siitä, kuinka Suomen eliitti on ajanut Suomea Natoon jo 15 vuotta.
Huojennuksekseen Hämäläinen saattoi kuitenkin todeta, että raporteissa ei ollut mitään uutta kokonaiskuvan kannalta. ”Uskallan väittää, että Helsingin Sanomien lukija on jo aikaisemmin saanut monipuolisemman käsityksen kuin amerikkalaisten nyt julkistetuista raporteista voi saada.”
Aika uskallettua.
Hämäläisen sinänsä ansiokkaasta kronikasta näet puuttuu kokonaan kaksi Suomen natouttamisen keskeistä peluria: Yhdysvaltain lähetystö – ja Helsingin Sanomat.

Wikileaks-dokumenteista ilmenee, kuinka Suomen uusi ulkopoliittinen johto rohkaisi lähetystöä uskomaan, että Suomi voi hyvinkin liittyä Natoon 2011 vaalien jälkeen. Kokoomusta autettiin näkyvimmin järjestämällä ulkoministeri Ilkka Kanervalle välittömästi vierailu Condoleezza Ricen luokse. Samalla lähetystö esitti, että presidentti Tarja Halosen kovasti haluamalla tapaamisella George W. Bushin kanssa ei ole erityistä kiirettä.
Kanervan visiitin aikoihin, 10.6. 2007, Helsingin Sanomien sunnuntaisivuston avasi peräti kahden sivun päivittely siitä, miten huonoon jamaan Halonen on Yhdysvaltain-suhteet päästänyt (”Suhteilla jonon ohi”).
”Suomessa lasketaan, kuka saa kutsun Valkoiseen taloon. Suomi on saanut värjötellä vierailujonossa, kun britit ja ruotsalaisetkin porhaltavat ohi. Se, ettei kutsua kuulu, ei kerro hyvää Suomen ja Yhdysvaltain väleistä.”
Värjötellä?
Tuskin Atlantti-seuran johtokaan olisi osannut kynäillä parempaa ingressiä. Yhdysvaltain hyväksynnästä tuli yht´äkkiä hyvän poliitikon objektiivinen kriteeri. Raadollinen politiikka unohtui tykkänään – esimerkiksi se, että Britannia sentään oli Yhdyvaltain pääkumppani Irakin sodassa, ja että Ruotsissa valtaan oli juuri astunut pitkästä aikaa porvarillinen ja Natoa ymmärtävä pääministeri.
Niin, että kuka Suomessa laskee kutsuja Valkoiseen taloon?

Unto Hämäläinen kehottaa, aivan oikein, käyttämään tiukkaa lähdekritiikkiä Wikileaks-aineistoon.
Tosin Ilkka Kanerva sanoi TV1:n A-studiossa (14.2.): ”Nämä keskusteluraportit, joita nyt olen saanut Wikileaksista lukea toistaiseksi, ovat minusta kokolailla juuri niin kuin mä ne myös henkilökohtaisesti olen kokenut.” Jopa Erkki Tuomioja totesi, että ”amerikkalaisten raportointi on tässä tapauksessa ollut kohtalaisen korkeatasoista”, joskin toisen osapuolen muistiinpanosta voisi löytyä ”vähän vivahde-eroja”.
Mutta Hämäläisen puhuttamat lähetystövieraat ovat olleet ”pahalla päällä” kerrotusta. ”Heidän muistikuvansa ja jopa muistiinpanonsa samoista tapaamista ovat toisenlaisia kuin nyt julkaistussa aineistossa”.
Myös heidän jälkikäteisiin kertomuksiinsa on suhtauduttava hyvin lähdekriittisesti. Jos esimerkiksi Jori Arvonen kiistää arvioineensa, että kokoomus vie kevään 2011 vaalivoittonsa jälkeen Suomen Natoon – mitä muutakaan hän voisi nyt sanoa? Kiistäminen on ainoa vaihtoehto, jos ulkoministerin avustaja haluaa pitää työpaikkansa.
Ja kaikin mokomin hän voi kertoa oman versionsa julkisuuteen. Voisiko Unto Hämäläinen haastatella?

Likapolitiikkaa

A-Studion kolumni 27.9. 2010

Hallitus lievensi jätevesiasetuksen ehtoja viime torstaina. Lakiesityksessä yli 200 000 asumuksen jäteveden puhdistamisurakan hinnaksi arvioidaan noin 0,8 - 1 miljardi euroa.
Jostain syystä Helsingin Sanomien (24.9.) ja Aamulehden (23.9.) pääkirjoituksille ei tällä kertaa kelpaa virallinen arvio, vaan kustannukseksi ilmoitetaan 2,5-3-kertainen summa: 2,5 miljardia.
Lähdettä pääkirjoitukset eivät mainitse. Ainoa lähde, josta olen tuon jymyhinnan löytänyt, on jätevesiasetusta verisesti vastustavan MTK:n äänenkannattaja Maaseudun tulevaisuus 22.9., joka heittää arvioksi pahimmillaan 2,5 miljardia.
Päivälehdissä sana "pahimmillaan" on pudonnut pois...
Lue koko kolumni täältä.

Ongelmaa ei ole

Oikeuskansleri jyrähtää! Kiistelty laki valmisteltu väärin! Luottamus viranomaisen puolueettomuuteen vaarantui!

                      Kun oikeuskansleri moittii korkeaa virkamiestä, Helsingin Sanomat yleensä noteeraa sen näyttävästi.

                      Ei tällä kertaa. Oikeuskansleri Jaakko Jonkka moittii keskiviikkona ydinvoimapäätöksen keskeisintä valmistelijaa Taisto Turusta. Torstain Helsingin Sanomat vaikuttaa lähinnä harmistuneelta, että maan korkein laillisuuvalvoja suotta sotkee sovittua asiaa.

                      Toimittaja Heikki Arolan juttu on kyllä näkyvästi esillä talouden sisäsivulla, mutta sitä ei nosteta pääuutissivulle. Oikeuskanslerin päätöstä ei mainita otsikossa eikä alaotsikossa - ei edes jutun kärjessä.

                      Sävy käy ilmi heti alusta alkaen. ”Maan johtavan energiavirkamiehen, ylijohtaja Taisto Turusen yli kaksi vuotta sitten päättyneestä jäsenyydestä teräsyhtiö Outokummun hallituksessa tuli yllättäen ydinvoimapäätöksiä heiluttava poliittinen kysymys”.

                      Yli kaksi vuotta sitten päättyneestä. Korostetaan siis, että tapahtuma on vanha eikä oikeastaan liity nykyiseen päätökseen.   

                      Yllättäen. Kenet yllättäen? Ylen Ajankohtainen kakkonen julkaisi tiedot Turusen jääviydestä jo 4.5. Helsingin Sanomia asia kiinnosti yhden palstan verran, seuraavan puolentoista kuukauden aikana ei sitäkään vähää. ”Yllättäen” oikeuskansleri näki asiassa vakavan ongelman.

                      Poliittinen kysymys. Ongelma ei siis olekaan oikeudellinen, vaan poliittinen. Onko oikeuskansleri jonkun puolueen asialla? Alkaako puolueen nimi v:llä?

Aika poikkeuksellista on, että juttu ei siteeraa lainkaan itse oikeuskanslerin päätöksen perusteluja. Sen sijaan näyttävästi on esillä lausunto, joka vähättelee Turusen jääviyden seurauksia.

                      Turusen  tapaus ei anna Helsingin Sanomille  aihetta vielä perjantainakaan pääkirjoitukseen, kolumniin tai kommenttiin. Sanoi oikeuskansleri mitä tahansa, lehti on päättänyt: ongelmaa ei ole. 

Jos haluat kuitenkin perustelut, miksi Taisto Turusen  Outokumpu-kytky asettaa ainakin Fennovoiman ydinvoimaluvan kyseenalaiseksi, lue maakuntalehtien kolumnini (10.5.) tästä.

Kepun draama - vai median?

Millaista draamaa Keskustan toilailu oikeastaan onkaan, pohtii Antti  Järven juttu tämän päivän Helsingin Sanomien kulttuurisivulla C3.

Artikkeliin piti liittyä myös minun haastatteluni - joka puolestaan puntaroi  kriittisesti juuri median taipumusta muuntaa yhteiskunnalliset kysymykset draamoiksi. Teksti lähetettiin tarkastettavakseni, mutta se ei näköjään mahtunut lehteen.

Jotta työ ei mene täysin hukkaan, julkaisen sen alla.

”Median ja näyttämön roolit ovat omituisella tavalla kääntyneet nurin”, sanoo toimittaja ja Pääministeri-elokuvan toinen käsikirjoittaja Timo Harakka.

Harakan mielestä media on nykyisin kiinnostunut vain henkilösuhteista ja poliitikkojen valtakamppailusta henkilötasolla: kenestä tulee seuraava puheenjohtaja, kuka mahtuu hallitukseen kenenkin kanssa ja kummalla on enemmän valtaa, Jyrki Kataisella vai Matti Vanhasella?

”Media otti lupaa kysymättä valtuudet ruveta tonkimaan Vanhasen yksityiselämää. Paavo Lipposen elämän kiemuroita käsiteltiin ihan eri tavalla. Toimittajat pelkäsivät häntä toisin kuin Vanhasta.”

Harakan mielestä yhteiskunnallisten teemojen käsittely on siirtynyt mediasta näyttämölle.

”Esimerkiksi Anneli Jäätteenmäen erojupakan aikana media keskittyi vain henkilöriitaan Lipposen ja Jäätteenmäen välillä. Pakkomielteisesti tuijotettiin, kuka sai fakseja keneltäkin ja mikä oli laillista ja mikä rikollista. Paljon tietoa ja varsinainen tausta jäi mediakäsittelyssä pimentoon. Pääministeri-elokuvassa toimme Irakin takaisin Irak-gateen.”

Harakan kunnioitus politiikan journalismia kohtaan on ”aivan nollassa”.

”Ei vaadi hirveästi asiaosaamista tulkita, ketkä alfaurokset tykkäävät kenestäkin. Olemme Suomessa siirtyneet äärimmäisen kuivasta puoluepoliittisesti värittyneestä kapulakielisestä politiikan journalismista suoraan karnevalistiseen ihmissuhdedraamaan ja saippuaoopperaan.”

Hämärämies Rehula ministeriksi

Keskusta nimitti kansanedustaja Juha Rehulan (kesk.) uudeksi sosiaali- ja terveysministeriksi tänään aamulla, kertoo hs.fi.
Miten ministeriksi on voitu nimittää mies, joka on sotkeutunut mitä hämärimpiin selkkauksiin?
Helsingin Sanomien esittelyjuttuun liittyy "haku artikkelin aihepiiristä", jonka nojalla Rehulan edesottamukset jättävät Ilkka Kanervan täysin varjoonsa.

Haku artikkelin aihepiiristä
HS.fi
Välikohtaus uusii turvajärjestelyjä Hollolan virastotalossa 21.1.2010 HS.fi
Mies kuoli jäätyään puun alle Hollolassa 11.11.2008 HS.fi
Hollolalaisyritystä epäillään ympäristön turmelemisesta 13.12.2007 HS.fi
Ilta-Sanomat, Taloussanomat
Ohikulkija pelasti karanneen 2-vuotiaan 25.2.2009 Ilta-Sanomat
Yksi loukkaantui vakavasti ulosajossa Hollolassa 21.6.2008 Ilta-Sanomat
13-vuotias tyttö katosi Hollolassa 27.6.2007 Ilta-Sanomat

Seinätöhertelijät pelastivat STT:n

”Teollisuusmaiden talousjärjestö OECD ehdottaa, että Suomi vakauttaa julkisen taloutensa muun muassa korottamalla arvonlisäveroa sekä ottamalla jälleen käyttöön varallisuusveron”, kertoi STT:n juttu useiden lehtien verkkosivuilla eilen keskiviikkona kello 11.08.

Varallisuusveron! Ällistyttävää! Järjestön linja on kääntynyt täysin päälaelleen: se siis kehottaa valtiota käymään Erkon, Wahlroosin ja Herlinien kukkaroille. Ja vastahan neljä vuotta sitten Suomi poisti tuon miljonääriveron.
Liian hyvää ollakseen totta, kuten sitten olikin.
Kun näet innokkaasti ryhdyin tutkimaan OECD:n ohjelmaa, tajusin, että Suomen Tietotoimiston toimittaja oli kääntänyt väärin sanat ”property tax”, kiinteistövero. Se siitä vallankumouksesta.

Ammattilaiset useassa portaassa ja useassa mediassa ovat päästäneet väärän tiedon läpi ja leviämään, kunnes hs.fi:n verkkokeskustelija MK huomauttaa virheestä kello 12.40. Helsingin Sanomat ja Savon Sanomat korjaavat uutisensa iltapäivällä.
Pienempiin lehtiin väärä tieto jää -  esimerkiksi vielä seuraavan päivän Lapin Kansaan - mahdollisesti ikuisiksi ajoiksi.
Onneksi nimettömät nettikeskustelijat – jotka Pekka Himanen leimasi vessan seinään töhrijöiksi – korjaavat ammattilaisten levittämiä virheitä. Olen kirjoittanut tästä teemasta aiemminkin blogissani, kas tässä.

Kumpi Hesari on oikeassa?

”Oikeusvaltion periaatteiden ja EU:n komission määräysten mukaan Yleisradiota pitäisi valvoa riippumaton elin eikä yhtiön oma osa." (sic) Juha-Pekka Raesteen kolumni, Helsingin Sanomat 23.3. 2010

”Lobbaajat saivat hallituspuolueet uskomaan, ettei yhtiön oma hallintoneuvosto kelpaisi EU-sääntöjen edellyttämäksi valvontaelimeksi. Luulo on vailla perusteita.” Heikki Hellmanin kolumni, Helsingin Sanomat 24.3. 2010

Molemmat eivät voi olla totta yhtä aikaa.

HS: Voodoo aiheutti Haitin tuhon

Voodoo-kultti aiheutti Haitin maanjäristyksen, ilmoittaa Viktor Klimenko tänään Helsingin Sanomien Nyt-liitteessä (TV-Nyt, s. 3.).
Miksi Helsingin Sanomat julkaisee helluntaisaarnaajan sydämettömän, kiihkomielisen ja rasistisen kannanoton – keskellä valtavaa kriisiä ja kärsimystä?
Se vahingoittaa avun keräämistä lähihistorian tuhoisimman maanjäristyksen ja humanitaarisen katastrofin uhreille: sanoohan Klimenko, että tuho oli haitilaisten omaa syytä.
Helsingin Sanomat ei näin väitä, vaan haastateltu. Julkisen Sanan Neuvosto ei anna huomautusta. Lehti on kuitenkin vastuussa siitä, millaista vihapuhetta se julkaisee. Jos suomalaisilla on yhtään sydäntä, tästä nousisi suurempi äläkkä kuin Kaarina Hazardin Halme-purkauksesta.
Siksi siis vedän otsikossa Helsingin Sanomat vastuuseen Klimenkon väitteestä.

Hyvä on, Klimenko ei sanonut noin suoraan kuin alussa mainitsin.
”Vaikka ei pidä tehdä liian pitkälle meneviä tulkintoja, niin Haitilla on tätä voodoo-uskontoa ja se on herättänyt uskonnollisissa piireissä arveluita voodoon ja maanjäristyksen yhteydestä.”
Asiasisältö on selvä.
Alun pyöristely ja kaunistelu tekee väittämästä oikeastaan pahemman. Puhuja vakuuttaa olevansa järkevä ja kohtuullinen, eikä suinkaan itse keksineensä väitettä – se on aika laajalla vallitseva näkemys, jonka hän hyväksyy ja ottaa nyt esille julkisesti.
Rakenne on sama kuin ”En ole rasisti, mutta…”

Kokeillaan Klimenkon väitettä vähän toisilla sisällöillä. ”Muitakin syyllisiä varmaan löytyy, mutta juutalaisia on kaikkialla Euroopassa, ja se on herättänyt meillä natsipiireissä arveluita juutalaisten yhteydestä Saksan vaikeuksiin.”
”Rotuteorioita voi kritisoida, mutta Afrikassa on paljon mustia, ja se on herättänyt valkoisten keskuudessa arveluita alempirotuisuuden ja köyhyyden yhteydestä.”

Helsingin Sanomien innoittamina lukijat voivat oppia lisää Haitin maanjäristyksen syistä Viktor Klimenkon kotisivuilta, jotka eivät jätä tätä vähääkään arvailun varaan.
”Jos valtio pitää Voodoo´ta virallisena uskontona ja todella uskoo siihen, niin sittenhän pitäisi tässäkin katastrofissa todeta: TAPAHTUKOON SINULLE USKOSI MUKAAN. Mitä tilaa, sitä saa. En syytä ketään, vaan haluaisin herättää tässä ainutlaatuisessa tilanteessa kysymyksen: MITÄ USKONTO TODELLISUUDESSA ON JA TARKOITTAA."

Sanomalehdet perustelevat usein omaa olemassaoloaan sillä, että lehdistä löytyy faktaa, kun taas internet on täynnä kaikenlaista huuhaata. Helsingin Sanomissa voi kuitenkin esittää totena, että maanjäristys syntyy vääräuskoisten manaamana.
Kiusaus on ajatella, että lehden muukin Haiti-uutisointi on totuusarvoltaan kyseenalaista.
Jään odottamaan, kokeeko Helsingin Sanomat toimineensa oikein julkaistessaan Viktor Klimenkon näkemyksen, että Haitin maanjäristys on voodoon syytä ja haitilaisten itsensä aiheuttama.

Aika petoja

Luin eilen Helsingin Sanomien oikaisupalstalta: ”Näkökulma-kolumnissa 4. tammikuuta sivulla A 10 Vasikkasaari nimettiin virheellisesti Vartiosaareksi.”
Nauroin aivan kippurassa.
Miksi? Saari kuin saari, pikku erhe.
Paitsi, että saarten nimistä nipottaminen oli nimenomaan tuon Näkökulma-kolumnin suuri idea.

Toimittaja Kimmo Oksanen halveksui Suomenlinnan lauttaa odottaneita turisteja, jotka eivät tunteneet paikkoja niin kuin hän, paikallinen. Rannalla istui kolme naista, jotka luulivat Vartiosaarta (siis Vasikkasaarta alias Hernesaarta) Vuosaareksi!
Raskauttavaa oli sekin, etteivät he erottaneet Emma-alusta Korkeasaaren lautasta eivätkä aikuisia valkoposkihanhia poikasista.
Jostain syystä Oksanen näkee, että syypää tähän törkeään sivistymättömyyteen on – internet. Hän ei tosin kerro, millä sivustolla Vuosaari sijoitetaan Suomenlinnan edustalle tai johdetaan harhaan lintujen tunnistajia.
Internetin tiedonvälityksen sijaan Oksanen kehottaa arvostamaan oikeiden toimittajien oikeaa työtä ”7,5 tuntia viitenä viikonpäivänä”.
”Tapaamme ihmisiä, soittelemme, haastattelemme, luemme lähteitä ja rakennamme juttujamme.”
”Yritämme karsia väärät tiedot, harhat ja muut huuhaat pois ja tarjoilla faktoja maailmankuvan rakennuspalikoiksi. Olemme siinä aika petoja.”

Vaikka olisi aika peto, virheitä sattuu. Sanomalehdessä virheet jäävät voimaan, toisin kuin internetissä.
Alkuperäisen jutun lukeneet ovat nyt ihan väärässä luulossa Vartiosaaren sijainnista. Se ei taatusti ole nähtävissä Suomenlinnasta, sillä se sijaitsee kilometrien päässä koillisessa, Laajasalon takana, Tammisalon itänaapurissa.
Jos juttu olisi julkaistu internetissä, joku lukija olisi korjannut virheen muutamassa minuutissa. Siihen ei tarvita toimittajan eritysosaamista, vaan netin joukkovoimaa ja osallistuvaa asennetta.
Helsingin Sanomissa on viime aikoina julkaistu päivittäin oikaisuja, joilla eilisiä ”faktoja ja maailmankuvan rakennuspalikoita” joudutaan korjaamaan. Eliittijoukko ei tee palkkaa vastaan paljonkaan parempaa työtä kuin harrastajien valtava massa ilman korvausta.
Kolumnista tuli tahattomasti internetin ylistyslaulu.

Kimmo Oksanen on suosikkitoimittajiani, joka tällä kertaa sattui iskemään harhaan. Ei vain faktojen osalta, vaan koko hahmotuksen.
Useimpien koululaisten vanhemmat ohjaavat jälkikasvunsa Wikipediaan, kun omat tiedot eivät riitä. Turistien tietämättömyys siis tuskin johtui liiallisesta googlaamisesta, vaan pikemmin liian vähäisestä.
Sieltä Googlesta olisi rautaisten toimittaja-ammattilaistenkin kannattanut tarkastaa Helsingin saarten sijainti.
Kolumnissa luodaan ristiriita ”todellisuuden ja internetin - oikean meren ja tiedon valtameren” välille. ”Katsoimme samaa maisemaa, mutta näimme eri kuvan.” Toimittaja edustaa ”todellisuutta”, turistit ”internetiä”.
Aika rohkeaa. Vaatimattomampi journalisti ei väittäisi välittävänsä todellisuutta, vaan vain esittävänsä itsekin tulkintoja rajallisista havainnoistaan. Tulkinnat ovat aina epäluotettavia, sillä saarten nimet voivat helposti mennä sekaisin.
Toimittaja on vain neljäs rannalla istuja ja keskusteluun osallistuja. Hänen viestivälineensä voi olla sanomalehti, radio, telkkari tai – internet.

Mitään ei tapahtunut

Maanantaina on kulunut tasan vuosi siitä, kun Wall Streetille iski - Helsingin Sanomien mukaan - "tsunami". Tarkoitus oli tietysti havainnollistaa tuhon äkillisyys, laajuus ja perusteellisuus, mutta täydelleen ihmisten omalla toiminnalla aiheutettua vahinkoa ei voi mitenkään verrata luonnonilmiöön, joka vaati 200 000 uhria jouluna 2004.
Miten Suomi reagoi tuhoviikkoon?
Tulee mieleen Jukka Relanderin kertoma juttu Suomen Italian-lähettiläästä 1920-luvulla. Edustajamme näet raportoi joka vuosi samalla virkkeellä: ”Italiassa ei ole tapahtunut mitään merkittävää.”
Noihin aikoihin Benito Mussolini nousi valtaan. Kun lähettiläältä kysyttiin, eikö sentään ole tekeillä jotakin tärkeää, tämä vastasi närkästyneenä: ”Italiassa ei ole tapahtunut mitään merkittävää Suomen kannalta.”
Ja kun maanantaina 6.10. 2008 finanssikriisi räjähti, Suomen hallitus ilmoitti tiedonantonaan seuraavaa.
”Hallitus toivoo, että muiden maiden toimet osoittautuvat tehokkaiksi siellä esiintyvien ongelmien ratkaisemiseksi. Suomen markkinoilla ei ole esiintynyt merkittäviä häiriöitä.”
Maailmassa ei tapahdu koskaan mitään – Suomen kannalta.
Ei silloinkaan, kun maahan tulee yht´äkkiä 70 000 uutta työtöntä ja satoja konkursseja. Kun sijoitusrahastoista katoaa 13,3 miljardia euroa, ja Nordealta kokonaisia sijoitusrahastoja. Ja kun joudutaan ottamaan kymmeniä miljardeja euroja turhaa velkaa lastemme maksettavaksi.
Koska, harmiksemme, "muut maat" eivät pidä ongelmiaan "siellä esiintyvinä". Koska globalisoituneessa maailmassa myös Suomi on aina "siellä".
Aiheesta lisää - ja Matti Vanhasen yllättävästä supersankaruudesta maailmantalouden kriisissä - Talouselämän kolumnissa, jonne pääset tästä.