Velkakello tikittää finanssikeinottelulle

Mielipidekirjoitus Helsingin Sanomissa 28.2.

Helsingin Sanomat vertasi (25.2.) harhaanjohtavasti Suomen valtion lainanottoa kotitalouksien lainanottoon. “Jos Suomen valtio olisi ihminen, se ohjattaisiin tukevalla otteella velkaneuvojan juttusille. Valtio nimittäin elää jo seitsemättä vuotta peräkkäin yli varojensa.”

Tämä alkeellinen virhe toistuu velkapopulistien puheissa Iiro Viinasesta Sauli Niinistöön. Ero on kuitenkin siinä, että valtion ei tarvitse koskaan maksaa velkojaan pois. Kaikki läntisen maailman markkinatalousmaat ovat velkaantuneita ja Suomi on EU-vertailussa vähävelkainen maa.

Suomessa velkaa on pelätty aina, eikä kansallinen trauma oitis häviä. Suomi mielletään yhä köyhäksi maaksi, jonka pari peräkkäistä katovuotta suistavat tuhoon. 

Jukka Pekkarinen ja Juhana Vartiainen osoittivat kirjassaan Suomen talouspolitiikan pitkä linja (1993), ettei Suomessa ole koskaan suosittu suhdannepolitiikkaa, jossa taantumaa tasoitetaan lainalla ja vastaavasti hyvinä vuosina velkaa vähennetään.

 Tosin kirjan ilmestymisen jälkeen valtionvarainministerit toimivat viisain opein. Sauli Niinistö ja Eero Heinäluoma supistivat valtion velkaa, jotta Jyrki Kataisella oli velkaantumisvaraa

finanssikriisin aiheuttamassa talousromahduksessa 2009.

Ei ole sattumaa, että ”valtio elää jo seitsemättä vuotta peräkkäin yli varojensa”. Velan syy vain näyttää useilta unohtuneen. Suomi ei velkaannu, koska julkinen sektori olisi liian suuri tai valtion taloudenpito olisi holtitonta. 

Suomi velkaantuu, koska Yhdysvaltain keinottelukupla puhkesi ja johti koko maailmantalouden kaaokseen 2008. Seuraavana vuonna Suomen kansantuote supistui peräti yhdeksän prosenttia. Lama jatkuu yhä.

Suomi ei ole yksin. Kaikki EU-maat joutuivat ottamaan rajusti lisävelkaa. Esimerkiksi Saksa kasvatti yhdessä vuodessa velkaansa lähes 20 prosenttia kansantuotteestaan – huikeat 500 miljardia euroa. Summa on melko tarkalleen sama, joka Berliinistä luvattiin finanssikriisin kärventämien pankkien pelastamiseen.

Yksityisiä keinottelutappioita siirrettiin veronmaksajien kustannettavaksi tuhansien miljardien eurojen edestä. Eikä siinä kaikki. Kun liike-elämän johtajat olivat ensin kiittäneet poliitikkoja, jotka olivat pelastaneet maailman finanssikapitalismin, he ryhtyivätkin syyttämään valtioita julkisen velan paisumisesta. 

Kaikkialla Euroopassa vaaditaan, että pankkien aiheuttama velkaantuminen on pysäytettävä leikkaamalla eläkkeitä, sosiaalitukia, terveydenhuoltoa ja muita julkisia palveluita.

Finanssikriisi on naamioitu velkakriisiksi. Tavallisia kansalaisia vaaditaan maksamaan rahoitusmaailman vastuuttomuus kahteen kertaan.

 Finanssijärjestelmää on toki sieltä täältä korjailtu ja EU:n pankkiunioni on tärkeä uudistus. Työ kapitalismin vakaannuttamiseksi on kuitenkin pahasti kesken. Pääjohtaja Erkki Liikasen työryhmän esitykset, joissa mm. talletuspankit erotetaan sijoituspankeista, makaavat yhä EU-komission pöydällä.

 Keskuskauppakamarin velkakello, jota HS:n jutussa esiteltiin, muistuttaa siis, mitä globaali keinottelutalous maksaa tavalliselle palkansaajalle joka sekunti, joka päivä, joka vuosi – ennen kuin se saadaan kuriin.

Ystävänpäiväkortti Olli Rehnille

Koskelassa, 14.2.14

Hyvä Olli,

Olen ajatellut sinua paljon. Olen pohtinut uutta kirjaa kirjoittaessani, miksi EU-komissio on epäonnistunut eurokriisin hoidossa niin pahoin.

Toisin kuin tarkoititte, euroalue joutui ennätyksellisen pitkään taantumaan jo 2011. Myös 2013 jää miinusmerkkiseksi. Espanjan ja Kreikan työttömyys on 27 prosenttia, nuorisotyöttömyys 60 prosenttia.

Sain johtolangan puheestasi, jonka pidit viime viikolla käydessäsi Suomessa.

Sanoit: "Euroopan viime vuosien… murroksen laukaisi vuodesta 2008 lähtien maailmantaloutta vaivannut finanssi- ja velkakriisi. Kriisin taustalla on ollut koko läntisen maailman liiallinen velkaantuminen, sekä julkinen että yksityinen."

Tämä on komissaari Rehnin erehdys.

Lausumasi on puoliksi totta. Yksityinen velkaantuminen eli pankkien holtiton luototus totta vieköön aiheutti finanssikriisin 2008.

Mutta se toinen puoli.

Euromaat eivät olleet kovin velkaantuneita ennen kuin ne joutuivat pelastamaan pankit. Ennen finanssikriisiä euromaiden julkinen velka supistui.

Vuosina 1999-2007 vähenivät eniten Belgian, Espanjan ja Irlannin valtioiden velka/bkt, noin 25 prosenttiyksikköä. Ennen finanssikriisiä Irlannin velka oli vain 25 % kansantuotteesta, tällä hetkellä se on 125. Espanjan velka oli vain kolmannes bkt:stä, nyt se on yli 90 prosenttia.

Finanssikriisin jälkeen euroalueen velkasuhde on noussut 30 prosenttiyksikköä.

Jotta voisimme löytää ratkaisuja kriisiin, olisi päästävä yksimielisyyteen faktoista. Julkinen velka ei ole kriisin syy, vaan seuraus

Nyt esität asiat nurinpäin. Yhtä hyvin voi sanoa, että aurinko nousee, koska kukko kiekuu.

EU-komission erehdys pakotti kriisimaat leikkaamaan julkisia menoja nopeasti ja julmasti. Se pahensi ongelmia entisestään. Ja taantuma levisi koko Eurooppaan.

Seuraukset näkyvät meilläkin viennin vaikeuksina, YT-neuvotteluina ja irtisanomisina. Pääset varmaan perehtymään paremmin Suomen todellisuuteen kevään mittaan, kun teet EU-vaalikampanjaasi. On hienoa, että olet ehdolla!

Ystävänpäiväterveisin,

Timo

Pilvenpiirtäjät sortuvat

Vaikka Tom Wolfen romaaniklassikko Turhuuksien rovio (Bonfire of the Vanities) ilmestyi 1987, se kertoo kaiken olennaisen myös nykyisestä finanssikriisistä.

Päähenkilö, Sherman McCoy on 38-vuotias investointipankin huippumyyntimies, ”maailmankaikkeuden valtias”. Hän on ostanut pankille miljoonilla ranskalaisia joukkovelkakirjoja, joita hän koettaa välittää voitolla pahaa aavistamattomille asiakkailleen.
Hän epäonnistuu, kuten konkurssiin ajautuneet Bear Sterns ja Lehman Brothers 20 vuotta myöhemmin.
Kuten keskustelussa todetaan, Turhuuksien rovion herkullisin kohtaus esittää lyömättömän kuvauksen siitä, mitä investointipankkiiri oikeastaan tekee. Shermanin vaimo selittää 6-vuotiaalle tyttärelle:
”Kuvittele, että on kakkuviipale, etkä itse ole leiponut sitä kakkua, mutta joka kerran kun ojennat sitä toiselle, siitä irtoaa pieni murunen, jonka saat pitää. Ja niitä murusia on hyvin paljon. Kun kakunviipaleita ojennellaan koko ajan puolelta toiselle, niitä irtoaa niin paljon että kohta voit tehdä niistä itsellesi jättiläiskakun.”
Kahdessa vuosikymmenessä kakku on kasvanut monikymmenkertaiseksi. 2007 arvopaperijohdannaisten nimellisarvo oli 573 miljoonaa miljoonaa euroa– luvussa on kaksitoista nollaa. Se on noin 10 kertaa maailman tuotannon arvo.
Niin kauan, kun vallitsee luottamus, nuo fantastiljoonat ovat olemassa. Mutta kun luotto loppuu, kaikki katoaa. Näin käy sekä Sherman McCoyn henkilökohtaisessa elämässä kuin koko maailmantaloudessa.

Minulle uusintalukeminen todisti, että Turhuuksien rovio kestää aikaa. Se on nautinnollinen, suuri satiirinen panoraama 1800-luvun realismin mestareiden tyyliin. Wolfe onnistuu päivittämään idolinsa, Balzacin. (Vertailu sarjan avauskirjaan, Sauli Niinistön lukemaan Ukko Goriot´hon voi olla palkitseva.)
Koin myös aikaisempaa suurempaa sympatiaa päähenkilöä kohtaan – saman tunteen tunnusti Anna Kortelainenkin. Juppielämää ei enää oikein jaksa moralisoida, saati vastustaa. Kai siihen on jo näinä optiomiljoonien, yksityistämisten, IT-huuman ja pörssiriehan vuosikymmeninä tottunut.
Nykylukemalla vaikuttaa siltä, että Sherman McCoy on enemmän yltiömaterialistisen maailmanjärjestyksen uhri kuin ihmisenä paheksuttava ahne peluri.
On valtaisa virhe uskoa, että ”ahneus” oli syynä finanssikriisiin. Ihmisten on liiankin helppo halveksia Wall Streetin ja Lontoon Cityn röyhkeitä rahastajia ja maitopartaisia miljonäärejä. Jos kapitalismin katastrofi selitetään henkilöimisellä ja laiskalla psykologisoinnilla, rakenteelliset ja ideologiset syyt jäävät havaitsematta ja valuvirheet korjaamatta.
Kuten ovat jääneetkin.

Kriisiä ruokki myös mielenvikainen palkitsemisjärjestelmä, jossa kohtalokkaimpien riskien ja korjaamattomien tuhojen aiheuttajat saivat - ja saavat - miljoonien bonukset. Ne määräävät raha-aateliston sisäiset asemat ja arvostukset. Turhuuksien rovio on edelleen todistusvoimainen kuvaus New Yorkin, Lontoon ja Tokion pankkiirien statuskamppailusta, jossa kalleimmat asunnot, vaatteet ja nautinnot määräävät ihmisarvon eliitin sosiaalisessa pörssissä.
Tämän on kokenut myös jalkapalloilija Aki Riihilahti Lontoon-vuosinaan. Työväenluokasta miljonääreiksi ponnahtaneet urheilijanousukkaat ivasivat aina Riihilahden autoa ja vaatteita. Cityn sampanjajuhlissa skandinaavilla oli outo olo: ihmiset kysyivät heti alkuun, mitä tienaat, jotta osaisivat antaa oikean arvon.
Riihilahti on nähnyt läheltä senkin, kun kupla lopulta puhkeaa. Hän tietää, miksi niin moni ammattiurheilija putoaa uran jälkeen tyhjyyteen.

10 kirjaa rahasta -sarjan esittely

Elämmekö markkinayhteiskunnassa?

1/3 Maailma markkinoiden luottamuksen varassa

Karl Polanyi: Suuri murros (The Great Transformation, 1944), Vastapaino 2009. 

Karl Polanyin (1886-1964) pääteoksen suomennosta sai odottaa 65 vuotta, ja se ilmestyy kenties liiankin otolliseen aikaan. Kun Polanyi puhuu ”markkinayhteiskunnasta” menneessä muodossa - historian oikkuna, joka kaatui omaan mahdottomuuteensa – nykylukija, joka elää jo kolmatta vuotta globaalin finanssikriisin keskellä, joutuu pohtimaan, oliko Polanyin tuomio yhtä ennenaikainen kuin George W. Bushin ilmoitus, ”Mission accomplished”, Irakin sodan alkukuukausina.

Ansioitunut Polanyi-tuntija, professori Risto Heiskala sijoittaa esipuheessaan Suuren murroksen oman aikansa demonologioiden puitteisiin. Unkarilaissyntyinen Polanyi kuului siihen suureen älymystöjoukkoon, joka pakeni natsivaltaa mannermaalta angloamerikkalaisiin yliopistoihin. Heistä moni kirjoitti sotavuosina oman versionsa siitä, miksi totalitarismi valtasi sivistyneen Euroopan ja miten huolehditaan, ettei koskaan enää käy niin.

Polanyin mielestä syynä oli kapitalismin ylivalta. Hänen tulkinnassaan natsismi ja kommunismi olivat suoraa seurausta markkinayhteiskunnasta - historiallisesta anomaliasta, kertakäyttöisestä kokeilusta, joka oli tuomittu epäonnistumaan.

”Suuri murros” tapahtui Englannissa 1830-luvulta alkaen, jolloin perinteiden, lakien ja uskonnon sijaan ”yhteiskunnan perusteeksi valittiin voittomotiivi, joka on hyvin harvoin tunnustettu päteväksi ihmisyhteisöjen historiassa ja jota ei koskaan ennen todellakaan ollut korotettu jokapäiväisen elämän toiminnan ja käytöksen oikeuttajaksi”.

”Itsesääntelevä markkinamekanismi pohjautui ainutkertaisesti tälle periaatteelle”, jopa niin, että ”yhteiskunnasta oli kautta linjan tullut talousjärjestelmän liitännäinen”.

Tämän pidemmälle ei Polanyita kerta kaikkiaan voi lukea, ennen kuin on otettava kantaa kirjoittajan käyttämään aikamuotoon – ja professori Heiskalan esipuheen lauseeseen: ”Enää emme siis elä markkinayhteiskunnassa.”

Emmekö?

Polanyi luettelee neljä historiallista tekijää markkinayhteiskunnan taustalla. 1815-1914 Euroopan suurvaltojen valtatasapaino takasi pitkän rauhan kauden. Talousmahtien keskinäisriippuvuutta vahvisti toisaalta myös valuutan sitominen yhteiseen kultakantaan. Liberaali valtio pyrki olemaan puuttumatta markkinoihin, jotka – ja tämä on viimeinen, tärkein edellytys – itsenäistyivät itseohjautuviksi ja laajenivat kattamaan aivan kaikki tuotannontekijät.

Samat kansainvälisen politiikan ehdot täyttyvät tänäänkin.

Euroopan Unionin nimenomainen tarkoitus on korvata sotiminen kaupankäynnin siteillä. Vapaakauppa ja yhteisvaluutta ovat luoneet vanhoja valtiosopimuksia ja kultakantaa paljon tiukemmat säännöt, jotka takaavat kansainvälisen pääoman ja tuotannon vapaudet samalla, kun politiikan mahdollisuudet vähenevät.

Markkinat on globaalistettu, yhdenmukaistettu ja sovitettu angloamerikkalaisen kapitalismin ehdoin. Maailmanpolitiikka ei perustu ihmisoikeuksiin tai demokratiaan, vaan vapaakauppaan. Voi sanoa, että koko planeetasta on tullut talousjärjestelmän liitännäinen.

Kolmatta vuotta jatkuva finanssikriisi on vain osoittanut, miten järkkymätön globaalista markkinayhteiskunnasta on tullut. Vaikka markkinoiden itsesääntely on osoittautunut kalliiksi (4000 miljardin euron hävitys) ja tuhoisaksi (50 miljoonaa työpaikkaa, joista yksin Suomessa 70 000) fantasiaksi, emme kerta kaikkiaan kykene kuvittelemaan maailmalle mitään muuta järjestystä. Kriisi on lopulta vain vahvistanut markkinoiden asemaa.

Keisarista tuli kerjäläinen ja taas keisari. Syksyllä 2009 markkinavoimat ylistivät valtioita, jotka pumppasivat miljardien edestä elvytysrahaa systeemiin: puoli vuotta myöhemmin ne sättivät velkaannuttamiaan valtioita ja ajoivat niitä kilvan vedonlyönneillään kriiseihin.

Valtioiden, ja valtioliittojen, on nautittava markkinoiden luottamusta.

Polanyin mukaan markkinayhteiskunnan tärkein ehto oli, että työ (ihmiset), maa (luonto) ja itse raha muuttuivat markkinoilla vapaasti vaihdettavaksi, ”kuvitelluksi tavaraksi”. Kirjan valaisevinta antia on kuvaus siitä, kuinka teollinen vallankumous pakotti kaikki tuotannontekijät tavaramuotoon, rahalla mitattaviksi, pörssissä vaihdettaviksi.

Samanaikaisesti julkisen vallan on väistyttävä: ”Hintaa, tarjontaa tai kysyntää ei saa määrätä tai säännellä; vain sellainen politiikka ja toimenpiteet ovat hyväksyttäviä, jotka auttavat varmistamaan markkinoiden itsesääntelyn”.

2000-luvun alun finanssinerot pyrkivät hinnoittamaan, tavaroittamaan ja markkinoittamaan (monetize, commoditize, securitize) viimeisetkin kaupankäynnin ulottumattomiin jääneet ilmiöt. Uusin megamarkkina on ilmasto.

Kerron kirjassani Luoton loppu Chicagon Ilmastopörssistä, joka pyrkii pelastamaan Amazonin sademetsät hinnoittamalla ja pörssittämällä hiilidioksidin. Markkinamaailmassa rahalla mittaamaton ei ole mittaamattoman arvokas, vaan hinnaton on arvoton. Asiat ja käsitteet tulevat todellisuuden piiriin vasta hinnoitettuina: kustannus-hyöty- ja kysyntä-tarjonta-laskelmina.

Ilmastonmuutos oli talousmiesten korvissa pelkkää hippien horinaa, kunnes Sir Nicholas Stern esitti arvovaltaisen laskelman ilmastonmuutoksen hinnasta. Yhtäkään rationaalista matemaatikkoa ei lainkaan häirinnyt se, että hinta oli laskettu niin mielivaltaisesti ja summittaisesti, että Stern melko pian kaksinkertaisti arvionsa – myönnetty virhe oli miljardiluokkaa, tasan sata prosenttia. Pääasia oli, että ilmiö oli hinnoituksen myötä saatu todeksi ja hyväksyttävän tiedon muotoon; siitä on mahdollista keskustella ja tulla ymmärretyksi.

Markkinakieli on julkisen elämän superdiskurssi, tai kuten Jakke Holvas väitöskirjassaan muotoilee: yhteiskunnallinen keskustelu palautuu aina ”talousmetafysiikkaan”. Talous selittää kaiken ja riittää selitykseksi kaikelle.

Elämme siis markkinayhteiskunnassa. Mutta miten siihen jouduttiin?

Kulttuurintutkimus-lehdessä julkaistun kirjoitukseni toinen osa julkaistaan tiistaina.

Markkina-agit-prop

Suomea pidettiin lintokotona, johon Yhdysvallan finanssisotkut eivät ulotu,  kuvaavat Anna Simola ja Esa Reunanen Helsingin Sanomien ja Kauppalehden uutisointia finanssikriisistä 2007-2009. 

Kaikki kunnia Hesarille siitä, että se esitteli tänään näkyvästi tutkimusta, jossa lehden omaa talouskirjoittelua rökitetään. Kannattaa lukea koko juttu sivulta D 6. 

Yksi virke jutusta pisti silmään – ja pistikin todella terävästi.

”Talouskriisit ovat journalismille ongelmallinen aihe, koska jos ihmiset alkavat pelätä, raha lakkaa liikkumasta ja lama tulee entistä varmemmin.”

Mitä jutun kirjoittaja Hanna Syrjälä oikein tarkoittaa?
Vaikka lamasta kirjoittaminen aiheuttaisikin laman – mitä totta vie vahvasti epäilen – niin siltikään talouskriisin ei missään nimessä pitäisi olla ”journalismille ongelmallinen aihe”.

Journalismi voi penkoa vaalirahasotkua - siitä huolimatta, että ihmiset menettävät uskonsa politiikkaan ja äänestävät laiskemmin ensi vaaleissa. Journalismi voi nostaa esiin dopingin - siitä huolimatta, että urheilun maine mustuu. Journalismi voi kertoa sosialististen maiden ongelmista - siitä huolimatta, että voi seurata levottomuuksia ja jopa aseellisia selkkauksia.

Se voi, ja sen pitää.

Miksi taloudesta ei sitten pitäisi kirjoittaa totuutta? 

Jos työpaikat ovat vaarassa, lainoitus tökkii, kauppa tyrehtyy, vienti takkuaa – journalistin velvollisuus on kaivaa talouden todellisuus esiin ja kertoa se reippaasti, välittämättä mahdollisista seurauksista.

Kun toimituksissa ryhdytään pohtimaan seurauksia, tai annetaan sen vaikuttaa uutisoinnin laajuuteen, tapaan ja tyyliin, journalismi on mennyttä.

Ajan kuva tämäkin. 1970-luvulla toimittajat pitivät turpansa kiinni, jos ”vaarantui” suhde Neuvostoliittoon. 2000-luvulla journalistin vaientaa pelko talouskasvun taittumisesta.
Kun olemme rummuttaneet omahyväisesti ”sananvapautta” ja ”moniarvoista lehdistöä”, emme erityisesti muista korostaa, että sananvapaus on mainio bisnes. Juuri finanssikriisi nostikin esiin sen tosiasian, että taloudesta raportoivat välineet ovat talouden osapuolia. Kaupalliset mediayhtiöt eivät ole viileitä tarkkailijoita ja objektiivisia totuudenkertojia, vaan omia voittojaan varjelevia ja ilmoitustuloistaan huolestuneita pörssiyrityksiä.

Räikein osoitus tästä ristiriidasta oli elinkeinoelämän ideoima Älä ruoki lamaa –kampanja, joka yllytti ihmisiä kuluttamaan taloudellisesta tulevaisuudestaan huolimatta. Totaaliseksi propagandaksi kampanja kääntyi silloin, kun siihen lähtivät mukaan suurimmat mediakonsernit Alma ja Sanoma Oy.

Osallistumalla ”Älä ruoki lamaa” –kampanjaan mediayhtiöt asettuivat ehdoin tahdoin estämään omien toimittajiensa vapaan, painostuksettoman, rehellisen talousjournalismin.

Molempien konsernien toimituksellinen johto korosti lehtiensä sivuilla, että lamasta on syytettävä ennemmin yksilöiden subjektiivista asennetta kuin rahoitusjärjestelmän objektiivista vastuuttomuutta. Johdon viesti alaisille oli selvä: korostakaa myönteisiä, vähätelkää kielteisiä talousuutisia.
Yksi viaton virke Hesarin jutussa tulee todistaneeksi, miten hyvin liikkeenjohdon viesti on mennyt perille toimittajakuntaan. 

Pörssimenestykseen sitoutunut media on epäluotettava, puolueellinen, omaa asiaansa ajava osapuoli. Se ei jaa tietoa taloudesta, vaan markkina-agit-proppia.

Se ei palvele lukijoitansa, vaan omistajiaan. 

Wincapita on kuva Suomesta

Kautta Suomen niemen käydään tänä keväänä käräjiä Wincapitaa vastaan. Pyramidipelillä oli noin 10 000 uhria, jotka panostivat lähes 100 miljoonaa euroa valuuttakauppaan, jota ei ilmeisesti koskaan käyty.

Järkevää ihmistä kauhistuttaa, että maailman koulutetuimpiin kuuluvat kansalaiset uskoivat ahneuksissaan jopa satojen prosenttien tuottoihin täysin tekaistuilla dokumenteilla. Vielä ihmeellisempää on, että suuri osa rahansa menettäneistä on yrittäjiä, joiden jos keiden luulisi olevan laskutaitoisia, järkeviä ja varovaisia.

Wincapita on kuva tämän päivän Suomesta. Koska se on vino, vääristynyt peili, se heijastaa kerrankin tarkasti ja totuudenmukaisesti uuden talouden ja työelämän mielettömyyttä.

Koko Talouselämän kolumni on täällä.

Puolue, jolla on taskut

Suomi seuraa Yhdysvaltojen tietä "hyvä veli" -kapitalismissa. Amerikkalainen finanssiteollisuus on voidellut 2000-luvulla poliitikkoja 2,1 miljardilla dollarilla ja varmistanut itselleen vapaudet, jotka johtivat maailmantalouden katastrofiin. Kokoomuksen palveluiden suurimmaksi asiakkaaksi paljastui Sampo.
Kokoomus mainosti itseään "puolueena, jolla on korvat". Se on myös "puolue, jolla on taskut".
Puheenjohtaja Jyrki Kataisen mielestä on täysin hyväksyttävää, että valtiovaranministerin ja valtion omistuksista vastaavan ministerin puolue vastaanottaa huomattavaa tukea finanssikonsernilta - jonka suurin omistaja on vieläpä Suomen valtio (HS. 9.8.). Valtion ääntä yhtiössä käyttää kokoomusjohtoinen ministeriö toisen kokoomusministerin suuntaviivoin, tai jättää käyttämättä.
Täysin hyväksyttävää on siis se, että maailmanlaajuisessa finanssikriisissä Suomen johtavalla rahoitusalan konsernilla sattuu olemaan valtiovarainministerin tuki ja ymmärrys. "Suomalaiset pankit ovat toimineet mitä ilmeisimmin vastuullisemmin kuin ulkomaalaiset toimijat", Katainen ylisti eduskunnassa 16.9.2008.
"Pankkien raportointien mukaan niiden ongelmaluottojen määrä ei ole merkittävä", tyynnytteli ministeri, jolla varmasti oli korvat pankkien asialle.
Täysin hyväksyttävää oli ilmeisesti myös se, että kokoomuslaiset hakeutuivat hallitusneuvotteluissa tehtäviin, joissa heillä on valtava eturistiriita. Paljon mitättömämmistäkin kytkyistä ovat päättäjät ja viranomaiset jäävänneet itsensä.
Kertoiko kokoomus hallituskumppaneille, miten se oli hyötynyt Samposta, joka tuli nyt heidän valvontaansa ja vastuulleen?

Salaisen yritysrahoituksen paheksujille poliitikot usein vastaavat, kuten viimeksi Matti Vanhanen, että päättäjät eivät suinkaan tee rahojen vastineeksi yrityksille mieluisia päätöksiä. (Muutakaan he eivät toisaalta voi sanoa, koska silloin täyttyisi lahjonnan tunnusmerkistö.)
Kokoomuksen hallintojohtajan Jarmo Pekkalan täytyy kertoa, miten hän perusteli Björn Wahlroosille, että kokoomusta on syytä tukea. Ja Wahlroosin on esitettävä julkisesti syyt, miksi päätti sijoittaa Sampon osakkeenomistajien varoja kokoomukseen. Jos Wahlroos on haluton sen tekemään, median tehtävä on puristaa vastaus esiin.
Valtion edustaja Sampon hallituksessa, Jukka Pekkarinen (sd.), oli tietämätön silloisen konsernijohtaja Wahlroosin vedosta. Pekkarisen on syytä kertoa, ottaako hän asian esiin yhtiön hallituksessa ja jos, niin miten siitä tiedotetaan julkisuuteen.
Helpointahan on vastaanottaa samanmielistä rahaa. Jos Vanhanen tukee jo valmiiksi Novan, Toivo Sukarin ja Kyösti Kakkosen visiota siitä, että Suomeen kaavoitettakoon kaikin mokomin jättiläismäisiä kauppakeskuksia kaikkialle, hän voi väittää ettei raha mitenkään muuttanut hänen mieltään.
Jännästi raha voi toki vahvistaa politiikon mielipiteitä. Kokoomus on entistä jykevämmin pankkien asialla. Ja edessä siintävä rahamassi vähintäänkin kannustaa olemaan asioista oikeaa mieltä.

Kenen asialla - kokoomuksen, isänmaan, vai Sampon - on Jyrki Katainen, kun hän kerta toisensa jälkeen torpedoi keinotteluveron? Muualla Euroopassa halutaan panna suitset juuri sellaiselle taloudellisesti täysin hyödyttömälle miljardipelille, joka huojuttaa valtioita, kaataa yrityksiä ja aiheuttaa aiheettomia markkinalevottomuuksia.
Professori Paul-Bernd Spahnin kehittämä keinotteluvero, joka rokottaa nimenomaan lyhytaikaisia sijoituksia, säädettiin laiksi Belgiassa jo vuonna 2004. Laissa on kuitenkin viekas ehto: se astuu voimaan vasta, kun kaikki muutkin EMU-maat ovat mukana.
Suomi voisi siis mitään menettämättä, täysin riskittömästi, säätää samanlaisen lain. Samalla Suomi voisi tehdä edes jotakin konkreettista tulevien finanssikriisien hillitsemiseksi. Mutta ei Kataisen aikana.
Tässä valtiovarainministeri Jyrki Kataisen (kok., Sampo) vastaus eduskunnassa edustaja Bjarne Kalliksen (kd.) kysymykseen keinotteluverosta: "Meidän ei kannata riskeerata pienenä maana, jossa on pieni pörssi, Pohjoismaissa yhteinen, tämän tulevaisuutta tai toimintakykyä."
Eikä puolueen rahoitusta.

Vielä yksi yksityiskohta.
Sampo on Nordea-pankin suuri omistaja. Suomen valtiokin omistaa siis, enää, välillisesti pankkia, jonka toinen pääomistaja on taas Ruotsin valtio.
Ruotsin hallitus halusi panna suitset Nordean johdon palkitsemisille - olihan päätön palkitsemisjärjestelmä yksi finanssikriisin syistä (kts. edellinen blogimerkintä).
Sampon edustajana huhtikuun yhtiökokouksessa Björn Wahlroos nujersi Ruotsin valtion ja piti huolen, että bonukset jäivät voimaan. "Ne ovat niin pienet", hän perusteli. Johtajia palkittiin lisäksi Nordean osakkeilla, joiden hinta juuri tuolloin oli matalimmillaan.
Käytiinkö tästä keskustelua Sampon hallituksessa? Hyväksyivätkö Suomen valtiovarainministeri (kok., Sampo) ja valtion omistajaohjauksesta vastaava ministeri (kok., Sampo) Wahlroosin kannan, joka poikkesi Ruotsin valtiovarainministeriön (kok.) näkemyksestä?
Keskustelivatko naapurimaiden valtiovarainministerit keskenään - vai ulkoistiko Katainen asian Björn Wahlroosille?

Jalkapallovertaukset ontuvat kentältä

Tarkemmin ajatellen en halua Suomen Pankin pääjohtajaksi. Erkki Liikanen tunnettiin lupsakkana vitsiniekkana ennen nykyistä virkaansa. Suomen Pankki ei tee  ihmiselle hyvää. Katsokaa, miten Ahti Karjalaisenkin kävi.

Kokkolassa on alkamassa superviikonloppu. Farmari-messuille odotetaan 80 000 ihmistä ja samaan aikaan on Kokkola-rockia, oopperaa ja ties mitä. Ja lauantaina kokoontuu myös arvovaltainen Anders Chydenius -seminaari.

Edellisestä onkin kulunut 15 vuotta. Muistan hyvin, kun rahapulissani liftasin Kokkolaan nähdäkseni EU:n komission puheenjohtajan Jacques Delors´n ja presidentti Mauno Koiviston samalla rahalla. Kirjoitin siitä Spagettivatikaani-kirjani aloitusluvun, "Delors Kokkolassa". 

Keskipohjanmaa-lehti kutsui ystävällisesti minut kirjoittamaan evästyksen seminaarin arvovieraille, jotka keskustelevat "Suomen ja Euroopan unionin talouskriisistä ja eväistä uuuteen nousuun". 

Koska ennakoin, että Tarja Halonen, Olli Rehn, Jutta Urpilainen, Esko Aho, Sinikka Salo, Asmo Kalpala et al. ryhtyvät vanhasta muistista paapattamaan innovaatioista, koulutuksesta, kilpailukyvystä ja "ikääntymisen haasteista", koetin haastaa heitä tykittämään tiukkaa tekstiä itse pääkysymyksestä.

Joka on:

"Mitä on tehtävä rahoitusteollisuudelle, joka kerta toisensa jälkeen ajautuu kriiseihin, horjuttaa vastuullista valtiontaloutta, tuhoaa työpaikkoja ja yrityksiä sekä ajaa maailman köyhät syvempään ahdinkoon?

"Käytetään Olli Rehnille rakasta jalkapallovertausta. Mitä hyötyä on, jos muut pelaajat harjoittelevat tunnollisesti, kohentavat taitojaan ja toimivat koko joukkueen eduksi, jos maalivahti päästää laukauksia sisään mielensä mukaan?

"Ja on syytä epäillä, että maalivahti on tehnyt tuottoisan tulosvedon omaan lukuunsa."

Jalkapallovertaukset ontuvat pois kentältä ennen kielipeliajan päättymistä, mutta toivotaan, että keskustelu vihdoin  viriää. Koko teksti siis Keskipohjanmaa-lehdessä 1.8., ja joskus blogissa.