”Se oli näin jälkikäteen katsoen ja ehkä jo silloinkin katsoen iso
virhe”, arveli silloinen komissaari Olli Rehn haastattelussa 2012.
Hän ei tietenkään tarkoittanut talouskurin politiikkaa, joka on ajanut
Euroopan lamaan, suurtyöttömyyteen ja Suomenkin viennin pahaan kuoppaan. Hän
tarkoitti Kreikan EMU-jäsenyyttä, joka alkoi vuonna 2000.
Arvostelen vahvasti kriisimaiden kurittamista kirjassani Suuri kiristys (2014). Teen kuitenkin selväksi, että tiukka ote Kreikan
edesottamuksiin on ymmärrettävä maan Emu-historian valossa. Venkoilulle,
välttelylle, väistelylle oli kerrassaan tultava loppu.
Kuten aina, vastuuttomien valtiojohtajien lasku jää maksettavaksi tavallisille
kansalaisille.
Goldman
Sachs rahastaa Kreikan hädän
Kreikan hallitus osoitti luovuutta heti jäseneksi liityttäessä. Sen
sijaan, että velkaantumista ja budjettivajetta olisi vähennetty leikkauksin tai
veroin, se järjesteli 2002 pankkiiriliike Goldman Sachsin kanssa mutkikkaan
valuuttavaihdon eli swapin, joka sai
julkisen talouden näyttämään paremmalta.
Kreikka pani liikkeelle 10 miljardin
velan dollareina ja jeneinä, jotka sitten vaihdettiin takaisin euroiksi
reippaaseen ylikurssiin.
Näin Goldman Sachs käytännössä lainasi Kreikalle 2,8 miljardia euroa, joka ei kuitenkaan näkynyt kansantalouden tilinpidossa (jos sellaisesta voi Kreikan osalta puhua). Näin sen vuoden tilastot näyttivät todellista paremmilta, sillä korot ja maksut lankesivat vasta myöhemmin.
Ja ne tosiaan lankesivat.
Uuden hallituksen
valtionvarainministeri kertoi parlamentille vuonna 2005, että järjestelystä oli
koitunut suoria kuluja 500 miljoonaa ja epäsuoria miljardin verran. Velka on
kasvanut vuosi vuodelta, ja on tätä nykyä yli kaksinkertainen, 5,8 miljardia
euroa.
Samaan aikaan Goldman Sachs on käynyt
kauppaa Kreikan velkakirjoilla kertomatta asiakkailleen tietojaan
valtiontalouden todellisesta tilasta sekä omasta roolistaan sen kaunistelussa.
Salainen sopimus tuli julkisuuteen vuonna
2003, mutta ei herättänyt suurta huomiota. EU:n tilastoviranomaiselle Eurostatille oli jopa valitettu
järjestelystä jo 2005, mutta se ilmoitti, ettei ollut syytä puuttua täysin
lailliseen toimintaan.
Metakka alkoi keväällä 2010, jolloin
Kreikan talouden syöksylasku herätti niin markkinat kuin poliitikot. Saksan
liittokansleri – joka hävisi osavaltiovaalit Kreikka-paketin takaia – piti
tapahtunutta ”skandaalina”, ja haukkui Kreikkaa tilastojensa väärentämisestä. Vihdoin
myös Eurostat heräsi.
Goldman Sachsin finanssi-innovaatio
maksoi Kreikalle siis miljardikaupalla rahaa, mutta ennen kaikkea poliittinen
lasku oli kova.
Goldman Sachs kommentoi tuottoisaa diiliään
hyytävän lakonisesti: ”[Kreikan] vaihtojohdannaiset olivat yksi lukuisista
tekniikoista, joita monet Euroopan valtiot käyttivät täyttääkseen
[Maastrichtin] sopimuksen ehdot.”
Tämä ei ollut tosiaan ensimmäinen kerta.
Amerikkalaisen suurpankin pikavippi
auttoi Italian suorastaan Emu-jäseneksi 1999. Kuten aina pikaluotoissa,
aikanaan eteen tulee kova lasku. Mutta se on sen ajan murhe.
Johdannaispelistä yli 20 miljardin tappio
Italia oli laittanut 1995 liikkeelle jenimääräisen valtionlainan,
jonka arvo oli laskenut Japanin valuutan myötä kolmanneksella kahdessa
vuodessa, kun se myi saatavansa ulkomaiselle pankille – lähteestä riippuen joko
Goldman Sachsille tai JP Morganille.
Aivan poikkeuksellista oli, että pankki
sai ostaa paperin alkuperäisellä kurssitasolla eli 32 prosentin alennuksella –
Italia olisi saanut mistä tahansa paljon paremman hinnan. Juju olikin siinä,
että velan koroksi oli määrätty Libor-viitekorko miinus 16,77 prosenttia. Pankki siis käytännössä lainasi rahaa
Italian valtiolle välittömään tarpeeseen.
Italia pienensi tällä saatavalla korkokulujaan ja sai siten
supistettua budjettialijäämänsä Maastricht-säännön rajoihin. (Financial Times 9.2. 2010)
Italia teki ainakin kahdeksan
kahdenvälistä johdannaissopimusta, joiden kokonaisarvo vuonna 2013 oli 31,7
miljardia euroa. Financial Timesin
asiantuntija arvioi, että sopimuksista uhkaa koitua Italialle kahdeksan
miljardin euron tappio.
Keväällä 2012 paljastui, että myös Morgan Stanley oli saanut 1990-luvun
johdannaiskaupoista Italialta lähes kaksi miljardia euroa. Siinä yhteydessä
ilmeni, että Italialla oli kaikkiaan 160 miljardin euron edestä johdannaisia. Bloomberg-uutistoimisto laski silloisten
arvostusten perusteella, että Italia oli hävinnyt peleissään 24 miljardia
euroa.
Summa on lähes puolet Suomen valtion
vuosibudjetista.
Saksa
hyväksyi Italian silmänkäännön
Mutta 1997 Italialla oli kiire, olihan se pyrkimässä elintärkeään
Emuun. Maan julkinen velka/bkt oli noin 110 prosenttia, lähes kaksinkertainen
Emu-kriteereihin nähden. Mutta Belgia oli vielä velkaisempi ja Itävaltakin
ylitti 60 prosentin tason. Tähän numeroon ei Euroopan tärkeintä
yhdentymisprojektia hirtetä, päätteli Italian silloinen pääministeri Romano Prodi – tuleva EU-komission
puheenjohtaja ja ”tyhmien Emu-sääntöjen” vastustaja.
Prodi saattoikin todistaa epäileväisille
saksalaisille, että Italia alittaa komeasti budjettialijäämäsäännön – joka oli siihen
aikaan Saksalle itselleenkin tuskaisa.
Der
Spiegelin hankkimista asiakirjoista selviää, että liittokansleri Helmut Kohl päätti sivuuttaa
avustajiensa varoitukset Italian silmänkäännöstä. Ja niin kuin taikaiskusta
vuoden 1995 alijäämä, 7,7 prosenttia, oli kutistunut kokonaiset viisi
prosenttiyksikköä vuoteen 1998 – vaikka verokertymät eivät olleet juuri
nousseet, eivätkä valtion menot supistuneet. Mikään muu tulevista euromaista ei
pystynyt samaan magiaan. (Financial Times 26.6. 2013)
Näin kallis pikavippi auttoi Italian
euroon.
Sen sijaan Kreikka, joka oli vähemmän velkainen
kuin Italia ja Belgia, reputti alijäämärajan
– oman (rajoitetusti luotettavan) ilmoituksensa mukaan niukasti, ja joutui
odottamaan vuoden.
Ei olisi ihme, jos kreikkalaiset
olisivat marssineet Prodin pakeille kysymään, kuinka temppu tehdään ja saaneet mukaansa
amerikkalaispankkien käyntikortteja.
Päättäjät Goldman Sachsin leivissä
Tämä silmänkääntö on ollut julkisuudessa jo vuodesta 2001, jolloin
professori Gustavo Piga laati siitä
dokumentoidun ja yksityiskohtaisen raportin ISMA:lle (International Securities Market Association). Asian
arkaluontoisuudesta kertoo, että aiottu tiedotustilaisuus jouduttiin
peruuttamaan tappouhkausten vuoksi.
Silti on hämmentävää, että Eurostat ei
nähnyt aiheelliseksi tarttua Kreikan melkeinpä identtiseen sopimukseen muutamaa
vuotta myöhemmin. EU-viranomaisen välinpitämättömyys suorastaan kannustaa
kansalliset tilastoijat peittelemään todellista tilannetta, jos se on
poliittisesti suotuisaa.
Salaliittoteoreetikot pohtivat,
säästettiinkö Yhdysvaltain suuret investointipankit suuressa
pankkiteurastuksessa 2008, koska ne olivat osapuolina ”useiden Euroopan
valtioiden” johdannaissopimuksissa – kuinka monen, ja millä panoksilla, sitä ei
kukaan saa tietää.
Yhdysvaltain valtiovarainministerillä Hank Paulsonilla saattoi toki olla hyvä käsitys, montako Euroopan
maata olisi vedetty syöveriin, sillä hän toimi Goldman Sachsin pääjohtajana
vuoteen 2006.
Jotakin saattaisi tietää myös Mario Draghi, Euroopan keskuspankin
nykyinen pääjohtaja, joka oli valtiovarainministeriön korkein virkamies Italian
epäonnisten johdannaispelien aikana
– ja siirtyi vuonna 2002, minnekä muuallekaan kuin Goldman Sachsiin.
Positiivinen ihminen voi toki iloita
siitä, että Euroopan kriisi on edes joillekin tuottanut miljardien voitot. Ne
ovat ne samat amerikkalaispankit, jotka olivat kriisiä siittämässäkin.
”Kyllähän me kaikki tiesimme Ecofinin pöydän ympärillä, että Kreikka
ei täytä Emu-kriteereitä, mutta päätimme kuitenkin yksimielisesti hyväksyä
Kreikan jäseneksi”, siteeraa Olli Rehn kirjassaan Myrskyn silmässä
eurooppalaista päättäjää vuodelta 2000.
Jostain syystä Rehn korostaa, että kertoja ei ole silloinen Suomen
edustaja, Sauli Niinistö. Mitä se
tarkoittaa?
Jos Niinistö ei tiennyt, minkä kaikki plus Ransu-koira tiesivät, ei se
ole suurikaan ansio. Sillä taikatemput onnistuvat vain, jos yleisö antautuu
taikurin lumottavaksi.
Meillä ”huijatuilla” ei ole mitään oikeutta moralisointiin edes
jälkikäteen.
Kun yleisö on – kuten vanhemmat lastenkutsuilla – jo etukäteen
päättänyt antaa esiintyjälle suopeat aplodit, silloin ei haittaa, vaikka kortit
valuvat taikurin hihoista, taikalaatikoiden välipohjat näkyvät, eikä avustaja leiju ilmassa
ellei laita silmiä kiinni ja kuvittele.
Jotenkin täysin käsittämätöntä, miten tarkoitus pyhittää keinot, vaikka tarkoituskin on jotenkin täysin absurdi ja järjetön Stubbmainen ideologinen EU- ja eurotaivaasta, jossa kaikki on paremmin aina. Ihan sama mitä siellä tapahtuu, mutta siellä kaikki muuttuu paremmaksi. Mitä syvemmälle pään tähän peppuun työntää, sen paremmalta kaikki näyttää ja tuntuu.
VastaaPoistaOlisiko aika miettiä, että mikä EU:n ja euron tarkoitus on ja miten tämä tarkoitus saavutettaisiin? Olisikohan Grinch Niinistöllä aikaa käydä tällaisia arvokeskuteluja, ennen kuin ihmisoikeudet on pakko heittää roskiin taloudellisten seikkojen varjolla?
-Makiavelli
PS. Itse omistan palan GS:ää, joten ei se meidän vika ole. Ei se ole tyhmä joka pytää, vaan se joka maksaa. Vähän ehkä korruptio haisee, mutta syytön siihen asti, kunnes toisin todistetaan.