Houre, harha, kestävyysvaje

Miten sellaisesta voi sopia, jota ei voi laskea?

”Valtio on vaatinut, että eläkepäätös vähentää Suomen kestävyysvajetta vähän yli prosentin verran bruttokansantuotteesta”, raportoi Helsingin Sanomat parhaillaan neuvoteltavan eläkeuudistuksen reunaehdoista.

Virke on suomen kieltä, mutta vailla mieltä.

Puretaanpa se osiin.

Valtio?

”Kun kansa saa vallan, kuka sen saa?" kysyi Paavo Haavikko. Nyt täytyy puolestaan kysyä, että kun valtio vaatii, niin kuka vaatii?

Asiayhteydestä käy ilmi, että asialla on valtiovarainministeriön (VM) virkamiesjohto, jota pääministeri tukee. Valtiovarainministeri on sen sijaan hiljaa. Vaatimus on tehty Antti Rinteen ohi, tai yli. Hän pitää silmät tiukasti kiinni, kunnes tilanne on ratkennut.

Kestävyysvaje?

Eläkeratkaisu on osa Jyrki Kataisen hallituksen ns. rakennepakettia, jonka toimeenpanosta päätettiin marraskuussa 2013. Alexander Stubbin hallitus päätti viime viikolla toimeenpanon vahvistamisesta.

Vähän yli prosentti?

Se on kiehtovasti samaan aikaan sekä täsmällinen että epätäsmällinen luku. Tämä kuvaa poliittisen taloustieteen sumeaa, utuista logiikkaa.

Viime marraskuussa VM laski, että Suomen talouden kestävyysvaje on 4,7 prosenttia bkt:stä. Työmarkkinajärjestöjen tehtäväksi oli määrätty sopimus, joka uskottavasti myöhentää suomalaisten keskimääräisen eläköitymisiän 62,4 vuoteen vuonna 2025 (nykyinen odote 60,9 vuotta).

Kun suomalaisen työura pitenee keskimäärin puolitoista vuotta, se huojentaa kestävyysvajetta 1,4 prosenttiyksikköä, VM kalkyloi.

Yhdeksän kuukautta myöhemmin, kun tehtiin Stubbin hallituksen paperi, VM oli pienentänyt kestävyysvajearvionsa 4,0 prosenttiin. Kaavamaisesti laskien myös eläkeratkaisuksi riittäisi 15 prosenttia vähäisempi vaikutus – tästä lienee saatu tuo tarkka, mutta epätarkka ”reilu prosentti”.

Mutta kaikki laskelmat nojaavat tukevasti ilmaan.

KUTEN VM:n arvioiden heilahtelu jo kavaltaa, kestävyysvajetta on mahdoton laskea. Ihan kuin ilmastonmuutoksessa, kukaan ei kiistä itse ongelmaa, mutta vaikutusten arviointi ja arvailu vaihtelee rajusti sen mukaan, kuka arvioi ja arvaa.  Kaikki luvut ovat perusteltavissa.

Kun hallitusta kasattiin keväällä 2011, arvioiden alaraja oli 0,5 prosenttia bkt:stä (Palkansaajien tutkimuslaitos) ja yläraja 8,0 prosenttia (OECD). Se, mikä luku valitaan, johtaa täysin vastakkaisiin poliittisiin johtopäätöksiin.

Kansantaloudellinen Aikakauskirja 2/2011

Hallitus nojautui VM:n arvioon 5 prosentin kestävyysvajeesta (jota mm. professori Pertti Haaparanta arvosteli äärimmäisen tylysti).*

Laskelmien tekijät myöntävät reilusti, että pitkän aikavälin arviot ovat parhaimmillaankin suuntaa-antavia ja herkkiä pienillekin muutoksille. Vaikka kaikki käyttäisivät samoja muuttujia ja aikavälejä, vähäinen liikahdus oletusarvoissa voi johtaa tulokset aivan eri suuntiin.  

Jokainen voi pohtia, mitä tapahtuu jos alla esitetyt oletukset valitaan toisin tai jos ne muuttuvat 50 vuoden perspektiivillä.

Entä jos maahanmuuttoa lisätään rajusti? Entä jos kasvu tyrehtyy, tai inflaatio kääntyy deflaatioksi? Kun perusoletukset ovat varsin staattisia ja lineaarisia, voi pitää pikemmin todennäköisenä, että useatkin osoittautuvat katteettomiksi - ja yhteisvaikutus on  arvaamaton.
Jos mitään voi sanoa varmaksi, niin eläkepäätökset tehdään varmuudella väärillä valtiontalouden olettamuksilla. 

Kansantaloudellinen Aikakauskirja 2/2011

VM:n kansantalousosaston silloinen päällikkö Tuomas Sukselainen myönsi vuonna 2011, että kestävyysvajearvio perustuu ”joukkoon ennusteenomaisia arvioita ja puhtaita oletuksia talouden ja väestönkasvun taustalla olevien tekijöiden kehityksestä”. Elinkeinoelämän tutkimuslaitoksen, Etlan tutkimusjohtaja Tarmo Valkonen totesi, että laskelmat ovat ”tieteellisesti alkeellisia”.

Nämä nöyrät varoitukset eivät tietenkään estä poliitikkoja esittämästä arvauksia tieteellisesti todistettuina tosikuvina tulevaisuudesta. Häpeä heille.

KAS KUMMAA – tänä päivänäkin kestävyysvajelaskelmat, joiden pitäisi määrätä sekä minun että lastenikin eläkeikä, ovat utuisia uskonkappaleita.

Kestävyysvajeesta ei voi tehdä edes ennustetta.

Eläkeneuvotteluja ohjaavista taustapapereista merkittävin lienee työmarkkinajärjestöjen oma raportti Suomen eläkejärjestelmän sopeutuminen eliniän pitenemiseen (2013). Asiantuntijaryhmää veti VM:n ylijohtaja Jukka Pekkarinen (hän siis on se alussa kuulutettu Valtio).

”Kestävyysvajetta koskevat arviot ovat painelaskelmia, eivät ennusteita”, raportti toteaa. Nöyrästi tunnustetaan, että ”isot muutokset viime aikoina tehdyissä arvioissa kertovat siitä, että laskelmat ovat herkkiä myös lähtötasoissa tapahtuville muutoksille.”

Viime vuosina julkaistujen ”painelaskelmien” tuloshaarukka on edelleen valtava: 1,0 prosentista bkt:stä (Etla) aina 6,2 prosenttiin (EU-komissio). 

"Suomen eläkejärjestelmän sopeutuminen eliniän pitenemiseen", s.  102

Alimmat kestävyysvajearviot eivät käytännössä vaatisi mitään toimia eläkeiän nostamiseksi – itse asiassa jos viimeisen vuosikymmenen kehitys jatkuisi sellaisenaan, suomalaisten eläkeiänodote nousisi tavoitteeseen jo viisi vuotta etuajassa!

Työeläkeindikaattorit 2014

Toisaalta EU-komission silmissä nytkään tekeillä oleva työurien pidennys ei supistaisi vakuuttavasti sen arvioimaa Suomen julkisen talouden kestävyysvajetta.

Eläkeratkaisulle määrätty prosentin vaikutus on tietenkin yhtä kuvitteellinen kuin koko kestävyysvajeen määrä. Se ei estä pääministeri Stubbia ilmoittamasta Ylen Ykkösaamussa (30.8.) : ”On erittäin tärkeää, että tuo prosentti täyttyy”.

Yhtä hyvin voi sanoa, että on erittäin tärkeää, että huhtikuun 17. päivänä 2028 sataa.

Politiikka oikeuttaa itseään tarkoilla mutta fiktiivisillä numeroilla, mikä on ikävää. Vieläkin ikävämpää on, että pitkälle tulevaisuuteen menevää ratkaisua tehdään lyhytnäköisin ja keinotekoisin perustein – miellyttämään aina arvaamattomia kansainvälisiä luottoluokituslaitoksia.

ELÄKENEUVOTTELUJA on vauhditettu uhkailulla, että ”tiettävästi ensimmäinen luottoluokitusyritys tulee Suomeen jo ensi viikolla”.

Stubb vetosi Ykkösaamussa ”ulkoisiin paineisiin” kahdelta taholta. Painetta luo ensinnäkin EU-komissio, jonka arvio Suomen kestävyysvajeesta on siis selvästi pessimistisin – poliittista taloustiedettä tarkoitusperäisimmillään. Toisekseen Stubb ei halua ”ottaa vastuuta siitä, että Suomen korkein luottoluokitus kärsii”.

Luottoluokittajien kunnioitus on absurdia. Ensiksikin finanssikriisi ja sitä seurannut Euroopan rahoituskriisi osoittivat, että luottoluokittajien toiminta on parhaimmillaan vain vinoutunutta, pahimmillaan vahingollista. Niiden osaaminen on kapeaa ja kangistunutta, ennustekyky ja riskianalyysi heiveröistä.

Standard&Poor'sin mielistely ei johda varmuudella hyväksyntään, mutta vie varmuudella päätöksentekoa lyhytjänteisyyteen, poukkoilevuuteen ja hatarille perusteille.

Luottoluokittajat tarkastelevat Suomen taloutta ideologisen imupillin läpi: valikoiden ja vajaalla ymmärryksellä. Epäilemättä niihin tehoaa tekotieteellinen numeromagia, mutta hallitus ei saisi itse lumoutua taikatempustansa.

Ja kuten olen vuosikausia toitottanut, yhden A:n menettäminen joltain laitokselta on täysin merkityksetön ja satunnainen tapahtuma. Piia Elonen ynnäili erinomaisessa Helsingin Sanomien jutussaan, että luokituksen heikentäminen nostaisi valtion velan korkoa 0,08 prosenttiyksikköä, eli lisäisi valtion velanhoitomenoja mikroskooppisen vähän.

Kaiken kukkuraksi Nordean pääekonomisti Aki Kangasharju muistutti jutussa, että markkinat eivät seuraa luottoluokittajia, vaan luottoluokittajat markkinoita. Ja markkinoita ei voi maanitella, ohjata, saatikka suitsia – tosiasia, jota poliitikot eivät näy koskaan uskovan.

SUOMALAISTEN  työuria on pidennettävä. Mutta ratkaisua ei saa perustella kuvittellisten lukujen kuvitteellisilla prosenteilla, eikä kuvitteellisilla vaikutuksilla kuvitteellisiin markkinaliikkeisiin.

Perusteltakoon eläkeratkaisu politiikkaan parhaiten kuuluvalla kielenkäytöllä.

Oikeudenmukaisuus on lopultakin täsmällisempi käsite kuin ”reilu prosentti arvioidusta kestävyysvajeesta”. Kaiken lisäksi jokainen kansalainen voi osallistua tähän keskusteluun tasaveroisesti.

* Haaparanta kiinnittää huomiota siihen, että VM:n pitkän jänteen talouskatsaus suosittelee menoleikkauksia veronkorotusten sijaan nojaten Alberto Alesinan ja Silvia Ardagnan tutkimuksiin, jotka on laajalti kyseenalaistettu.

Alesinan oppi ”laajentavasta supistamisesta” eli siitä, että menoleikkaukset taianomaisesti lisäävät talouskasvua (toisin kuin talouden alkeiskirjat opettavat) tuki merkittävästi EU-johdon ajamaa ja Troikan toimeenpanemaa talouskiristystä finanssikriisin jälkeen. Kts. kirjani Suuri kiristys, erityisesti luku 2.