Poliitikot eivät voi enää väistää kysymystä, hyväksyvätkö he
EU:n taloudellisen yhteisvastuun vai eivät.
Osallistun 30.9. Suomen Pankin järjestämään
keskusteluun Euroopan keskuspankin mahdollisuudesta – tai kenties peräti
velvollisuudesta – lieventää EU:n taantumaa.
Olen toki esittänyt EKP:n valtuuksien ja velvoitteiden
laajentamista kirjassani Suuri kiristys.
Pidän kuitenkin olennaisimpana, että euroalueen talouspolitiikka toimisi
jämäkässä yhteistyössä, eikä olisi kansallisten (lue: Saksan) etujen sanelemaa
kokonaisuuden vahingoksi.
Tavoitteellinen ja sitova yhteistyö on tietenkin sitä, minkä
99 prosenttia suomalaisista torjuu ”liittovaltiona”. Koska poliitikot eivät
uskalla yrittää välttämättömästä mahdollista, yhteisvastuuta toteutetaan
takaoven kautta – Euroopan keskuspankin toimin.
En yleensä vuodata kyyneliä keskuspankkiirien puolesta,
mutta EKP:n mahdoton tilanne säälittää.
Poliitikot ovat ulkoistaneet vastuun Euroopan talouden
elpymisestä EKP:lle. Siinä on kolme ongelmaa; vain kolme, mutta sitäkin
suurempaa.
Ensinnäkin EKP on myöhässä, kuten olen moneen otteeseen
sanonut. Siitä seuraa, että EKP ei voi juuri vaikuttaa rahapolitiikalla. Mutta
senkin vähän, minkä voisi, Euroopan poliitikot torpedoivat.
Poliittisesta pelokkuudesta seuraavat juuri ne asiat,
joita halutaan välttää. Ensiksikin pakollinen ja paljon laajempi yhteisvastuu
kuin mihin olisi voitu hallitusti ja suunnitellusti edetä. Ja siitä seurauksena
populistien ja euroskeptikkojen aseman vahvistuminen.
Narulla ei voi
työntää
Radikaalikaan rahapolitiikka ei auta, kun Eurooppaa vaivaa
kysyntälama. Kirjani julkaisutilaisuudessa maaliskuussa Lauri Holappa totesi, että ”narulla ei voi työntää”. Toinen keskustelijoista, Sixten Korkman, käytti kolumnissaan täsmälleen samaa kielikuvaa puoli vuotta myöhemmin.
(Ne, jotka hokevat ”rakennemuutosten” välttämättömyyttä,
ovat selityksen velkaa, miksi Saksa, joka on tehnyt kivuliaat ja onnistuneet
rakennemuutoksensa, ei sittenkään pärjää. Heidän tehtävänsä on myös osoittaa vääräksi oman kantani,
että euroalueen talouskiristys ja aiheutettu suurtyöttömyys ovat nyt viimein
tappaneet kysynnän jopa Saksan vientimahdilta. Uskomaton saavutus jopa Olli
Rehniltä.)
Korkoaseesta ei ole ollut iloa pitkään aikaan. Nollan alle
ei hevin pääse. Mutta puoli-ilmainen pankkirahoituskaan (vuonna 2011 aloitetun
LTRO-operaation jatkoksi avattu TLTRO-ohjelma) ei näytä tepsivän.
EKP:n tavoite on syytää pankeille parhaimmillaan nollakorkoista lainaa 400 miljardia euroa. Pankeille kelpasi viime viikolla toteutetussa huutokaupassa vain 82 miljardia. Joulukuun kierroksella päästäneen selvästi parempaan tulokseen – mutta näyttää siltä, että tavoitteessa voidaan jäädä puolitiehen.
EKP:n tavoite on syytää pankeille parhaimmillaan nollakorkoista lainaa 400 miljardia euroa. Pankeille kelpasi viime viikolla toteutetussa huutokaupassa vain 82 miljardia. Joulukuun kierroksella päästäneen selvästi parempaan tulokseen – mutta näyttää siltä, että tavoitteessa voidaan jäädä puolitiehen.
Pankit, joiden pääomavaatimuksia on kiristetty, vähentävät
saataviaan suhteessa omaan pääomaan, eli lainaavat nuukaillen. Silti EU-alueen
yrityksistä vain 16 prosenttia valittaa rahoitusvaikeuksista. Rahaa ei ole
jaossa, mutta ei sitä kukaan näy tarvitsevankaan. Kukaan ei investoi.
Noidankehä.
Yksi syy siihen, miksi halpa raha ei kelpaa pankeille on se,
että niille on edullisempaa myydä saataviaan suoraan EKP:lle, joka on luvannut
sijoittaa 800 miljardia euroa (Der Spiegelin arvio*) omaisuusvakuudellisiin
arvopapereihin. Näitä ovat ABS:t eli Asset-Backed
Securities ja vakuudelliset velkakirjat, covered bonds.
Ne ovat samoja johdannaisia, joilla Yhdysvaltain subprime-kriisi saatiin aikaan, kuten
äänekkäät euroskeptikot jaksavat muistuttaa. Yhtä hyvin voidaan toki kieltää
maailmasta presidentit, koska he ovat saaneet aikaan useimmat sodat.
Karkkihammas
Frankfurtista
Euroopan keskuspankin tase putosi viime viikolla alle 2000
miljardin euron. Korkeimmillaan EKP:n saatavat ovat olleet yli 3000 miljardia
euroa, mille tasolle pääjohtaja Mario Draghi ilmoitti pankin pyrkivän.
EKP:n tase 2014 on suunnilleen saman kokoinen kuin 2008. Vertaa alla olevaan Yhdysvaltain
keskuspankin (Fed) taseeseen, joka on viisinkertaistunut samassa ajassa.
EKP:n elvytystavoite on siis yli tuhat miljardia euroa, jotka
pitäisi syytää pankkeihin (ei kelpaa) tai sijoittaa arvopapereihin (ei näytä
onnistuvan). Epätoivo yltyy.
EKP:n osto-ohjelman ongelma on, että ostettavaa ei oikein ole. Yritykset eivät
juurikaan hae velkarahaa suoraan markkinoilta, kuten Yhdysvalloissa, vaan
pankeista. Ja vuoden 2008 kriisi tappoi tietysti Euroopastakin juuri ne
johdannaiset, jotka kriisin aiheuttivat. Euroopan ABS-markkinoille tulee ostettavaa vuosittain enintään viideosa siitä, minkä yksin EKP haluaisi hamuta.
ABS:t ovat niitä (usein turhaan) pelättyjä johdannaisia,
jotka syntyvät, kun olemassa olevat yritys-, asunto-, auto- ja kulutusluotot
paketoidaan ”uusiksi” velkakirjoiksi.
Arvopaperistaminen muistuttaa vähän Ärräpusseja, joita R-kioskeilla
myydään. Kioskifirma ostaa lakut yhdeltä, merkkarit toiselta ja hedelmäkarkit
kolmannelta tukkurilta, ja sekoittaa yhteen pussiin. Oletetaan vielä, että
lakujen, merkkarien ja hedelmäkarkkienkin tukkurit ostavat tuotteensa useilta
eri valmistajalta.
Teoriassa kaikki hyötyvät. Karkkitukkuri ostaa halvalla
lakunsa ja työntää ne saman tien hyvällä voitolla isolle asiakkaalleen. R-kioski
saa sekoitepussista vielä paremman katteen. Asiakas saa karkkinsa edullisesti.
Karkkitukkuri on kivijalkapankki, joka on myöntänyt luottoja
firmoille ja yksityisasiakkaille. Se pääsee eroon luottoriskistä myymällä
saatavansa edelleen. R-kioski on investointipankki, joka sekoittaa karkit
uusiksi yhdistelmiksi. Ja nyt kioskiin on astunut iso mies Frankfurtista, jonka
makeannälkä on rajaton.
Mahtava tilanne karkkikauppaille – periaatteessa.
Karkkien ja arvopaperien välillä on kuitenkin ratkaiseva
ero. Karkinostaja tietää, mitä ostaa, ja näkee, mitä pussissa on.
Kuvitellaan, että Ärräpussit myytäisiin paperipusseissa,
joissa olisi eri määrä eri karkkeja. Moni ei uskaltaisi ostaa, kun ei tarkkaan
tiedä, mitä saa. Apuun tulee karkintarkastaja, joka antaa pusseille arvosanat
sen mukaan, miten hyviä herkkuja hän arvelee niiden sisältävän – maksua
vastaan, tietenkin. Nyt toin siis mukaan tähän uhkaavasti paisuvaan analogiaan
myös luottoluokittajat.
(Yleisen kertomuksen mukaan Yhdysvaltain finanssikriisi
aiheutui siitä, että karkkipussien sisältö oli mätä. Asuntolainoja myönnettiin
maksukyvyttömille, jopa syrjäytyneille hakijoille. Vaikka se onkin totta,
kaikkien maailman asunnottomien alkoholistien olisi pitänyt saada jenkeistä
lainaa vähintään kartanoihin, jotta aiheutuneen tuhon mittakaava täsmäisi.
Luoton loppu -kirjassa kerron todellisen syyn: useimpien asiakkaiden pusseissa oli vain
lupaus karkeista. Karkintuotanto ei näet pysynyt valtavan kysynnän perässä. Kun
heräsi epäilys, että kaikille ei sittenkään riitä karkkia, omistajat halusivat
äkkiä eroon ärräpusseista – oli sisällä mitä herkkuja hyvänsä. Markkinat
romahtivat. Ja siinä sivussa maailmantalous.)
Takaisin Euroopan
Keskuspankkiin
EKP:llä on lupa ostaa – jos saksalaisten mielestä sillä on
lupa ostaa yhtään mitään – vain parhaat pussit. R-kioskille jäisi käsiin
valtava kasa karkkia, joka ei herkkusuulle kelpaa, mutta on ihan hyvää, lähes
priimaa eli subprime. Karkkimyyjän
into laantuu.
Frankfurtin karkkihammas kehottaa nyt EU-valtioita
suostumaan siihen, että kaikki karkki menisi kaupaksi. Puolivaltiolliset
suurisijoittajat, kuten Saksan KfD ja Suomen työeläkeyhtiöt, ostaisivat muut ärräpussit.
Yllätyksettömästi KfD on kieltäytynyt kunniasta.
Osto-ohjelman voi pelastaa enää se, että EKP ostaa myös
keskitason lainaa. Tästä syntyisi korviahuumaava metakka Saksassa, jossa ei
hyväksytä edes parhaan ABS-tason ostoja: ne eivät täytä EKP:n nykyisiä
vakuuksien laatuvaatimuksia. Ja
kun Saksassa metelöidään, niin silloin myös Suomessa.
On siis mahdollista, ellei todennäköistä, että EKP:n
elvytysohjelma raukeaa, koska markkinaa ei synny. Viimeistään hankkeen torppaa
viimeistään Saksan mainio perustuslakituomioistuin, jonka tärkein tehtävä on
nitistää kaikki järjen idut Euroopasta.
Mutta rähinä on vasta alussa.
Rahamarkkinatalous on reflektiivinen peli, jossa odotukset
muuttuvat teoiksi. Se, että pankit eivät huoli halpaa rahaa, viittaa siihen, että
ne odottavat parempaa diiliä, Kun ABS-ohjelma on vaikeuksissa, markkinat
odottavat EKP:lta vielä järeämpiä toimia, ja tämä odotus itsessään vie pohjaa
ABS-aikeilta.
On mahdollista, että EKP:n on pakko seurata Yhdysvaltain ja Britannian keskuspankkeja täysimääräisen QE:n tielle (Quantative Easing = rahamäärän löysäys). Tuhannella miljardilla eurolla valtion velkakirjoja, ehkä suorastaan osakkeitakin.
On mahdollista, että EKP:n on pakko seurata Yhdysvaltain ja Britannian keskuspankkeja täysimääräisen QE:n tielle (Quantative Easing = rahamäärän löysäys). Tuhannella miljardilla eurolla valtion velkakirjoja, ehkä suorastaan osakkeitakin.
Kuten Pentti Pikkarainen, valtiovarainministeriön
rahamarkkinaosaston ylijohtaja (mahtuuko titteli normaalikokoiselle
käyntikortille?) varoittaa, silloin käsiimme tupsahtaa eurobondi – tuo hirvitys, jonka nimeä-ei-saa-ääneen-lausua.
Koska eurolama johtaa mahdollisesti, ellei todennäköisesti,
aitoon fiskaaliunioniin eli yhteisvastuulliseen talouteen, niin johtajien pitää
nyt astua esiin kertomaan aito mielipiteensä asiasta. Kysymystä ei saa enää
lykätä tai väistellä väittämällä sitä epäajankohtaiseksi.
Kysymys on ajankohtainen, nyt.
Puolueiden on otettava kantaa, vastustavatko ne
yhteisvastuuta kaikin keinoin, vai hyväksyvätkö ne sen edes pakon edessä.
Rohkeimmat voivat jopa kertoa, että yhteisvastuu on euroalueen kokonaisuuden
kannalta toivottavakin.
Muuten ratkaisuun joudutaan epädemokraattisesti, koska
demokraattisesti valitut päättäjät eivät uskalla tehdä päätöksiä. Se taas
johtaa – ja tekee mieli ajatella, jopa ansaitusti – siihen, että populistit ja
eurovastustajat voittavat kaikki seuraavat vaalit Euroopassa.
Karkkipussi ojennetaan lopulta siis Timo Soinille.
* Kuvaavaa kyllä, Spiegelin pääotsikko EKP:n osto-ohjelmalle on INFLAATIO. Ja otsikossa puhutaan 'apuohjelmasta'.
Euro on tuskallinen talouspoliittinen koe elävillä ihmisillä, joka olisi jo aika lopettaa. Parempi tuskallinen loppu kuin loputon tuska.
VastaaPoistaKummallista: ainoa vaihtoehto on siis liittovaltio, joko avoimesti tai keittiön kautta toteutettuna! Ihanko tosi? Ei siis mitään muita tulevaisuudenskenaarioita? Miten olisi paluu kansallisiin kelluviin valuuttoihin ja kansallisiin keskuspankkeihin, valtioille oikeus lainata omalta keskuspankiltaan kohtuuhintaista lainaa? Ei päätäntävaltaa Brysselin uusliberalistisille talouskurittajille meidän talouspolitiikkaan.
VastaaPoistaNykyinen kehityssuunta johtaa sotimiseen. Toivon siksi, että federalistit ymmärtävät lopettaa projektinsa pian.
VastaaPoistaOn pöyristyttävää, että Suomen itsenäisyyden tuhoamista kannattava henkilö on nyt pääministerimme! Hänen erittäin liittovaltiomyönteiset kommenttinsa on kyllä pantu merkille. Minä en luota häneen yhtään tässä asiassa.
Näin hullusti ovat asiat Suomessa nykyään, enkä kyllä itse olisi vielä 90-luvulla armeijaa käydessäni ja sotilasvalaa vannoessani joutuvani tällaiseen tilanteeseen. Olen kauhuissani seurannut kehitystä, tietäessäni sen johtavan siihen, että joudumme sotimaan itsenäisyyden puolesta, jos näitä liittovaltion kannattajia ei saada muuten kuriin.
Kansan pitää muuttaa linjaa radikaalisti seuraavissa eduskuntavaaleissa. Eurovaluutasta pitää luopua. Pitää sanoutua irti toisten valtioiden velkojen takaamisesta. Pitää asettua tukemaan vahvasti Suomen säilymistä itsenäisenä kansallisvaltiona.
Itse en luovu kansallisvaltiomme itsenäisyydestä, vaan olen valmis puolustamaan sitä vaikka henkeni uhalla, niin kuin olen sotilasvalassa luvannut.