Yhteisvastuu alkaa olla varma

Suomen Pankin talouskatsaus osui mielenkiintoiseen päivään. Synkältä viestiltä vei vähän pohjaa se, että samaan aikaan Turun telakka julkaisi tervetulleen suurtilauksen Tallinkilta. (Kiistämättä madonlukuja, joita pääjohtaja Erkki Liikanen tykitti joka sektorille.)
Omalta kannaltani vielä kiintoisampi ajoitus oli se, että tänään Euroopan keskuspankki joutui myös myöntämään TLTRO-ohjelman toisenkin jaon epäonnistuneen (kts. Taloussanomat). 
Kuten ennakoin tässä blogissa jo syyskuussa, eurooppalaiset pankit eivät nyt himoitse halpaa lainarahaa. Financial Timesissä muuan markkinavoima kiteytti: "Ilmaistakaan kaljaa ei pysty juomaan loputtomasti". 
EKP on koettanut vähätellä tapahtumaa madaltamalla odotuksia koko ajan ennen h-hetkeä. Muistamme kuitenkin, että kun syksyn TLTRO jäi alle odotusten, keskuspankki kertoi monia hyviä syitä, miksi joulukuussa pankkiraha kelpaa paljon paremmin. Ei kelvannut.
Liikasen tiedossa floppi oli jo etukäteen, joten itse kiinnitin huomiota esityksen viimeiseen diaan. EKP on harjoittanut "historiallisen kevyttä rahapolitiikkaa"...

"Rahapoliittiset lisätoimet" tarkoittavat yrityslainoja  (joita Euroopassa on tarjolla murto-osa siitä, mitä EKP olisi valmis ostamaan, kuten kerroin samassa blogissa). Kun EKP ilmoittaa aikovansa hankkia markkinoilta noin 1000 miljardin euron edestä arvopapereita, niiden on oltava valtioiden velkakirjoja. 
Markkinat ovat jo varmoja, että näin käy. 
Ja koska markkinat toteuttavat omia ennustuksiaan, vaihtoehdon hinta nousee. Enää ei ole edes kysymys siitä, onko rahapolitiikan järjestelmällinen ja jatkuva keventäminen (QE eli Quantative Easing) oikea tapa potkia Euroopan lamataloutta liikkeelle – vaan siitä menettävätkö sijoittajat taas kerran uskonsa rahaliiton kykyyn tehdä päätöksiä. Seuraukset nähtiin jo 2010–2012.
Vain poliitikot haraavat vastaan, varsinkin Saksassa – ja Suomessa, kuten olen jo väsyksiin asti viime kuukausien blogeissani arvioinut. 
Yhteisvastuu tulee. Mutta tuleeko se ennen Suomen eduskuntavaaleja? 

Suomessa on nyt kaikkien aikojen pahin lama

Käsitteet ovat tärkeitä. Käsitteet määräävät käsitykset.
Suomen kielessä ei ole vakiintunutta käännöstä käsitteelle The Great Depression – Suuren laman sijaan yleensä puhutaan vain "1930-luvun lamasta". 
Aikalaiset käyttivät sanaa pula-aika. Suomalaisille maailmanlaajuinen talouden taantuma näkyi siis puutteena ja hätänä, inhimillisenä kärsimyksenä. Se vertautui nälkävuosiin, jotka olivat tuolloin reilun 60 vuoden takana (kuten Helsingin olympialaiset tästä päivästä). 
Pula, joka kyllä näännytti lapsia hengiltä, ajoi perhekuntia kerjuulle ja "pulamiehiä" hätäaputöihin ympäri Suomea, ei tietenkään ollut aivan yhtä kohtalokas kuin suoranainen nälänhätä. Tässä vertailussa 1990-luvun lama ei tunnu puolestaan aivan yhtä hirveältä kuin – jälleen 60 vuotta aikaisempi – pula-aika.
Vastaavasti nykyään puhutaan varovasti taantumasta. Harva uskoo, että nykyinen taantuma on pahempi kuin 1990-luvun lama (eihän työttömyys sentään yllä puoleen miljoonaan) saatikka 1930-luvun pula-aika (eiväthän tuhannet ole sentään joutuneet mieron tielle).
Talouden mittareilla Suomen nykyinen lama on kuitenkin sitkeämpi kuin 1990-luvulla tai 1930-luvulla.

Danske Bankin maineikas ekonomisti – eikä taatusti mikään vasemmistohippi – Lars Christensen julkaisi ansiokkaan blogitekstin (16.11.). Hän osoittaa yksinkertaisella kuviolla, että Suomen bruttokansantuote on kärsinyt pahemmin ja pidempään kuin 1930-luvun ja 1990-luvun lamoissa.

(c) Lars Christensen. Lähteet: Angus Maddison ja IMF. Vuosi 2014 on IMF:n ennuste

Missä on taloustieteen Einstein?

Jyväskylän yliopiston kauppakorkeakoulu jakoi eilen kristallipallo-palkinnon ennustelaitokselle, joka onnistui parhaiten arvioimaan viime vuoden talouskehityksen.
Tai  epäonnistui vähiten.

Kymmenen  ennustelaitoksen kisassa Nordea voitti jo neljännen kerran, toisen kerran peräkkäin. Se saavutti eri kriteereillä ylivoimaisesti eniten ykkössijoja. Huonoin ennustaja oli Suomen Pankki, jolle tuli samoin viimeisiä sijoja selvästi eniten.

Tämä on todella huono uutinen. Suomen Pankilla on ylivertaiset resurssit ja hienoimmat dynaamis-stokastiset mallit - jotka ovat nyt vakavassa kriisissä. 

Makrotalouden mallien huono ennustavuus heijastaa yleisesti taloustieteen valtavirran kriisiä. Edes maailmantalouden lama ei ole muuttanut vanhoja oppeja. 

Albert Einstein mullisti  fysiikan. Missä on taloustieteen Einstein?

A-studion kolumni on kokonaisuudessaan  luettavissa ja katsottavissä täällä. 

Kuinka ollakaan, Suomen Pankin johtokunnan jäsen Seppo Honkapohja on pohdiskellut taloustieteen kriisiä mielenkiintoisesti täällä.

Viisikko harhateillä

Absurdimpaa viisikkoa ratkomaan finanssikriisiä on vaikea keksiä kuin minkä Helsingin Sanomat valitsi kirjamessujen paneeliinsa: populistijohtaja Timo Soini, pastori Antti Kylliäinen, valmennusguru Jari Sarasvuo, kulttuuripomo Saska Saarikoski ja allekirjoittanut.
Periaatteessa kelpo miehiä - mutta kaikki miehiä. Ja vääriä miehiä: paikalle ei kutsuttu yhtään taloustieteilijää tai talouspolitiikasta vastaavaa. Ei siis ihme, että keskustelu lievästi sanoen harhautui. Saarikoski kiusasi Sarasvuota väärästä Kummisetä-sitaatista ja Sarasvuo intoili laveasti Ruohonjuuren ekotuotteista.
Kovasti keskustelusta kuitenkin tykättiin. Ja itsekin sain siitä alkusysäyksen Talouselämän kolumniin. Siihen sisältyy radikaali idea, joka ei ainakaan ole sosialidemokraattinen.
Onko ajatus täysin järjetön? Otan mielelläni kommentteja vastaan!

Viimeiset karkkipussit
Sain höristää korviani Helsingin Kirjamessujen keskustelussa viime viikonloppuna. Jari Sarasvuo ylisti poliitikkoja, jotka ripeillä toimillaan pelastivat planeetan finanssikapitalismin aiheuttamalta hävitykseltä. Entinen vapaan rahan apostoli korosti myös, että markkinataloutta ei voi olla olemassa ilman julkisen vallan suojaa ja kontrollia.
Mikä hullunkurisinta, jouduin jälleen kerran olemaan Jarin kanssa eri mieltä – mutta tällä erää meistä markkinamielisempänä. Nimittäin: kapitalismi pitää vihdoin vapauttaa.
En epäile yhtään Sarasvuon vilpittömyyttä. Silti moni muukin pörssiyhtiön johtaja on nyt tilapäissosialisti, hetken demokraatti.
Maailman valtiot ovat syytäneet markkinoille 2,5 biljoonaa elvytyseuroa. (Kaksitoista nollaa.) Osa veronmaksajien rahoista on siirtynyt Wall Streetin suurpankkien miljardivoitoiksi ja miljoonabonuksiksi. Osa yhteisistä varoista on lahjoitettu myös suomalaisille osakkeenomistajille.
Omistaminen on maatalouttakin tuetumpi elinkeino.
Uusi ralli, uusi kupla, uusi euforia, uusi törmäys, uusi katastrofi on tekeillä. Siitä valtiot eivät selviäkään enää velalla – ellei nopeasti saada yhteyttä Uranuksen Säästöpankkiin.
Poliitikot eivät ole keksineet ratkaisuksi muuta kuin lisää politiikkaa. Koska sitä janoavat Jari ja koko kansa, se näyttää melkein toimenpiteeltä. Mutta valvonta ei poista ongelmaa. Se vain valvoo ongelmaa.
Kadulla riehuu hullu mies, joka särkee lekalla jokaisen näyteikkunan ja hakkaa viattomia ohikulkijoita. Sirpaleita sataa ja veri lentää.
Paikalle rientää valkotakkisia hoitajia. Hullua ei kukaan estä, joten riehunta vain yltyy. Tilataan lisää valkotakkeja, kymmeniä ja satoja.
Verinen uhri kysyy valkotakilta, kuka korvaa hullun tekemät vahingot ja maksaa hoidot. Hoitaja rauhoittelee: ”Tärkeintä on, että se ei vahingoita itseään.”

Rahoitusjärjestelmä on tänään vaarallisempi kuin vuosi sitten. Silloin suuret rahalaitokset saattoivat olettaa, että valtio rientää hätiin, jos niiden konkurssi uhkaa koko järjestelmää.
Nyt ne tietävät, että valtio rientää hätiin.
Britannian keskuspankin pääjohtaja Mervyn King totesi hiljan, että globaali pankkituki on ”luonut mahdollisesti suurimman moraalisen vaaran, jonka maailmanhistoria tuntee”.
Tämän kohtalokkaan ja kohta kalliin moral hazardin ikävin puoli on se, että poliitikot pitävät sitä yllä. He pääsevät isojen poikien peleihin vain valtion varoilla, vaikka sitten maksajaksi.
King esitti, että liian suuret pankit pilkotaan – osa hoitaisi ”jakelulaitoksena” peruspalveluita kuin sähköyhtiö konsanaan, osa saisi ottaa riskiä kuin ”kasino”. Hänet ampuivat alas sekä valtiovarainministeri Alistair Darling että pääministeri Gordon Brown jo ennen kuin Lontoon Cityssä yksikään Asser & Turnbullin mittatilauspaidan kainalo ehti kostua.
Niinpä maailman pankkijärjestelmä on kuin ongintaa pikkulasten synttäreillä. Pankkiirit kuvittelevat ihan omin neuvoin saalistaneensa karkkipussit, joita veronmaksaja verhon takana kiinnittää kaikkiin onkiin.

Myös finanssimaailma on herännyt pohtimaan, onko reilua, että jotkut pelaavat omalla riskillä ja toisilla aina pappa betalar. George Soros on ehdottanut, että valtiontakauksen vastikkeeksi on voitava rajoittaa pankkien riskinottoa, velkaantumista ja palkitsemisia.
Se on mahdotonta. Pittsburghin G20-kokous osoitti, että vaikka Barack Obama voi tuhota koko maailman yhdellä napinpainalluksella, kaikkeen hänelläkään ei ole valtaa. Pankkiirien bonuksiin ei voi puuttua.
On toimittava toisin päin. Kapitalismi on vapautettava valtion ikeestä. Keskuspankkien ei enää pidä toimia rahareserveinä, viimeisinä lainanantajina.
Rahan hinta määräytyköön yksin pankkien välisillä markkinoilla. Ratkaiskoot ihan itse, mitä vakuuksia ja vakuutuksia vastaan antavat luottojaan. Riskin arviointiin vaikuttaa varmasti, että valtio ei suurintakaan firmaa pelasta.
Tietenkin rahapolitiikasta luopuminen tuottaa valtavia ongelmia. Luotottajien mielivaltaa olisi suitsittava laeilla. Jne. Mutta - joskus karkkipussit kuitenkin loppuvat.
On korkea aika, että vapaa kilpailu ulottuu myös kapitalismiin.

Ja nyt Yhdysvaltain keskuspankin johtoon...

Erkki Liikasen kunniaksi on sanottava, että hänellä on kuin onkin huumorintajua.
Tämän kesän Ruokolahden leijona oli Suomen Pankin harakka. JP Rooshan päätti Luoton lopun arvostelunsa Hufvudstadsbladetissa heittoon, että kirjan ansiosta minut pitäisi nimittää Suomen Pankin pääjohtajaksi.
Edeltäjäni, nykyinen pääjohtaja, osoitti jaloa mieltä ja kutsui minut lounaalle. Keskustelimme finanssikriisin syistä ja vastalääkkeistä sekä Pankin vähemmän onnistuneista talousennusteista. Viisastuinkin.
Ilmeni, että ainakin yksi asiantuntija varoitti hyvissä ajoin tulevasta katastrofista - ja vieläpä Alan Greenspanin jäähyväisseminaarissa 2005 Yhdysvaltain Jackson Holessa, jonne maailman keskuspankkiirit ja talousviisaat vuosittain kokoontuvat. Kuten Wall Street Journal raportoi, ilonpilaaja oli Kansainvälisen valuuttarahaston tuolloinen pääekonomisti, Raghuram Rajan. Asetelma oli sama kuin jos kauppakamarin juhlissa esiintyisi Pentti Linkola.
Rajanista rahoitusjärjestelmä toimi riskirajoilla ja vaati lisää valvontaa. Hän painotti, että "on kohtalokkaan tärkeää" saada rahalaitosten johdon ja pelureiden palkkiojärjestelmä hallintaan.
"Meidän pitäisi olla valmiina laskukäänteeseen, jonka todennäköisyys on pieni, mutta kustannus korkea. Jos niin kävisi, on mahdollista että rahoituksen katastrofin aiheuttamia tappioita eivät nykyiset sukupolvet kykene kattamaan, vaan tulevat sukupolvet joutuvat vähintään jakamaan kustannukset."
Reaktio oli tyrmäävä. Lawrence Summers tuomitsi suorasanaisesti Rajanin paperin "suurelta osin väärinkäsitykseksi".
Summers on nykyään Barack Obaman tärkein talousneuvonantaja.

Minun ainoa etuni näihin taloustietäjiin kai on, etten ole vielä ehtinyt tehdä virheitä. Niinpä Talouselämä-lehti korotti panoksia tulevaisuuteni suhteen. Yhdysvaltain keskuspankin, Fedin, pääjohtajan kausi on katkolla ensi vuonna. Talouselämä pohdiskeli: "Olisihan muuten Suomessakin hyvä ehdokas Ben Bernanken paikalle"...
Lopun arvaatkin.
Paavo Väyrynen kysyi ikimuistoisesti "Voiko vitutukseen kuolla?" Minä mietin: "Voiko imarteluun kuolla?"

Jalkapallovertaukset ontuvat kentältä

Tarkemmin ajatellen en halua Suomen Pankin pääjohtajaksi. Erkki Liikanen tunnettiin lupsakkana vitsiniekkana ennen nykyistä virkaansa. Suomen Pankki ei tee  ihmiselle hyvää. Katsokaa, miten Ahti Karjalaisenkin kävi.

Kokkolassa on alkamassa superviikonloppu. Farmari-messuille odotetaan 80 000 ihmistä ja samaan aikaan on Kokkola-rockia, oopperaa ja ties mitä. Ja lauantaina kokoontuu myös arvovaltainen Anders Chydenius -seminaari.

Edellisestä onkin kulunut 15 vuotta. Muistan hyvin, kun rahapulissani liftasin Kokkolaan nähdäkseni EU:n komission puheenjohtajan Jacques Delors´n ja presidentti Mauno Koiviston samalla rahalla. Kirjoitin siitä Spagettivatikaani-kirjani aloitusluvun, "Delors Kokkolassa". 

Keskipohjanmaa-lehti kutsui ystävällisesti minut kirjoittamaan evästyksen seminaarin arvovieraille, jotka keskustelevat "Suomen ja Euroopan unionin talouskriisistä ja eväistä uuuteen nousuun". 

Koska ennakoin, että Tarja Halonen, Olli Rehn, Jutta Urpilainen, Esko Aho, Sinikka Salo, Asmo Kalpala et al. ryhtyvät vanhasta muistista paapattamaan innovaatioista, koulutuksesta, kilpailukyvystä ja "ikääntymisen haasteista", koetin haastaa heitä tykittämään tiukkaa tekstiä itse pääkysymyksestä.

Joka on:

"Mitä on tehtävä rahoitusteollisuudelle, joka kerta toisensa jälkeen ajautuu kriiseihin, horjuttaa vastuullista valtiontaloutta, tuhoaa työpaikkoja ja yrityksiä sekä ajaa maailman köyhät syvempään ahdinkoon?

"Käytetään Olli Rehnille rakasta jalkapallovertausta. Mitä hyötyä on, jos muut pelaajat harjoittelevat tunnollisesti, kohentavat taitojaan ja toimivat koko joukkueen eduksi, jos maalivahti päästää laukauksia sisään mielensä mukaan?

"Ja on syytä epäillä, että maalivahti on tehnyt tuottoisan tulosvedon omaan lukuunsa."

Jalkapallovertaukset ontuvat pois kentältä ennen kielipeliajan päättymistä, mutta toivotaan, että keskustelu vihdoin  viriää. Koko teksti siis Keskipohjanmaa-lehdessä 1.8., ja joskus blogissa.

Sorry, Erkki

Tänään oli Hufvudstadsbladetin vuoro arvioida Luoton loppu. JP Roosin teksti oli älykäs ja analyyttinen, vaikka olikin kehuva.

Roosin mielestä kirja on "sekä äärimmäisen kriittinen että informatiivinen. Samaan aikaan viihdyttävä ja opettava". 

Tavoite saavutettu!

"[Kirjoittajan] sympaattisin ajatus on juuri se, että myös täysin tavalliset ihmiset voivat ymmärtää mistä  on kysymys, kuinka rahoitusinstrumentit toimivat, miksi katastrofi syntyi, kuinka se voitaisiin korjata. Hän tekee myös kaikkensa todistaakseen väitteensä kirjallaan ja onnistuu ainakin osittain."

Siunatuksi lopuksi JP Roos toteaa, että koska David Oddsonin pätevyys Islannin keskuspankkiiriksi perustui kirjallisuuden opintoihin ja radiohupailuihin, myös minulla olisi täysi oikeus pyrkiä Suomen Pankin johtoon. 

"Jos ajatellaan kaikkia Erkki Liikasen ja kumppaneiden tekemiä virheitä, Harakka olisi parempi vaihtoehto."

Totta, niin totta. Ryhdyin heti miettimään asiaa. Ensimmäisenä virkatoimenani määrään suklaan Suomen rinnakkaisvaluutaksi. Eikö olisi hauskaa? Lasten hampaat olisivat paremmassa kunnossa, kun eivät hennoisi syödä rahaa. 

Kuka määrää, että pankkitoiminnan on oltava tylsää.

Kun perinpohjaisen kirja-arvion vieressä oli vielä Tapani Ritamäen kolumni, joka käsitteli kirjaani myötämielisesti, luin lehteä Oulunkylän Ärrällä lähestulkoon itkien. 

Roos kun sai kirjastani aiheen pohtia "suomalaista keskustelua", joka ei jaksa syttyä  näin isoista ja vaativista aiheista. Poliitikotkin keskittyvät kähmimään halpahalleilta vaalirahaa.

Roos pahoittelee, että Luoton loppu "upposi kuin kivi kesäjärveen". Uskon kuitenkin vakaasti, että se ponnahtaa vielä pinnalle kellumaan. Myös JP Roosin ansiosta.

Voimistuneena palaan kirjoittamaan Keskipohjanmaa-lehden tilaamaa artikkelia, jossa saan lähettää terveiset lauantaina Kokkolaan kokoontuvalle Anders Chydenius -seminaarille ja sen arvovaltaiselle puhujakaartille, Tarja Haloselle, Olli Rehnille, Jutta Urpilaiselle, Esko Aholle... 

Mutta, enteellisesti, Erkki Liikasta ei ole kutsuttu.  

PS: Helsingin Sanomat noteerasi nettisivuillaan JP Roosin ystävällisen idean (samoin kuin Taloussanomat ja Kauppalehti, joissa kummasskaan ei ole näkynyt arviota kirjasta!).