perjantai 6. joulukuuta 2013

Nelson Mandelan muistolle


6.12.13 aamuyöstä. Kun Nelson Mandela on poistunut, maailma on yksin. Elämäni hienoimpia matkoja oli Etelä-Afrikan reissu jouluna 1996. Kirjoitin siitä Suomen Kuvalehteen 1998 kolumnin, joka kelvatkoon nyt muistokirjoitukseksi.

Harmaa on toivon väri
Mieleeni palautui kahden vuoden takainen näky. Yksinäinen pingviini on eksynyt Kapkaupungin uimarannalle.
Helppo vertauskuva uudelle Etelä-Afrikalle: musta-valkoinen otus, joka kauhun jähmettämänä etsii suuntaa.
Poliisipari – musta-valkoinen – vakuuttaa, että kyllä se selviytyy.
Etelä-Afrikka valmistautuu vaaleihin varovaisen toiveikkaana. Presidentti Nelson Mandelan lopullinen suuruus mitataan vasta, kun hän itse väistyy. Kun tulevaisuuden takeeksi ei enää tarvita suurmiehiä; kun pärjätään pienillä miehillä.
Osaan arvostaa Suomen harmautta, vaalien harmautta, harmaita poliitikkoja. Joka ikävöi poikkeuksellista johtajaa, hän toivoo poikkeustilaa. Kriisiä ja sotaa, jolloin ihan toisilla uurnilla tavataan.
Etelä-Afrikan tie on vaikea. Vuosi sitten, luopuessaan ANC:n puheenjohtajuudesta, Mandela hätkähdytti vihaisella puheellaan valkoista eliittiä vastaan. Haamukirjoittajaksi uumoiltiin hänen seuraajaansa Thabo Mbekiä, mikä loitsi levottomuutta. Sitä lisää ei maa kaipaisi. Apartheid, erilläänpito, jatkuu – enemmistö elää kurjuudessa ja katkeruudessa, vauras vähemmistö pelkää ja pakenee. Murhia tehdään joka tunti, rikollisuus raivoaa eikä talous kohoa tarvitusti.
Yleinen toivottomuus ei silti tapa yksilön toivoa. Se on ihmisen laki.
Apartheid loppuu eräänä päivänä, kun vallasta kilpaillaan puolueiden, ei äänestäjien värillä. ANC:llä on paljon valkoisia kannattajia – heistä merkittävimpiä kirjailija Heidi Holland, puolueen historioitsija ja hökkelikaupunkien elinkeinojen esitaistelija.
Toivon mies on se musta taksikuski, joka epäili Mandelaa. Yrittäjän kiihkeydellä hän vannoo äänestävänsä oikeistopuoluetta – sen valkoisuudesta ja apartheid-menneisyydestä välittämättä.
Myös seepra on musta ja valkoinen. Väritys suojaa sitä pedoilta, joiden silmissä raidat sulautuvat harmaaksi. Etelä-Afrikassakin näkyy toivon väri. •

sunnuntai 1. joulukuuta 2013

Markkamäestä euromaahan


Timo Harakka on toimittaja ja kirjailija, joka on tunnettu television keskusteluohjelmista ja poliittisista kolumneista. Hänen erikoisalaansa on Euroopan unioni ja kansainvälinen talous. EU:sta hän kirjoitti ensimmäisen kirjan 20 vuotta sitten, seuraava julkaistaan ensi keväänä. Globalisaatiosta hän on tehnyt tv-dokumenttisarjan ja finanssikriisistä kirjan nimeltä Luoton loppu.

Esittäytyminen SDP:n puoluevaltuustolle Salossa 1.12.2013

Luoton loppu ilmestyi pari viikkoa ennen vuoden 2009 eurovaalia, jossa vasemmistolta katosi puolet paikoista. Siis keskellä globaalin kapitalismin haaksirikkoa. Olin järkyttynyt – ja olen vieläkin. Silloin aloin ajatella, että ehkä täytyy riisua journalistin suojapuku. Aloin ajatella, että pyörätiet ja turkistarhauksen kielto jäävät sittenkin tärkeysjärjestyksessä aika kauas rahavallan vastaisesta taistelusta.

Siksi olen astunut palvelukseen, juuri nyt ja juuri näihin vaaleihin. Ja juuri tähän liikkeeseen.

Tilanne Euroopassa on sama kuin Suomessa 20 vuotta sitten. Silloin porvarihallitus syvensi Suomen lamaa ja aiheutti suurtyöttömyyden. Tarvittiin uusia voimia siivoamaan sotku, palauttamaan luottamus ja käynnistämään kasvu. Nyt vallan pitää vaihtua EU:ssa. Kurituksen ja kurjistuksen sijaan tarvitaan kasvua ja työpaikkoja. Epätoivon sijaan toivoa.

Lupaan keskittyä asiaan. Persoona ei saa tulla asian tielle, koska asialla me voitamme vaalit. Asiattomuus jääköön toisille. Olen asiantunteva – mutta myös tunteva. Hätä ja huoli on kuultava.  Ja silloin vastuumme on tarjota aitoja ratkaisuja, eikä vain osoitella ongelmia ja syytellä muita.

Olen syvästi kiitollinen saamastani kannustuksesta niin kotimaakunnassani Keski-Suomessa kuin kaikkialla muuallakin. Henkeä salpaa pelkkä ajatuskin, että tälläkin hetkellä tuhannet tuntemattomat tekevät työtä kampanjamme puolesta. Siksi halusin tulla kiittämään teitä kaikkia paikan päälle, vaikka juuri nyt minun pitäisi olla Thaimaassa anoppini syntymäpäivämatkalla.

Valinta oli vakava paikka. Jotta työssäkäyvien vanhempien kolmilapsinen perhe voi selviytyä arjessa, avulias ja tehokas mummi on korvaamaton. Hyvä anoppi on miehen paras turva. Onneksi ehdin juhlaan ensi viikollakin.

Keskimmäinen lapseni täyttää tänään neljä vuotta. Uskon, että tyttäreni ja rakas vaimoni antavat anteeksi poissaoloni tällä kertaa, tämän yhden kerran, kun sentään pitää sosialidemokraattien kanssa pelastaa Eurooppa.

Kiitän sydämellisesti luottamuksestanne.”    

sunnuntai 17. marraskuuta 2013

Oikeisto johtaa Eurooppaa - harhaan


Komissaari Olli Rehnin sinänsä pitkästyttävässä esiintymisessä TV1:n Ykkösaamussa 16.11. nousi esiin tämä Helsingin Sanomissa julkaisemani kirjoitus eurovaaleista. 
Koska keskustelu raapaisi vain ohimennen aloitettani EU:n demokratisoinnista, kiinnostuneet voivat lukea koko tekstin tästä - ja kernaasti kommentoida!

Vallankäyttö vastaamaan
EU-kansalaisten tahtoa 
(HS Mielipide 10.11.13)

Pertti Ruokonen kannusti eurovaaliehdokkaita esiin teemoineen (HS Mielipide 7.11.). Vaikka monessa puolueessa ehdokasasettelu on vielä kesken, keskustelua Euroopan suunnasta on syytä jo virittää senkin varmistamiseksi, että mahdollisimman moni kävisi äänestämässä 25. toukokuuta.
Rohkenen uskoa, että äänestysaktiivisuus nousee vuoden 2009 murheellisesta 40 prosentista. Eurokriisi puhuttaa keittiönpöydissä ja pubinnurkissa.
Eurooppalaiset kysymykset ovat vihdoinkin aidosti politisoituneet. EU:n suunta ei määräydy virkakoneiston autopilotilla, vaan poliittisten ratkaisujen, arvovalintojen ohjaamana. Vaaleissa voi ottaa kantaa siihen, onko kriisinhoito onnistunut, vai tarvitaanko muutosta.
Pertti Ruokonen onkin aivan oikeassa siinä, että Euroopan parlamentin painoarvo kasvaa jatkuvasti. Eurooppalainen demokratia valtaa – vaikkakin hitaasti – sijaa teknokratialta.
Laajojen toimivaltuuksiensa ja aloiteoikeutensa ansiosta komissio pysyy EU:n tärkeimpänä vallankäyttäjänä. On kiitettävää, että komission valinta ja kokoonpano kytketään yhä tiiviimmin EU-parlamenttivaalien tulokseen. Äänestäjän valta kasvaa.
Nykyinen järjestely, jossa kansalliset hallitukset nimittävät ehdokkaansa komissioon, on vinoutunut. Se on jo periaatteessa ristiriitainen, sillä komission jäsenet vannovat edustavansa vain EU:ta, eivät kotivaltiotaan.
Lisäksi komissio heijastaa huonosti Euroopan poliittista kirjoa. Oikeistopuolueilla on yliedustus, varsinkin keskusta-liberaaleilla. Heillä on enemmän komissaareja kuin sosialidemokraateilla, joilla on yli kaksinkertainen ryhmä Euroopan parlamentissa. Komissio koostuu vain kolmesta suurimmasta EP-ryhmästä: vihreiden, laitavasemmiston ja EU-kriitikoiden ääni on vaiennettu.
Kun poliittisesta komissiosta tulee parlamentaarisen Euroopan hallitus, valtasuhteet on helpompi hahmottaa – ja toimista joutuu vastaamaan suoraan kansalaisille. On jo korkea aika. Kohtalonkysymyksemme, ilmastonmuutos ja globaali rahavalta, ylittävät valtiolliset rajat. Niiden edessä ei pidä kokea voimattomuutta, vaan niihin täytyy voida vaikuttaa.
Jos Eurooppa olisi jo nyt demokraattisempi, olen varma, että eurokriisiä olisi hoidettu toisella otteella. 

maanantai 14. lokakuuta 2013

Euroehdokkaan ensiaskeleet


Näin tässä kävi. Demareilla ja minulla oli kuukauden riiuaika. Kävi ilmi, että Keski-Suomessa on innostusta ja iloa ehdokkuudestani, samoin Itä-Suomessa. Myös pääkaupunkiseudulla kannatus näyttää laajalta, joten on hyvät mahdollisuudet kunnon kampanjaan - ja läpimenoon. Tervetuloa mukaan.

Timo Harakka avaa eurokampanjan Äänekoskella sunnuntaina

Äänekosken sos.dem yhdistys esittää toimittaja, kirjailija Timo Harakkaa ehdokkaaksi
Euroopan parlamentin vaaleihin ensi keväänä. Harakka lähtee sitoutumattomana SDP:n listalle, joka vahvistetaan puoluevaltuuston kokouksessa 30.11.-1.12.

Kampanja avataan Äänekoskella Café Annassa sunnuntaina 20.10. klo 11.00. Keski-Suomen ensimmäinen vaalitilaisuus järjestetään Jyväskylässä Karaoke Bar Helmessä torstaina 24.10. klo 18.00. 

Timo Harakka toivoo saavansa kannatusta Keski-Suomesta yli puoluerajojen. Euroopan parlamentissa tehdään maakunnan kannalta tärkeitä ratkaisuja. Miten teollisuus pärjää tulevaisuudessa? Miten varmistetaan tehokkaat liikenneyhteydet niin lentäen, raiteilla kuin Nelostiellä? Miten saamme bioenergiasta suurimmat hyödyt? Miten vahvistetaan Keski- ja Itä-Suomen elinkeinoja ja elinvoimaa?

Enemmän Euroopasta

Harakka on kirjoittanut kiitetyn kirjan EU:sta jo 1995 ja niittänyt mainetta kansainvälisen talouden tuntijana tv-dokumenttisarjallaan Rahan jäljillä (2003) ja finanssikriisin analyysillaan Luoton loppu (2009). Uusin teos eurokriisistä ilmestyy Schildts & Söderströmsin kustantamana keväällä 2014 sekä suomeksi että ruotsiksi.

Euroopan talouskasvu on Timo Harakan kampanjan yleinen teema. Hän arvostelee jyrkästi EU:n ideologista leikkauslinjaa, joka on kurjistanut kansalaisia Etelä-Euroopassa ja tuhonnut talouskasvun. Viisas kriisielvytys tarjoaisi tilaisuuksia myös Suomen vientiteollisuudelle, jonka asiakkaat on ajettu vaikeuksiin. Vielä ei ole myöhäistä: Euroopan päättäjien on herättävä.

Rajat rahavallalle

Eurokriisi ei ole velkakriisi, vaan pankkikriisi. Rahalaitokset eivät saa kasvaa liian suuriksi, niillä on oltava huomattavasti suurempi oma pääoma ja niiden täytyy itse maksaa keinotteluidensa tappiot, joita ei voi enää jättää veronmaksajien kustannettavaksi. Pankkien liiketoimintavero on saatava voimaan koko Euroopassa. Harmaa talous ja veronpimitys on saatava loppumaan.

Euroopan parlamentti voi olla vastavoima globaalille rahavallalle. Kansainvälinen demokraattinen yhteistyö tuottaa tuloksia, joita EU-kielteisellä ja muukalaisvastaisella lietsonnalla ei koskaan saada aikaan. • 

maanantai 26. elokuuta 2013

Euroopan johtotähti


Suomalaiset ovat ylpeitä Olli Rehnistä, syystä. Ja syyttä. 
Hän on EU:n komission varapuheenjohtajana ja talouskomissaarina pätevä ja etevä. Hänen puisevuuteen asti asiallinen tyylinsä puhuttelee suomalaisia. Pitkästä kansainvälisestä kokemuksesta huolimatta jopa englannin aksentti on lähempänä Ahti Karjalaista kuin Alexander Stubbia.
Huono syy arvostaa Rehniä on se, että hän on suomalainen. Kansallistunne sanelee kuitenkin vahvasti sen, miten media käsittelee Rehniä. Kun ulkomaalaiset arvostelevat meidän Ollia, komissaarin loukkaantumiselle annetaan myötätuntoisesti enemmän tilaa kuin alkuperäiselle kritiikille. 
Näin Suomessa eurokriisi on tyystin epäpolitisoitunut.
Etelä-Euroopassa suhde talouskuriin on suurin poliittinen jakolinja. Komission, Kansainvälisen valuuttarahaston (IMF) ja Euroopan keskuspankin (EKP) muodostama troikka on vasemmiston, kansallismielisten ja ylipäätään leikkauksista kärsivän väen vihan kohde.
Suomalaiset ovat poikkeus Euroopassa. Jopa tiukkaa talouskuria vaativien euromaiden Hollannin ja Itävallan usko vyönkiristykseen on koetuksella, mutta Suomi on lääkinnyt taantumaansa vain lisäleikkauksilla. ”En sanoisi että kyse on fetissistä, mutta ylivelkaantumisen välttäminen on meille hyvin tärkeää”, toteaa Financial Timesin (26.6.) haastattelema suomalainen liikemies.
Asenteeseemme lienee kaksi syytä: muistin lyhyys ja muistin valikoivuus. 
1990-luvun alun laman aiheuttama sokkihoito muistetaan suurena menestystarinana, koska Nokian maailmanmenestys nosti maan kasvuun ja sadat tuhannet syrjäytyneet on unohdettu (2010-luvun presidentti voisi toki kysyä nuoriso-ongelman lähteitä 1990-luvun valtiovarainministeriltä, itseltään). Ja kun likainen työ jätettiin Raimo Sailakselle, syntyi kuva, että leikkaukset ovat vain ”välttämätöntä” teknistä virkatyötä, eivät poliittisten valintojen tuloksia.
Ajattelemme, että koska Suomi koki kovan kuurin 20 vuotta sitten, sama sopii muillekin. Mutta silloin, kun masokismi ei koske itseä, se muuttuu sadismiksi.
Lamassakin rikkaan ja tasa-arvoisen maan suojaverkko toimi jotenkuten; ainakaan tartuntataudit ja kuolemat eivät lisääntyneet rajusti. Sen sijaan Kreikassa HIV-tartuntojen määrät ovat kaksinkertaistuneet, kun terveydenhuollosta on vähennetty väkeä 40 prosenttia. Myös itsemurhat ovat lisääntyneet rajusti viime vuosina. 
Näin sinivalkoisin silmälapuin meidän on mahdoton käsittää, että Olli Rehniä todella vihataan Etelä-Euroopassa.

Vaikka Olli Rehn ”harkitsee lähtevänsä” tai ”ryhtyvänsä” ensi kesän eurovaaleissa liberaalien (Alde) kärkiehdokkaaksi, se ei kotimaisesta uutisoinnista huolimatta ole ihan vain ilmoittautumisasia.
Sen lisäksi, että Rehn on suuressa osassa Eurooppaa demonisoitu, varteenotettavia ehdokkaita on muitakin. 
Naton pääsihteerin ja Tanskan ex-pääministerin Anders Fogh Rasmussenin kausi loppuu parahultaisesti 2013. Liberaalien europarlamenttiryhmän puheenjohtaja Guy Verhofstadt kuuluu Belgian entisenä pääministerinä raskaaseen sarjaan. Viron pääministeri Andrus Ansip olisi todella vahvoilla, jos kiinnostuisi tehtävästä – uusliberaalit reformit ovat nostaneet entisen Neuvostoliiton osan uudeksi euroalueen tähdeksi.
Myös Saksan nykyinen ulkoministeri Guido Westerwelle etsinee pian uusia töitä, koska FDP on ennusteiden mukaan kärsimässä rökäletappion ensi kuun vaaleissa – se saattaa jopa pudota kokonaan äänikynnyksen alle.
Lisäksi moni haikailee liberaalien kärkiehdokkaaksi naista, joskaan valovoimaista tarjokasta ei ole vielä ilmaantunut.
Liberaalien eurovaalimenestys 2014 luonnollisesti sanelee, millaisia johtotehtäviä puolueelle on jaossa – jos mitään. Nykyisessä parlamentissa 85-henkinen joukko voi yltää vaa´ankielen asemaan 274-jäsenisen konservatiiviryhmän (EPP) ja 195-henkisen sosialistiryhmän (PES) välillä, mutta ainakin tämänhetkiset prognoosit ennustavat eurojytkyä – suurta vaalivoittoa kansallishenkisille, EU-vastaisille puolueille.
Euroopan komissiossa oikeistoliberaalit ovat yhtä yliedustettuja kuin ministerineuvostossa – toki jälkimmäinen heijastaa jäsenmaiden kansalaisten poliittista tahtoa. Sen sijaan Euroopan unionin viisi huipputehtävää on jaettu tällä hetkellä täsmälleen oikeiston ja sosialistien kesken. Yhtään liberaalia ei ole johtoasemissa.
Oikeistolla on komission puheenjohtajuus sekä Eurooppa-neuvoston eli jäsenmaiden ministerikokousten puheenjohtajuus. Vasemmisto hallitsee EU:n ulkoasiainedustajan tehtävää ja sivutoimista euroryhmän puheenjohtajuutta. Europarlamentin puhemies oli ensimmäiset 2,5 vuotta konservatiivi ja loppukauden sosialisti.* 
Osaaminen ja ominaisuudet painavat toki henkilövalinnoissa. Jos eurovaalien tulos menee ihan kiharaiseksi, ja jos liberaalit pitävät asemansa, Olli Rehnin osakkeet nousevat.

Mutta edes europarlamenttiin valinta ei ole läpihuutojuttu, Suomessakaan. Rehn ei ole mikään kansankiihottaja. Nykyinen eurolinja ei innosta suomalaisia, varsinkaan keskustalaisia, joiden äänistä kilpailevat myös vastalaidan änkyrät – Paavo Väyrysen johdolla.
Edellisen ja ainoan kerran, kun Rehn on ollut europarlamenttiehdokkaana (1996), äänet eivät riittäneet läpimenoon.

Olli Rehnin asema europäättäjänä saattaa olla huterampi kuin suomalaisia lehtiä seuraamalla ymmärtäisi. Brittiläinen Daily Telegraph vaati kesäkuun alussa, että Rehnin on erottava ”rikoksista Kreikkaa ja taloustiedettä vastaan”.
Britannia on tietysti euron ulkopuolella ja EU:ssakin sivuraiteella. Silti luulisi, että ison maan isoimman sanomalehden räväkkä vaatimus olisi ylittänyt suomalaisen uutiskynnyksen. (Ainoa poikkeus on tässä).
Vuonna 2010 komissiolla oli vähän tosiasiallista toimivaltaa euromaiden talouden valvonnassa, joten Rehnin on sekä pitänyt laadittaa kiireesti lakeja itselleen että tyydyttävä eurokriisin hoidossa siihen, mihin poliittiset johtajat olivat valmiit.
Erityisiä haasteita ovat olleet Saksa ja Ranska. Saksa on tiukasti torjunut yhteisvastuullisuuden, joka edellyttäisi Euroopan keskuspankin ostovaltuuksia tai euroalueen yhteisiä velkakirjoja, eurobondeja. Ranska taas vastustaa sääntöjen tiukennuksia ja sanktioita rikkureille.
Vaikeinta komissaarin työlle kuitenkin on, että Saksa ja Ranska pyrkivät omimaan suuret ratkaisut kahdenvälisiksi päätöksiksi, joihin muun EU:n on sopeuduttava. Rehn kuvaa muistelmissaan tuskaa, jonka Ranskan ja Saksan sopimus Deauvillessa syksyllä 2010 aiheutti. 
”Myönnän, että Deauvillen diili tuli täysin puskista… sopimus oli niin yllättävä, että en edes painajaisissani olisi pystynyt sellaista kuvittelemaan, en ennen kuin jouduin sen näkemään.”
EU:n suurvallat ovat näyttäneet koko ajan komissaarille kaapin paikkaa.
Julkisimmin Saksa ja Ranska nöyryyttivät Rehniä touko-kesäkuun vaihteessa 2013. Uusi presidentti François Hollande vimmastui komission puuttumisesta Ranskan talouteen. ”Mitään eurooppalaisia suosituksia ei tarvita, on ilmeistä mitä pitää tehdä. Komission asia ei ole sanella mitä meidän on tehtävä”, Hollande jyrisi.
Heti perään järjestetyssä huippukokouksessa Hollande ja Angela Merkel esittivät, että eurokriisin hoito otettaisiin komissiolta pois. 
”Nykyisestä kriisinhoidosta oppineina” he ehdottavat, että EU:n puheenjohtajan ja ulkoedustajan rinnalle perustettaisiin euromaiden talousedustajan toimisto. Nykyinen euroalueen oto-puheenjohtajuus lopetettaisiin.
Uusi talousedustaja johtaisi selkeästi euromaiden toimia velkakriisien estämiseksi – siis hoitaisi tehtävät, jotka nyt kuuluvat komissiolle. Tavoitteena on varmistaa ”päätösten demokraattisuus ja toimenpiteiden tehokkuus”. (Lue: komissio on omavaltainen, eikä saa tuloksia aikaan.)
Varmemmaksi vakuudeksi Merkel ja Hollande haluavat vahvistaa kaikkia muita eurooppalaisia instituutioita paitsi komissiota. 
Euroopan parlamentin täytyisi saada lisävaltuuksia, jotta varmistettaisiin päätöksenteon ”asianmukainen demokraattinen kontrolli ja hyväksyttävyys”. (Lue: komissio ei ole demokraattisessa kontrollissa.) 
Myös kansallisella tasolla on huolehdittava, että vaaleilla valitut päättäjät saavat tehdä itselleen kuuluvat ratkaisut. (Lue: komission puuttuminen sisäisiin asioihin lopetettava.) Jopa ”sosiaalisten partnereiden” eli työmarkkinaosapuolten asemaa halutaan kohentaa. Komission roolista ei sanaakaan.
”Vahvempi euroalue edellyttää vahvempaa euroalueen hallintoa ja vahvempaa hyväksyttävyyttä (legitimacy)”, Saksan ja Ranskan johtajat perustelivat. ”Legitimiteetin” vaatimus on ilkeä piikki komissiolle, jonka jäseniä ei valita vaaleilla.
Hämmästyttävää on, että Suomessa ei edes ymmärretty, että EU-vallat haluavat syrjäyttää komission – ja ikioman komissaarimme – euroalueen kriisinhoidosta.

Näyttää siltä, että komission kovan linjan voimistuva kritiikki on heikentänyt Rehnin ennestään vaikeaa asemaa. 
Koska ”Brysselin koneisto” ja ”kasvottomat byrokraatit” ovat helppoja syntipukkeja – eritoten poliittisissa vaikeuksissa painivalle Ranskan presidentille ja vaaleihin valmistautuvalle Saksan liittokanslerille – EU:n epäonnistuminen eurokriisin hoidossa henkilöityy Rehniin.
Vasemmisto syyttää komissiota liian oikeistolaisesta politiikasta, oikeisto taas taitamattomuudesta.
Tietenkin talouden käänne voi pelastaa Rehnin. Mikä tahansa lama loppuu joskus, ja politiikassa on usein kyse siitä, kenen kohdalle onnenpyörä pysähtyy. (Tai näyttää pysähtyvän. Suomessakin talous kääntyi kasvuun jo 1993, mutta perässä laahanneen jättiläistyöttömyyden takia talousnousu tuntui tukevalta vasta joitakin vuosia myöhemmin, hallituksen vaihduttua.)
On ennenaikaista sanoa, pelastaako loppukesän hienoinen talouskasvu komissaarin – on sentään selätetty puolentoista vuoden kiusallinen taantuma, joka sai Rehnin toistuvat lupaukset paremmasta kuulostamaan jo koomisilta.
Jos kuitenkin kasvu jää kangastukseksi ja miinus palaa eurotalouden etumerkiksi, voi olla että Olli Rehn ei olisi niinkään EU-parlamenttivaalien ehdokas kuin vaalien aihe.

* Eri kirjasimella erottuva jakso on korjattu alkuperäisestä tekstistä allaolevan (4. kommentti) palautteen perusteella 7.12.



maanantai 24. kesäkuuta 2013

Talouskuri ei ratkaissut Euroopan velkakriisiä


Tämä on pidempi versio Helsingin Sanomissa 24.6. julkaistusta tekstistä. Blogi käynnistyy taas pienen tauon jälkeen - tällä sivulla haastetaan keskusteluun Euroopan velkakriisistä, josta kirjoitan uutta kirjaa kevääksi 2014. 

Kolme kuukautta voi olla pitkä aika politiikassa. 13. helmikuuta EU-komission varapuheenjohtaja Olli Rehn lähetti yhteisön valtiovarainministereille kirjeen, jossa hän torjui jyrkästi vyönkiristyspolitiikan kohtaaman arvostelun. 17. toukokuuta Rehn totesi New York Timesin haastattelussa, että leikkauslinjaa onkin jo aika lieventää.
Espanjan nuorisotyöttömyys on ylittänyt 50 prosenttia, Portugali on nostamassa eläkeikänsä 66 vuoteen ja Kreikan terveydenhuollon rahoituksesta on leikattu yli kolmannes.
Eurooppa väittelee nyt kiivaasti, oliko kolmen vuoden kurimus uhrausten arvoinen.

EU-komission pääväite oli, että ylivelkaantuneet maat menettivät markkinoiden luottamuksen, mikä heijastuu niiden valtionveloille määrättyyn korkeaan korkoon. ”Luottamus” palautuu vain, kun julkisen talouden velkaa ja vajetta supistetaan näyttävästi.
”Euroopan reaalitalous on toipumassa kestävällä tavalla”, Rehn rohkaisi tammikuussa 2011. Tuona vuonna alkoi kuitenkin euroalueen historian pisin taantuma. Talous on supistunut kuusi vuosineljännestä peräkkäin.
Kansainvälinen valuuttarahasto IMF alkoi epäillä leikkauslinjaa jo viime syksynä. Pääekonomisti Olivier Blanchard tuli tulokseen, että julkisten palvelujen supistukset tukahduttavat kasvua pahemmin kuin oli luultu.
Rehnin voimakas reaktio herätti huomiota. Helmikuisessa kirjeessään hän ilmoitti, että Blanchardin virheellinen tutkimus ”rapauttaa sitä luottamusta, jota olemme rakentaneet suurella vaivalla”.
Tunnettu taloustieteilijä Paul De Grauwe väitti komission analyysia virheelliseksi jo kaksi vuotta sitten. Aiemmin euroalueen valtionvelkaa pidettiin lähes riskittömänä sijoituksena, mutta finanssikriisin jälkeen markkinat alkoivat lisätä eurovelkaan ”pelkokerrointa”.
Suuremmasta velkataakasta huolimatta Britannia sai peräti kaksi prosenttiyksikköä halvempaa lainaa kuin euromaa Espanja – vain siksi, että se voi turvautua omaan valuuttaan ja keskuspankkiin. Toukokuussa 2011 De Grauwe totesi, että markkinat eivät – toisin kuin komissio väittää – enää palkitse yksittäisen euromaan talouskuria

Onko EU-komissiolla sittten päinvastaista näyttöä siitä, että tiukennettu finanssipolitiikka olisi alentanut korkoja ja synnyttänyt talouskasvua?
Olli Rehn vetoasi kirjeessään Italian korkojen laskuun Mario Montin alkukaudella marraskuun 2011 ja maaliskuun 2012 välillä, ”koska markkinat osoittivat luottamusta Italian budjettipäätöksiin”. Rehn huolellisesti valitsemalla aikajaksolla väite on tosi. Myöhemmin keväällä korko kimposi Montista huolimatta kuitenkin lähelle lähtöpistettä.
Italian korot lähtivät pysyvään laskuun vasta heinäkuun lopulla. Mitä silloin tapahtui?

De Grauwe ja Yuemei Ji julkaisivat äskettäin artikkelin, joka osoittaa, että korkokriisi laukesi 26.7.2012 – kun Euroopan keskuspankki ilmoitti ostavansa rajattomasti eurovelkaa. Se oli tutkijoiden sanoin game changer, käännekohta, jolla oli ”dramaattinen vaikutus”.
EKP:n ilmoituksen jälkeen korot ovat laskeneet eniten niillä euromailla, joilla oli suurin ”pelkokerroin”. Vielä 26.7.2012 Kreikan 10-vuotisen valtiovelan korko oli yli 27 prosenttia. Toukokuun alussa se putosi yksinumeroiseen lukuun, ensimmäistä kertaa sitten kriisikesän 2010.
Viime kesän jälkeen valtionvelan korot ovat laskeneet kautta euroalueen, vaikka Kreikkaa lukuun ottamatta jokaisen maan velka suhteessa kansantuotteeseen on kasvanut entisestään. Finanssikurin oppien mukaan pitäisi käydä päinvastoin.*
Leikkausten piti palauttaa markkinoiden ”luottamus”. Mutta velkasuhde on kiikkulauta. Jos talous supistuu, ei auta vaikka velkaantuminen loppuisi kokonaan: velan suhde kansantuotteeseen kasvaa. Vastoin komission diagnoosia markkinat eivät kuitenkaan näytä rankaisevan velkasuhteen heikkenemisestä, kiitos EKP:n.
Rehn kuuluu niihin harvoihin, jotka väheksyvät EKP:n ratkaisun merkitystä. Kirjeessään hän myöntää yhdellä virkkeellä, että se ”oli varmastikin avuksi”.
Palokuntavertaukset ovat komissaarille rakkaita. Tässä tapauksessa hän väittää, että sammutti metsäpalon kastelukannulla jo ennen raskaan pelastuskaluston saapumista.

Rehn korostaa, ettei noudata mitään talousideologiaa. Tosiaan, arvostelijoiden piirtämä karikatyyri kylmäkiskoisesta kurittajasta ei vaikuta näköiseltä. Ideologit ovatkin, tai olivat, toisaalla: Euroopan poliittisessa johdossa.
Toisin kuin muut komission pääosastot, Rehnin joukkue ei juurikaan tuota omia lakiesityksiä EU-päätöksentekoon, vaan toteuttaa Euroopan valtiojohtajien sopimuksia. Varapuheenjohtaja on silta EU:n poliittisen tahdon ja toimeenpanon välillä.
Kriisin puhjettua euromaissa valtaa pitivät oikeistoliberaalit, joista saksalaiset vastustivat jyrkästi EKP:n valtuuksien lisäämistä. Nämä tekijät määrittivät Rehnille linjan, jota hän puolusti senkin jälkeen, kun toiset olivat tunnustaneet tosiasiat.
Korkokriisi sai alusta pitäen tulkinnan, jonka mukaan sen aiheutti valtioiden kevytmielinen velkaantuminen ja tuhlailu. Tarina vain voimistui siitä huolimatta, että Espanjassa ja Irlannissa vaikeudet juontuivat pikemmin yksityisestä kiinteistökeinottelusta.
Samana päivänä, kun New York Timesin haastattelu julkaistiin, Olli Rehn pahoitteli puheessaan Helsingissä, että kriisinhoidossa on keskitytty liiaksi julkiseen velkaan eikä tarpeeksi yksityiseen vastuisiin. Siinä voisi olla uuden kertomuksen alku. •

* Komissio puolusti syksyllä linjaansa sillä, että talouskasvu on ollut hitainta siellä, missä korot ovat nousseet eniten, joten vyönkiristys on ollut riittämätöntä. Kuten Suomen Pankin Tuomas Saarenheimo analyyttisessä blogissaan toteaa, syy-seuraus-suhde ei vakuuta. Ja: "Talousteorian kielellä korkojen muutos on finanssipolitiikalle endogeeninen tekijä, eikä sitä siksi voi käyttää kontrollimuuttujana finanssipolitiikan vaikutuksia arvioitaessa." (Saarenheimo  valittiin 19.6. 2013 valtiovarainiministeriön alivaltiosihteeriksi: hän on jatkossa euroasioissa Suomen johtava virkamies.)

keskiviikko 6. helmikuuta 2013

Onnittelupuhe 100-vuotiaalle Ylioppilaslehdelle

Hyvät naiset ja miehet,

Onnittelen omasta puolestani lämpimästi satavuotiasta Ylioppilaslehteä. Ja erityisesti onnittelen tämänhetkistä toimitusta, päätoimittaja Vappu Kaarenojaa ja toimittaja Aurora Rämöä, erinomaisesti onnistuneesta provokaatiosta, eli kuuluisasta YL-Raportista ”Paskoimme housuun bussissa Turkuun”.

Miksi? Saanen eritellä neljä syytä onnitella kakkajutusta:

1. Se ylipäätään ylitti välinpitämättömyyden muurin. Maailma on täynnä viestejä, jotka yrittävät kilvan ärsyttää, herättää, jäädä mieleen. Siinä metakassa on hyvin vaikea tulla huomatuksi, päästä puheenaiheeksi – ja varsinkin, kun jokainen osaa arvata, että nyt häntä Ylioppilaslehden 100-vuotisjuhlan kunniaksi yritetään provosoida. Ja silti provosoituivat!

2. Provokaation perinteen noudattaminen on lähes mahdoton tehtävä. Jotta tekoa voi pitää provokaationa, sen täytyy tietenkin pilkata perinnettä, mutta samalla se pitäisi tunnistaa jonkin jatkumon osaksi, niin että sen voi suhteuttaa sekä historiallisesti että oman aikansa kuvaan.

Onnistumisen avain olikin juuri se, että Ylioppilaslehden nimissä tehtiin jotakin täysin vailla älyllisyyden tai yhteiskunnallisen motiivin häivää. Tekijät eivät esiinny intellektuelleina, vaan lähinnä häiriintyneinä pissiksinä. Täysi epäakateemisuus yllätti, kuten juuri tähän yhteyteen sopiva metafora kuuluu, yleisön housut kintuissa.

Epä-älyllisyys on provokaation välttämätön tunnusmerkki. On epä-älyllistä syyttää provokaatiota epä-älylliseksi.

Minua naurattaa vieläkin Osmo Soininvaaralta aikoinaan saamani ohje, että irvailu on hyvä asia, kunhan sen tekee tyylikkäästi. Irvailu ei voi tepsiä, ellei se ole tyylitöntä, eikä provokaatio herätä levottomuutta, jos sen tarkoitusperät ovat heti analysoitavissa. Sen täytyy tuntua aivan järjettömältä, käsittämättömältä – sen täytyy olla arvoitus.

Tässä on huomattava aikojen muutos. Vielä neljännesvuosisata sitten, kun hyvinvointivaltio oli olemassa, 1980-luvun lopussa, provokaattorit levittivät ulostetta toisten ihmisten päälle. Nykymaailmassa, jossa yksilö on jätetty kurittamaan itseään ja johtamaan itseään, myös yhteiskunnallinen protesti purkautuu itseä vastaan, itsetuhoisesti, eli tämän päivän provokaattorit tahrivat vain itsensä.

Provokaatio varsinaisesti syntyy siitä reaktiosta, jonka se aiheuttaa. Se paljastaa yhteiskunnan piilevät rakenteet kuin röntgen-kuvassa, se osoittaa Suomen sokeat pisteet. 1960-luvulla ne olivat kristilliset normit ja hyveet, Jumalan teatterin tapauksessa leppeän hyvinvointivaltion sisältä paljastuva kurin ja väkivallan koneisto, joka ryhtyi taltuttamaan terrorismia täydellä tehollaan. Uusimman kakkakeppsoen vaikutus jää vielä nähtäväksi, mutta se voisi ainakin järkyttää kuvaamme journalismista.

En nyt yritä heti analysoida asiaa puhki, mutta selvää on, että reportaasi on tietysti parodia tutkivasta journalismista, sen päätepiste. Media selvittää kaikki mahdolliset asiat – miksi siis ei pitäisi selvittääå, miltä oikein tuntuu istua kakat housussa suuren ihmisjoukon keskellä. Lukijoiden kiinnostus herää, eikä sellaista ole ennen tehty. Kun tavoite saavutetaan, eli saadaan tuhansia klikkauksia, keskustelupalstoille pöhinää ja someen suoranainen viraaliefekti, eikö ole samantekevää, mikä oli alkuperäinen aihe? Kuka voi määritellä markkinamaailmassa yhteiskunnallisesti merkittävän puheenaiheen?

Helsingin Sanomien uutispäällikkö Jussi Pullinen onkin yhtenä harvoista ymmärtänyt jutun idean. Hän kirjoittaa kolumnissaan (5.2.): ”Verkossa mielikuva journalismista on rapautunut halvaksi klikkausten kalasteluksi, jossa uutinen on [mikä tahansa] asia, joka voidaan taivuttaa myyvimpään mahdolliseen muotoon. Järjettömän kakkajutun leviäminen otsikkohoukuttimeksi eri sivustoille on helppo nähdä tämän kehityksen huippuna.”

3. Kolmanneksi haluan onnitella provokaatiota siitä, että se on myös tyylipuhtaasti kirjoitettu juttu – siis lajityypillistä journalismia esimerkillisimmään.

Siinä on tarkkaa ja eläytyvää silminnäkijäraportointia, juuri sitä läsnäoloa ja hetken tuntua, jota aikakauslehtien toimituspäälliköt janoavat. Se tihkuu eläytymistä, empatiaa ja tunteikkuutta, joilla lukija-kuluttajaa houkutellaan housuunsapaskojien pään sisään. Mitä seuraavaksi – haluaisiko lukija-asiakas kenties kokea, miltä pedofiilistä tuntuu? Tai millaista on sahata oma sormi poikki?

Samalla voin vanhana gonzo-reportterina kokea seuraavan sukupolven kirpeän läimäyksen omalla poskellani. Tähän tullaan, kun sankarijournalistin narsismi ylittää viimeisetkin rajat, Turun bussiin haisemaan.

4. Neljäs – ja viimeinen - syy, miksi haluan onnitella Ylioppilaslehden provokaatiota on, että olikin jo korkea aika vetää journalistien ammattikunta sananmukaisesti lokaan. Emme ole vallan vahtikoiria, vaan viihdebisneksen vahtimestareita. Säälittävää on, että suurin osa meistä ei hyväksy tätä totuutta, vaan katsoo oikeudekseen käyttäytyä kuin Ranskan hoviaateli 1700-luvulla, ahne, imartelulle perso, ylimielinen, hemmoteltu ja tuhoon tuomittu eliittirälssi, jonka haudalla ei kukaan itke, jonka tappio on demokratian voitto.

On toki mahdollista, että koko juttu osoittautuu keksityksi. Se taas alleviivaisi viihdebisneksemme sitä ulottuvuutta, että toden ja valheen, tapahtuneen ja kuvitellun välinen ero on kadonnut. Teatteri onkin tällä hetkellä parasta journalismia.

Hyvät ystävät, hyvät ylioppilaslehtiläiset –

Nyt kun tiedämme, millaista journalismi ei saa olla, on syytä katsoa, millaista sen pitää olla.

Varmin osoitus siitä, että provokaatio on ollut tarpeen, on Julkisen Sanan Neuvoston puheenjohtajan Risto Uimosen suuttumus. Hän on ilmaissut sen twitterissä, ja jostain syystä englannin kielellä. Miksi ihmeessä? Eikö JSN pyri nimenomaan tukemaan suomenkielistä lehdistöä, lukemista ja keskustelua? Vai onko Uimonen vihdoin myöntänyt, liian myöhään, ettei hän osaa kirjoittaa suomeksi? Vai onko tarkoitus ilmiantaa ulkomaisille tahoille, vanhaan hyvään maan tapaan, millaisiin ajatusrikoksiin ja virheellisiin mielipiteisiin täällä syyllistytään?

Uimonen ilmoitti, että journalismin alennustila jatkuu ja että Ylioppilaslehti on saavuttanut pohjanoteerauksen. Hän ihmettelee, että älylliset ideat ovat loppuneet.

Epäselvää on, onko Uimonen suuttunut koska häntä loukataan, vai siksi, ettei hän edes ymmärrä, että häntä loukataan – ja samalla koko sitä alaa, joka on puheenjohtajan omahyväisessä lahjattomuduessa saanut täsmälleen itsensä näköisen johtohahmon.

Haluaisin vuorostani kysyä Uimoselta, mitkä ovat ne laatukriteerit, joilla erehtymättömästi erotetaan hyvä journalismi huonosta journalismista. Jos ne kriteerit sijaitsevat hänen erehtymättömien aivojensa sopukoissa, onko siis pidettävä hänen omaa tuotantoansa hyvän journalismin erehtymättömänä mittatikkuna?

Helsingin Sanomien pitkäaikainen pääkirjoitustoimittaja ja myöhemmin Kalevan päätoimittaja julkaisi kolme vuotta sitten kirjan ”Iiro Viinanen, henkilökuva”. Uimosen lähtökohta ilmenee heti omistuskirjoituksessa, joka lähentelee pohjoiskorealaisia journalismin standardeja. Kirja on omistettu ”lapsenlapsilleni Elsalle (3 v) ja Venlalle (9 kk) joiden tulevaisuuden turvaamiseksi Iiro Viinanen ja hänen kaltaisensa muut päättäjät ovat kantaneet raskasta vastuuta.”

Uimosten jälkikasvun sijaan kirja olisi pitänyt omistaa niiden satojen tuhansien työttömiksi tuomittujen lapsille, joiden tulevaisuudesta Viinanen ei välittänyt vähääkään – toisen sukupolven syrjäytyneille ja periytyvän osattomuuden luokalle, jonka Viinanen tähän maahan loi. Tyhjästä, mutta pysyvästi.

Kun Ben Zyskowicz ja Eero Heinäluoma tahoillaan osoittivat kirjasta virheitä, kirjailija Uimonen siirsi vastuun muistelija Viinaselle. Siis ainakaan lähdekritiikin osalta Uimosella ei ole mitään opetettavaa Ylioppilaslehden tekijöille. Samalla Julkisen Sanan Neuvoston puheenjohtaja rikkoi itse Journalistin ohjeista ainakin numeroita 8, 10, 11 ja 12 sekä ehkä myös 16. Se, että tällainen hahmo on ylennyt ammattikuntamme ylimmäksi edustajaksi, on kosmisen mittakaavan koominen oikku, joka suorastaan huutaa omaa tv-sarjaa Konttorin (The Office) David Brentin oikeutettuna perillisenä.

Lyhyesti loppuun vielä ironiasta ja radikalismista.

Kirjailija Thomas Mann pohti – hänkin lähes sata vuotta sitten - esseekokoelmassaan Betrachtungen eines Unpolitischen, että älymystön jäsenen on valittava joko ironikon tai radikaalin osa – mitään kolmatta vaihtoehtoa ei ole.

Mannin mukaan radikalisti on nihilisti ja ironikko on konservatiivi. Koska ironinen ihminen kykenee ironisoimaan myös omia ajatuksiaan ja toimiaan, hän hyväksyy elämässä jatkuvan kaksoisvalotuksen ilman pysyviä totuuksia. Koska hän ei masennu maailman epätäydellisyydestä, hänen elämänsä on vita activa.

Radikaali on taas valmis uhraamaan elämän aatteelle, omansa ja toisten: ”Fiat spiritus, pereat mundus”. Hän haluaa vimmaisesti toimia, mutta juuri aate ja totuuden etsintä halvaannuttaa hänet. Toisin kuin yleensä ajatellaan, radikaali ei sittenkään toimi vaan teoretisoi, hänen kohtalonsa on vita contemplativa, mietiskelevä, epäpoliittinen elämä. Taistolaisten jälkimaineessa korostetaan hyviä bileitä. Mutta Heikki Mäki-Kulmalan Taistolaisuuden harmaa kirja muistuttaa ihailtavan rehellisesti, miten - tosiaan – harmaata tuo opintopiirien ja menettelytapavaliokuntien radikaali arki sittenkin oli.

Toisin kuin ironinen konservatiivi, tosikkomainen radikaali ei ymmärrä maailman monikerroksisuutta ja sattumanvaraisuutta, ja siksi hänen toimintansa on pelkkää vandalismia. Näin siis Thomas Mann vallankumousvuonna 1918. Ja juuri se, että on helppo nähdä hänen olleen oikessa, saa minut – ironikon – säälimään radikaaleja, joita teistäkin on moni.

Ironia oli meille 1980-luvun alussa ainoa mahdollinen maailmankuva. Elettiin outoa aikaa: vanha järjestys ei ollut enää voimissaan, mutta uutta ei ollut luotu. Kekkonen oli syrjässä, mutta ei vielä kuollut. Neuvostoliittoakaan ei varsinaisesti ollut enää, mutta käyttäydyttiin kuin se olisi vielä läsnä.

Vallitsi irreaalisosialismi. Tai surreaalisosialismi.

Neuvostoliiton iäkkäät johtajat kuolivat kuin kärpäset. Tshernenkon kuolinvuoteelle lavastettiin vaalikoppi, ja kuva julkaistiin myös Helsingin Sanomissa osoituksena itänaapurin demokratiasta. Tämä lavastus paljastettiin Guardianissa ja sitä myötä myös Ylioppilaslehdessä, mistä saavutimme neuvostovastaisen maineen ja Mauno Koiviston kimmastuksen. Hän provosoitui, vaikkei provosoitu – niin helppoa se oli siihen aikaan.

Kaksoispuheen maailmassa pienet ironiset liikkeet saivat outoja merkityksiä. Julkaisimme Neuvostoliiton uutistoimiston APN:n innostuneen reportaasin tulevista maailman nuorison rauhan ja ystävyyden festivaaleista, sellaisenaan, lyhentämättä ja kommentoimatta, isolla pistekoolla ja koko sivulla. Toimittiin muodollisesti juuri niin kuin virallisessa protokollassa kuuluukin ja Ylioppilaslehden 70-luvun tyylin mukaan – mutta uudessa ajassa tämä kirjaimellisuus näytti yliampuvalta, groteskilta, pilkalliselsta.

Kyseessä oli jälleen arvoitus, sinänsä epä-älyllinen mutta juuri siksi niin vaikuttava: neuvostoliittolaisia hermostutti se, että he eivät tajunneet mitä tämä ele tarkoitti. Olen antanut kertoa itselleni, että nuhteeton neuvostotoimittaja, joka hyvässä uskossa tuon festivaalijutun kirjoitti, sai saman tien potkut. Ja en oikein tiedä vieläkään, pitäisikö asiasta tuntea syyllisyyttä.

Ironia oli ainoa mahdollisuutemme radikalismin jälkeen – ja ennen seuraavaa radikalismia, joka yhdisti vihreät ja jupit. Jäljestä päin katsoen Arvo Salon kuuluisa Ylioppilaslehti oli 25 vuotta aiemmin samassa tilassa; 1950-luvun arvot olivat happanemassa, mutta uusi vasemmisto vasta syntymässä. Ja ehkä, päätellen kakkaprovokaatiosta, tällä hetkellä eletään myös ironian huippuvuosia.

Vielä lopuksi pari sanaa historian tuomiosta. Päätoimittajani Kimmo Pietinen sanoi aina, kun jostakin jutusta syntyi kalabaliikki, että ”historia on meidät vapauttava”. Hän oli oikeassa, tietenkin, koska ironia osoittautuu aina oikeaksi ja radikaali aina vääräksi. Jos ironikkoa epäillään virheestä, hän voi aina kätkeytyä seuraavan ironian kerroksen taakse. Ja historian viekkauteen kuuluu, että toiminnalla on aina tarkoittamattomia seurauksia, jotka muistetaan aina paremmin kuin toteutuneet aikeet. Radikaali joutuu aina tilille epäonnistumisesta, sillä sellaisena historia vääjäämättä hänen toimensa näkee – se on historian ironiaa.

Ja me ironikot osoitamme aina iloisina, vähääkään sääliä saatikka yhteiskuntavastuuta tuntematta, milloin ja miten nuo tarkoitukset kääntyivät vastakohdikseen, sillä se on maailman laki. Siinä mielessä pysyttäytyminen turvallisessa ironiassa on journalistille luonnollinen valinta. (On myös ironisia poliitikkoja, joista Timo Soini on varmasti näkyvin esimerkki.)

Mutta kaikkia radikaaleja ei rangaista samalla tavalla, sen osoittaa myös Ylioppilaslehden satavuotinen ja ei-niin-kunniakas historia. Se radikalismi, joka lähetti sadat tuhannet miehet sotaan Neuvostoliittoa vastaan, jäi rankaisematta, kun taas se radikalismi, joka syyllistyi pitkästyttäviin Marx-opintopiirehin, kärsii elinkautisia tuomioita ilman oikeudenkäyntejä.

Akateemisen Karjala-Seuran äänitorvena Ylioppilaslehti lietsoi sotaa lähes kaksikymmentä vuotta, ennen kuin se sen sai. Niinpä lehti vietti 30-vuotisjuhlaansa ”työn merkeissä” ja ”matkoilla” Syvärin suunnalla. Mutta nämä nuoret radikaalit, joiden tunnolle voidaan laittaa 90 000 kuollutta ja 200 000 haavoittunutta, eivät koskaan kohdanneet yhteiskunnan tuomiota. Moni heistä jatkoi sodan jälkeen näkyvissä tehtävissä - ennen kaikkea yliopistoissa.

Paradoksaalista kyllä, sotaan syyllisiä ei tuomittu, koska Neuvostoliitto järjesti näytösluontoisen sotasyyllisyysoikeudenkäynnin, joka ikään kuin sulki asian. Siinä koettu epäoikeudenmukaisuus ja nöyryytys tavallaan pelastivat Ylioppilaslehden sodanlietsojat.

Samanlainen totuuskomissio olisi tarvittu 1970-luvun taistolaisuudesta ja suomettumisesta. Niin paljon vähäisemmät rikokset, jotka rajoittuvat opiskelijaelämään, raskauttavat aikansa radikaaleja hautaan saakka. Vallankumousleikit ovat kasvaneet myyttisiin mittoihin ja leimaavat kokonaan aikakausia, joissa niiden todellinen vaikutus ja näkyvyys oli olematon. Ainoa väri, jota 1970-luku tunnusti, oli väri-televisio.

Näillä sanoilla, rakkaat radikaalit ja ironikot, haluan tervehtiä yhteisen hiekkalaatikkomme vuosipäivää. Kaikki kissat ovat siihen tarpeensa tehneet, kaikki koirat merkinneet reviirikseen; hiekkalaatikolla leluja on ollut paljon tai vähän, aina ei ole leikitty kiltisti eikä päästetty tyttöjä mukaan, rapa on roiskunut ja nauru ja itku ja huuto ovat kantautuneet pihan poikki suuren, välinpitämättömän ja yleensä kuuron puistotätimme korviin, joka joskus – ai sitä onnea – on suonut meille huomionsa, kieltänyt puhumasta tuhmia, mutta aina torujen jälkeen kietonut meidät lämpimään, upottavaan ja loppumattomaan syleilyynsä.

Maljanne, Vappu ja Aurora!

perjantai 11. tammikuuta 2013

Milton Friedman, perustulo ja politiikan ylistys

Täytin äskettäin 50 vuotta. Perustulo syntyi samana vuonna, 1962. Meitä erottaa se, että minä en jäänyt vain paperille. Yhteistä on, että sosialidemokraatit eivät hyväksy kumpaakaan.
   Perustulon osalta syynä voi olla, että sen keksi pahamaineinen Milton Friedman, oikeistolainen ekonomisti ja Chilen diktaattori Pinochetin myöhempi neuvonantaja. Tulin lukeneeksi Friedmanin klassikon Capitalism and Freedom – siis vuodelta 1962 – ja löysin yllättävän paljon kannatettavaakin.
   Ennen muuta siis negatiivisen tuloveron.

Idea valtiollisesta köyhäintuesta ei ihan istu uusliberalistiseen ajatteluun, jonka ytimessä on kannustimien taloustiede - yksilön väitetty taipumus optimoida etujaan aina tilaisuuden tullen. Valtion automaattinen apuraha ei todellakaan kannusta köyhää tuottaviin töihin, jollaisiin Juhana Vartiainen ja muut 1950-luvun työläisromantiikkaan hurahtaneet ääridemarit heitä tahtoisivat pakottaa.
   Friedman yllättää ensinnä jo sillä, että hän hyväksyy ajatuksen köyhyyden lieventämisestä yhteiskunnan toimin. Muualla kirjassa hän näet luettelee kaikki ne kohteet, joista valtion pitäisi heti väistyä sotkemasta viisaan markkinatalouden toimintaa - julkisen vallan ei pitäisi määrätä minimipalkkoja, tukea maataloutta, säädellä pankkeja, eikä edes ýlläpitää kansallispuistoja.
   (Yleistä asevelvollisuutta Friedman ei myöskään voi sulattaa.
   ”Vapaiden markkinoiden edellyttämä järjestely on vapaaehtoinen asejoukko, toisin sanoen, palvelukseen palkattavat miehet. Ei ole oikeutusta olla maksamatta mitä tahansa tarpeellista hintaa tarvittavan miesmäärän houkuttelemiseksi. Nykyiset järjestelyt ovat epätasa-arvoisia ja keinotekoisia, ja loukkaavat vakavasti nuorten miesten vapautta muokata omaa elämäänsä, ja luultavasti ovat jopa kalliimmat kuin markkinaehtoinen ratkaisu.”
   Mitähän tähän vastaa opetuslapsi ja fanaattinen reservinupseeri Björn Wahlroos?)

Friedmanin esimerkissä 600 dollaria on verotettavan tulon alaraja. Sen alittavista ansioista maksetaan "negatiivista veroa" eli saadaan tukea, esimerkiksi 50 prosentin verran. Jos tulot jäävät siis satasen verran alle verorajan, valtio tukee 50 dollarilla; jos kaksi sataa, tukea tulee satanen – aina siihen rajaan asti, joksi yhteiskunta on määrännyt alimman toimeentulotason: tässä tapauksessa 300 dollariin.
   ”Järjestelyn edut ovat selkeät”, Friedman vakuuttaa.
   ”Se on suunnattu erityisesti köyhyyden ongelmaan. Se antaa apua yksilölle hyödyllisimmässä muodossa: rahana. Se on yleinen, ja voi korvata lukuisia nyt voimassa olevia erityistoimia. Se tuo näkyviin yhteiskunnan kantamat kustannukset. Se toimii markkinoiden ulkopuolella. Kuten mitkä tahansa toimet köyhyyden lieventämiseksi, se vähentää avustettavien kannustinta auttaa itse itseään, mutta ei poista kannustinta kokonaan... jokainen ansaittu ylimääräinen dollari tuo lisää rahaa kulutusta varten.”
   Perustulo on tietenkin myös nykyistä toimeentuloturvan tilkkutäkkiä täsmällisempi ja kustannustehokkaampi. (Friedmaninkaan malli ei ole yhden koon korvaus, vaan huomioi lapsimäärää, lääkekuluja ja muuta tarveharkintaa – ja on siis jossain määrin uskon asia, ettei perustulo erilaisten justeerausten, hienosäätöjen ja kompromissien jälkeen sittenkin edellyttäisi laajaa byrokratiaa.)
   Friedmanin näkemys yhteiskunnasta on kauttaaltaan naiivi, joten hän ei osaa kuvitella, miten mahdottomaksi hänen ehdotuksensa poliittisesti osoittautuu.
   Protestanttis-kalvinistinen työn moraali ei kerta kaikkiaan kestä järjestelmää, joka vapauttaisi ihmiset työvoimansa kauppaamisen pakosta. Se sotii sekä työn ostajien (joita suomessa jostain syystä kutsutaan työn ”antajiksi”) että yllättäen vielä jyrkemmin työn myyjien kartellien etuja vastaan. Ammattiliittojenhan luulisi laskelmoivan, että jos perustulon ansiosta työn tarjonta vähenee, sen hinta voisi nousta.

Perustulo kääntääkin vasemmiston ja oikeiston perinteiset roolit nurinniskoin. Työn orjat eivät tahdokaan vapauttaa itseään kahleistaan – eivätkä heitä, jotka eivät edes päässeet kaleeriin. Vastaavasti pääoman edustajat, jotka tahtovat supistaa valtiota ja alentaa veroja, ovat outoa kyllä valmiit aika avokätiseen köyhäintukeen. (Friedman jopa näyttää kehittäneen ideansa vastaukseksi 1950-luvun lopulta alkaen kasvaneeseen työttömyyteen, eikä vain valtion menojen vähentämiseksi.)
  
Friedman onkin eniten huolissaan perustulon ”poliittisista seurauksista”. Systeemi, jossa suuri enemmistö auttaa vapaaehtoisesti vähäosaista vähemmistöä, uhkaa muuttua irvikuvakseen: edunsaajien enemmistö äänestää itselleen aina vain kohtuuttomampaa hyötyä vähenevien veronmaksajien kustannuksella.
   Friedmanin vastaus on lopulta yllättävä.
   ”En näe muuta ratkaisua tähän ongelmaan paitsi luottaa äänestäjäkunnan itsehillintään ja hyvään tahtoon.”
   On rohkaisevaa, että myös uusliberaali ajattelu voi kunnioittaa edustuksellista demokratiaa. Politiikka, joka on jatkuvien kompromissien taidetta, noudattaa lopulta eri logiikkaa kuin keskenään kilpailevien yritysten liiketoiminta. Liberaalien ja liberaalien toivoisi ymmärtävän tämän perusasian (josta Frank Ankersmit, itsekin liberaalien senaattorina toiminut hollantilainen politiikan tutkija on kirjoittanut hyviä teoksia).
   Paljon parjatut poliitikot eivät noudata orjallisesti äänestäjiensä vaatimuksia – eivätkä kansalaiset ole niin ahneita ja tyhmiä, että odottaisivat edustajiensa aina tuottavan heille välitöntä hyötyä. Jos Wahlroos siis lukisi Friedmaniaan, hän ei leimaisi demokratiaa ”enemmistön tyranniaksi”.
   Se, että me mediassa ihailemme miljonäärejä ja heitä mielistelläksemme halveksimme poliitikkoja, on häpeäksi ammatillemme. Sen sijaan, että pääkirjoittajat fantasioivat jonkin liiketaloudellisen ”tahtotilan” ratkaisevan yhdellä iskulla isänmaan ongelmat, olisi vaadittava lisää politiikkaa politiikkaan.
   Tarvitaan luovia kompromisseja, rohkeita reformi-ideoita - yhteiskunnallista mielikuvitusta, jota ei heti nujerreta valtion tämänviikkoisen kassatilanteen perustelemalla ankealla lähisokeudella.
   Vain siten voidaan joskus toteuttaa myös perustulo.

Tunnisteet

10 kirjaa rahasta (3) 1989 (1) 1990-luvun lama (1) 2009 (1) 2010 (1) 70-luvun tv-sarjat (1) A-Studio (1) Aalto-Setälä Pauli (1) Aamulehti (3) ABS (2) Adiga Aravind (2) Aho Esko (8) Ahtisaari Martti (1) Airisto Lenita (2) Ajankohtainen kakkonen (1) Ajankohtaisen kakkosen homoilta (2) Akerlof George A. (1) Aktia (1) Al Qaida (1) Ala-Nissilä Olavi (1) alaluokan synty (1) Alanko-Kahiluoto Outi (1) Aleksanteri II (1) alijäämä (1) Alkio Mikko (1) Allen Woody (1) Allianssi (1) Alma (1) Ambea (1) Amma Äiti (1) ampuma-aselaki (1) ANC (1) Ankersmit Frank (1) Ankka Aku (3) Antonova Irina (1) Apple (1) Apunen Matti (4) arabikevät (1) Areva (1) Arhinmäki Paavo (1) Arla (1) Arola Heikki (1) Arvonen Jori (1) arvonlisävero (1) arvopaperistaminen (1) aseiden säilytys (1) Asser et Turnbull (1) asset-secured bond (1) Asuntolaina (1) Atlantic Monthly (1) Atria (1) Atta Muhammed (1) Attendo (1) Augustus International (1) austerity (4) Baby Friendly Hospital (1) Backman Jouni (1) Balzac Honoré de (2) Bank of America (1) Barnier Michel (1) Barroso José Manuel (1) BC Nokia (1) Becker Gary (2) Berliinin muurin murtuminen (1) Berliln Isaiah (1) Berlusconi Silvio (1) Bernadotte Estelle (1) Bernanke Ben (1) Berner Anne (1) Bharat Krishna (1) biodiesel (2) Bitterlich Joachim (1) Blanchard Olivier (2) Bono (2) Borg Anders (1) Bratislava (1) Breivik Anders Behring (2) Brown Gordon (2) Brown James (1) Bryssel (1) Buddenbrookit (1) bullshit (1) Bunga Bunga (1) Burlesconi Silvio (1) Bush George W. (1) Cameron David (1) Carema (1) Cassidy John (1) Christensen Lars (1) Churchill Winston (2) Chydenius Anders (1) Chydenius Antti (1) Citigroup (1) Claes Willy (1) Clinton Bill (1) Coca Colan lisäaineet (1) Crybabies (1) Darling Alistair (1) Darwin Charles (2) Davos (1) De Grauwe Paul (2) deflaatio (2) Defoe Daniel (1) DeLillo Don (1) DeLong Brad (1) Delors Jacques (1) demokratia (1) Demos (1) Diktonius Elmer (1) Dinkespiel Ulf (2) doping (1) Dostojevski Fjodor (1) downshifting (1) Draghi Mario (2) ECB (1) EDP (1) eduskunta (5) eduskuntavaalit (2) Egypti (1) Einstein A-Go-Go (1) Einstein Albert (1) EK (2) Ekenäs BB (1) EKP (7) Elinkeinoelämän keskusliitto (2) Elinkeinoelämän valtuuskunta (1) Elonen Piia (1) elvytys (2) eläkeikä (2) eläkeiän yläraja (1) eläkeuudistus (2) Emu (5) ennusteet (1) EPP (1) Erhard Ludvig (1) Erkko Aatos (2) Ersboll Niels (1) ERVV (2) ESM (1) Espanja (3) Etelä-Afrikka (1) Etla (2) EU (8) EU-jäsenyys (1) EU-jäsenyysneuvottelut (2) EU-komissio (12) EU-maatalouspolitiikka (1) EU-vaalit (1) Euraasian liitto (1) euroalue (3) eurobondit (2) eurokriisi (16) Euroopan investointipankki (2) Euroopan keskuspankki (7) Euroopan parlamentti (3) Eurooppa (1) Eurostat (1) Eurovaalit 2014 (1) EVA (1) EVL (1) EVM (1) Facebook (1) Fadayel Eveline (1) Fallows James (1) Fama Eugene (1) Fassbinder R.W. (1) Fennovoima (2) Financial Times (2) Finanssialan keskusliitto (1) finanssijärjestelmä (2) finanssikriisi (8) Fortum (2) Forum 24 (1) Forum24 (1) Foucault Michel (1) Friedman Milton (5) Fukushima (1) fundamentalismi (1) Gad Marius (1) Galbraith J.K. (1) Galilei Galileo (1) globalisaatio (1) gogo (1) Gogol Nikolai (1) Goldman Sachs (3) Google (1) Graeber David (1) Graham Phil (1) Grahn-Laasonen Sanni (1) Great depression (1) Greenspan Alan (3) Haanpää Pentti (1) Haaparanta Pertti (2) Haavikko Paavo (1) Haavisto (1) Haavisto Heikki (4) Haavisto Pekka (3) Habermas Jürgen (1) Haikala Eino (1) Haiti (1) Hakkarainen Teuvo (3) Hakola Juha (1) Halla-aho Jussi (3) hallintarekisteri (1) hallintarekisteri  Harmaa talous (1) hallitus (1) halloween (1) Halme Tony (3) Halonen Tarja (8) Hamlet (1) Hanhi Hannu (2) Hardin Garrett (1) Harju Ilkka (1) Harle VIlho (2) Hautala Heidi (4) Hayek Friedrich (1) Hazard Kaarina (2) Heinäluoma Eero (5) Heiskala Risto (2) Hellman Heikki (1) helluntaiseurakunta (1) Helsingin Sanomat (3) Helsingin Kaupunginkirjasto (1) Helsingin Sanomat (13) Helsinki Seagulls (1) henkirikokset (1) Henkirikostilasto (1) Herlin Antti (1) Herlin Ilkka (1) Herlin Niklas (1) Herlin Pekka (1) Hernesaari (1) Herodotos (1) Hietanen Risto (1) hiihto (1) Hiihtoliitto (1) Hiilamo Heikki (1) Himanen Pekka (4) Hirschman Albert O. (1) Hirvonen Markku (1) Hitler Adolf (1) HK Scan (1) Holappa Lauri (1) Holland Heidi (1) Hollande François (1) Holmberg Kalle (1) Holmström Bengt (1) Holvas Jakke (1) Honka Matti (1) Honkapohja Seppo (1) HS raati (1) Hu Jintao (1) Hufvudstadsbladet (2) HUS (1) Hyvinkää (2) HYY (1) Häkämies Jyri (3) Hämäläinen Unto (1) Härmälä Esa (2) Ihalainen Lauri (1) IK Kapital (1) ikärasismi (1) Ilaskivi Raimo (1) ilmastonmuutos (3) Image (1) IMF (8) Indignados (1) Indonesia (1) investointipankit (1) iPad (1) Irlanti (4) ironia (1) irtokarkki (1) ISMA (1) Italia (2) Itsemurhat (2) itsenäisyyspäivä (1) Itä-Häme (4) Itä-Suomen yliopisto (1) Jaakonsaari Liisa (1) Jackson Hole (1) Jackson Michael (1) Janne Kuutio (1) Japani (1) Jeskanen-Sundström Heli (1) Ji Yuemei (1) Joenpelto Eeva (1) johdannaiset (1) Jokela (1) Joku Anneli (1) Jotuni Maria (1) joulu (1) Joulupukki (2) JSN (1) julkinen sektori (1) Julkisen Sanan Neuvostoliitto (2) Jumala (1) Juncker Jean-Claude (3) Jungner Mikael (3) Jusula Jukka (1) Jyväskylän yliopisto (1) Järvi Antti (1) Jätevesiasetus (1) jääkiekko (1) Jäätteenmäki Anneli (1) K-kauppa (1) Kaarenoja Vappu (1) Kahneman Daniel (1) Kailajärvi Hannu (1) Kakkonen Kyösti (2) kalapuikot (1) Kaleva (1) Kalli Timo (2) Kallis Bjarne (2) Kalpala Asmo (1) Kaltiokumpu Oiva (1) Kambodzha (1) Kanaria (1) Kanerva Ilkka (4) Kangas Olli (1) Kangasharju Aki (1) kansalaisuus (1) kansallispuistot (1) kapitalisaatiosopimus (1) kapitalismi (3) Karhinen Reijo (1) Karjalainen Ahti (1) Kaskeala Juhani Tuomioja Erkki (1) Katainen Jyrki (21) Kauhajoki (1) Kauppakorkeakoulu (2) Keaton Buster (1) Kehittyvien Maakuntien Suomi (2) kehitysapu (2) Keinoelämän keskusliitto (1) Kekkonen Urho (3) Kela (2) kello (1) kerjääminen (1) Keskuskauppakamari (1) keskuspankki (1) keskusrikospoliisi (1) keskusta (2) keskustanuoret (1) Keskustapuolue (5) kestävyysvaje (1) Keynes J.M. (3) Kianto Ilmari (1) Kiasma (1) Kiljunen Kimmo (1) kilpailukyky (1) Kimanen Seppo (1) King Mervyn (1) Kinkel Klaus (2) kirjasto (1) Kirkko (1) kirkosta eroaminen (2) Kiviniemi Mari (5) Klimenko Viktor (1) Klondyke (1) Kobe (1) Kohl Helmut (2) Koijärvi (1) Koivisto Mauno (2) Kokkola (1) kokonaiskysyntä (1) kokoomuksen nuorten liitto (1) Kokoomus (11) Koljatti (1) kolmikanta (1) Kone (1) Kontio Kari (2) Korhonen Jarmo (1) koripallo (1) korkeakoulut (1) Korkman Sixten (4) Korpi Rauno (1) Kortelainen Anna (2) Kosken Kanava (2) Kouri Pentti (1) Kreikka (13) Kreml (1) Krim (1) Krugman Paul (3) Kuhn Thomas (1) Kullberg Rolf (1) kulta (1) Kuntien eläkevakuutus (1) Kuvaja Sari (1) Kylliäinen Antti (1) käsitehistoria (1) käsittämättömät lyhenteet (1) Laakkonen Yrjö (1) lama (2) Lama Dalai (1) Lamassoure Alain (1) Lapin Kansa (6) lapsilisät (1) Latvia (1) Lehman Brothers (4) Lehman sisters (1) lehmä (1) Lehtinen Lasse (1) Lehtomäki Paula (1) Leigh Daniel (1) leikkaukset (1) leikkaus (1) Lepakko (1) leppoistaminen (1) leverage (1) LFA (1) liberalismi (1) Liikanen Erkki (12) Lillehammerin olympialaiset (1) Lillqvist Katariina (1) Linden Suvi (1) Linna Väinö (1) Lintilä Mika (1) Lipponen Paavo (5) London School of Economics (2) Long Term Capital Management (1) Louekoski Matti (1) Lucas Robert (1) lukeminen (1) Lukuviikko (1) Luoton loppu (1) luottoluokittajat (1) Luxemburg (1) Lähde Jussi (1) Länsi-Uusimaa (1) Maahanmuutto (3) maailmanmestaruus (1) maanjäristys (1) Maaseudun tulevaisuus (1) maatalouspolitiikka (1) Madoff Bernie (2) Mallander J.O. (1) Malthus Joseph (1) Mandela Nelson (2) Mann Thomas (2) Mannerheim (1) markkinat (2) markkinayhteiskunta (3) Martta (1) Martti (1) Marx Karl (1) Maskun kalustetalo (1) Mbeki Thabo (1) MedOne (1) Mehiläinen (1) Mendel Grigori (1) Meri Veijo (1) Merkel Angela (2) Mermaid (1) Merrill Lynch (1) Metalliliitto (2) metsästys (1) Miami Heat (1) Mickelsson Max (1) Mikkkeli (1) minimipalkkas (1) Minna Ruckenstein (1) Minsky Hyman (1) Mitro Isä (1) Mokka Roope (1) Monti Mario (1) moral hazard (1) Mosambik (1) MTK (1) Mubarak Hosni (1) Mussolini Benito (1) Müller Heiner (1) Myllylä Mika (1) Münchau Wolfgang (1) Münchhausen paroni (1) Myyrmanni (1) Mäkinen Kari (1) Männistö Lasse (1) Naxos (1) Neste OIl (2) Neuvonen Aleksi (1) Neuvostoliitto (3) New Yorker (3) Newsweek (1) Niinistö Sauli (5) Niniistö Sauli (1) Njassa (1) Noitaympyrä (1) Nokelainen Petteri (1) Nokia (3) Norberg Johan (1) Nordea (7) normitalkoot (1) Nova (1) Nowotny Ewald (1) Nummisuutarit (1) nuorisotyöttömyys (1) Nuorkansallinen vapaussäätiö (1) Nykyri Ilona (1) näkymätön käsi (1) Näkymätön Mies (1) Obama Barack (1) Occupy Wall Street (1) Oddson David (1) OECD (1) Oikeusministeriö (1) oikeustoimikelpoisuus (1) Oinonen Pentti (1) Okko Paavo (1) OKM (1) Olkiluoto 3 (1) Onninen Suvi (2) OP-Pohjola (1) Oreck Bruce (1) Orivesi (1) Otava (1) Outokumpu (1) Paasikivi Juho Kusti (1) pakolaisuus (1) Palme Olof (1) palmuöljy (2) Palonen Kari (1) Pangalos Theodoros (1) pankkivero (1) Papandreou George (2) parlamentarismi (1) parlement (1) Pasanen Tauno (1) Patomäki Heikki (1) Paul Krugman (1) Paulson Hank (1) Pekka (1) Pekkala Ahti (1) Pekkarinen Jukka (3) Pekkarinen Mauri (3) Pelle Miljoona (1) Peltomäki Jukka (1) Pentikäinen Mikael (1) Penttilä Risto E.J. (1) Perheyritysten liitto (1) perintövero (1) Persson Göran (1) Pertti Haaparanta (1) peruskoulu (2) Perussuomalaiset (10) perustulo (1) perustuslaki (1) Pesonen Janne (1) Peston Robert (1) Pietikäinen Sirpa (1) Pietinen Kimmo (1) Piga Gustavo (1) Pihlström Antti (1) piispat (1) Pikkarainen Pentti (1) Pinochet Augusto (1) Plötz Alfred (1) Polanyi Karl (5) poliisi (1) politiikka (1) politrukki (1) Pori (1) Portugali (3) presidentinvaalit 2012 (1) presidentti (2) Prodi Romano (1) protesti (1) provokaatio (1) Puerto de la Cruz (1) Pula-aika (1) Pulliainen Erkki (1) Puntarpää (1) Putin Vladimir (3) Putkonen Matti (3) Puu Anna (1) Puustjärvi Anna (1) pyramidi (2) Pyykkö Mirja (1) Pyörälä Mika (1) Päihdet-Häme (1) pääministeri (2) pääomavero (1) pörssi (2) QE (4) Radio City (1) Radio Suomi (1) Raeste Juha-Pekka (1) raha (2) rahaliitto (1) Rahan kulttuuri (1) rahapolitiikka (1) Rahkonen Keijo (1) rahoitus (2) rahoitusmarkkinavero (1) Rajan Raghuram (1) rakenneuudistus (1) rasaismi (1) Ratsia (1) Ratzel Friedrich (1) RBS (1) Reagan Ronald (1) Reding Viviane (1) Rehn Olli (14) Rehula Juha (2) Reinhardt Carmen (1) Relander Jukka (2) Retuperän WBK (1) Reunanen Esa (1) Riihilahti Aki (1) Rinne Antti (1) Rogoff Kenneth (1) Rojola Lea (1) Romania (1) Roos JP (3) Round Robin (1) Ruokonen Pertti (1) Ruotsi (1) rusinapulla (1) ruuan alv (1) Ruutu Tuomo (1) Rämö Aurora (1) Räsänen Jari (1) Räsänen Päivi (2) S-ryhmä (1) S&D (1) Saarikoski Pentti (1) Saarikoski Saska (2) Saarinen Esa (1) Saga (1) Sairaanhoitaja Sari (1) SAK (3) Saksa (1) Salama Hannu (1) Salmela-Järvinen Martta (1) Salo (1) Salo Petri (1) Salo Sinikka (1) Salolainen Pertti (2) Salon Seudun Sanomat (5) Salonen Ahti M. (1) Sampo (3) San Antonio Spurs (1) Sanoma Oy (2) Sarasvuo Jari (3) Sasi Kimmo (2) Satakunnan Kansa (5) Satuli Antti (2) Sauli Mikko (1) Sauri Pekka (1) Savon Sanomat (1) Schiller Karl (1) Scholes Myron Kuparinen Susanna (1) Schulz Martin (1) SDP (13) Sehr Schnell (1) seksi (1) seniokratia (1) Shakespeare William (1) Sichuan (1) sienestys (1) Simon John (1) Sinnemäki Anni (2) Siola Anna (1) Sipilä Juha (4) Smith Adam (2) SMP (1) Snellman J.V. (2) Soini Timo (18) Soininvaara Osmo (1) Solidium (1) SONK (1) Soros George (2) Sovala Markus (1) Spotify (1) SSS (1) Standard's & Poor (1) Stanley O´Neal (1) Stern Nicholas (1) Stiglitz Joseph (1) STM (1) Stoltenberg Jens (2) Stoppard Tom (1) strategia (1) strutsi (1) Stubb Alexander (11) Sukari Toivo (2) Sulkunen Sari (1) Summers Lawrence (2) Sundbäck Veli (3) Suomen Kirjastoseura (1) Suomen Kuvalehti (1) Suomen Kuvalehti Saarikoski Saska (1) Suomen pankki (7) Suomen RH-yhtiöt (1) Suomen Tietotoimisto (1) Suomen Yrittäjät (1) Suomenlinna (1) Suomi (2) Suomi-Soffa (1) Superman (1) Surowiecki James (1) surrealismi (1) Suupohjan Osuuspankki (1) Suuri kiristys (5) Suuri lama (1) suurtyöttömyys (1) Sveitsi (1) synnytysosasto (1) Syrjälä Hanna (1) syrjäytyminen (1) Sähkönkulutus (1) sääntely (1) säästäminen (1) Söderblom Erik (1) Söderman Jacob (1) Taalasmaa Seppo (1) taantuma (2) Taipaleenmäki Marika (1) Taleb Nassim Nicholas (1) talous (3) Talouselämä (6) talouskriisi (1) talouskuri (1) talouspolitiikka (1) taloustiede (1) Tammisaari (1) Tapiola (1) tasa-arvo (3) teknologia (1) TEM (1) Tenavat (1) Tennilä Esko-Juhani (1) Teresa Äiti (1) Tervo Jari (1) Tett Gillian (1) Teuva (1) Thaler Richard (1) Thatcher Margaret (2) The Economist (1) Tilastokeskus (2) Timo Kallinen (1) TINA (1) TLTRO (1) Toivanen-Koivisto Maarit (1) Torpan Pojat (1) Townsend Joseph (1) Tragedy of the Commons (1) tranche (1) Trichet Jean-Claude (1) Triton (1) Troikka (1) Troyan Carlo (1) Tsakalotos Euklides (1) Tsipras Alexis (1) tsunami (2) Tunisia (1) Tuomioja Erkki (6) tuottavuus (1) Turhapuro Uuno (1) Turhuuksien rovio (1) Turkka Jouko (2) Turkki Teppo (1) Turun kauppakorkeakoulu (1) Turun NMKY (1) Turun Sanomat (1) Turunen Taisto (2) Tutu Desmond (1) TVO (1) tyhmyys (1) työttömyys (3) tähtisadetikku (1) Uimonen Risto (3) Ukkola Tuulikki (1) Ukraina (1) ulkoisvaikutus (1) Urho Ulla-Marja (1) Urpilainen Jutta (8) Uschanov Tommi (1) Utöya (1) uusi vuosi (1) Uusipaavalniemi Markku (1) uusiutuva energia (1) uusliberalismi (1) vaalirahoitus (2) Vakaus- ja kasvusopimus (1) Val(t)io (1) Valio (1) Valkoinen tiikeri (1) Valtion taloudellinen tutkimuskeskus (1) valtiontalous (1) valtionvelka (5) valtiovarainministeriö (4) van Duyn Aline (1) Vanhanen Matti (12) Vapaavuori Jan (1) Varma (1) Vartiainen Juhana (4) Vartiosaari (1) Vasemmistoliitto (1) vasemmistonuoret (1) Vasikkasaari (1) velka (1) velkaantuminen (1) velkapopulismi (1) Venäjä (1) veronkierto (3) veroparatiisi (3) veropohja (2) Verotus (1) verovähennys (1) Viheriälaakso J.V. (1) vihreät (3) Viinanen Iiro (5) Vilkuna Pekka (1) Vimärirotta (1) Virén Lasse (1) Virkkunen Henna (1) Virkkunen Janne (1) Virolainen Johannes (2) Virolainen Kyllikki (1) Virtanen Pertti (1) Vistbacka Raimo (1) vivutus (1) VM (1) von Plötz Hans (1) voodoo (1) Välijärvi Jouni (1) Väyrynen Paavo (2) Väätäinen Juha (1) Wahlroos Björn (13) Walhbeck Ville (2) Wall Street (1) Wallin Stefan (2) Ware Marilyn (1) Wettenhovi-Aspa Sigurd (1) Whately Richard (1) Wibble Anne (2) Wikileaks (1) Wikipedia (1) Williamson David (1) WinCapita (2) Wolfe Tom (1) WSOY (1) Yale (1) Ydinvoima (4) Yhdysvallat (1) Yhdysvaltain lähetystö (2) yhteisvastuu (2) yhteisövero (1) Ykkösaamu (1) Yle (1) yleinen asevelvollisuus (1) yleislakko (1) Yleisradio (3) yliopisto (1) Ylioppilaslehti (3) Ylönen Matti (1) ympäristöministeriö (1) Yrjö-Koskinen (1) YYA (1) Zizek Slavoj (1) Zyskowicz Ben (3) Älä ruoki lamaa (1) ärräpussi (1) Äänekosken Huima (1) Äänekoski (2) Äärimmäistyvyys (1)