Suomalainen velkahysteria

Ote Granta -aikauskirjan (Numero 6: Raha) kirjoituksesta, joka jäljittää suomalaisten hysteeristä suhtautumista velkaan.

(...)
"Suomi sai oman valuutan 1860, mutta tavallisella suomalaisella ei ollut sille paljon käyttöä. 80 prosenttia väestöstä sai elantonsa maa- ja metsätaloudesta, puolet tästä oli talollisia ja torppareita. Kaupungeissa asui vain kuusi prosenttia maan väestöstä – noin 100 000. Yli 1,6 miljoonaa suomalaista asui maalla.

Omavaraistaloudessa kauppa ja vaihdanta oli vähäistä. Maaseudulla verot suoritettiin vuosisataiseen tapaan viljana, kaurana, voina tai talina. Vasta 1930-luvulla verot määrättiin maksettavaksi pelkästään rahalla. Torpparit maksoivat vuokransa työllä, palkkoja maksettiin yleisesti viljana. Suurin osa suomalaisista eli kädestä suuhun. Yksi kato tarkoitti vaikeuksia, kaksi katoa katastrofia. Elämä oli niukkaa, mutta oli elettävä vieläkin niukemmin, jotta vähästä säästyisi jotakin pahan päivän varalle. Ja paha päivä tulee, varmuudella.

Suomen väkiluku oli kaksinkertaistunut vuodesta 1800 vuoteen 1850. Samalla tilojen vähimmäiskokoa rajattiin, jolloin talon nuoremmat lapset joutuivat hakemaan elantoaan muualta, käytännössä vuokraviljelijöinä tai päivätyöläisistä. Heistä tuli liikaväestöä. Heitä ei voitu elättää. Vuosina 1815-1875 väestönkasvu oli torppareiden keskuudessa melkein kaksinkertainen ja ”loisten” osalta lähes viisinkertainen talollisiin nähden. Osa liikaväestöstä pakeni Yhdysvaltoihin, kuten sata vuotta myöhemmin Ruotsiin.

Rahaa käytettiin vain pakosta. Vuonna 1865 Suomessa oli 63 000 torppaa, joiden sadat tuhannet asukit tarvitsivat rahaa lähinnä suolaan, sokeriin, kankaisiin ja metallitavaraan. Rahatalouteen vähäväkiset taivutti viimeistään uusi villitys – kahvi.

Jo 1840-luvulla sanomalehdissä paheksuttiin nimenomaan naisväen ”juoma-himoa”, kun ”juovat kaikki rahansa kahviin”. Kahvin synti oli vaarallisempi kuin juoppous, koska se katsottiin ”akkojen” paheeksi, ja naiset tietenkin miehiä kyvyttömämmiksi rationaaliseen ajatteluun ja impulssikontrolliin. Ennen kaikkea kahvi oli vahingoksi vaihtotaseelle. Viina sentään oli kotipolttoista, mutta kahvi kallista tuontitavaraa. 1860-luvun nälkävuosina moraalinen hysteria kävi ylikierroksilla: kahvi oli juuri se synti, josta kansaa rangaistiin.

Suurista nälkävuosista tuli kansakunnan avainkokemus. Juuri, kun ”kansallistalous” oli saatu perustettua , Aleksanteri II:n johdolla ryhdytty uudenaikaistamaan tuotantoa ja liberalisoimaan kauppaa ja elinkeinoja, korkeammat voimat tuhosivat kaiken. Vuosina 1866-1868 kuoli 150 000 ihmistä, kahdeksan prosenttia maan väestöstä.

Senaatin valtiovaraintoimikunnan päällikön J.V. Snellmanin periaatteellinen haluttomuus katastrofiapuun ja kireä rahapolitiikka eivät tilannetta auttaneet. Keskellä kriisiä hän halusi järkähtämättä tehdä selväksi, että kansan ei pitänyt odottaa kruunulta apua: ”Sitä on kehotettava omiin ponnisteluihin, tekemään enemmän työtä, hoitamaan talouttaan viisaammin, säästämään enemmän.” Jumalaa pelkäävä kansa epäilemättä alistui senaattorin tylyn tuomioon: ”On kovaa sanoa tämä, mutta totta se on:  nuo monet huonot vuodet ovat suureksi osaksi rahvaan omaa syytä... Juuri rahvas ostaa suuria määriä ulkomaisia kankaita, liinoja, kahvia, sokeria, tupakkaa ym.”

Siis kahvia.

* * *

Suomessa kansa on ollut pankkeja, mutta pankit eivät kansaa varten. 1970-luvun kultapossukerholaisena ymmärsin, että velvollisuuteni oli kerätä pennejä Postipankin tarpeisiin. Sen sijaan pankilla ei ollut velvollisuutta myöntää edes asuntoluottoa, kuten vanhemmat ihmiset muistavat. Lainaa mentiin anomaan pyhäpuku päällä, kauhusta hikoillen. Onnekkaimmilla oli ”tuttu pankinjohtaja”.

Suomalaiset ovat viime vuosikymmeniin saakka rahoittaneet toiveensa vain säästämällä, säästeliäisyydellä. Sohvakalustot ja tietosanakirjasarjat hankittiin osamaksulla. Kalle Anttila on ollut merkittävämpi kuluttamisen luotottaja kuin Yhdyspankki.

”Hartiapankki” ei ole metafora, vaan tosi kuvaus sotienjälkeisestä asuntorahoituksesta. Ainoa tapa, jolla työläinen voi toteuttaa haaveensa omasta kodista, on lyöttäytyä talkoisiin, jossa naapurit rakentavat talot ilmaiseksi toinen toisilleen. Rahaa ei liiku. Näin kirvesmies-isänikin sai omalla vuorollaan vuonna 1956 täsmälleen samanlaisen rintamamiestalon kuin muut Metsäliiton työläiset Metsäkadulle.

1990-luvulle saakka suomalainen kapitalismi muistuttaa enemmän aasialaista kuin angloamerikkalaista järjestelmää. Rahoitetaan tuotantoa, eikä kulutusta. Valtio ohjaa teollistumista ja tuontia. Kaikki uhrataan vientimenestykselle. SYP ja KOP olivat kuin korealaiset jättiläisyritykset, chaebolit, jotka hallitsivat leireissään kaikkien alojen merkittävimpiä yhtiöitä. Toiminta perustuu henkilösuhteisiin, luottamukseen ja hierarkiaan eikä amerikkalaiseen sopimusjuridiikkaan. Siitä seuraa korruptiota, vallan väärinkäyttöä ja jähmeä, muodollisen konservatiivinen liiketoiminnan kulttuuri. Kansalaiset hyväksyvät sen, että demokratia on rajattua, koska elintaso nousee. Politiikka on paternaalista, samoin työnantajien suhde työntekijöihin – työsuhde on elinikäinen.

Raha ei liikkunut. Lainaa ei saanut. Varallisuutta ei ollut. Jokainen yli 60-vuotias on syntynyt köyhään Suomeen. Heitä on puolitoista miljoonaa, ja he äänestävät vaaleissa. Se maailmankuva, maan kuva, hallitsee suomalaista politiikkaa. Köyhyyden haamu.

Suomen Pankin pääjohtaja Rolf Kullberg toisti saman moraalisen opetuksen 1990-luvun lamasta kuin mikä oli kaivertunut kansakunnan mieleen nälkävuosista. Lama oli seuraus ”kulutusjuhlasta”, kollektiivinen rangaistus ja ”rahvaan omaa syytä”. Kahvin syntiä Kullberg ei sentään maininnut. Pankit, jotka vihdoin olivat saaneet luotottaa vapaasti, kaatuivat heti kuin keilat. Valuuttalainaa ottaneet joutuivat vararikkoon, monet henkilökohtaiseen velkavankeuteen vuosikausiksi. Tuhansia ihmisiä pidettiin häpeäpaalussa, muistuttamassa koko kansaa siitä, että velkaantunut ei todellakaan voi olla vapaa.  

(...)

Granta 6 (Otava) ilmestyi maaliskuun alussa. Saatavana kirjastoista ja kirjakaupoista. 

Milton Friedman, perustulo ja politiikan ylistys

Täytin äskettäin 50 vuotta. Perustulo syntyi samana vuonna, 1962. Meitä erottaa se, että minä en jäänyt vain paperille. Yhteistä on, että sosialidemokraatit eivät hyväksy kumpaakaan.
   Perustulon osalta syynä voi olla, että sen keksi pahamaineinen Milton Friedman, oikeistolainen ekonomisti ja Chilen diktaattori Pinochetin myöhempi neuvonantaja. Tulin lukeneeksi Friedmanin klassikon Capitalism and Freedom – siis vuodelta 1962 – ja löysin yllättävän paljon kannatettavaakin.
   Ennen muuta siis negatiivisen tuloveron.

Idea valtiollisesta köyhäintuesta ei ihan istu uusliberalistiseen ajatteluun, jonka ytimessä on kannustimien taloustiede - yksilön väitetty taipumus optimoida etujaan aina tilaisuuden tullen. Valtion automaattinen apuraha ei todellakaan kannusta köyhää tuottaviin töihin, jollaisiin Juhana Vartiainen ja muut 1950-luvun työläisromantiikkaan hurahtaneet ääridemarit heitä tahtoisivat pakottaa.
   Friedman yllättää ensinnä jo sillä, että hän hyväksyy ajatuksen köyhyyden lieventämisestä yhteiskunnan toimin. Muualla kirjassa hän näet luettelee kaikki ne kohteet, joista valtion pitäisi heti väistyä sotkemasta viisaan markkinatalouden toimintaa - julkisen vallan ei pitäisi määrätä minimipalkkoja, tukea maataloutta, säädellä pankkeja, eikä edes ýlläpitää kansallispuistoja.
   (Yleistä asevelvollisuutta Friedman ei myöskään voi sulattaa.
   ”Vapaiden markkinoiden edellyttämä järjestely on vapaaehtoinen asejoukko, toisin sanoen, palvelukseen palkattavat miehet. Ei ole oikeutusta olla maksamatta mitä tahansa tarpeellista hintaa tarvittavan miesmäärän houkuttelemiseksi. Nykyiset järjestelyt ovat epätasa-arvoisia ja keinotekoisia, ja loukkaavat vakavasti nuorten miesten vapautta muokata omaa elämäänsä, ja luultavasti ovat jopa kalliimmat kuin markkinaehtoinen ratkaisu.”
   Mitähän tähän vastaa opetuslapsi ja fanaattinen reservinupseeri Björn Wahlroos?)

Friedmanin esimerkissä 600 dollaria on verotettavan tulon alaraja. Sen alittavista ansioista maksetaan "negatiivista veroa" eli saadaan tukea, esimerkiksi 50 prosentin verran. Jos tulot jäävät siis satasen verran alle verorajan, valtio tukee 50 dollarilla; jos kaksi sataa, tukea tulee satanen – aina siihen rajaan asti, joksi yhteiskunta on määrännyt alimman toimeentulotason: tässä tapauksessa 300 dollariin.
   ”Järjestelyn edut ovat selkeät”, Friedman vakuuttaa.
   ”Se on suunnattu erityisesti köyhyyden ongelmaan. Se antaa apua yksilölle hyödyllisimmässä muodossa: rahana. Se on yleinen, ja voi korvata lukuisia nyt voimassa olevia erityistoimia. Se tuo näkyviin yhteiskunnan kantamat kustannukset. Se toimii markkinoiden ulkopuolella. Kuten mitkä tahansa toimet köyhyyden lieventämiseksi, se vähentää avustettavien kannustinta auttaa itse itseään, mutta ei poista kannustinta kokonaan... jokainen ansaittu ylimääräinen dollari tuo lisää rahaa kulutusta varten.”
   Perustulo on tietenkin myös nykyistä toimeentuloturvan tilkkutäkkiä täsmällisempi ja kustannustehokkaampi. (Friedmaninkaan malli ei ole yhden koon korvaus, vaan huomioi lapsimäärää, lääkekuluja ja muuta tarveharkintaa – ja on siis jossain määrin uskon asia, ettei perustulo erilaisten justeerausten, hienosäätöjen ja kompromissien jälkeen sittenkin edellyttäisi laajaa byrokratiaa.)
   Friedmanin näkemys yhteiskunnasta on kauttaaltaan naiivi, joten hän ei osaa kuvitella, miten mahdottomaksi hänen ehdotuksensa poliittisesti osoittautuu.
   Protestanttis-kalvinistinen työn moraali ei kerta kaikkiaan kestä järjestelmää, joka vapauttaisi ihmiset työvoimansa kauppaamisen pakosta. Se sotii sekä työn ostajien (joita suomessa jostain syystä kutsutaan työn ”antajiksi”) että yllättäen vielä jyrkemmin työn myyjien kartellien etuja vastaan. Ammattiliittojenhan luulisi laskelmoivan, että jos perustulon ansiosta työn tarjonta vähenee, sen hinta voisi nousta.

Perustulo kääntääkin vasemmiston ja oikeiston perinteiset roolit nurinniskoin. Työn orjat eivät tahdokaan vapauttaa itseään kahleistaan – eivätkä heitä, jotka eivät edes päässeet kaleeriin. Vastaavasti pääoman edustajat, jotka tahtovat supistaa valtiota ja alentaa veroja, ovat outoa kyllä valmiit aika avokätiseen köyhäintukeen. (Friedman jopa näyttää kehittäneen ideansa vastaukseksi 1950-luvun lopulta alkaen kasvaneeseen työttömyyteen, eikä vain valtion menojen vähentämiseksi.)
   Friedman onkin eniten huolissaan perustulon ”poliittisista seurauksista”. Systeemi, jossa suuri enemmistö auttaa vapaaehtoisesti vähäosaista vähemmistöä, uhkaa muuttua irvikuvakseen: edunsaajien enemmistö äänestää itselleen aina vain kohtuuttomampaa hyötyä vähenevien veronmaksajien kustannuksella.
   Friedmanin vastaus on lopulta yllättävä.
   ”En näe muuta ratkaisua tähän ongelmaan paitsi luottaa äänestäjäkunnan itsehillintään ja hyvään tahtoon.”
   On rohkaisevaa, että myös uusliberaali ajattelu voi kunnioittaa edustuksellista demokratiaa. Politiikka, joka on jatkuvien kompromissien taidetta, noudattaa lopulta eri logiikkaa kuin keskenään kilpailevien yritysten liiketoiminta. Liberaalien ja liberaalien toivoisi ymmärtävän tämän perusasian (josta Frank Ankersmit, itsekin liberaalien senaattorina toiminut hollantilainen politiikan tutkija on kirjoittanut hyviä teoksia).
   Paljon parjatut poliitikot eivät noudata orjallisesti äänestäjiensä vaatimuksia – eivätkä kansalaiset ole niin ahneita ja tyhmiä, että odottaisivat edustajiensa aina tuottavan heille välitöntä hyötyä. Jos Wahlroos siis lukisi Friedmaniaan, hän ei leimaisi demokratiaa ”enemmistön tyranniaksi”.
   Se, että me mediassa ihailemme miljonäärejä ja heitä mielistelläksemme halveksimme poliitikkoja, on häpeäksi ammatillemme. Sen sijaan, että pääkirjoittajat fantasioivat jonkin liiketaloudellisen ”tahtotilan” ratkaisevan yhdellä iskulla isänmaan ongelmat, olisi vaadittava lisää politiikkaa politiikkaan.
   Tarvitaan luovia kompromisseja, rohkeita reformi-ideoita - yhteiskunnallista mielikuvitusta, jota ei heti nujerreta valtion tämänviikkoisen kassatilanteen perustelemalla ankealla lähisokeudella.
   Vain siten voidaan joskus toteuttaa myös perustulo.

Pankkiirin pakokauhu

Lisäys 13.8.2012: 
Törmäsin hiljakkoin samaan ajatukseen, jonka alla olevassa kolumnissani esitän. Albert O. Hirschman havaitsi "poistumisen" (exit) ja "äänen" (voice) välisen ongelman - uusliberaalin talousajattelun ja poliittisen osallistumisen ristiriidan - jo vuonna 1970. 
Teos on nimeltään Exit, Voice, And Loyalty. 
Kolumnini nordealaisten ammattiliiton Nousu-lehdessä 2/12

Nordean ja Sampon ja  hallitusten puheenjohtaja Björn Wahlroos (rkp, kok.) on julkaissut teoksen Markkinat ja demokratia. Lähes 400 sivun pääjuoni on tiivistettävissä yhteen virkkeeseen. Jos rikkaiden verotus kiristyy, he muuttavat pois.

Uhkaus toistuu toistakymmentä kertaa. Ensin se hämmästyttää. Eikö miljonäärien verotusta ole riittävästi kevennetty? Eikö Wahlroos muista, että 2005 poistettiin varallisuusvero, mistä sata rikkainta suomalaista on hyötynyt keskimäärin 230 000 euroa per nenä. Joka vuosi.

Lopulta ultimatum alkaa naurattaa. Kuinka korvaamattomia rikkaat ovat? Kun aina todistetaan, että heidän lisäverottamisestaan ei koidu tuntuvaa hyötyä, niin ei kai maa vastaavasti siihen kaadu, jos vielä muutama vauras siirtää kirjansa Monacoon.

Eli: tervemenoa, au revoir, hejdå.

Mutta kun selaan Wahlroosin lähdekirjoja, ilmeeni vakavoituu. Suuren opettajan, Milton Friedmanin 50 vuoden takainen klassikko Capitalism and Freedom ei ehdi kuin sivulle 3, kun kirjoittaja jo haaveilee häipyvänsä ensin kotikunnastaan ja sitten osavaltiosta, jos poliitikkojan päätökset eivät miellytä.

Mistä tämä pakokauhu? Tai pakohaave? Kenties nämä kirjat eivät sittenkään ole yhtä antoisia pörssianalyytikoille kuin psykoanalyytikoille.

Meillä kaikillallahan on pakofantasiamme. Jättäisi ongelmat kerralla taakseen ja aloittaisi puhtaalta pöydältä. Mutta teoistaan ja vastuistaan ei noin vain pääse eroon; joskus ne on kohdattava. Tätä sanotaan aikuistumiseksi.

Oudointa on, että Wahlroos ja Friedman eivät koe olevansa yhteisön jäseniä, jotka osallistuvat ja vaikuttavat  yhteisiin päätöksiin. He ovat uhreja.

Luulisi, että 2000-luvun upporikkaat ovat maailman vapaimpia ihmisiä. Miksi he tuntevat olevansa  muiden armoilla, olosuhteiden vankeja – avuttomia lapsia?
Miksi, ja mitä rikkaiden on kostettava köyhille?

Maailman pakolaiset eivät halua pakoa; se on pakko. Myös Wahlroosin oppi-isät pakenivat aikanaan Hitlerin vainoja. 

Ymmärrän siis hyvin, että Friedrich Hayekin ajattelussa valtio on pelottava tuhovoima. Se, että hänen innoittamanaan upporikas kartanonherra lähtisi maanpakoon pohjoismaisesta hyvinvointivaltiosta - pakoon liian vähäistä köyhyyttä, pakoon tasa-arvoa - tuntuu pelkästään irvokkaalta. 

Ja viimeisinä 20 vuotena suunta on ollut pikemmin päinvastainen. Korkea verotus vetää enemmän osaajia kuin karkottaa.

Lahjakkaimmat nuoret lähtevät ulkomaille, mutta palaavat yleensä silloin, kun jälkikasvun on aika mennä kouluun. Turvallisuutensa ansiosta Suomi saa kaiken hyödyn osaajien koulutuksesta ja urasta.

Miksi? Samasta, aika alkeellisesta syystä, miksi varakkaat eivät sittenkään lähde mihinkään. Ihmisillä on juuret. Raha ei merkitse kaikkea. 

Wahlroosin valikoiva historia

Björn Wahlroosin, ikuisen marxilaisen, ylimalkainen kirja sivuuttaa viime vuosikymmenien taloustieteen.

Helsingin Sanomat, 17.4. 2011
Marx oli oikeassa, väittää pankkiiri Björn Wahlroos kirjassaan Markkinat ja demokratia. Historiallinen determinismi on Wahlroosille aivan yhtä totta tänään kuin 1970-luvun taistolaisvuosina – mutta nyt pienin muutoksin.
”Korvaamalla luokkaristiriita kilpailulla ja yhteiskunnallinen vallankumous luovalla tuholla voimme kehittää uuden, suuren historianäkemyksen ja käyttää sitä ymmärtääksemme modernia maailmaamme muokkaavia voimia ja prosesseja”, hän visioi.
Wahlroos ei koskaan kääntänyt takkiaan, vaan korvasi marxismin toisella, yhtä selkeällä ja totaalisella maailmanselityksellä. Sen hän omaksui Yhdysvaltain-vuosinaan 1980-1984 Chicagon uusliberaaleilta taloustieteilijöiltä Milton Friedmanilta, Eugene Famalta ja Gary Beckeriltä.
He ”lähestyivät ongelmaa kiehtovasti, karsien sen ympäriltä kaiken epäoleellisen: tunteilun, asenteet, moralisoinnin”, Wahlroos kuvaili 1987 HS Kuukausiliitteen haastattelussa.

Kuluneen neljännesvuosisadan aikana Wahlroosin ajattelu ei ole juuri liikahtanut.
Hänen kirjansa tutkimustieto on vuosikymmenten takaa. Tuoreemmat lähteet ovat samoja populaareja tietopokkareita, joita kaikki liikemiehet ostavat lentokentiltä. Nämä englanninkieliset bestsellerit – Fergusonit, Fukuyamat, Kaganit, Kennedyt, Zakariat – vetävät yleensä faktat ja historian suoriksi todistaakseen Yhden Suuren Ideansa.

Kun pelkistykset siirtyvät Wahlroosin keitokseen suuremmin sulattamatta, ja alkukielellä, tuloksena on valikoituja tosiasioita ja ylimalkaista historiaa. 
Tällaisia laajojen kaarien opuksia päättäjät yleensä kirjoittavat eläkepäivinään; Wahlroos jo ennen aikojaan.
”Uusi, suuri historianäkemys” jää vain aikomukseksi. Syy on se, että taloudellinen kilpailu on vasta noin 150 vuotta vanha ilmiö. Ihmislaji joutui siis odottamaan kapitalismin keksimistä kymmeniä tuhansia vuosia, ”maailmassa, jossa taloudellinen kasvu oli tuskallisen hidasta”.
Markkinavapaus ei kerralla nostanut elintasoa ja pidentänyt elinikää, kuten Wahlroos maalaa. 
Elinolot olivat kohentuneet ainakin vuosisadan ajan ennen markkinoitakin. Rokotusohjelmat ja hygieniakampanjat pelastivat enemmän henkiä kuin pörssi.
Kapitalismin menestystarina on kiistaton, mutta raadollisempi kuin Wahlroos muistaa. Ällistyttävää kyllä, hän ihailee Britannian kansantulon kasvua 1800-luvun lopulla mainitsematta lainkaan sen tärkeää lähdettä: siirtomaita. Imperiumin kilpailukyky perustui Intiasta ja Kaakkois-Aasiasta ryövättyihin raaka-aineisiin.
Marx sen opetti: tosiasiat valikoidaan teoriaan sopiviksi.

Mitä Wahroosin mielestä pitäisi oppia 2008 alkaneesta finanssikriisistä? Ei mitään.
On valaisevaa, että kahden suuren rahoituslaitoksen hallituksen puheenjohtaja ei huoli rahoituslaitoksille minkäänlaista vastuuta rahoituskriisistä. Syy oli yksin valtion.
Samaa hokee amerikkalainen äärioikeisto: koska hallitus kannusti antamaan asuntolainaa vähävaraisille, pankkien oli pakko tuputtaa rahaa rappioalkoholisteille ja jopa keksityille henkilöille.
Tässä pyromaani syyttää tulitikkuja.
Tuho syntyi vasta, kun sijoituspankit moninkertaistivat roskalainat tekemällä niistä tuhansien miljardien dollareiden ”arvoisia” johdannaisia (12 nollaa). Kysyntä oli kyltymätön ja ylitti Yhdysvaltain valtiovelkakirjojenkin suosion. Kunnes Lehman Brothersin konkurssi – jota Wahlroos piti oikeana – sysäsi liikkeelle paniikin.
Lukuisat ongelmat kasaantuivat. Riski laskettiin kohtalokkaasti väärin (a) virheellisen teorian ja väärien mallien, (b) luottoluokittajien eturistiriidan, (c) valvonnan hampaattomuuden ja laiminlyöntien, (d) varjopankkeihin pimitetyn tiedon, (e) riskinottoon yllyttävän palkitsemistavan ja (f) moraalikadon eli liian suurille rahalaitoksille oletetun valtiosuojan vuoksi.
Näistä kysymyksistä, jotka riivaavat yhtä markkinoita ja lainsäätäjiä, Wahlroos viis veisaa. Ne eivät ole hänelle käytännön ongelmia, sillä ne eivät ole ongelmia teoriassa.

Sen jälkeenkin, kun rahoituskriisi tuhosi yksin Suomesta 70 000 työpaikkaa, leikkasi teollisuuden viennistä kolmasosan ja kansantuotteesta ennätykselliset 8,4 prosenttia, Wahlroos uskoo tehokkaiden markkinoiden teoriaan yhtä lujasti kuin 25 vuotta sitten.
Hän kirjoittaa: ”Ei ole yleisesti hyväksyttyä teoreettista pohjaa väitteelle rahamarkkinoiden luontaisesta epävakaudesta: niiden uusiutuvista takaiskuista ja pikkupaniikeista huolimatta ei liioin ole satunnaista havaintoa kummempia empiirisiä todisteita systemaattisesta ongelmasta.”
Vaikka Wahlroos ei seuraa uusinta tutkimusta, on silti hämmentävää, ettei hän tunne Carmen Reinhardtin ja Kenneth Rogoffin suurtyötä This Time is Different (2009). Professorit ovat keränneet 800 vuoden rahoituskriiseistä valtavan aineiston, josta he osoittavat säännölliset rakenteet. Useimmat ekonomistit ja talouspoliitikot tunnistavat systeemisen ongelman (ei ”systemaattisen”).
Ilmastonmuutoksellakin on kiistäjänsä, eikä kaikkien pidäkään myötäillä enemmistöä. Silloin toivoisi, että Wahlroos kumoaisi järjestelmällisesti Joseph Stiglitzin, George Akerlofin, Daniel Kahnemanin tai Paul Krugmanin näkemykset – vain tunnetuimmat, Nobel-palkitut mainitakseni. Mutta vain Krugman edes mainitaan kirjassa.
Koska Wahlroos ei perustele vakavasti uskomuksiaan, on pakko muistaa, että hän puhuu omassa asiassaan. Markkinat ja demokratia on säätelemättömästä rahoitusjärjestelmästä hyötyä saavan, verojaan minimoivan miljonäärin vetoomus ja uhkaus.
Uhkaus on se, että jos verotus ei laske, rikkaat muuttavat maasta pois. Tämä on kirjan perimmäinen viesti, jonka välittämiseen 373 sivua on paljon.

Wahlroos moittii ”enemmistön tyranniaa” tuhlaavaksi: se ylläpitää laajempia julkisia palveluita ja jakelee ”anteliaampia” sosiaalietuja, kuin mikä olisi ”optimaalista”. Tämäkin huoli tuntui todellisemmalta 1987 kuin tänä päivänä.
Mikään laki ei pakota demokratiaa haaskaamaan rahaa. Ja sättiessään sen tulonjakopyrkimyksiä ja vaarallista ”vähimmäispalkkalakia” Wahlroosilta jää havaitsematta vallan varsinainen ydin.
Eduskunta ei näet ole säätänyt minimipalkkaa, vaan se on määritelty työehtosopimuksissa. Käytännössä kaikki tulonjaot ja tulonsiirrot, joita Wahlroos kavahtaa, päätetään työmarkkinajärjestöjen kesken – siis jo nyt kansanvallan ulottumattomissa. Vaaleilla valittu hallitus muuttaa veroja ja etuuksia siten kuin Hakaniemi ja Eteläranta ovat sopineet.
Se, että Wahlroos ei lainkaan tutki yhteiskuntamme taloudellisesti merkittävintä ja kauaskantoisinta vallankäyttöä – joka ratkaisee tulevan eläkeikämmekin – tekee vääjäämättä pohdinnoista aika teoreettisia, ellei jopa triviaaleja.

Uskon varaan jää sekin Wahlroosin väittämä, että yksityiset tuottavat palveluita aina paremmin. ”Julkisilta organisaatioilta puuttuu luontainen kyky antaa oikeita kannustimia ja valvoa suoritusta, joten myös niiden ongelmat ja tehottomuus ovat moninkertaistuneet ja vaativat uusia ratkaisuja.”
Mikä sitten selittää Suomen koulujen jatkuvan Pisa-menestyksen – vaikka oppilaita ja kouluja ei kilpailuteta tai edes vertailla keskenään, eivätkä hyvät opettajat tai koulut saa mitään kannustimia?
Viimeisten 25 vuoden taloustiede on selvittänyt, että ihmisten kannustaminen on paljon mutkikkaampaa kuin oletettiin. Ihmiset eivät yleensäkään käyttäydy niin rationaalisesti kuin Chicagon vanha kaarti luuli.
Wahlroos ei tunne Chicagon uusia voimia. Richard Thalerin ja kumppanien ”valintaohjailu” yhdistää markkinoiden oppeja julkistalouden päämääriin tavalla, joka ylittää Wahlroosin vanhahtavat vastakkainasettelut.
Nykyiset ja tulevan Suomen haasteet ovat aivan toisaalla kuin tämän teoksen teemoissa. Eurokriisistäkään emme viisastu. Arvokkainta Markkinoissa ja demokratiassa on, että se antaa mahdollisuuden tutustua miljonäärin mielenmaisemaan ja päätellä, millaiset vaatteet keisarilla mahdollisesti on.

Björnismejä

Arvioni Wahlroosin 

kirjasta julkaistaan 

Helsingin Sanomissa 

tiistaina. 

Tänään julkaistu Björn Wahlroosin teos Markkinat ja demokratia on käännöskirja monellakin tapaa.
     Wahlroos sanoo kirjoittaneensa kirjan englanniksi, koska termit ovat hänelle tutuimpia sillä kielellä. Syynä on se, että uusliberaalit talouskäsitteet ankkuroituvat brittiläis-yhdysvaltalaiseen keskusteluun.

     Suomennos on vääjäämättä kömpelö ja vaikeaselkoinen, paikoin käsittämätön. Harvoin on näin yksinkertaiset ajatukset esitetty noin monimutkaisesti.

     Wahlroosin este ei ole vain kieli, vaan aatemaailma, jota voi ymmärtää vain anglo-amerikkalaisen perinteen, kulttuurin ja instituutioiden ympäristössä.    
     Ilmaisut eivät istu suomeen eivätkä Suomeen, siksi tuntuu kuin Wahlroos kirjoittaisi ulkomailta. Ellei peräti eri planeetalta.

     Konstikkaat ilmaukset tuottavat hämmentäviä tyylirikkoja ja outoa komiikkaa - björnismejä.

[Köyhimmissä maissa] lähestytään eläinkunnan oloja ja väkivallasta tulee helposti varsinkin nuorten ja fyysisesti vahvojen mieluisin allokointimekanismi.

Niinpä 1900-luku nosti ennennäkemättömän enemmistön tyrannian aallon ensin fasismina ja toisen maailmansodan jälkeen varsinkin ylimpien tuloluokkien henkilöverotuksen nousuna.

Monen tekijän tuottama ihmistyön tuottavuuden räjähdysmäinen nousu sai tulot kasvamaan niin nopeasti, ettei väestönkasvu pysynyt naisen luontaisen fysiikan rajoitusten takia sen vauhdissa.

Miksi kirja on ylipäätään julkaistu suomeksi, kun harva taloustieteen merkkiteoskaan suomennetaan? Ollakseen omien sanojensa mittainen Wahlroosin olisi tarjottava alkuteostaan kansainvälisen kustantamisen kovaan kilpailuun.
     Pääsy oikean englanninkielisen kustantajan listoille todistaisi, että kirjan julkaisemisen ainoa syy ei ole Björn Wahlroosin nimi. 

Irti pakkokapitalismista

Eräänä kesäiltana terassiseuranani oli työnantajajärjestön lääkäri, joka voivotteli suomalaisten haluja päästä työstä pois.

Kun kerroin hänelle, että näin ikämiehenä itsekin pyrin vähentämään hommia viettääkseni aikaa pienen tyttäreni kanssa, tasainen mies suorastaan suuttui.

”Se on epäisänmaallista!”

Hän läksytti, että koulutetun väen täytyy tehdä työvuodet täytenä täyteen, muuten kansantalous kaatuu. Työn ja sitä myötä ansioiden vapaaehtoinen vähentäminen, siis leppoistaminen, on perkeleestä.

Asia muistui mieleen äskettäin, kun samaa kirosi Björn Wahlroos: ”Downshiftaus on nykyajan kommunismia.”

En ollut terassilla ihan tosissani, mutta nyt taidan olla. Tuhoisaa pörssikapitalismia on pyritty horjuttamaan kaikin keinoin, onnistumatta. Jos se onnistuu työstä kieltäytymällä, mikäs sen rattoisampaa!

Lue maakuntalehtien viimeinen kolumni kokonaisuudessaan tästä.

Mykän omistajan ääni

Pupukuusikko eli uusi hallitus on varmistanut sen, että mistään ei voi tehdä päätöksiä. Demarit ja kokoomus torppaavat toisensa kaikissa avainministeriöissä. 

Jos Alexander Stubb yrittää hivuttaa Suomea Natoon, Erkki Tuomioja varmistaa, että näin ei käy. Työ- ja elinkeinoministeriössä Jyri Häkämies ja Lauri Ihalainen pitävät huolen, että aina kun astutaan askel eteenpäin, astutaan samalla toinen taakse.

Näin Suomi pysähtyy neljäksi vuodeksi.

Häkämiehellä on toinenkin taistelupari, valtion omistajaohjauksesta vastaava Heidi Hautala (vihr.). Viimeksi Häkämiehen omalla kaudella ohjaaminen oli samaa tasoa kuin Jyrki Järvilehdolla. 

Vaikka valtioenemmistöisen Fortumin toimitusjohtaja Mikael Lilius oli kuohuttanut kansaa yli kymmenen miljoonan optiosaaliillaan, vasta lama lopulta leikkasi monopolimiesten lottopotit. Uuden haliltuksen ohjelmassa mainostetaan johdon palkkioiden ”kohtuullisuutta”. Nousukausi näyttää, miten ministeri Hautala joutuu asiassa kiemurtelemaan.

Vasta pakon alla Jyri Häkämies salli hallintoneuvostojen jäsenten palkkioiden julkistamisen ja vasta pakon alla hän lopetutti nuo poliitikkojen kultapossukerhot Fortumista ja Neste Oilista viime keväänä.

Juuri Neste Oilin hallintoneuvoston puheenjohtajana Heidi Hautalalla on kokemusta valtioenemmistöisestä yhtiöstä. Se ei paljon rohkaise. Kymppitonnin vuosipalkkiota vastaan hän katsoi sormiensa läpi sademetsien raiskausta, jolla Neste Oil saa Indonesiasta palmuöljyä niin sanottuun bio-dieseliinsä. 

Ja Fortum satsaa edelleen ydinvoimaan, nyt siis vihreän ministerin omistajaohjauksessa. Samalla vihreät ovat hyväksyneet kolmasosan leikkaukset uusiutuvan energian tukiin. Siinä on taas taitelemista.

Uusi hallitus vakuuttaa, että yhteiskunnan omistamat yhtiöt kantavat yhteiskuntavastuuta. Kuulostaa järkeenkäyvältä. 

Hallitusohjelman viimeisillä sivuilla luvataan, että omistusohjausta vahvistetaan. Tästä Kauppalehti ehti jo ihmetellä (20.6.), miksi ihmeessä pitää erikseen korostaa yhtiön vastuuta henkilöstöstä.

Vastaus luettiin lehdistä kaksi päivää myöhemmin: Stora Enso joutuu maksamaan 5,8 miljoonan euron korvaukset näennäisistä YT-neuvotteluista, kun se lopetti Kemijärven tehtaan kolme vuotta sitten.
Suurimpana omistajana valtio ei käyttänyt ääntään, vaan seurasi mykkänä sivusta, kun Stora Enso sulki ja sulkee kannattavaa tuotantoa. Se on Suomessa halpaa. Samaan aikaan Nokia joutui maksamaan saksalaisille Bochumin-tehtaan sulkemisesta 40-kertaisen summan. 

Sopivaa ehkä onkin, että kehitysyhteistyöministeri on myös kehitysalueministeri.

Mutta markkinataloudessa kun eletään, valtio on usein voimaton. Strategisesti tärkeiden valtionyhtiöiden lisäksi valtion omistusyhtiö Solidium pyörittää yli 8,2 miljardin euron omaisuutta. Valtio on myös Sampon suurin omistaja, mutta Björn Wahlroos ei paljon ohjausta kaipaa. 

Kun Ruotsin hallitus halusi poistaa Nordean johdolta bonukset, suuromistaja Wahlroos palautti ne yhtiökokouksessa. Siinä nöyryytettiin kahden maan ministerit yhdellä kertaa. 

Herra se on herrallakin – tai tässä tapauksessa, rouvallakin.

10 kirjaa rahasta: Anna Puu ja Jotuni

10 kirjaa rahasta –sarjan luku-urakoissa oli ääripäänsä. Vuorineuvos Maarit Toivanen-Koivisto kahlasi Buddenbrookien sukutarinaa yli 600 sivua, laulaja Anna Puu keskittyi kahteen novelliin – yhteensä kuusi sivua.

Enempää on kohtuutonta vaatiakaan lokakuussa syntyneen vauvan äidiltä. Ja sitä paitsi parhaiden novellien lumous on juuri se, että pieneen sirpaleeseen tiivistyy suuria asioita, usein viitteinä, vihjauksina ja välähdyksinä. Lyhyen tekstin täydentämiseen ja taustoittamiseen kuluu helposti monin verroin aikaa ja sivuja.

Ja Maria Jotuni (1880-1943) oli suomalaisen novellin mestari, kenties ensimmäinen. Hänen vuonna 1907 julkaisemansa lyhyt "Rakkautta"-novellikestää kyllä perinpohjaisen tarkastelun, kuten toivottavasti käy ilmi tämän illan jaksosta (TV1 klo 21.30).

Erityisen ansiokkaasti novellin on ruotinut professori Lea Rojola kokoelmassa“Kohtauspaikkana kieli” (SKS, 2006).

Nainen kertoo toiselle naimakaupoistaan. Sananmukaisesti on kysymys kaupoista: sulhanen ja morsian neuvottelevat asiallisesti ehdoista ja summista, niin että otsikon “rakkaus” tuntuu yksinomaan ironiselta.

Mutta hetkinen: mitä se rakkaus sitten on? Jo sata vuotta sitten romanttisen rakkauden käsite alkoi murtua, eikä kai kukaan enää vakavissaan elättele Harlekiini-unelmia. Entäs jos se rakkaus on sitä, mitä kertojanainen sanoo kauppiaalle sanoneensa: “Se työ, jonka nainen pesään tekee, on on niinkuin vapaaehtoista hyvyyttä, ja ettei palkoista tule puhetta – niin, sitä voi sanoa vaikka rakkaudeksi.”

1800-1900-lukujen vaihteessa alkoi hahmottua “uusi nainen”: itsenäinen, omatahtoinen, vapaudenhaluinen. Lea Rojolan mukaan Jotuni ei ollut ensimmäinen, joka kuvasi “uutta naista”, mutta ensimmäinen, joka kirjoitti “uudelle naiselle” – nainen naiselle.

Kun L. Onervan lahjakas Mirdja-neiti (1908) etsii epätoivoisesti miestä, joka ymmärtäisi häntä, Jotunin naiset ovat älynneet moisen turhaksi: he löytävät ymmärtäjän toisistaan.
 

Laulaja Anna Puu on toiselta identiteetiltään kauppatieteen maisteri Anna Puustjärvi. Hän teki gradunsa metsäyhtiöiden ympäristöetiikasta – aiheesta, joka oli niin tulenarka, että metsäyhtiö kielsi käyttämästä lopputyöhön tehtyjä haastatteluaineistoja!

Ihmissuhteet ovat kauppatavaraa yhä. Naisia ei kenties naiteta taloudellisin perustein kuten 100 vuotta sitten – ainakaan Suomessa – eikä yksinhuoltajan tarvitse luopua lapsistaan. Mutta kuten Anna Puustjärvi toteaa: “Kaiken saa väännettyä kansantaloustieteeksi.” Globaalissa kapitalismissa markkina-ajattelu tunkeutuu syvälle yksityiselämään.

Björn Wahlroosin oppi-isä ja idoli, Nobelin taloustieteen palkinnon saanutGary Becker on erityisen kuuluisa siitä, että hän soveltaa talousoppeja aivan kaikkiin elämän ilmiöihin. Niinpä rakastuminen on parinvalintaa, joka perustuu pitkän tähtäimen hyötylaskelmiin. Lapsia pitäisi kasvattaa samoilla palkitsemisopeilla kuin Wall Streetin pankkiireja (tosin miljoonabonukset korvattaneen Ville Vallaton –puikoilla).

Niinpä Becker toteaa, että lapsi on "kestokulutushyödyke". Niin kuin vaikka jääkaappi. Siis kallis hankkia, kestää useita vuosia, joten hankinnasta saatava hyöty ja mielihyvä on diskontattava pitälle ajalle, on kallis ylläpitää ja korjata, epätäydellisten jälkimarkkinoiden takia vaikea myydä eteenpäin. Ihmiset hankkivat siis lapsia samasta syystä kuin jääkaapin.

Joku voisi toki osoittaa eräitä eroja jääkaapin ja lapsen välillä – lapsen saa ilmaiseksi, mutta ei rahalla; sitä ei heitetä kaatopaikalle uuden mallin tieltä; toisaalta jääkaapille ei tarvitse lukea iltasatuja, se ei lähde Interrailille eikä muuta kotoa pois. Electroluxin poistuminen aiheuttaa harvalle tyhjän pesän syndroomaa. Mutta kaikki nämä ovat ekonomistin tarkastelussa sivuseikkoja.

Niin pitkälle on ihmisen kauppatavaroituminen mennyt, ettei Anna Puun 9-kuukautinen vauvakaan ole syntynyt vanhakantaisesti synnytyssairaalassa. Hänet on lanseerattu markkinoille HUS:n Lasten- ja naistentautien tulosyksiköstä.

Heti ensi hetkestä alkaen ihminen on tuote.

Luokkataistelun lippu lepattaa

Katso A-studion kolumni 21.2. tästä

Politiikassa jotkut päivämäärät jäävät historiaan.
Sosialidemokraattien alamäki alkoi tarkalleen 12. lokakuuta 2005. Silloin puolueen puheenjohtaja ja tuore valtiovarainministeri Eero Heinäluoma esitti eduskunnalle, että kaikkein rikkaimpien varallisuusvero poistetaan kokonaan.
Heinäluoma on jälkeenpäinkin vähätellyt, että tämä Erkkojen, Herlinien ja Wahlroosien kiusaaminen toi valtiolle vain seitsemänkymmentä miljoonaa euroa (HS 24.8.10). Samaa sanoo nytkin SDP:n verovastaava Jouni Backman.
Molemmat puhuvat lööperiä, oikea luku on 85 miljoonaa senkin jälkeen, kun veroa leikattiin. Edellisenä vuonna tuotto oli 130 miljoonaa. Eli kun demarit haukkuvat nykyistä hallitusta löperöstä taloudenpidosta, ovat he osanneet itsekin haaskata valtion tuloja.
Demareiden ansiosta sata Suomen rikkainta on hyötynyt keskimäärin 230 000 euroa per nenä. Joka vuosi. Ei siis ihme, että työväenpuolue halusi viikonlopun vero-ohjelmassaan korjata virheen ja liputtaa taas luokkataistelua.

Mielikuvituksellisesti otsikoidussa Työn ja oikeudenmukaisuuden puolesta -ohjelmassa varallisuusveroa ei palauteta, mutta varallisuuden verotus kiristyisi. Suurista kiinteistöistä ja perinnöistä pitäisi saada valtiolle 200 miljoonaa lisää, ja Ruotsin mallin pankkiverosta sata viisikymmentä miljoonaa.
(Pankkivero on kyllä pieni silmänkääntötemppu, sillä Ruotsissakin rahat kerätään rahastoon pahan päivän varalle. Niillä ei siis voi maksella valtion velkoja pois tai kustantaa katuvaloja Sallan Aatsingin kylään.)
Koska kaikki muutkin suuret puolueet ovat valmiit korottamaan pääomaveroa, jää demareiden luokkataistelu lähinnä symbolitasolle. Porvari voi nukkua yönsä rauhassa.
Eikä vihreiden puheenjohtajan Anni Sinnemäen olisi tarvinnut tyrmätä demareiden ohjelmaa niin kovalla kiireellä, ettei ehtinyt lukea sitä ensin.

Miljoonat ja miljardit ovat vaikeita käsittää. Verokeskustelukin käydään lähinnä mielikuvatasolla. Ja suurin mörkö on tasavero.
Niinpä kokoomus ilmoitti maanantain sanomalehdissä näyttävästi, ettei se kannata tasaveroa. Sellaiseen luuloon voi tulla, jos lukee kokoomusnuorten ohjelman, jossa tasavero on tärkein tavoite.
Lehti-ilmoituksessa kokoomus kuitenkin vakuuttaa, että jatkossakin he, jotka ansaitsevat enemmän, myös maksavat enemmän. Mutta mutta – ansioveroalennuksen jälkeen kuitenkin vähemmän kuin nyt, eikö niin, kokoomus?
Verolinjausten perusteella neljä suurta jakautuu kahteen blokkiin. SDP ja perussuomalaiset haluavat käydä rikkaiden kukkarolle, kokoomus ja keskusta kerätä rahat meiltä kaikilta arvonlisäveron korotuksella. Toisaalta SDP ja kokoomus ovat valmiita leikkauksiin, keskusta ja Soini taas eivät.
Näistä tulee vielä hauskat vaalit. Ehkä myös päivämäärä 17.4.11 jää Suomen historiaan.

Katoavat veronmaksajat

Katso A-Studion kolumni 1.11.2010

Nyt, kun verotiedot on  julkistettu, ihmetellään taas upporikkaimpien suuria tuloja ja pieniä veroja. Voin toki olla ylpeä siitä, että minun veroprosenttini on korkeampi kuin Björn Wahlroosin.
 Mutta kun lama on leikannut kaikkein ökyrikkaimpien tuloja, kadehdittavaa on entistä vähemmän. Kaiken kukkuraksi  alhaisia pääomaveroja on tarkoitus korottaa ihan reilusti heti ensi vuonna, sen on siunannut jopa kokoomus. Vastikkeeksi yritysten voitoista perittäisiin vähemmän veroa.
 Tuloerot siis supistuvat. Varsinainen uutinen kätkeytyy miljoonalistojen taakse. Nimittäin Suomesta katoavat veronmaksajat. Ja vieläpä niin, että on hallituksen tahto, että Suomesta katoavat veronmaksajat.
Viime vuonna verovelvollisia oli 450 000 vähemmän kuin 2007. Ja heistäkin vain puolet tienaa niin paljon, että pääsee edes maksamaan veroja.
 Kaksi vuotta sitten varsinaisia veronmaksajia oli 2,05 miljoonaa. Vuoden aikana heistä katosi peräti 300 000. Ja heidän mukanaan katosi miljardi euroa valtion verotuloja.
 Valtionverotettavaa tuloa viime vuonna oli 85 miljardia euroa. Siitä hävisi yli 20 miljardia euroa eli melkein neljäsosa, koska pienituloisten ei tarvitse maksaa mitään.
 Tässä on ristiriita. 20 miljardia on valtava summa, josta valtion pitäisi tietysti saada osuutensa niin kuin muustakin tulosta. Mutta tuo iso raha jakautuu pikkuriikkisinä puroina kahdelle miljoonalle köyhälle, joilta ei tietenkään pidä ottaa vähistään.
 Työttömän kannattaa ottaa töitä, jos ei joudu maksamaan veroa pienestä lisätulosta. Mutta kun joka vuosi verotuksen alarajaa nostetaan, se yllyttää myös pienentämään palkkoja ja pitämään pätkä- ja osa-aikatöissä. Ja joka vuosi hävitetään taas satoja tuhansia veronmaksajia – ja satoja miljoonia veroeuroja.
 Olemme joutuneet tasaveroon asteikon- ylä ja alapäässä. Ennusteen mukaan peräti kaksi miljoonaa tulonsaajaa ei tänä vuonna maksa veroja lainkaan. Vastaavasti se 4576 henkilön eliitti, joka tienaa yli 300 000 eur/v., maksaa melkein koko tulostaan tasaprosentin 28.

Veronmaksajat katoavat. Se näkyy myös toisella tavalla. Vielä toissa vuonna palkansaajia oli 200 000 enemmän kuin sosiaaliturvan saajia. Viime vuonna luvut olivat liki tasan. Tänä vuonna elätettävien määrä ylittää elättäjät.
 Miten saadaan lisää veronmaksajia? Yksinkertaisin ratkaisu on säätää minimipalkka, joka auttaa nimenomaan siivoojia ja kaupan kassoja. Vasemmistoliiton ehdottama kympin tuntipalkka tarkoittaa kokoaikatyössä 1700 euron kuukausipalkkaa. Sillä saadaan uusi, iloinen veronmaksaja.
 Kun hallitus joka tapauksessa suunnittelee yritysverotuksen huojennusta, saisimmekohan vastikkeeksi yrityksiltä pienimpien palkkojen korotukset? Vain siten saamme kipeästi kaivattuja veronmaksajia. Varsinkin, jos niitä ei saa ulkomailtakaan tuoda. 

Seinätöhertelijät pelastivat STT:n

”Teollisuusmaiden talousjärjestö OECD ehdottaa, että Suomi vakauttaa julkisen taloutensa muun muassa korottamalla arvonlisäveroa sekä ottamalla jälleen käyttöön varallisuusveron”, kertoi STT:n juttu useiden lehtien verkkosivuilla eilen keskiviikkona kello 11.08.

Varallisuusveron! Ällistyttävää! Järjestön linja on kääntynyt täysin päälaelleen: se siis kehottaa valtiota käymään Erkon, Wahlroosin ja Herlinien kukkaroille. Ja vastahan neljä vuotta sitten Suomi poisti tuon miljonääriveron.
Liian hyvää ollakseen totta, kuten sitten olikin.
Kun näet innokkaasti ryhdyin tutkimaan OECD:n ohjelmaa, tajusin, että Suomen Tietotoimiston toimittaja oli kääntänyt väärin sanat ”property tax”, kiinteistövero. Se siitä vallankumouksesta.

Ammattilaiset useassa portaassa ja useassa mediassa ovat päästäneet väärän tiedon läpi ja leviämään, kunnes hs.fi:n verkkokeskustelija MK huomauttaa virheestä kello 12.40. Helsingin Sanomat ja Savon Sanomat korjaavat uutisensa iltapäivällä.
Pienempiin lehtiin väärä tieto jää -  esimerkiksi vielä seuraavan päivän Lapin Kansaan - mahdollisesti ikuisiksi ajoiksi.
Onneksi nimettömät nettikeskustelijat – jotka Pekka Himanen leimasi vessan seinään töhrijöiksi – korjaavat ammattilaisten levittämiä virheitä. Olen kirjoittanut tästä teemasta aiemminkin blogissani, kas tässä.

Ai mikä finanssikriisi?

Tapasin viime viikonloppuna yksissä juhlissa Ilkka Harjun. Hän vaikuttaa fiksulta ja mukavalta mieheltä, ja koska on valtiovarainministeriössä töissä, kutsuin hänet lounaalle lähiaikoina.
Pöytäpuheistamme saattaakin tulla kiinnostavia. Tämän päivän Helsingin Sanomissa Harju näet puolustaa ministeriönsä lakiesitystä, joka laajentaisi hallintarekisteristeröintiä osakekaupasta myös rahastotoimintaan. Veronkiertoa vastustavat viranomaiset ovat kauhistelleet suunnitelmaa: Suomesta on tulossa entistä pimeämpi veroparatiisi.
Hallintarekisterin suojassa voi omistaa osakkeita nimettömänä. Salailu mahdollistaa sen, että niin ulkomaalaiset kuin suomalaiset kiertävät osinkojen ja myyntivoittojen verotuksen. Sisäpiirin tietoa voi hyödyntää. Rahanpesu on helppoa.
Kuten Luoton lopussa kerron, nykyinen finanssikapitalismin kriitikko Matti Vanhanen toi 2005 eduskunnan hyväksyttäväksi hallintarekisteröintilain. Silloinen hallituskumppani SDP, joka samoin vastustaa nykyisin jyrkästi finanssikapitalismia, äänesti lain puolesta.
Nyt siis veronkierto- ja rahanpesujärjestelmää on tarkoitus laajentaa.
Veroparatiisit olivat avainroolissa, kun maailman finanssiteollisuus ajautui katastrofiin. Pimeät ja hämärät omistukset aiheuttavat epävarmuutta ja kaaosta systeemissä, jonka pitäisi olla avoin, selkeä ja julkinen.
Eikö finanssikriisi ole opettanut mitään?
Lakiesitys on mielenvikainen.

Ilkka Harju ei ole. Hän on kylmän älyllinen. Hän huomauttaa, että joissakin muissa EU-maissa on mahdollista omistaa rahasto-osuuksia nimettömässä hallintarekisterissä. Niinpä hän järkeilee, että suomalaisten veronkierto tuskin lisääntyy, koska veronkiertäjä voi sijoittaa johonkin muuhun EU-maahan.
Ei lisäänny - vain helpottuu.
Vaan mikä pakko meidän on suorastaan houkutella verojen pimitykseen? Oletettavasti muualla Euroopassa on nyt kova paine purkaa hallintarekistereitä - miksi emme näytä esimerkkiä muille?
Finanssialan keskusliitto ei sijoittanut turhaan 22 000 euroa vaalirahoitukseen. Aivan edellisten eduskuntavaalien alla eduskunta hyväksyi pankkien toivoman ponnen, josta nyt siis valmistellaan lakia.
Yksikään edustaja ei vastustanut lausumaa.
Myös Sammon 125 000 (kokoomukselle) ja OP-Pohjolan 24 000 (kolmelle suurimmalle) euron stipendit ovat auttaneet oppimiskykyisimpiä edustajia ymmärtämään rahoitusalan asiaa.

Kiintoisa ja tuttu ilmiö. Rikkauksien verottamista ja keinottelun rajoittamista vastustetaan aina sillä, että varakkaat kyllä aina löytävät konstit veron kiertämiseen ja omaisuuden pimittämiseen. Verosuunnittelu on toki laillista, ja porsaanreikiä löytyy.
Mutta samaa argumenttia - "laki on turha, koska sitä kuitenkin kierretään" - ei koskaan sovelleta tavallisiin kuolevaisiin. Oletetaan ilman muuta, että kansalainen maksaa verot ja maksut säädetyn mukaan ja vapaaehtoisesti.
Käytössä on aivan konkreettisesti kaksinaismoraali. Yli-ihmiset osallistuvat yhteiseen rahoitukseen, jos huvittaa, toisten on pakko.

Pankkialan perustelu hallintarekisteröinnin laajentamiselle on tietysti se, että "rahastot ja osakkeet olisivat tältä osin sijoitusmuotoina tasavertaisessa asemassa".
Tähän päästään myös niin, että puretaan hallintarekisterijärjestelmä myös suorista osakesijoituksista. Jos ei kehtaa sijoittaa rahaa omalla nimellään, niin jääköön sijoittamatta.
Vai?

PS: Edelliseen blogiini tuli huvittava käänne. Ruotsin hallitus halusi rajoittaa Nordean palkitsemisjärjestelmää huhtikuun yhtiökokouksessa. Sammon - ja välillisesti Suomen - edustajana Björn Wahlroos huolehti, että bonuksiin ei kajota.
Ruotsin ja Tanskan valtiot pääomittivat Nordeaa viime syksynä, joten on aika paksua, että Nordea on vaivihkaa varannut 117 miljoonan euron edestä palkanlisää henkilöstölle.
Vuositasolla siis jopa ylitetään edellisten vuosien bonukset.
Nordea ei kerro julkisuuteen sanaakaan palkitsemisista. Mainio meininki puolivaltiollisessa pankissa!
Ai mikä finanssikriisi?

Puolue, jolla on taskut

Suomi seuraa Yhdysvaltojen tietä "hyvä veli" -kapitalismissa. Amerikkalainen finanssiteollisuus on voidellut 2000-luvulla poliitikkoja 2,1 miljardilla dollarilla ja varmistanut itselleen vapaudet, jotka johtivat maailmantalouden katastrofiin. Kokoomuksen palveluiden suurimmaksi asiakkaaksi paljastui Sampo.
Kokoomus mainosti itseään "puolueena, jolla on korvat". Se on myös "puolue, jolla on taskut".
Puheenjohtaja Jyrki Kataisen mielestä on täysin hyväksyttävää, että valtiovaranministerin ja valtion omistuksista vastaavan ministerin puolue vastaanottaa huomattavaa tukea finanssikonsernilta - jonka suurin omistaja on vieläpä Suomen valtio (HS. 9.8.). Valtion ääntä yhtiössä käyttää kokoomusjohtoinen ministeriö toisen kokoomusministerin suuntaviivoin, tai jättää käyttämättä.
Täysin hyväksyttävää on siis se, että maailmanlaajuisessa finanssikriisissä Suomen johtavalla rahoitusalan konsernilla sattuu olemaan valtiovarainministerin tuki ja ymmärrys. "Suomalaiset pankit ovat toimineet mitä ilmeisimmin vastuullisemmin kuin ulkomaalaiset toimijat", Katainen ylisti eduskunnassa 16.9.2008.
"Pankkien raportointien mukaan niiden ongelmaluottojen määrä ei ole merkittävä", tyynnytteli ministeri, jolla varmasti oli korvat pankkien asialle.
Täysin hyväksyttävää oli ilmeisesti myös se, että kokoomuslaiset hakeutuivat hallitusneuvotteluissa tehtäviin, joissa heillä on valtava eturistiriita. Paljon mitättömämmistäkin kytkyistä ovat päättäjät ja viranomaiset jäävänneet itsensä.
Kertoiko kokoomus hallituskumppaneille, miten se oli hyötynyt Samposta, joka tuli nyt heidän valvontaansa ja vastuulleen?

Salaisen yritysrahoituksen paheksujille poliitikot usein vastaavat, kuten viimeksi Matti Vanhanen, että päättäjät eivät suinkaan tee rahojen vastineeksi yrityksille mieluisia päätöksiä. (Muutakaan he eivät toisaalta voi sanoa, koska silloin täyttyisi lahjonnan tunnusmerkistö.)
Kokoomuksen hallintojohtajan Jarmo Pekkalan täytyy kertoa, miten hän perusteli Björn Wahlroosille, että kokoomusta on syytä tukea. Ja Wahlroosin on esitettävä julkisesti syyt, miksi päätti sijoittaa Sampon osakkeenomistajien varoja kokoomukseen. Jos Wahlroos on haluton sen tekemään, median tehtävä on puristaa vastaus esiin.
Valtion edustaja Sampon hallituksessa, Jukka Pekkarinen (sd.), oli tietämätön silloisen konsernijohtaja Wahlroosin vedosta. Pekkarisen on syytä kertoa, ottaako hän asian esiin yhtiön hallituksessa ja jos, niin miten siitä tiedotetaan julkisuuteen.
Helpointahan on vastaanottaa samanmielistä rahaa. Jos Vanhanen tukee jo valmiiksi Novan, Toivo Sukarin ja Kyösti Kakkosen visiota siitä, että Suomeen kaavoitettakoon kaikin mokomin jättiläismäisiä kauppakeskuksia kaikkialle, hän voi väittää ettei raha mitenkään muuttanut hänen mieltään.
Jännästi raha voi toki vahvistaa politiikon mielipiteitä. Kokoomus on entistä jykevämmin pankkien asialla. Ja edessä siintävä rahamassi vähintäänkin kannustaa olemaan asioista oikeaa mieltä.

Kenen asialla - kokoomuksen, isänmaan, vai Sampon - on Jyrki Katainen, kun hän kerta toisensa jälkeen torpedoi keinotteluveron? Muualla Euroopassa halutaan panna suitset juuri sellaiselle taloudellisesti täysin hyödyttömälle miljardipelille, joka huojuttaa valtioita, kaataa yrityksiä ja aiheuttaa aiheettomia markkinalevottomuuksia.
Professori Paul-Bernd Spahnin kehittämä keinotteluvero, joka rokottaa nimenomaan lyhytaikaisia sijoituksia, säädettiin laiksi Belgiassa jo vuonna 2004. Laissa on kuitenkin viekas ehto: se astuu voimaan vasta, kun kaikki muutkin EMU-maat ovat mukana.
Suomi voisi siis mitään menettämättä, täysin riskittömästi, säätää samanlaisen lain. Samalla Suomi voisi tehdä edes jotakin konkreettista tulevien finanssikriisien hillitsemiseksi. Mutta ei Kataisen aikana.
Tässä valtiovarainministeri Jyrki Kataisen (kok., Sampo) vastaus eduskunnassa edustaja Bjarne Kalliksen (kd.) kysymykseen keinotteluverosta: "Meidän ei kannata riskeerata pienenä maana, jossa on pieni pörssi, Pohjoismaissa yhteinen, tämän tulevaisuutta tai toimintakykyä."
Eikä puolueen rahoitusta.

Vielä yksi yksityiskohta.
Sampo on Nordea-pankin suuri omistaja. Suomen valtiokin omistaa siis, enää, välillisesti pankkia, jonka toinen pääomistaja on taas Ruotsin valtio.
Ruotsin hallitus halusi panna suitset Nordean johdon palkitsemisille - olihan päätön palkitsemisjärjestelmä yksi finanssikriisin syistä (kts. edellinen blogimerkintä).
Sampon edustajana huhtikuun yhtiökokouksessa Björn Wahlroos nujersi Ruotsin valtion ja piti huolen, että bonukset jäivät voimaan. "Ne ovat niin pienet", hän perusteli. Johtajia palkittiin lisäksi Nordean osakkeilla, joiden hinta juuri tuolloin oli matalimmillaan.
Käytiinkö tästä keskustelua Sampon hallituksessa? Hyväksyivätkö Suomen valtiovarainministeri (kok., Sampo) ja valtion omistajaohjauksesta vastaava ministeri (kok., Sampo) Wahlroosin kannan, joka poikkesi Ruotsin valtiovarainministeriön (kok.) näkemyksestä?
Keskustelivatko naapurimaiden valtiovarainministerit keskenään - vai ulkoistiko Katainen asian Björn Wahlroosille?