Trollien yö

On demokratian kannalta surullista, että kansalaiset eivät pysty arvioimaan Suomen hallituksen toimintaa Euroopan kohtalonkysymyksessä – viime viikonlopun neuvotteluissa Kreikan rahoitustilanteesstta.

Tämä johtuu siitä, että valtioneuvosto pitää yhä salaisena Suomen neuvottelulinjaa. Hallitus pelaa aikaa, jotta se ei joutuisi tilille viikonlopun tekemisistään.

Asiallista perustetta salailulle ei ole. 

Hallitus otti kantaa Kreikan viimeviikkoiseen tarjoukseen, joka hylättiin Brysselissä. Eurojohtajat tekivät maanantaina yhteisen ratkaisun, joka on uusi neuvottelupohja. Pallo on nyt Kreikalla. Suuri valiokunta kokoontuu jälleen torstaina hyväksymään uuden kannan.
Hallituksen kanta on jo vanha, siksi julkaistavissa.

Hallitus on jo monta päivää kertonut omaa versiotaan siitä, mikä oli sen kanta ja linja. Se on monelta osin ristiriidassa asiakirjojen kanssa. Mutta emme pääse osallistumaan keskusteluun tasaveroisesti, osoittamaan faktojen pohjalta, että Suomen linja oli – ja on – vaarallinen ja vahingollinen.

Suuren valiokunnan kannoista julkisia ovat vain opposition lausumat, joista kaiken kukkuraksi Timo Soini lausuu perättömyyksiä plokissaan. Jokainen voi tarkistaa Suuren valiokunnan pöytäkirjoista eduskunnan sivuilta, että SDP ei esittänyt ryhtymistä kolmannen lainapaketin neuvotteluun.

Kun Soinia oikaistiin, hän palasi vielä räksyttämään, mutta ei hänessä ollut miestä tunnustamaan puhuneensa pötyä.

Siitä huolimatta, että neuvottelut ovat jo päättyneet, voin arvioida hallituksen vanhentunutta kantaa edelleenkin vain SDP:n lausumien valossa.

Suuressa valiokunnassa oppositio ei voi vain vastustaa hallituksen esitystä, sen täytyy esittää tilalle vaihtoehtoinen toimintalinja, jota hallituksen olisi noudatettava neuvottelussa.

Ensimmäinen lausumamme on tarkoituksella lyhyt, jotta kiinnittäisimme huomiota hallituksen kannan keskeiseen ongelmaan. Toteamme, että hallitus ei ole hankkinut riittävää tietoa eikä tehnyt vaikuttavuusarviota oman päätöksensä seurauksista.

Hallituksen kanta vaikuttaa merkittävästi Suomen talouteen ja saataviin Kreikalta. Sillä on huomattavat seuraukset sekä euroalueelle että Kreikalle. Päätöksen tueksi ei esitetty – ja mikä vielä pelottavampaa – edes tehty huolellista arviota sen välittömistä vaikutuksista ja tulevista uhista.

Hallituksen kanta ei ole harkittu, vaan äkkinäinen ja ideologinen. Se ei kanna vastuuta Euroopasta, vaan on suunnattu kotimaan äänestäjille. Seurauksista välittämättä.

Toinen lausumamme tehtiin sunnuntaina, kun olimme kuulleet pääministeri Sipilää.
Sekin oli tarkoituksella ytimekäs. 
Esitimme hallituksen kannan sijaan sellaista linjausta, että Suomen on jatkettava neuvotteluja euroryhmässä yhteisymmärryksen saavuttamiseksi.

Tämä olisi normaalioloissa itsestään selvää – mutta nyt siis ei.

Kyse ei ollut siitä, etteivätkö lähes kaikki (myös SDP) olisi suhtautunut kriittisesti Kreikan esitykseen. Varmasti useimmat euroryhmän maat.

Kyse oli siitä, oliko Suomi valmis jäämään yksi tain pieneen vähemmistöön. Tällä änkyröinnillä Suomi uhkaisi vaurioittaa pysyvästi omaa asemaansa eurooppalaisissa neuvotteluissa.

Itse kannatan EU-neuvotteluissa linjaa, jossa puheet ovat pieniä, mutta teot suuria. Eleettömällä linjalla varmistutaan siitä, että ollaan mukana ratkaisuja tekevässä enemmistössä, jolloin voidaan vaikuttaa sekä EU:n kannalta hyvään että Suomen etuja huomioivaan ratkaisuun.

Rähjäämällä saa toki huomiota. Mutta vaarana on ajautua nurkkaan, tilanteeseen, jossa kukaan ei välitä pienen jäsenmaan kannasta. 

Kansainvälisessä julkisuudessa Suomi erottui lauantaiyönä selvästi. Suomi estää yhteisen ratkaisun, Suomi on häirikkö, trolli. Suomi on osa ongelmaa, ei osa ratkaisua.

Osasin kyllä luottaa siihen, että Alexander Stubb lopulta toimii, kuten lausumassa edellytimme. Hän taipui enemmistön linjalle. 

Oliko tarpeen ensin särkeä ikkunoita? Erkki Tuomiojan esittämä kysymys on hyvä. Mitä vaaditaan rikotun maineen korjaamiseksi?

Harva on kiinnittänyt huomiota siihen, että yön aikana väläyteltiin hätätilamenettelyä. Tällöin päätös tehdään määräenemmistöllä, ja Suomi menettää veto-asemansa. Hätätilamenettelyä voivat esittää Euroopan keskuspankki ja komissio yhdessä. Suomi ajautui siis uhossaan tilanteeseen, jossa päätökseen oltiin valmiita ilman Suomea.

Suomi joutui ottamaan lusikan kauniiseen käteen.

Kreikkaa nöyryytettiin. Nöyryytettiinkö myös Suomea?

Hallituksen linja ja lausunnot keskittyvät koko ajan haukkumaan Kreikkaa. Liian vähälle huomiolle jää, että eurojohdon kuriohjelma on pahentanut Kreikan tilannetta entisestään.

Vastakkainasettelun pahin puoli on se, että vaaditaan hyväksymään vain toinen totuus. Varsinainen tragedia on se, että sekä Troikan ohjelma että Kreikan toimeenpano ovat epäonnistuneet katastrofaalisesti. Molempia on korjattava.

Ei siitä sen enempää, olenhan kirjoittanut aiheesta kirjan.

Tässä tilanteessa olisi äärimmäisen tärkeää laatia ohjelma, joka auttaisi Kreikkaa kestävän talouskasvun tielle. Ilahduttavasti – vaikka ei sitä tässä hötäkässä kukaan ole huomannut – eurojohtajien päätöksessä siunataan 35 miljardin euron investointiohjelma Kreikkaan. Sitä olisi tarvittu jo 2010, menestyksen hedelmiä voitaisiin kenties nauttia nyt.
Jos Kreikan tuotantoon ja ennen kaikkea vientiin saataisiin uutta tehoa, Kreikan taloudesta tulisi aidosti velkakestävä. Yhtä tärkeää on se, että kreikkalaisille itselleen tarjottaisiin vihdoin näkyä valoisammasta tulevaisuudesta – tunnetta siitä, että kohtalo on sittenkin omissa käsissä.

Saksan talouslinjalla on pitkät juuret

Helsingin Sanomat, Vieraskynä 2.4. 2012
Saksalta odotetaan euroalueen rahoituskriisissä johtajuutta, mutta niin muilla euromailla kuin markkinoiden toimijoillakin on vaikeuksia ymmärtää liittokansleri Angela Merkelin linjaa.

Tammikuussa Suomen ulkoministeri Erkki Tuomioja (sd) arvosteli Saksan vaatimusta, jonka mukaan EU-maiden rakenteellinen alijäämä on pakotettava pienemmäksi kuin 0,5 prosenttia kansantuotteesta. Etlan toimitusjohtaja Sixten Korkman taas on kummastellut, miksi Saksa keskittyy budjettikuriin, kun kriisin ratkaisuja tulisi etsiä toisaalta.

Yksi syy hämmennykseen on se, että maan ulkopuolella ei tunneta saksalaisen talousajattelun pitkää linjaa, ordoliberalismia. Eurooppalaiset kumppanit keskittyvät Saksan mahtiasemaan, jota sen pitäisi samanaikaisesti käyttää rahaliiton hyväksi ja olla käyttämättä EU-maiden tasa-arvon säilyttämiseksi. Ristiriitaisten odotusten keskellä Merkel luovii linjallaan, joka pyrkii pelastamaan euron – saksalaisin ehdoin.

Toisen maailmansodan jälkeen Länsi-Saksassa ei ollut enää paluuta natsivallan aikaiseen vahvaan keskushallintoon ja valtiolliseen ideologiaan. Toisaalta hallitsematon markkinatalous, joka huipentui vuoden 1929 pörssiromahdukseen, oli ollut nostamassa Hitleriä valtaan.

Tuleva liittokansleri Ludwig Erhard julisti vuonna 1948, että uuden valtion oli löydettävä tiensä "anarkian" ja "kollektivistisen termiittiyhteiskunnan" väliltä. Saksalainen ratkaisu oli valtiojohtoinen liberalismi.

Ordoliberalismi on saanut nimensä vuonna 1948 perustetusta Ordo-aikakauskirjasta (Jahrbuch für die Ordnung von Wirtschaft und Gesellschaft), jonka tekijät olivat olleet osallisia myös Weimarin tasavallan luhistumisessa vuonna 1933. Filosofi Michel Foucault näki Länsi-Saksan erikoisena poliittisena innovaationa: valtio luotiin tyhjästä talouden ehdoilla, talouden tarpeisiin.

Ordoliberaalit kehittivät 1800-luvun liberalismia kahdella tavalla. He eivät uskoneet, että markkinat toimivat luonnontilassa ja tuottavat itsestään parhaan tuloksen, vaan valtion oli säänneltävä, valvottava ja ohjattava kilpailua.

Kilpailusta tuli pyhä periaate. Sen piti estää inflaatio, jonka muisto 1920-luvulta pelotti ja pelottaa nykyäänkin. Tehokas sisäinen kilpailu heijastui ulkoiseen kilpailukykyyn. Saksan vientiteollisuus sai aikaan "talousihmeen".

Aiempi liberalismi ei ordoliberaalien mielestä myöskään ottanut riittävästi huomioon vapaiden markkinoiden aiheuttamaa sosiaalista vahinkoa. Työväenkin piti saada neuvotella työehdoista ja jakaa talouskasvun tulokset.

Kristillisdemokraatit ristivät järjestelmän sosiaaliseksi markkinataloudeksi ja vetivät siihen mukaan vasemmiston. Sosiaalidemokraattien Karl Schiller – tuleva valtiovarainministeri – linjasi vuonna 1953: "Niin paljon kilpailua kuin mahdollista, niin paljon suunnittelua kuin välttämätöntä." Puolue luopui tuotantovälineiden sosialisoinnista jo vuonna 1959.

Liittotasavallassa siis saavutettiin konsensus vaurastumisen politiikasta lähes kaksikymmentä vuotta ennen Suomea.

Muu maailma pitää Saksan menestystekijänä yksioikoisesti maan teollis-teknistä ylivoimaa. Monet saksalaiset taas kiittävät ennen kaikkea yhteiskunnallista järjestelmäänsä, joka on osoittanut voimansa myös viime vuosien finanssikriisissä. Saksan suhteellinen asema on vahvistunut: kauppataseen ylijäämä oli viime vuoden lopussa huikeat 158 miljardia euroa.

Vaikka järki sanoo, että vienti tyrehtyy, jos muu Eurooppa lamaantuu, valtaosa saksalaisista ei halua rahoittaa Etelä-Euroopan maita, saati suostua eurobondeihin. Tässä itsetyytyväisyydessä unohtuu, että miljardituilla pelastetaan vaikeuksiin ajautuneita saksalaispankkeja, vaikka rahojen näennäinen määränpää on "kuriton ja laiska" Kreikka.

Yleensä ordoliberalismi määritellään osaksi uusliberalistista ajattelua. Saksan mallin edustajat kuitenkin vastustavat jyrkästi angloamerikkalaista libertaristista suuntausta. He pitävät sitä virheellisenä, sillä markkinat eivät voi toimia ilman vahvaa valtiota eivätkä globaalit markkinat ilman määrätietoista Euroopan unionia, ja vaarallisena, sillä markkinoiden rajaton valta johtaa aina maailmaa järisyttäviin kriiseihin.

Ordoliberalismin keinoihin kuuluvat tiukat säännöt ja kuritoimet, jotka rajoittavat poliittista päätösvaltaa ennakolta. Euroopan rahaliiton määräykset budjettivajeista ja velkaantumisesta ovat tämän ajattelun tuotoksia, samoin tietenkin Saksan ajama uusi talouskurisopimus.

Tiukat säännöt suojelevat myös palkansaajia. Saksalainen irtisanomissuoja on paljon vahvempi kuin suomalainen, kuten Nokia sai huomata sulkiessaan Bochumin-tehtaansa ja Outokumpu hankkiessaan Thyssen-Kruppin terästuotannon.

Sääntöihin sitoutuminen on taannut Saksan vaurauden, mutta ulkopolitiikan keskeisiksi välineiksi sopimukset eivät riitä. Ne ovat epäuskottavia ja liian jäykkiä. Kriisitilanteessa esimerkiksi Euroopan keskuspankin toimintavaltuuksien ei pitäisi olla kiveen hakattuja.

Ankarat säännöt myös kaventavat kiistatta demokratiaa. Se, mikä oli hyväksi Saksalle, ei välttämättä ole hyväksi Euroopalle.

Suomen sanotaan usein siirtyneen kohti amerikkalaismallista uusliberalismia, mutta yhtä hyvin voi väittää, että Suomi on entistä ordoliberaalimpi maa. Suomessa vain edettiin päinvastaisessa järjestyksessä kuin Saksassa.

Saksassa talouspolitiikan suunta päätettiin 60 vuotta sitten ja sen menestys synnytti konsensuksen. Suomessa taas 1990-luvun lama luhisti konsensuksen ja talous vapautui sen kummemmin suunnittelematta.

Mykän omistajan ääni

Pupukuusikko eli uusi hallitus on varmistanut sen, että mistään ei voi tehdä päätöksiä. Demarit ja kokoomus torppaavat toisensa kaikissa avainministeriöissä. 

Jos Alexander Stubb yrittää hivuttaa Suomea Natoon, Erkki Tuomioja varmistaa, että näin ei käy. Työ- ja elinkeinoministeriössä Jyri Häkämies ja Lauri Ihalainen pitävät huolen, että aina kun astutaan askel eteenpäin, astutaan samalla toinen taakse.

Näin Suomi pysähtyy neljäksi vuodeksi.

Häkämiehellä on toinenkin taistelupari, valtion omistajaohjauksesta vastaava Heidi Hautala (vihr.). Viimeksi Häkämiehen omalla kaudella ohjaaminen oli samaa tasoa kuin Jyrki Järvilehdolla. 

Vaikka valtioenemmistöisen Fortumin toimitusjohtaja Mikael Lilius oli kuohuttanut kansaa yli kymmenen miljoonan optiosaaliillaan, vasta lama lopulta leikkasi monopolimiesten lottopotit. Uuden haliltuksen ohjelmassa mainostetaan johdon palkkioiden ”kohtuullisuutta”. Nousukausi näyttää, miten ministeri Hautala joutuu asiassa kiemurtelemaan.

Vasta pakon alla Jyri Häkämies salli hallintoneuvostojen jäsenten palkkioiden julkistamisen ja vasta pakon alla hän lopetutti nuo poliitikkojen kultapossukerhot Fortumista ja Neste Oilista viime keväänä.

Juuri Neste Oilin hallintoneuvoston puheenjohtajana Heidi Hautalalla on kokemusta valtioenemmistöisestä yhtiöstä. Se ei paljon rohkaise. Kymppitonnin vuosipalkkiota vastaan hän katsoi sormiensa läpi sademetsien raiskausta, jolla Neste Oil saa Indonesiasta palmuöljyä niin sanottuun bio-dieseliinsä. 

Ja Fortum satsaa edelleen ydinvoimaan, nyt siis vihreän ministerin omistajaohjauksessa. Samalla vihreät ovat hyväksyneet kolmasosan leikkaukset uusiutuvan energian tukiin. Siinä on taas taitelemista.

Uusi hallitus vakuuttaa, että yhteiskunnan omistamat yhtiöt kantavat yhteiskuntavastuuta. Kuulostaa järkeenkäyvältä. 

Hallitusohjelman viimeisillä sivuilla luvataan, että omistusohjausta vahvistetaan. Tästä Kauppalehti ehti jo ihmetellä (20.6.), miksi ihmeessä pitää erikseen korostaa yhtiön vastuuta henkilöstöstä.

Vastaus luettiin lehdistä kaksi päivää myöhemmin: Stora Enso joutuu maksamaan 5,8 miljoonan euron korvaukset näennäisistä YT-neuvotteluista, kun se lopetti Kemijärven tehtaan kolme vuotta sitten.
Suurimpana omistajana valtio ei käyttänyt ääntään, vaan seurasi mykkänä sivusta, kun Stora Enso sulki ja sulkee kannattavaa tuotantoa. Se on Suomessa halpaa. Samaan aikaan Nokia joutui maksamaan saksalaisille Bochumin-tehtaan sulkemisesta 40-kertaisen summan. 

Sopivaa ehkä onkin, että kehitysyhteistyöministeri on myös kehitysalueministeri.

Mutta markkinataloudessa kun eletään, valtio on usein voimaton. Strategisesti tärkeiden valtionyhtiöiden lisäksi valtion omistusyhtiö Solidium pyörittää yli 8,2 miljardin euron omaisuutta. Valtio on myös Sampon suurin omistaja, mutta Björn Wahlroos ei paljon ohjausta kaipaa. 

Kun Ruotsin hallitus halusi poistaa Nordean johdolta bonukset, suuromistaja Wahlroos palautti ne yhtiökokouksessa. Siinä nöyryytettiin kahden maan ministerit yhdellä kertaa. 

Herra se on herrallakin – tai tässä tapauksessa, rouvallakin.

Natouttamisen koko kuva

”Olen kokenut toimittajan painajaisen”, parahti Unto Hämäläinen viime lauantain Helsingin Sanomissa. Wikileaksin paljastukset Yhdysvaltain Suomen-lähetystön luottamuksellisista raporteista tulivat julkisuuteen vain viikko sen jälkeen, kun HS Kuukausiliitteessä julkaistiin Hämäläisen laaja juttu siitä, kuinka Suomen eliitti on ajanut Suomea Natoon jo 15 vuotta.
Huojennuksekseen Hämäläinen saattoi kuitenkin todeta, että raporteissa ei ollut mitään uutta kokonaiskuvan kannalta. ”Uskallan väittää, että Helsingin Sanomien lukija on jo aikaisemmin saanut monipuolisemman käsityksen kuin amerikkalaisten nyt julkistetuista raporteista voi saada.”
Aika uskallettua.
Hämäläisen sinänsä ansiokkaasta kronikasta näet puuttuu kokonaan kaksi Suomen natouttamisen keskeistä peluria: Yhdysvaltain lähetystö – ja Helsingin Sanomat.

Wikileaks-dokumenteista ilmenee, kuinka Suomen uusi ulkopoliittinen johto rohkaisi lähetystöä uskomaan, että Suomi voi hyvinkin liittyä Natoon 2011 vaalien jälkeen. Kokoomusta autettiin näkyvimmin järjestämällä ulkoministeri Ilkka Kanervalle välittömästi vierailu Condoleezza Ricen luokse. Samalla lähetystö esitti, että presidentti Tarja Halosen kovasti haluamalla tapaamisella George W. Bushin kanssa ei ole erityistä kiirettä.
Kanervan visiitin aikoihin, 10.6. 2007, Helsingin Sanomien sunnuntaisivuston avasi peräti kahden sivun päivittely siitä, miten huonoon jamaan Halonen on Yhdysvaltain-suhteet päästänyt (”Suhteilla jonon ohi”).
”Suomessa lasketaan, kuka saa kutsun Valkoiseen taloon. Suomi on saanut värjötellä vierailujonossa, kun britit ja ruotsalaisetkin porhaltavat ohi. Se, ettei kutsua kuulu, ei kerro hyvää Suomen ja Yhdysvaltain väleistä.”
Värjötellä?
Tuskin Atlantti-seuran johtokaan olisi osannut kynäillä parempaa ingressiä. Yhdysvaltain hyväksynnästä tuli yht´äkkiä hyvän poliitikon objektiivinen kriteeri. Raadollinen politiikka unohtui tykkänään – esimerkiksi se, että Britannia sentään oli Yhdyvaltain pääkumppani Irakin sodassa, ja että Ruotsissa valtaan oli juuri astunut pitkästä aikaa porvarillinen ja Natoa ymmärtävä pääministeri.
Niin, että kuka Suomessa laskee kutsuja Valkoiseen taloon?

Unto Hämäläinen kehottaa, aivan oikein, käyttämään tiukkaa lähdekritiikkiä Wikileaks-aineistoon.
Tosin Ilkka Kanerva sanoi TV1:n A-studiossa (14.2.): ”Nämä keskusteluraportit, joita nyt olen saanut Wikileaksista lukea toistaiseksi, ovat minusta kokolailla juuri niin kuin mä ne myös henkilökohtaisesti olen kokenut.” Jopa Erkki Tuomioja totesi, että ”amerikkalaisten raportointi on tässä tapauksessa ollut kohtalaisen korkeatasoista”, joskin toisen osapuolen muistiinpanosta voisi löytyä ”vähän vivahde-eroja”.
Mutta Hämäläisen puhuttamat lähetystövieraat ovat olleet ”pahalla päällä” kerrotusta. ”Heidän muistikuvansa ja jopa muistiinpanonsa samoista tapaamista ovat toisenlaisia kuin nyt julkaistussa aineistossa”.
Myös heidän jälkikäteisiin kertomuksiinsa on suhtauduttava hyvin lähdekriittisesti. Jos esimerkiksi Jori Arvonen kiistää arvioineensa, että kokoomus vie kevään 2011 vaalivoittonsa jälkeen Suomen Natoon – mitä muutakaan hän voisi nyt sanoa? Kiistäminen on ainoa vaihtoehto, jos ulkoministerin avustaja haluaa pitää työpaikkansa.
Ja kaikin mokomin hän voi kertoa oman versionsa julkisuuteen. Voisiko Unto Hämäläinen haastatella?

KOK + USA = totta!

Maanantaina oli ystävänpäivä. Onkin hyvä syy juhlia kaikkien aikojen kansainvälistä romanssia, joka syttyi kokoomuksen ja Yhdysvaltain lähetystön välille heti viime vaalien jälkeen. Amerikkalaiset eivät olleet uskoa onneaan, kun kokoomus valtasi yllättäen Suomen ulkopolitiikan ja ilmoitti ryhtyvänsä korjaamaan vahinkoa, jonka ”pahamaineiset Amerikka-skeptikot” Tarja Halonen ja Erkki Tuomioja saivat aikaan.

Nuo sanat löytyvät lähetystön luottamuksellisista raporteista jotka Wikileaks on tuonut julki.
Nyt jännitetään, johtaako suhde oikein liittoon - sotilasliittoon.
Lue koko kolumni täältä - ja tutustu kahteen uuteen, mielenkiintoiseen Wikileaks-dokumenttiin.

Kuka ei innostu kansainvälisestä pankkiverosta?

Britannian pääministeri Gordon Brown esitti viikonlopun G20-kokouksessa rahalaitosveroa. On suoranainen sensaatio, että Britannia – joka on tähän saakka hyysännyt maailman finanssikeskusta, Lontoon Cityä – liittyi nyt Ranskan ja Saksan seuraan pääomaliikkeiden verottajiksi.
Ainoa valtakunnallinen 7-päiväinen talouslehti Hufvudstadsbladet lietsoi intoa sunnuntaina oikein etusivun pääotsikollaan: ”Nu ska bankskatten utredas”.
Helsingin Sanomat sen sijaan, ehdittyään maanantaina kyytiin, toppuutteli: ”Suomalaisasiantuntijat eivät innostu kansainvälisestä pankkiverosta”.
Mitä tästä pitää ajatella?

Tobin or not Tobin?
"Asiantuntijat" eivät innostuneet ehkä siksi, että oli erinomaisen hämärää, mikä on se "asia", joka piti tuntea. Puhuttiin summittaisesti "Tobinin verosta", jolloin viitattiin amerikkalaisen talouden nobelistin James Tobinin 1970-luvulla ensimmäisenä esittämään valuuttakauppaveroon. Mutta vuosikymmenten varrella keinotteluveron malleja on paranneltu ja varioitu niin paljon, että ”Tobinin verosta” puhuminen on vähän samaa kuin kutsua Keskustaa sitkeästi ”Maalaisliitoksi”.
Siksi on nollauutinen, että valtionvarainministeri Jyrki Katainen, Etlan toimitusjohtaja Sixten Korkman, Suomen Pankin osastopäällikkö Antti Suvanto, ex-kansanedustaja Osmo Soininvaara ja varsinkin rahoitusteollisuuden päälobbari Piia-Noora Kauppi ”eivät innostu” Tobin-verosta.
En minäkään ”innostu” Datsun 100 A:sta.
Toki pitää myös kysyä, miten juuri heistä tuli "asiantuntijat". Ja eikö edes etsitty ketään erimielistä?
"Kansainväliselle pankkiverolle" (jossain muodossa) olisi taatusti löytynyt jopa yksimielinen kannatus, jos HS olisi huolinut asiantuntijoikseen vaikkapa professori Heikki Patomäen , SDP:n puheenjohtajan Jutta Urpilaisen, kansanedustajat Erkki Tuomiojan ja Bjarne Kalliksen, tai veroparatiisitutkija Matti Ylösen.
Tai jos Finanssialan keskusliiton sijasta olisi pirautettu Kepaan, ATTACiin, Tax Justice Networkiin...
Eikö edes kaikkien aikojen keinottelukatastrofi sekä valtavirran taloustieteen näyttävä mahalasku pane toimitusta miettimään, pitäisikö laajentaa tai peräti vaihtaa ”asiantuntijoiden” joukkoa?

Jyrki Katainen vastusti jälleen kerran pääomaliikkeiden verotusta sanomalla, että "järjestelyn pitäisi olla globaali". Niin pitäisi, ollakseen globaali systeemi. Mutta mitä mieltä hän on itse tavoitteesta? Voisiko sitä edistää? Edes vähän?
(Eikä globaali systeemi aina edes ole globaali. Jos Kataisen logiikkaa seurattaisiin, Suomi ei olisi allekirjoittanut Kioton sopimusta, koska kaikki maat eivät ole mukana. Eivät edes keskeiset maat.)
Jo ennen Kataisen lausetta oli selvää, että Suomi ei ole rahoitusturvallisuuden eturintamassa. Ja tottahan päänavaaminen on vaikeaa. Tämä Round Robin-pulma voitaisiin kuitenkin ratkaista seuraamalla Belgian esimerkkiä.
Belgiassa säädettiin jo 2004 laki keinotteluverosta, joka astuu voimaan vasta ja ainoastaan, kun kaikki muutkin EMU-maat ovat mukana.
Mikä estää, Jyrki Katainen, laatimasta tällaisen ehdollisen lain?
(Kaikki muutkin ”asiantuntijat” saavat vastata.)

Tobin to bin?
Gordon Brown ei oikeastaan edes ensisijaisesti ehdottanut Tobin-tyyppistä veroa jokaiselle rajat ylittävälle rahakaupalle. Financial Timesissä (8.11.) julkaistussa puheenvuorossaan hän mainitsi ensimmäisenä eräänlaisen rahoituslaitosten riskivakuutusmaksun, jollaista myös Kansainvälinen valuuttarahasto, IMF, ajaa.
Brown mainitsi muitakin vaihtoehtoja, jotka johtaisivat kuta kuinkin samaan tulokseen. Rahat voidaan kerätä myös koko alaa koskevaan tai firmakohtaiseen vakuusrahastoon. Riskipuskuri voidaan saada aikaan myös pankkien vakavaraisuusvaatimuksia korottamalla. Ja neljäntenä vaihtoehtona Brown mainitsee globaalin rahoitusveron.
Paljon päänvaivaa riskivakuutusmaksustakin tulisi. Pitääkö Suupohjan Osuuspankin maksaa sitä samassa suhteessa kuin investointipankki Goldman Sachsin? Vai enemmänkin, sillä Goldman Sachs ei ole sortunut riskaabeleihin asuntoluottoihin kuten Teuvan pankkiirit?
Kuka määrittelee riskin - ja miten? Eikö juuri se ole osoittautunut vähintäänkin haasteelliseksi?
On turhanaikaista takertua nimenomaan kansainväliseen rahoitusveroon. Nyt olisi hyvä käydä Suomessakin keskustelua parhaista keinoista, joilla sen tarkoitus suunnilleen täyttyisi: massiivisen riskin ja salamannopean keinottelun hinta nousee.
Gordon Brown on lisännyt poliittista tahtoa, raivannut tietä rahoituksen turvallisuuden lisäämiseksi. Se on Suomenkin intressi: että seuraavan, aika pian, päälle kaatuvan kriisin alle ei murskaudu jälleen kolmannes teollisesta tuotannostamme ja taas yli 70 000 työpaikkaa.
Tästä kansainvälisestä yhteisponnistuksesta soisi Suomen päättäjien innostuvan. Jossain vaiheessa. Joutaessaan.