Aku Ankan työttömyys ja Hannu Hanhen työllisyys

Suomea ja Ruotsia pidetään yleensä samanlaisina hyvinvointivaltioina. Mutta erot ovat merkittävämpiä kuin yhtäläisyydet.

Suomi on köyhä maa ja Ruotsi on rikas maa – riippumatta siitä, että Suomi on yhtä rikas kuin Ruotsi. 

Suomella ei ole koskaan ollut varaa Ruotsin malliin: vuonna 1960 suomalaisten elintaso oli vain kaksi kolmasosaa länsinaapurin tasosta. Kun toisaalta kuitenkin ihailemme vaurasta naapuria, olemme jäljitelleet sitä  parhaamme mukaan, mutta huonommin kyvyin ja resurssein. Siinä missä ruotsalaiset pop-tähdet täyttävät jäähalleja ympäri maailman, suomi-rokin areenaksi riittää pitserian nurkka Posiolla.

Suomen malli on amatööriversio Ruotsista, karaoke-hyvinvointivaltio.

Ruotsin talouspolitiikka oli 1930-luvulta alkaen keynesiläistä, kun taas suomalaiset pitivät vielä 1960-luvulla valtion puuttumista suhdannevaihteluihin ihan kommunismina. Näin kertoo Tommi Uschanov mainiossa uudessa kirjassaan Miksi Suomi on Suomi; klassinen esitys aiheesta on Pekkarisen-Vartiaisen Suomen talouspolitiikan pitkä linja (1993). 

Siksi lamat ovat täällä syvempiä ja nousukaudet humaltuneempia kuin naapurissa. Se heijastaa kansallista mytologiaammekin: köyhän talon poika hummaa rahansa kaupunkireissulla kuin Nummisuutarien Iivari.

Ruotsin omakuva rikkaana maana ja Suomen omakuva köyhänä maana kiteytyy ennen kaikkea näkemykseen työstä. Rikkaalla maalla on työtä yllin kyllin ja huoli tekijöiden riittävyydestä; köyhällä maalla on lähtökohtaisesti pulaa työpaikoista.

Kansantaloustieteen termein Ruotsissa on kiinnitetty aina huomio työn tarjontaan eli korkeaan työllisyysasteeseen; Suomessa taas työn kysyntään eli mahdollisimman matalaan työttömyysprosenttiin. 

Äkkiä katsottuna näkemykset näyttävät saman asian eri puolilta, mutta maailmankatsomuksellisesti ne ovat täysin vastakkaisia.

Ruotsi pitää väestön mukana työvoimassa vaikka väkisin: huonoina aikoina julkisen sektorin on työllistettävä, kun muut eivät kykene. Keskipitkällä ajalla vahva kasvu rahoittaa julkisen talouden hetkelliset alijäämät helposti, eikä velkaantuminen riistäydy käsistä. Tarvitaan vain Hannu Hanhen optimismia, luottamusta ja itsevarmuutta.

Suomessa on tavoiteltu matalaa työttömyyttä siksi, ettei julkinen talous rasittuisi liikaa. Aku Ankan maailmassa on aina rahapula. Huonoina aikoina valtio ja kunnat ovat vähentäneet, eivätkä lisänneet, työvoimaa. Väkeä on hätäpäissä patistettu jopa työmarkkinoiden ulkopuolelle.

Tämä ero näkyi selvimmin 1960-luvulla ja jälleen 1990-luvun taantumassa.

Sotien jälkeen pakollinen panostus pienviljelyyn myöhästytti Suomen elinkeinorakenteen muutosta, joka iski kovalla voimalla 1960-luvun lopussa. Maaseudun liikaväestö tyhjeni kaupunkien lähiöihin ja Ruotsin autotehtaisiin.

Se oli win-win-tilanne. Ruotsissa itsetuntoinen näkemys kasvavasta teollisuusimperiumista herätti 1966 huolen työvoimapulasta ja siitä aiheutuvasta taantumasta. Hallituksen långtidsutredningin nojalla suosittiin voimakkaasti siirtolaisuutta ja alettiin kannustaa naisia kodeista työhön.

Kuvaavaa kyllä, Suomelle oli helpotus joutua kantamaan aikaisempaa pienempi väestö, resurssit eivät riittäneet enempään. Suomelle hyvinvointivaltio on aina ollut mitoituskysymys, sitä toteutetaan vain, jos uskalletaan uskoa rahkeiden riittävän.

Vasta Matti Vanhasen hallitukset pitivät olennaisempana työllisyysasteen nostamista kuin työttömyysprosentin alentamista. Silti lehdissä seurataan työttömyyttä, ei työllisyyttä. Moni osaa kertoa kotikuntansa työttömyysprosentin, mutta harva työllisyysastetta.

Se, miten yhteiskunnat suhtautuvat työllistämisen kykyynsä, heijastuu tietysti peilikuvana kodin ja vanhemmuuden rooliin. Ruotsissa ei ole maksettu vanhemmille lasten hoitamisesta kotona (ennen kuin aivan viime vuosina), Suomessa kyllä.

Heikki Hiilamo ja Olli Kangas kuvaavat vuoden 2009 artikkelissaan, kuinka Ruotsin sosialidemokraatit kääntyivät 1970-luvun puolivälissä jyrkästi vastustamaan aiemmin kannattamaansa kotiäidin palkkaa. Äidinpalkka heikentäisi naisten menestymistä työuralla, vaarantaisi tasa-arvon ja veisi resursseja päiväkotien rakentamisesta.

Suomessa kotihoidontuki ei ollut ideologinen kysymys, vaan yhtäältä etupolitiikkaa, toisaalta taloudellinen pakko. Jo 1948 Martta Salmela-Järvinen (sd.) esitti eduskunta-aloitteessaan, että ”äitipalkka” oli halpa vaihtoehto ”yhteiskunnan huoltolaitoksille”. 1970-luvulla keskusta ajoi kotihoitoa oman äänestäjäkuntansa hyödyksi, mutta kaupungeissa tukea maksettiin siksi, että niillä ei ollut varaa rakentaa riittävästi päiväkoteja.

SDP ja keskusta joutuivat tekemään kompromissin, jollaista yksipuolue-Ruotsissa ei tarvittu: 1980-luvulla kunnallisen päivähoidon vaihtoehdoksi tuli tuettu lastenkasvatus kotona.

Kun Ruotsissa siis torjuttiin pysyvää työvoimapulan uhkaa patistamalla naiset työelämään, Suomessa työttömyyttä on lievennetty houkuttelemalla naisia jäämään kotiin.

”Maassamme on kymmeniä tuhansia äitejä, jotka mielellään jäisivät kotiin työhön ja lapsia hoitamaan, kun vain olisi taloudellisia edellytyksiä. Samalla vapautuisi laajan työttömyyden aikana työpaikkoja työtä tarvitseville”, perusteli SMP eduskunta-aloitetta kotihoidon tuen lisäämiseksi 1983.

Köyhä talo tuijottaa perunalaarin vajenemista, jokavuotisen kassan tilannetta. Jos kaikki investoinnit katsotaan vain kuluiksi – kuten valtiovarainministeriön budjettiosasto aina tekee – mihinkään reformiin ei ole ikinä varaa.

Rikkaassa talossa on toisin: ”Se, mikä lyhyellä tähtäimellä oli kustannus ja rasite, oli pidemmällä perspektiivillä resurssi ja taloudellisen kasvun ja maan vaurastumisen ja hyvinvoinnin keskeinen edellytys.” (Hiilamo & Kangas)

Ruotsin Konjunkturinstitutetista kotiutunut VATT:n tuore pääjohtaja Juhana Vartiainen on pitkään saarnannut kotihoidontuen vahingollisuutta. Hän täräytti keväällä Helsingin Sanomissa, että valtion ei pitäisi rahoittaa vuosikausien ”ihanaa velttoilua”.

Nyt Vartiainen on saanut pääministeri Jyrki Kataisen samalle kannalle: Suomen pitää ottaa Ruotsista esimerkkiä ja kannustaa kotiäitejä aikaisemmin töihin, muun muassa osa-aikatyötä suosimalla.

Nuorten naisten katoaminen työmarkkinoilta ei ole vain kansantalouden ongelma, vaan tasa-arvon este. Kotona vietetyt vuodet heikentävät naisen työmarkkina-asemaa ja palkkatasoa vielä vuosikaudet työhönpaluun jälkeenkin. 

Työnantajia voi toki syyttää siitä, että he eivät palkkaa nuoria naisia, edistä heidän uraansa, maksa rikkonaisten vuosienkin jälkeen yhtä hyvää palkkaa kuin miehille, mutta tosimaailmassa on helpompi kannustaa naisia pysymään työmarkkinoilla kuin aivopestä heidän esimiehiään. (Niin, miehiähän ne tuppaavat olemaan, mutta ei täysin naisten omatta syyttä.)

Ja kyllä, miehiäkin pitää patistaa kotiin. Mutta eikö silloin, jos pienten lasten äidit tekevät joustavaa osa-aikatyötä, miesten ole pakkokin kantaa enemmän vastuuta kodista?

Ja kyllä, päivähoitopaikkoja on lisättävä samalla kun ryhmäkoot pysyvät järkevinä, osa-aikatöitä on löydyttävä muualtakin kuin kauppojen kassoilta, ja ties mitä.  Ai niin: kotiäitejä ei myöskään saa halventaa, eikä heidän työtään väheksyä. Lapsen paras, jne.

Kataisen ja Vartiaisen esitys on saanut välittömästi karvat pystyyn myös edistyksellisiltä naisilta, jotka jännästi löytävät sata syytä sille, miksi äitien pitäisi jatkossakin saada syrjäytyä työmarkkinoilta.

Aku Ankka näkee oitis ongelmat, Hannu Hanhi haluaisi tarttua mahdollisuuksiin.

Aku Ankka kummastelee, mistä kotiäideille riittäisi töitä, kun on työttömyyttä ennestäänkin. Hannu Hanhi uskoo, että tarjonta luo kysyntää. Jos on pystynyt menestyksellä pyörittämään kolmen lapsen vaippasirkusta, on pikku juttu pyörittää yritystoimintaa.

Aku Ankka luulee, että työpaikkoja on rajallinen määrä, ja että niistä vallitsee ikuinen niukkuus. Hannu Hanhi tietää – kokemuksesta – että työ luo työtä.

Suomella on vielä pitkä matka Ruotsiksi. Mutta kun Ruotsin porvarihallitus on alkanut tukea kotihoitoa ja jos Suomen hallitus alkaa tukea pienten lasten äitien työllistymistä, välimatka lyhenee.

Ja ehkä jonakin kauniina päivänä ruotsalaiset ostavat huonekalunsa suomalaisesta liikkeestä.