Normitalkoot ja totuus tähtisadetikuista

Pääministeri Juha Sipilä antoi tänään eduskunnalle hallituksen tiedonannon normien purkamisohjelmasta. Sain itselleni viimeisen debattipuheenvuoron ja tilaisuuden loppukevennykseen.

Arvoisa Puhemies!
Edustaja Zyskowicz vähän synkensi tätä liikuttavaa yhteishenkeä omimalla järkevän sääntelyn kokoomuksen omaisuudeksi. Myös ministeri Grahn-Laasonen muistutti listasta, jonka hän ja silloinen edustaja Männistö laativat toissa vuonna otsikolla K-18 tähtisadetikku ja 45 muuta turhaa sääntöä, ohjetta ja kieltoa. 
Heidän mielestään kaikista naurettavista normeista kaikkein naurettavin on siis se, että alaikäinen ei saa käyttää tähtisadetikkua. 
Voi se sitä ollakin. Kyllähän tähtisadetikku kuuluu varsinkin ulkosalla talvisiin juhliin ja varsinkin lapset ovat siitä innoissaan. 
Tämä normi voidaan mainiosti purkaa, sillä se on porvarihallituksen keksintöä. Lapset saivat täysin vapaasti  polttaa tähtisadetikkua Vanhasen II-hallitukseen saakka, joka ajoi läpi kemikaaliturvallisuuslain muutoksen – parahultaisesti joulun alla vuonna 2009. 
Tässä salissa ei yksikään kokoomuslainen tai keskustalainen sitä vastustanut, saatikka pitänyt sitä naurettavana normina.
Jokainen puolue saa siis katsoa peiliin ja jokaisella puolueella on myös hyviä saavutuksia. Olemme mielellämme yhteistyössä mukana, jos pääministeri haluaa jatkaa parlamentaarista yhteistyötä.

Aku Ankan työttömyys ja Hannu Hanhen työllisyys

Suomea ja Ruotsia pidetään yleensä samanlaisina hyvinvointivaltioina. Mutta erot ovat merkittävämpiä kuin yhtäläisyydet.

Suomi on köyhä maa ja Ruotsi on rikas maa – riippumatta siitä, että Suomi on yhtä rikas kuin Ruotsi. 

Suomella ei ole koskaan ollut varaa Ruotsin malliin: vuonna 1960 suomalaisten elintaso oli vain kaksi kolmasosaa länsinaapurin tasosta. Kun toisaalta kuitenkin ihailemme vaurasta naapuria, olemme jäljitelleet sitä  parhaamme mukaan, mutta huonommin kyvyin ja resurssein. Siinä missä ruotsalaiset pop-tähdet täyttävät jäähalleja ympäri maailman, suomi-rokin areenaksi riittää pitserian nurkka Posiolla.

Suomen malli on amatööriversio Ruotsista, karaoke-hyvinvointivaltio.

Ruotsin talouspolitiikka oli 1930-luvulta alkaen keynesiläistä, kun taas suomalaiset pitivät vielä 1960-luvulla valtion puuttumista suhdannevaihteluihin ihan kommunismina. Näin kertoo Tommi Uschanov mainiossa uudessa kirjassaan Miksi Suomi on Suomi; klassinen esitys aiheesta on Pekkarisen-Vartiaisen Suomen talouspolitiikan pitkä linja (1993). 

Siksi lamat ovat täällä syvempiä ja nousukaudet humaltuneempia kuin naapurissa. Se heijastaa kansallista mytologiaammekin: köyhän talon poika hummaa rahansa kaupunkireissulla kuin Nummisuutarien Iivari.

Ruotsin omakuva rikkaana maana ja Suomen omakuva köyhänä maana kiteytyy ennen kaikkea näkemykseen työstä. Rikkaalla maalla on työtä yllin kyllin ja huoli tekijöiden riittävyydestä; köyhällä maalla on lähtökohtaisesti pulaa työpaikoista.

Kansantaloustieteen termein Ruotsissa on kiinnitetty aina huomio työn tarjontaan eli korkeaan työllisyysasteeseen; Suomessa taas työn kysyntään eli mahdollisimman matalaan työttömyysprosenttiin. 

Äkkiä katsottuna näkemykset näyttävät saman asian eri puolilta, mutta maailmankatsomuksellisesti ne ovat täysin vastakkaisia.

Ruotsi pitää väestön mukana työvoimassa vaikka väkisin: huonoina aikoina julkisen sektorin on työllistettävä, kun muut eivät kykene. Keskipitkällä ajalla vahva kasvu rahoittaa julkisen talouden hetkelliset alijäämät helposti, eikä velkaantuminen riistäydy käsistä. Tarvitaan vain Hannu Hanhen optimismia, luottamusta ja itsevarmuutta.

Suomessa on tavoiteltu matalaa työttömyyttä siksi, ettei julkinen talous rasittuisi liikaa. Aku Ankan maailmassa on aina rahapula. Huonoina aikoina valtio ja kunnat ovat vähentäneet, eivätkä lisänneet, työvoimaa. Väkeä on hätäpäissä patistettu jopa työmarkkinoiden ulkopuolelle.

Tämä ero näkyi selvimmin 1960-luvulla ja jälleen 1990-luvun taantumassa.

Sotien jälkeen pakollinen panostus pienviljelyyn myöhästytti Suomen elinkeinorakenteen muutosta, joka iski kovalla voimalla 1960-luvun lopussa. Maaseudun liikaväestö tyhjeni kaupunkien lähiöihin ja Ruotsin autotehtaisiin.

Se oli win-win-tilanne. Ruotsissa itsetuntoinen näkemys kasvavasta teollisuusimperiumista herätti 1966 huolen työvoimapulasta ja siitä aiheutuvasta taantumasta. Hallituksen långtidsutredningin nojalla suosittiin voimakkaasti siirtolaisuutta ja alettiin kannustaa naisia kodeista työhön.

Kuvaavaa kyllä, Suomelle oli helpotus joutua kantamaan aikaisempaa pienempi väestö, resurssit eivät riittäneet enempään. Suomelle hyvinvointivaltio on aina ollut mitoituskysymys, sitä toteutetaan vain, jos uskalletaan uskoa rahkeiden riittävän.

Vasta Matti Vanhasen hallitukset pitivät olennaisempana työllisyysasteen nostamista kuin työttömyysprosentin alentamista. Silti lehdissä seurataan työttömyyttä, ei työllisyyttä. Moni osaa kertoa kotikuntansa työttömyysprosentin, mutta harva työllisyysastetta.

Se, miten yhteiskunnat suhtautuvat työllistämisen kykyynsä, heijastuu tietysti peilikuvana kodin ja vanhemmuuden rooliin. Ruotsissa ei ole maksettu vanhemmille lasten hoitamisesta kotona (ennen kuin aivan viime vuosina), Suomessa kyllä.

Heikki Hiilamo ja Olli Kangas kuvaavat vuoden 2009 artikkelissaan, kuinka Ruotsin sosialidemokraatit kääntyivät 1970-luvun puolivälissä jyrkästi vastustamaan aiemmin kannattamaansa kotiäidin palkkaa. Äidinpalkka heikentäisi naisten menestymistä työuralla, vaarantaisi tasa-arvon ja veisi resursseja päiväkotien rakentamisesta.

Suomessa kotihoidontuki ei ollut ideologinen kysymys, vaan yhtäältä etupolitiikkaa, toisaalta taloudellinen pakko. Jo 1948 Martta Salmela-Järvinen (sd.) esitti eduskunta-aloitteessaan, että ”äitipalkka” oli halpa vaihtoehto ”yhteiskunnan huoltolaitoksille”. 1970-luvulla keskusta ajoi kotihoitoa oman äänestäjäkuntansa hyödyksi, mutta kaupungeissa tukea maksettiin siksi, että niillä ei ollut varaa rakentaa riittävästi päiväkoteja.

SDP ja keskusta joutuivat tekemään kompromissin, jollaista yksipuolue-Ruotsissa ei tarvittu: 1980-luvulla kunnallisen päivähoidon vaihtoehdoksi tuli tuettu lastenkasvatus kotona.

Kun Ruotsissa siis torjuttiin pysyvää työvoimapulan uhkaa patistamalla naiset työelämään, Suomessa työttömyyttä on lievennetty houkuttelemalla naisia jäämään kotiin.

”Maassamme on kymmeniä tuhansia äitejä, jotka mielellään jäisivät kotiin työhön ja lapsia hoitamaan, kun vain olisi taloudellisia edellytyksiä. Samalla vapautuisi laajan työttömyyden aikana työpaikkoja työtä tarvitseville”, perusteli SMP eduskunta-aloitetta kotihoidon tuen lisäämiseksi 1983.

Köyhä talo tuijottaa perunalaarin vajenemista, jokavuotisen kassan tilannetta. Jos kaikki investoinnit katsotaan vain kuluiksi – kuten valtiovarainministeriön budjettiosasto aina tekee – mihinkään reformiin ei ole ikinä varaa.

Rikkaassa talossa on toisin: ”Se, mikä lyhyellä tähtäimellä oli kustannus ja rasite, oli pidemmällä perspektiivillä resurssi ja taloudellisen kasvun ja maan vaurastumisen ja hyvinvoinnin keskeinen edellytys.” (Hiilamo & Kangas)

Ruotsin Konjunkturinstitutetista kotiutunut VATT:n tuore pääjohtaja Juhana Vartiainen on pitkään saarnannut kotihoidontuen vahingollisuutta. Hän täräytti keväällä Helsingin Sanomissa, että valtion ei pitäisi rahoittaa vuosikausien ”ihanaa velttoilua”.

Nyt Vartiainen on saanut pääministeri Jyrki Kataisen samalle kannalle: Suomen pitää ottaa Ruotsista esimerkkiä ja kannustaa kotiäitejä aikaisemmin töihin, muun muassa osa-aikatyötä suosimalla.

Nuorten naisten katoaminen työmarkkinoilta ei ole vain kansantalouden ongelma, vaan tasa-arvon este. Kotona vietetyt vuodet heikentävät naisen työmarkkina-asemaa ja palkkatasoa vielä vuosikaudet työhönpaluun jälkeenkin. 

Työnantajia voi toki syyttää siitä, että he eivät palkkaa nuoria naisia, edistä heidän uraansa, maksa rikkonaisten vuosienkin jälkeen yhtä hyvää palkkaa kuin miehille, mutta tosimaailmassa on helpompi kannustaa naisia pysymään työmarkkinoilla kuin aivopestä heidän esimiehiään. (Niin, miehiähän ne tuppaavat olemaan, mutta ei täysin naisten omatta syyttä.)

Ja kyllä, miehiäkin pitää patistaa kotiin. Mutta eikö silloin, jos pienten lasten äidit tekevät joustavaa osa-aikatyötä, miesten ole pakkokin kantaa enemmän vastuuta kodista?

Ja kyllä, päivähoitopaikkoja on lisättävä samalla kun ryhmäkoot pysyvät järkevinä, osa-aikatöitä on löydyttävä muualtakin kuin kauppojen kassoilta, ja ties mitä.  Ai niin: kotiäitejä ei myöskään saa halventaa, eikä heidän työtään väheksyä. Lapsen paras, jne.

Kataisen ja Vartiaisen esitys on saanut välittömästi karvat pystyyn myös edistyksellisiltä naisilta, jotka jännästi löytävät sata syytä sille, miksi äitien pitäisi jatkossakin saada syrjäytyä työmarkkinoilta.

Aku Ankka näkee oitis ongelmat, Hannu Hanhi haluaisi tarttua mahdollisuuksiin.

Aku Ankka kummastelee, mistä kotiäideille riittäisi töitä, kun on työttömyyttä ennestäänkin. Hannu Hanhi uskoo, että tarjonta luo kysyntää. Jos on pystynyt menestyksellä pyörittämään kolmen lapsen vaippasirkusta, on pikku juttu pyörittää yritystoimintaa.

Aku Ankka luulee, että työpaikkoja on rajallinen määrä, ja että niistä vallitsee ikuinen niukkuus. Hannu Hanhi tietää – kokemuksesta – että työ luo työtä.

Suomella on vielä pitkä matka Ruotsiksi. Mutta kun Ruotsin porvarihallitus on alkanut tukea kotihoitoa ja jos Suomen hallitus alkaa tukea pienten lasten äitien työllistymistä, välimatka lyhenee.

Ja ehkä jonakin kauniina päivänä ruotsalaiset ostavat huonekalunsa suomalaisesta liikkeestä. 

Suomi - euroalueen pelastaja



Katso A-Studion kolumni 29.11. tästä

 Jälleen kerran suomalaiset pääsevät takaamaan toisten velkoja. Ensin Kreikalle 1,6 miljardia, nyt Irlannille ”vain” puoli miljardia. Seuraavaksi on vuorossa Portugali, ehkä myös Espanja.

Valtiovarainministeri Jyrki Katainen esiintyy sankarina, joka on pelastamassa euroaluetta totaalikatastrofilta. Tämä on laskujeni mukaan kolmas kerta, kun Suomi pelastaa Euroopan, ja joka kerta on mennyt vain hullummaksi.

Kun maailmanlaajuinen kriisi alkoi kaksi vuotta sitten, Katainen ilmoitti, ettei tästä kannata ”panikoitua”. Hänen mielestään Suomen talouskasvu ei järky eikä lisää lainaa tarvita. Heti perään Suomen vienti luhistui, teollisuus romahti ja lisävelkaa kerättiin kymmeniä miljardeja.
Onneksi ei panikoiduttu.
Suomi koki tuhoisan pankkikriisin 90-luvulla. Matti Vanhanen kehui, että muut EU-maat ovat kovasti kyselleet neuvoja. Ja kyllä Suomi onkin ollut esimerkki – nimittäin varoittava esimerkki siitä, miten asioita ei pidä hoitaa.
Jyrki Katainen puolestaan ajoi kaikin voimin eurooppalaisten pankkien stressitestiä. Kun sitten ryhdyttiin puolivillaisiin ja ylimalkaisiin selvityksiin, Katainen juhli sitä suurena Suomen voittona.
Joka ikinen irlantilainen pankki selvisi testistä vaivattomasti. Nyt ne ovat kuralla ja ajautuneet valtion syliin ja euroalueen veronmaksajien eläteiksi. Nyt on myös Kataisen kellossa toinen ääni.

Stressitestit olivat huijausta, koska niiden pitikin olla. Hetkeksi tunnelma rauhoittui, mutta kun totuus on käynyt ilmi, paniikki on entistäkin suurempi. Sveitsiläispankki Credit Suisse arvioi äskettäin, että väärennetyt testit vain pahensivat tilannetta ja kasvattivat kuplaa.
Siis Jyrki Kataisen suoranaisella avustuksella.
Myös Irlannin apumiljardit päätyvät lopulta luottokeinottelijoille. Vuonna 2013 pelurit joutuvat vihdoin kantamaan riskiä ihan itse. EU:n tuoreesta päätöksestä on kiittäminen Saksaa, Ranskaa ja komissiota – näin kertoo kansainvälinen lehdistö.
Mutta jos uskomme Jyrki Kataista, tämäkin on Suomen ansiota. Olemme saaneet ”harvinaisen puumerkin” tärkeään päätökseen, hän kehui.
Ja miksemme uskoisi Jyrki Kataista. Onhan hän monta kertaa aikaisemminkin pelastanut Euroopan. Jos Jyrki Kataiselta kysytään.

Kehittyvien perheyritysten Suomi

Mitä ihmettelemistä siinä on, että Matti Vanhanen siirtyy Perheyritysten liiton toimitusjohtajaksi? Sen jälkeen hän saa virallisestikin palkkaa Kyösti Kakkoselta, Toivo Sukarilta ja muilta Kehittyvien Maakuntien Suomen (KMS) rahoittajilta.

Onhan se hyvä, että salainen ja hämärä puoluerahoitus muuttuu nyt avoimeksi palkkatyöksi. Perheyritysten liiton jäsenlistalta löytyvät KMS:n merkittävimmät rahoittajat:

- Kakkonen-Yhtiöt Oy

- Lemminkäinen

- Maskun Kalustetalo Oy

- Suomen RH-yhtiöt

- Suomi-Soffa SSF Oy

Liikemiehet eivät näköjään kanna kaunaa, vaikka pääministeri Vanhanen heidät kolme kertaa kielsikin. Hän väitti,  ettei tiennyt KMS:n rahoittaneen omaa ja puolueensa kampanjaa, vaikka kutsui samat liikemiehet näiden omasta pyynnöstä vaalien jälkeisiin voitonjuhliin (joita hän ei muistanut).

Toimitusjohtaja Vanhasen täytyy muistaa rahoittajansa paremmin kuin pääministeri Vanhasen – muuten hän saa potkut. 

Kepun draama - vai median?

Millaista draamaa Keskustan toilailu oikeastaan onkaan, pohtii Antti  Järven juttu tämän päivän Helsingin Sanomien kulttuurisivulla C3.

Artikkeliin piti liittyä myös minun haastatteluni - joka puolestaan puntaroi  kriittisesti juuri median taipumusta muuntaa yhteiskunnalliset kysymykset draamoiksi. Teksti lähetettiin tarkastettavakseni, mutta se ei näköjään mahtunut lehteen.

Jotta työ ei mene täysin hukkaan, julkaisen sen alla.

”Median ja näyttämön roolit ovat omituisella tavalla kääntyneet nurin”, sanoo toimittaja ja Pääministeri-elokuvan toinen käsikirjoittaja Timo Harakka.

Harakan mielestä media on nykyisin kiinnostunut vain henkilösuhteista ja poliitikkojen valtakamppailusta henkilötasolla: kenestä tulee seuraava puheenjohtaja, kuka mahtuu hallitukseen kenenkin kanssa ja kummalla on enemmän valtaa, Jyrki Kataisella vai Matti Vanhasella?

”Media otti lupaa kysymättä valtuudet ruveta tonkimaan Vanhasen yksityiselämää. Paavo Lipposen elämän kiemuroita käsiteltiin ihan eri tavalla. Toimittajat pelkäsivät häntä toisin kuin Vanhasta.”

Harakan mielestä yhteiskunnallisten teemojen käsittely on siirtynyt mediasta näyttämölle.

”Esimerkiksi Anneli Jäätteenmäen erojupakan aikana media keskittyi vain henkilöriitaan Lipposen ja Jäätteenmäen välillä. Pakkomielteisesti tuijotettiin, kuka sai fakseja keneltäkin ja mikä oli laillista ja mikä rikollista. Paljon tietoa ja varsinainen tausta jäi mediakäsittelyssä pimentoon. Pääministeri-elokuvassa toimme Irakin takaisin Irak-gateen.”

Harakan kunnioitus politiikan journalismia kohtaan on ”aivan nollassa”.

”Ei vaadi hirveästi asiaosaamista tulkita, ketkä alfaurokset tykkäävät kenestäkin. Olemme Suomessa siirtyneet äärimmäisen kuivasta puoluepoliittisesti värittyneestä kapulakielisestä politiikan journalismista suoraan karnevalistiseen ihmissuhdedraamaan ja saippuaoopperaan.”

Viimeinen taistolainen

(Tämä on vähän pitempi versio Talouselämän kolumnista 19.3.2010.)

Pekka Himanen on oikeassa. Suomi on ”kriittisessä vaiheessa”.
     Tri Himanen kirjoitti noin jo 2003 eduskunnalle tekemässään raportissa Välittävä, kannustava ja luova Suomi.

     En saanut selvää, jatkuuko kriisi seitsemättä vuotta vai ollaanko hypätty jo uuteen. Joka tapauksessa tuoreen Kukoistuksen käsikirjoituksen ensimmäisen luvun ensimmäinen virke ilmoittaa, että vuonna 2010 Suomi on ”kriittisessä tilanteessa”.
     ”Suomella on käytännössä yksi vuosi aikaa valita 2010-luvun onnistumisen tai epäonnistumisen käsikirjoitus”, tri Himanen uhkaa, muuten ”mahdollisuus on jo ohi”. Hui!
     Voi tosin olla, että kuten muutkin tuomiopäivän profeetat, tri Himanen joutuu jälleen lykkäämään apokalypsia. En hämmästy, jos Suomi olisi ”kriittisessä tilassa” 2017.
     Mutta, kuten sanottu, tri Himanen on oikeassa – aivan kaikessa. Ja se on se ongelma.
     On tottavie siirryttävä omaisuuden palvonnasta ihmisen arvostamiseen! On korkea aika käynnistää vihreä informaatio- ja palvelutalous! On kannettava globaalia vastuuta, tuettava luovuutta, edistettävä yrittäjyyttä ja hyötyliikuntaa!
     Kokoomuksen ohjelma kannattaa kaikkea hyvää. Jokainen puolue tahtoo ihmisten parasta. Kukoistamiseen tähtää jokainen uskonto, ideologia ja IT-yritys.
     Kukaan ei vastusta Himasta - silti maailma on paha. Aatteiden ja käytännön välissähän on se varsinainen haaste, johon Himanen ei tohdi puuttua  lainkaan, kai kunnioituksesta vision tilaajia Matti Vanhasta, Jyrki Kataista ja  Stefan Wallinia kohtaan.
     Tri Himasen analyysistä puuttuvat valta – ja raha.
     Muuten hyvä.                      

Tri Himasen new age –naiiviudelle on liian helppo nauraa. Hän kehuskelee koko ajan kuuluisilla kavereillaan,  Davosin talousfoorumin viihdyttäjillä, Desmond Tutulla ja Dalai lamalla.
     Mutta lopulta Kukoistuksen käsikirjoitus vetää hyvin vakavaksi.
     Tri Himanen kertoo heti kättelyssä tavoittelevansa ”lopullista ´kaiken teoriaa´” joka yhdistää maapallon kohtalonkysymykset ”reaalitalouteen ja –politiikkaan."
     Jokainen ennen vuotta 1989 elänyt säpsähtää, kun kuulee toiveet ”lopullisesta” ratkaisusta tai maailmaa hallitsevasta ”yhtenäisteoriasta”. Niitä on yritetty.
     (Erityisen ponnekkaasti näitä totaalisia haaveita vastusti Oxfordin maineikas filosofian professori Isaiah Berlin, joka oli Latvian juutalaisia ja Venäjän vallankumouksen pakolaisia.  ”Sekä vapaus että tasa-arvo ovat ensisijaisia arvoja, joita ihmiset ovat tavoitelleet vuosisatojen ajan, mutta susien täydellinen vapaus tarkoittaa lampaille kuolemaa...”)
     Totalitaarista Himasen utopioissa on sekin, että hän leimaa erimieliset ”kyynisiksi” tai ”kohtuuttoman kriittisiksi” tai ”kateellisiksi.
     Tämäkin taktiikka on takavuosilta tuttua. Jos ei hyväksynyt kommunistista utopiaa, oli ”väärän tietoisuuden” vallassa.  Ei maksa vaivaa antautua keskusteluun ymmärtämättömän, harhaisen kanssa.
     Mutta miksi kielteisyyteen suhtaudutaan aina niin... kielteisesti? Työväestö sai kahdeksantuntisen työpäivän lakkoilemalla ja muutenkin tosi ikävällä asenteella. Aseisiin tarttuminen se vasta kielteistä on, mutta siten on kukistettu diktaattoreita.
     Kansainvälisesti vertaillen positiivisin kansa löytyy Pohjois-Koreasta.
     Kansa, niin. ”Kukoistuksen käsikirjoitus” on kirjoitettu kauttaaltaan me-muotoon. ”Mutta samalla kun meidän on tunnustettava haasteidemme suuruus niiden koko mitassa, meidän on varottava lankeamasta uskomaan siihen jatkuvasti eri lähteistä levitettyyn viestiin, jonka mukaan meillä olisi 2010-luvulla väistämättä odotettavissa jo vain ankea elämä” (sic).
     Pitkään luulin, että me tarkoittaa ”meitä kaikkia”, minuakin. Kunnes tajusin, että juuri kansa – se ikääntyvä, lihova, masentuva ja niin helvetin kielteinen kansa – on kukoistamisen pahin este.
     Himasen me tarkoittaaa poliittista johtoa. Eliitin tehtävä on panna toimeen kukoistus, tehokkaasti ja säälimättä.
     Kukoistat tai itket ja kukoistat!

Tri Himanen ylistää yhteisöllisyyttä, mutta perustaa sen aina poikkeusyksilöiden johtajuuteen. Siitä siis tuo maaninen name-dropping. Hän aidosti uskoo, että talouden ja kulttuurin eliitti – Davosin juntta - on valittu pelastamaan maailma.
     Hänen  lempi-ideansa on Future Visionary –puhesarja, joka toisi Bill Gatesin ja  Nelson Mandelan Helsinkiin. Nämä esiintymiset olisivat ”jo itsessään valtavan arvokkaasti henkistä kulttuuriamme itseisarvoisesti rikastava henkisen pääkaupungin idea".
     Tri Himaselle maailman johtajia eivät ole Hu Jintao tai Vladimir Putin, joilla on vastuullaan oikea valtio, vaan Bill Clinton ja Äiti Amma. Globaalien seminaarisupertähtien valta ei ole konkreettista ja polittista, vaan glamouria, messiaanista karismaa, josta säteilisi maagista voimaa Suomen ylle, pelastus.
     Kuten näkyy, en pidä tri Himasen kaipuuta totaalisiin ratkaisuihin ja suureen johtajaan laisinkaan huvittavana.

Mutta hahmottaako tri Himanen ollenkaan maailman, ja Suomen, olennaisimpia haasteita?
     Hän kyllä ilmoittaa, että ”elämme keskellä maailmantalouden suurinta kriisiä sitten 1930-luvun”, mutta ei analysoi finanssijärjestystä sanallakaan. Ihan kuin keväällä 1945 ihmettelisi Euroopan tuhoa tietämättä, mikä ja kuka sen aiheutti ja mitä siitä voisi oppia.
     Tri Himanen vuodattaa tuttua ylistystä Kalifornian ”luovalle verkostolle”, mainitsematta kertaakaan, että ihmisiä motivoi hauskanpidon ja hyvän seuran ohella raha, tarkemmin sanoen sadat miljardit, joita finanssipelurit ovat kaataneet IT-hypeen. Hän jopa puhuu Piilaakson ”rikastavasta vuorovaikutuksesta” tarkoittamatta ollenkaan rahaa.
     Hän toki kirjoittaa, että talous on päässyt ”ylikorostuneeseen asemaan”. Ja: ”Talous on hyvä renki, mutta huono isäntä.” Ihanko totta!
     Hän ei sen enempää noteeraa, että maailmaa hallitsee globaali finanssikapitalismi, joka  rajoittaa monin keinoin pienen valtion toimia. Se on sokea ja tuhoisa voima, joka ei ”kunnioita ihmisarvon pyhyyttä”.
     Pörssivallan ja suuryhtiöiden saneluvoiman kaventama demokratia ei huolestuta Himasta. Poliittinen järjestelmä ei ole joutunut minkäänlaiseen kriisiiin eikä kansalaisten osallistumista ja päätösvaltaa ole syytä lisätä.
     Kansalaisilla on toki roolinsa tri Himasen suuressa kukoistusspektaakkelissa – yleisönä.
     Hän kuvittelee stadion-keikan jälkeistä kansalaiskeskustelua: ’Minusta Bono oli tänään todella loistava, mutta oliko hän viime vuonna jopa vielä vähän kovemmassa vedossa?'
     Rahvaan osa on ihailla globaaleja idoleja -  eikä keskustella verotuksesta tai ilmastonmuutoksesta, saati filosofiasta. Kukoistaminen tarvitsee lantaa.

Pääministeri Jarmo Korhonen

Kuten perjantaina kirjoitin, Matti Vanhasen ero on johtanut outoon tilanteeseen, jossa emme edelleenkään tiedä, kuka ja miten valitsee käytännössä Suomen uuden pääministerin.
Muodollisesti ratkaisun tekee Keskusten puoluekokokus, mutta mitä sanottavaa hallituskumppaneilla on päätökseen?
Oletetaanko, että Jyrki Katainen lukee pääministerin nimen lehdestä? (Kataisenkin olisi hyvä täsmentää, mitä hän tarkoittaa sillä, että "seuraajan nimi ei ole ilmoitusasia".)

Puoluesihteeri Jarmo Korhosen teki johtajakisasta entistäkin absurdimman. Hän pitää mahdollisena, että pyrkii puolueen johtoon ja sitä myötä Suomen pääministeriksi - vaikka hän ei ole edes eduskunnan jäsen. Tälle salaisen vaalirahoituksen pääpukarille ja politrukilleko pitäisi noin vain luovuttaa Suomen korkein poliittinen valta?
Presidentin valtaoikeuksien säilyttämiseen tarvitaan vain kolmen sanan perustelu: "Pääministeri Jarmo Korhonen".
Myös politiikassa on hyvä tuntea häveliäisyyden rajat ja minimiannos realismia. Tämä ei näy koskevan Jarmo Korhosta.

Paulamentarismi

”Kun valta on kansalla, kenellä se silloin on”, kysyi Paavo Haavikko aforismissaan. Entäs Matti Vanhasen jälkeen? Kun ulkopoliittinen valta keskitetään pääministerille, kenelle se annetaan?
Emme tiedä, kuka on pääministeri puolen vuoden päästä.
Pääministerin valtaa kasvatetaan ”parlamentarismin” nimissä. Nii-in, perustuslain mukaan eduskunta nimittää seuraavan pääministerin, luottamustaan nauttivan.
Wuahha-ha-ha! Wuahha-hahaha! Jokainen tietää, että eduskunta lukee nimen lehdestä kuten me muutkin. Mutta kuka valitsee Suomelle johtajan kesällä 2009?
Tuhat kepulaista? Vaiko kokoomuksen ja kepun johto kabineteissaan?
Nimenomaan demokratia kärsii, kansan ”vallasta” tehdään julmaa pilaa. Parlamentarismin sijaan on vallalla paulamentarismi.
Kolumnini löytyy kokonaisuudessaan tästä.

Mitään ei tapahtunut

Maanantaina on kulunut tasan vuosi siitä, kun Wall Streetille iski - Helsingin Sanomien mukaan - "tsunami". Tarkoitus oli tietysti havainnollistaa tuhon äkillisyys, laajuus ja perusteellisuus, mutta täydelleen ihmisten omalla toiminnalla aiheutettua vahinkoa ei voi mitenkään verrata luonnonilmiöön, joka vaati 200 000 uhria jouluna 2004.
Miten Suomi reagoi tuhoviikkoon?
Tulee mieleen Jukka Relanderin kertoma juttu Suomen Italian-lähettiläästä 1920-luvulla. Edustajamme näet raportoi joka vuosi samalla virkkeellä: ”Italiassa ei ole tapahtunut mitään merkittävää.”
Noihin aikoihin Benito Mussolini nousi valtaan. Kun lähettiläältä kysyttiin, eikö sentään ole tekeillä jotakin tärkeää, tämä vastasi närkästyneenä: ”Italiassa ei ole tapahtunut mitään merkittävää Suomen kannalta.”
Ja kun maanantaina 6.10. 2008 finanssikriisi räjähti, Suomen hallitus ilmoitti tiedonantonaan seuraavaa.
”Hallitus toivoo, että muiden maiden toimet osoittautuvat tehokkaiksi siellä esiintyvien ongelmien ratkaisemiseksi. Suomen markkinoilla ei ole esiintynyt merkittäviä häiriöitä.”
Maailmassa ei tapahdu koskaan mitään – Suomen kannalta.
Ei silloinkaan, kun maahan tulee yht´äkkiä 70 000 uutta työtöntä ja satoja konkursseja. Kun sijoitusrahastoista katoaa 13,3 miljardia euroa, ja Nordealta kokonaisia sijoitusrahastoja. Ja kun joudutaan ottamaan kymmeniä miljardeja euroja turhaa velkaa lastemme maksettavaksi.
Koska, harmiksemme, "muut maat" eivät pidä ongelmiaan "siellä esiintyvinä". Koska globalisoituneessa maailmassa myös Suomi on aina "siellä".
Aiheesta lisää - ja Matti Vanhasen yllättävästä supersankaruudesta maailmantalouden kriisissä - Talouselämän kolumnissa, jonne pääset tästä.

Höperöä tai löperöä

Jari Tervon Koljatti vaikuttaa aivan liian kiltiltä kirjalta. Pääministeri Matti Vanhasen ”lamanhoito” on aidosti vastuutonta.
Suomi ottaa uutta ulkomaanvelkaa kymmeniä miljardeja. Tässä tilanteessa pääministerille oli tärkeintä saada aikaan puolen miljardin pysyvä aukko valtion tuloihin laskemalla ruuan arvonlisäveroa.
Kun se taas uhkasi aiheuttaa ravintola-alalle lisää ahdinkoa, päätettiin hövelisti alentaa sieltäkin: lisämenoa 300 miljoonaa.
Tämä vaje katetaan nostamalla koko arvonlisäveroa prosenttiyksiköllä ensi vuonna. Sekin tulolähde ehtyy nyt aivan turhaan. Uusia työpaikkoja ei tule.
Kuten ei tule työnantajien kela-maksun poistamisestakaan, jolla valtio menetti jälleen miljardi euroa. Kotimaan verotulot eivät siis kelpaa, vain ulkomaisilta pankeilta saatava korollinen lainaraha.
Suomen talouden ja tuotannon syöksykierteessä Vanhasen päähuolena on siis ollut S- ja K-mafioiden hyvinvointi, leipomokonsernien harvainvalta (jonka takia Suomessa leipäkilo maksaa tuplasti sen mitä Ruotsissa) ja Valion voitot.
Eikä siinä edes kaikki.
Kaiken kurjuuden keskellä Vanhanen katsoo keskeisiksi epäkohdiksi myös hyvätuloisen miesten liiallisen verotuksen sekä naisten työssäkäynnin. Molemmat huutavat vääryydet korjattaisiin perheen yhteisverotuksella.
Joka sekin tietysti vähentäisi valtion verotuloja. Mutta valtiollahan näyttää olevan liikaa rahaa.
Miksi Suomessa hoidetaan lamaa vain äärimmäisin keinoin? Joko höperösti tai löperösti; julmin leikkauslistoin tai kylvämällä rahaa holtittomasti omille eturyhmille?
En olisi ikinä uskonut, että tulee Iiro Viinasta ikävä.

Ai mikä finanssikriisi?

Tapasin viime viikonloppuna yksissä juhlissa Ilkka Harjun. Hän vaikuttaa fiksulta ja mukavalta mieheltä, ja koska on valtiovarainministeriössä töissä, kutsuin hänet lounaalle lähiaikoina.
Pöytäpuheistamme saattaakin tulla kiinnostavia. Tämän päivän Helsingin Sanomissa Harju näet puolustaa ministeriönsä lakiesitystä, joka laajentaisi hallintarekisteristeröintiä osakekaupasta myös rahastotoimintaan. Veronkiertoa vastustavat viranomaiset ovat kauhistelleet suunnitelmaa: Suomesta on tulossa entistä pimeämpi veroparatiisi.
Hallintarekisterin suojassa voi omistaa osakkeita nimettömänä. Salailu mahdollistaa sen, että niin ulkomaalaiset kuin suomalaiset kiertävät osinkojen ja myyntivoittojen verotuksen. Sisäpiirin tietoa voi hyödyntää. Rahanpesu on helppoa.
Kuten Luoton lopussa kerron, nykyinen finanssikapitalismin kriitikko Matti Vanhanen toi 2005 eduskunnan hyväksyttäväksi hallintarekisteröintilain. Silloinen hallituskumppani SDP, joka samoin vastustaa nykyisin jyrkästi finanssikapitalismia, äänesti lain puolesta.
Nyt siis veronkierto- ja rahanpesujärjestelmää on tarkoitus laajentaa.
Veroparatiisit olivat avainroolissa, kun maailman finanssiteollisuus ajautui katastrofiin. Pimeät ja hämärät omistukset aiheuttavat epävarmuutta ja kaaosta systeemissä, jonka pitäisi olla avoin, selkeä ja julkinen.
Eikö finanssikriisi ole opettanut mitään?
Lakiesitys on mielenvikainen.

Ilkka Harju ei ole. Hän on kylmän älyllinen. Hän huomauttaa, että joissakin muissa EU-maissa on mahdollista omistaa rahasto-osuuksia nimettömässä hallintarekisterissä. Niinpä hän järkeilee, että suomalaisten veronkierto tuskin lisääntyy, koska veronkiertäjä voi sijoittaa johonkin muuhun EU-maahan.
Ei lisäänny - vain helpottuu.
Vaan mikä pakko meidän on suorastaan houkutella verojen pimitykseen? Oletettavasti muualla Euroopassa on nyt kova paine purkaa hallintarekistereitä - miksi emme näytä esimerkkiä muille?
Finanssialan keskusliitto ei sijoittanut turhaan 22 000 euroa vaalirahoitukseen. Aivan edellisten eduskuntavaalien alla eduskunta hyväksyi pankkien toivoman ponnen, josta nyt siis valmistellaan lakia.
Yksikään edustaja ei vastustanut lausumaa.
Myös Sammon 125 000 (kokoomukselle) ja OP-Pohjolan 24 000 (kolmelle suurimmalle) euron stipendit ovat auttaneet oppimiskykyisimpiä edustajia ymmärtämään rahoitusalan asiaa.

Kiintoisa ja tuttu ilmiö. Rikkauksien verottamista ja keinottelun rajoittamista vastustetaan aina sillä, että varakkaat kyllä aina löytävät konstit veron kiertämiseen ja omaisuuden pimittämiseen. Verosuunnittelu on toki laillista, ja porsaanreikiä löytyy.
Mutta samaa argumenttia - "laki on turha, koska sitä kuitenkin kierretään" - ei koskaan sovelleta tavallisiin kuolevaisiin. Oletetaan ilman muuta, että kansalainen maksaa verot ja maksut säädetyn mukaan ja vapaaehtoisesti.
Käytössä on aivan konkreettisesti kaksinaismoraali. Yli-ihmiset osallistuvat yhteiseen rahoitukseen, jos huvittaa, toisten on pakko.

Pankkialan perustelu hallintarekisteröinnin laajentamiselle on tietysti se, että "rahastot ja osakkeet olisivat tältä osin sijoitusmuotoina tasavertaisessa asemassa".
Tähän päästään myös niin, että puretaan hallintarekisterijärjestelmä myös suorista osakesijoituksista. Jos ei kehtaa sijoittaa rahaa omalla nimellään, niin jääköön sijoittamatta.
Vai?

PS: Edelliseen blogiini tuli huvittava käänne. Ruotsin hallitus halusi rajoittaa Nordean palkitsemisjärjestelmää huhtikuun yhtiökokouksessa. Sammon - ja välillisesti Suomen - edustajana Björn Wahlroos huolehti, että bonuksiin ei kajota.
Ruotsin ja Tanskan valtiot pääomittivat Nordeaa viime syksynä, joten on aika paksua, että Nordea on vaivihkaa varannut 117 miljoonan euron edestä palkanlisää henkilöstölle.
Vuositasolla siis jopa ylitetään edellisten vuosien bonukset.
Nordea ei kerro julkisuuteen sanaakaan palkitsemisista. Mainio meininki puolivaltiollisessa pankissa!
Ai mikä finanssikriisi?

Puolue, jolla on taskut

Suomi seuraa Yhdysvaltojen tietä "hyvä veli" -kapitalismissa. Amerikkalainen finanssiteollisuus on voidellut 2000-luvulla poliitikkoja 2,1 miljardilla dollarilla ja varmistanut itselleen vapaudet, jotka johtivat maailmantalouden katastrofiin. Kokoomuksen palveluiden suurimmaksi asiakkaaksi paljastui Sampo.
Kokoomus mainosti itseään "puolueena, jolla on korvat". Se on myös "puolue, jolla on taskut".
Puheenjohtaja Jyrki Kataisen mielestä on täysin hyväksyttävää, että valtiovaranministerin ja valtion omistuksista vastaavan ministerin puolue vastaanottaa huomattavaa tukea finanssikonsernilta - jonka suurin omistaja on vieläpä Suomen valtio (HS. 9.8.). Valtion ääntä yhtiössä käyttää kokoomusjohtoinen ministeriö toisen kokoomusministerin suuntaviivoin, tai jättää käyttämättä.
Täysin hyväksyttävää on siis se, että maailmanlaajuisessa finanssikriisissä Suomen johtavalla rahoitusalan konsernilla sattuu olemaan valtiovarainministerin tuki ja ymmärrys. "Suomalaiset pankit ovat toimineet mitä ilmeisimmin vastuullisemmin kuin ulkomaalaiset toimijat", Katainen ylisti eduskunnassa 16.9.2008.
"Pankkien raportointien mukaan niiden ongelmaluottojen määrä ei ole merkittävä", tyynnytteli ministeri, jolla varmasti oli korvat pankkien asialle.
Täysin hyväksyttävää oli ilmeisesti myös se, että kokoomuslaiset hakeutuivat hallitusneuvotteluissa tehtäviin, joissa heillä on valtava eturistiriita. Paljon mitättömämmistäkin kytkyistä ovat päättäjät ja viranomaiset jäävänneet itsensä.
Kertoiko kokoomus hallituskumppaneille, miten se oli hyötynyt Samposta, joka tuli nyt heidän valvontaansa ja vastuulleen?

Salaisen yritysrahoituksen paheksujille poliitikot usein vastaavat, kuten viimeksi Matti Vanhanen, että päättäjät eivät suinkaan tee rahojen vastineeksi yrityksille mieluisia päätöksiä. (Muutakaan he eivät toisaalta voi sanoa, koska silloin täyttyisi lahjonnan tunnusmerkistö.)
Kokoomuksen hallintojohtajan Jarmo Pekkalan täytyy kertoa, miten hän perusteli Björn Wahlroosille, että kokoomusta on syytä tukea. Ja Wahlroosin on esitettävä julkisesti syyt, miksi päätti sijoittaa Sampon osakkeenomistajien varoja kokoomukseen. Jos Wahlroos on haluton sen tekemään, median tehtävä on puristaa vastaus esiin.
Valtion edustaja Sampon hallituksessa, Jukka Pekkarinen (sd.), oli tietämätön silloisen konsernijohtaja Wahlroosin vedosta. Pekkarisen on syytä kertoa, ottaako hän asian esiin yhtiön hallituksessa ja jos, niin miten siitä tiedotetaan julkisuuteen.
Helpointahan on vastaanottaa samanmielistä rahaa. Jos Vanhanen tukee jo valmiiksi Novan, Toivo Sukarin ja Kyösti Kakkosen visiota siitä, että Suomeen kaavoitettakoon kaikin mokomin jättiläismäisiä kauppakeskuksia kaikkialle, hän voi väittää ettei raha mitenkään muuttanut hänen mieltään.
Jännästi raha voi toki vahvistaa politiikon mielipiteitä. Kokoomus on entistä jykevämmin pankkien asialla. Ja edessä siintävä rahamassi vähintäänkin kannustaa olemaan asioista oikeaa mieltä.

Kenen asialla - kokoomuksen, isänmaan, vai Sampon - on Jyrki Katainen, kun hän kerta toisensa jälkeen torpedoi keinotteluveron? Muualla Euroopassa halutaan panna suitset juuri sellaiselle taloudellisesti täysin hyödyttömälle miljardipelille, joka huojuttaa valtioita, kaataa yrityksiä ja aiheuttaa aiheettomia markkinalevottomuuksia.
Professori Paul-Bernd Spahnin kehittämä keinotteluvero, joka rokottaa nimenomaan lyhytaikaisia sijoituksia, säädettiin laiksi Belgiassa jo vuonna 2004. Laissa on kuitenkin viekas ehto: se astuu voimaan vasta, kun kaikki muutkin EMU-maat ovat mukana.
Suomi voisi siis mitään menettämättä, täysin riskittömästi, säätää samanlaisen lain. Samalla Suomi voisi tehdä edes jotakin konkreettista tulevien finanssikriisien hillitsemiseksi. Mutta ei Kataisen aikana.
Tässä valtiovarainministeri Jyrki Kataisen (kok., Sampo) vastaus eduskunnassa edustaja Bjarne Kalliksen (kd.) kysymykseen keinotteluverosta: "Meidän ei kannata riskeerata pienenä maana, jossa on pieni pörssi, Pohjoismaissa yhteinen, tämän tulevaisuutta tai toimintakykyä."
Eikä puolueen rahoitusta.

Vielä yksi yksityiskohta.
Sampo on Nordea-pankin suuri omistaja. Suomen valtiokin omistaa siis, enää, välillisesti pankkia, jonka toinen pääomistaja on taas Ruotsin valtio.
Ruotsin hallitus halusi panna suitset Nordean johdon palkitsemisille - olihan päätön palkitsemisjärjestelmä yksi finanssikriisin syistä (kts. edellinen blogimerkintä).
Sampon edustajana huhtikuun yhtiökokouksessa Björn Wahlroos nujersi Ruotsin valtion ja piti huolen, että bonukset jäivät voimaan. "Ne ovat niin pienet", hän perusteli. Johtajia palkittiin lisäksi Nordean osakkeilla, joiden hinta juuri tuolloin oli matalimmillaan.
Käytiinkö tästä keskustelua Sampon hallituksessa? Hyväksyivätkö Suomen valtiovarainministeri (kok., Sampo) ja valtion omistajaohjauksesta vastaava ministeri (kok., Sampo) Wahlroosin kannan, joka poikkesi Ruotsin valtiovarainministeriön (kok.) näkemyksestä?
Keskustelivatko naapurimaiden valtiovarainministerit keskenään - vai ulkoistiko Katainen asian Björn Wahlroosille?