Korppikotkakapitalismi

Mitä suurempi katastrofi, sitä enemmän se houkuttelee haaskalintuja.
Tv-uutisten päälähetyksessä kerrottiin sunnuntaina, että asiantuntijoiden mukaan suuronnettomuus on elvytystä Japanin vaikeuksissa rypevälle taloudelle.
Siis – hyvä juttu, taloudellisesti.
Maailmanlaajuinen kapitalismi on armoton systeemi, joka vähät välittää tuhansien ihmisten kuolemasta ja miljoonien kärsimyksistä. Maanantaiaamuna Tokion pörssi laski, mutta rakennusalan kurssit nousivat jopa kaksikymmentä prosenttia. Ja täällä Suomessakin jo riemuitaan, että Japanin tsunami antaa potkua sahatavaran viennille.
Ekonomistit ovat jo vuosikausia vitsailleet, että Japanin pysähtynyt talous tarvitsee kunnon maanjäristyksen. Kansantuote näet kasvaa, kun on rakennettava nopeasti kokonaisia kaupunkeja sähköverkkoineen.
Talouden maailmassa hyvinvointi lisääntyy sitä mukaa kuin se tosimaailmassa romahtaa.

Inhimilliset katastrofit pitävät yllä korppikotkakapitalismia. Suuronnettomuus on kasinomiesten mieleen myös siksi, että pääministeri voi julistaa poikkeustilan ja pakottaa läpi kovia toimia.
Nämä "asiantuntijat" muistelevat hyvällä vuoden 1995 Koben maanjäristystä. 6000 ihmistä kuoli, mutta sen jälkeen Japanin talouskasvu oli selvästi tavallista ripeämpää. Kiinassa Sichuanin maanjäristys vaati ainakin 70 000 ihmishenkeä, mutta rohkeat sijoittajat palkittiin jälleen.
Myös meidän suomalaisten hyvinvointi mitataan kaikella sillä tuholla, vahingolla ja kärsimyksellä, jota vain suinkin saamme aikaan. Sen sijaan säästäminen, kohtuus ja järkevyys on taloudelle myrkkyä.
Ja juuri sitä talousnerot ovat Japanissa kauhistelleet jo 20 vuotta. Talous ei kasva, ja hinnat pikemmin laskevat kuin nousevat.
Japania tunteva musiikkimies Seppo Kimanen sen sijaan kirjoitti juuri tsunamiperjantain Talouselämässä, että nollakasvun Japani on ekologinen, innovatiivinen ja entistä onnellisempi yhteiskunta. Luultavasti inhimillinen hyvinvointi on kasvanut sitä enemmän, mitä vähemmän talous kasvaa.
Jos Suomen kansantuotteessa huomioitaisiin luonnonvarojen väheneminen, ympäristön pilaantuminen ja lisääntyvä köyhyys, meidän talouskasvumme on ollut nuo samat 20 vuotta miinusmerkkinen. Tilastokeskuksen tutkijat ovat laskeneet, että Suomen todellinen hyvinvointi on ollut korkeimmillaan vuonna 1989.


Globaali markkinatalous on niin edistynyt, että se ei tarvitse katastrofeihin edes luonnon apua. Euroopan velkaantuneet valtiot ovat edelleen kuilun partaalla, ja Suomenkin takausapua tarvitaan lisää. 
Yksi pääsyyllisistä, Yhdysvaltain keskuspankin Fedin entinen pääjohtaja Alan Greenspan vertasi finanssikriisiä "tsunamiin". Osuva vertaus, paitsi että finanssikiriisi oli vain ja ainoastaan ihmisen aiheuttama katastrofi, 
ihmishenkien lisäksi menetettiin miljoonia työpaikkoja, tuhansien miljardien varallisuus, se jatkuu vuosikausia ja matkan varrella tehtiin miljonääreistä miljardöörejä, miljardööreistä multimiljardöörejä. Muuten osuva.

Kultaryntäys vai yhteismaa?

Metafora, vertauskuva, ohjaa ajattelua. Tästä havainnosta syntyi myös Luoton loppu. Kun ensin Helsingin Sanomat ja sittemmin Alan Greenspan vertasivat finanssikriisiä ”tsunamiin”, suutuin.
Hyvä tarkoitus oli tietenkin havainnollistaa tragedian suuruutta, vakavuutta, yllättävyyttä ja äkillisyyttä. Mutta luonnonkatastrofille, joka vaati 200 000 ihmisen hengen Kaakkois-Aasiassa jouluna 2004, emme voi mitään. Siihen voi varautua ja ihmishenkiä voi säästää, mutta pohjimmiltaan suuronnettomuus on ihmisen ulottumattomissa. Finanssikriisi ja sitä seurannut talouskatastrofi olivat alusta alkaen ja pelkästään ihmisen oma luomus.
Kapitalismin keskeinen metafora on Klondyke. Aivan kuin 1800-luvun puolivälissä Kalifornian kultaryntäyksessä, nykyisessä globaalissa kapitalismissakin ”kuka tahansa voi rikastua”. Tarvitaan vain onnea, älyä, taitoa, sisua, rohkeutta ja häikäilemättömyyttä.
Vertauskuvaan sisältyy kuitenkin jo vastakohtansa. Kulta on arvokasta vain, koska se on rajallinen hyödyke. Kuka tahansa voi rikastua, mutta kaikki eivät voi rikastua.
Tämä rajallisuus (scarcity) on syy, miksi rahoitusmarkkinat ovat olemassa. Rahoituksella on talousjärjestelmässä kaksi päätehtävää: sijoittaa varallisuutta tehokkaasti hyödyllisimpiin kohteisiin ja muodostaa liiketoiminnalle markkina-arvo.
(Todettakoon lyhyesti, että 2007 varallisuutta ohjattiin biljoonakaupalla täysin järjettömiin kohteisiin, ja aiheutetussa kaaoksessa minkään liiketoiminnan markkina-arvon määritteleminen kävi mahdottomaksi.
Sen sijaan, että finanssijärjestelmä olisi epäonnistuneena lakkautettu, maailman valtiot ovat panneet siihen lisää 9000 miljardia dollaria. Siinä on siis kaksitoista nollaa.)

Klondyke-metafora perustuu tulkintaan Adam Smithin legendaarisesta ”näkymättömästä kädestä”. Kun jokainen yksilö toimii oman etunsa (self-interest) mukaan, ”näkymätön käsi” jakaa resurssit kokonaisuuden hyödyksi.
Vertauskuvan ytimessä on rajattomuus, rajoittamattomuus, minkä takia se lieneekin rahavallalle varsin mieluisa vuosisadasta toiseen. Lontoon Cityn viinibaareissa kuulee kaksikymppisten meklareiden juhlallisesti vannovan Adam Smithin nimeen, ja vielä toinen pullo samppanjaa, kiitos.
”Näkymätön käsi” on rajattoman kasvun metafora. Mitä useammat ihmiset ja mitä enemmän omaa etuaan ajavat, sitä paremmaksi maailma menee. ”Näkymättömän käden” menestystä mitataan bruttokansantuotteen, tuotannon, osakehintojen kasvulla.
Lisää on hyvä, enemmän on paremmin.
Mutta hetkinen. Mitenkäs selitetään, että tuhansien pankkiirien omaa etua ajava toiminta kääntyi kokonaisuuden – finanssimaailman, läntisten teollisuusvaltioiden, maailman – valtavaksi vahingoksi?
Nyt voisi olla hyvä hetki kilpailevalle metaforalle.

”Näkymättömän käden” vastametafora on ”laidunmaan tragedia” (Tragedy of the Commons), joka julkaistiin Science-lehdessä 1968.
Garrett Hardingin ajatusleikissä joukko lehmänkasvattajia jakaa yhteisen laidunmaan. Jokainen lisää lehmiä laitumelle, joka köyhtyy asteittain, kunnes tuhoutuu. Yksittäisen farmarin hyöty koituu yhteiseksi vahingoksi, lopulta yksilölle itselleen.
Rajallisen maapallon metafora, säästäväisen yhteisvastuun idea, on siivittänyt siit´edes ekologista liikettä. (Harding olettaa, että laidunmaan köyhtymiseen ei löydy ”teknistä ratkaisua” kuten superlannoitetta; se selittää siis myös vihreiden syvän periaatteellisen ydinvoimavastaisuuden – maailmanselityksen sääntöjä ei saa rikkoa!)

Voi väittää, että finanssikriisi on noudattanut Laidunmaan tragediaa. Yksilöiden hyvä koitui yhteisön tappioksi. Taloustieteessä puhutaan ”ulkoisvaikutuksista” (externalities).
Oikeammin ”ulkoisvaikutukset” ovat kapitalismin sisäisvaikutuksia, talousjärjestelmän ydintä. Kriisi osoitti talousjärjestelmän ”prosyklisyyden” eli äärimmäistyvyyden kumpaankin suuntaan. Kuplan rakentuminen kiihdyttää kuplan paisumista ja laskun alettua paniikki johtaa romahdukseen.
Mitä enemmän lehmiä laitumelle pääsee, sitä useampia nautoja farmarit sinne vievät. Vaikka he tietävät, että laidun loppuu, he haluavat haukata viimeiset heinät. Järkevä ja vastuullinen lehmänkasvattaja, joka luopuu leikistä ennen muita, joutuu pilkattavaksi, menettää työnsä ja elinkeinonsa.
(Tästä syystä on mieletöntä riidellä siitä, "kuka osasi ennustaa" finanssikriisin. Kuka tahansa tiesi, että viritys sortuu, mutta ei, miten, milloin, miksi ja mitä siitä seuraa. Olennaista on, tai olisi, tai olisi ollut, estää seuraava katastrofi .)
Ristiriidan summaa John Cassidy erinomaisessa New Yorkerin artikkelissaan: ”Näkymättömästä kädestä on tullut näkymätön nyrkki.”

Onko raha rajallinen resurssi? Voiko ekonomistista tulla ekologisti? Voiko metaforan vaihtaa? Pitääkö se vaihtaa?

Komissaari, paavi ja minä

Kuulin ilokseni, että Luoton loppu saa lisäpainoksia. Menen huomenna WSOY:lle korjailemaan ensipainoksen lyöntivirheitä. Kirjoitan ehkä pari uutta kappalettakin, joissa viitataan Michael Lewisin ansiokkaaseen juttuun vakuutusjätti AIG:stä. Se esittää selkeästi koko katastrofin syyt ja vaiheet, kannattaa lukea elokuun Vanity Fairista.
Keskustelu rahamarkkinoiden toilailuista viriää. Alla on minun ja EU-komissaari Olli Rehnin sananvaihtoa Kokkolan Chydenius-seminaarin tiimoilta.
Rehnhän kuuluu Suomen sirkkelikäden sormilla laskettaviin intellektuelleihin.

Harakan haaste
Rahamarkkinoilla on kansantaloudessa kaksi tehtävää. Ne antavat ajantasaista tietoa liiketoiminnan arvosta ja ohjaavat pääomia tehokkaasti oikeisiin kohteisiin.
Pankit ja rahastot ovat pettäneet kummankin tehtävänsä.
Ennen romahdusta maailman näennäinen arvopaperivarallisuus ylitti 570 biljoonaa (eli miljoonaa miljoonaa) euroa. Se on yli kymmenen kertaa maapallon todellinen tuotanto.
Tämä järjetön summa, josta olisi riittänyt jokaiselle planeetan asukkaalle mielikuvitusrahaa 84 360 euroa, osoittaa, että rahalaitoksilla ei ollut tietoa edes omien omistustensa ja vastuittensa määrästä. Vetoja lyötiin sadoista miljardeista euroista, ja kun ensimmäisiltä petti usko, syntyi paniikki ja sekasorto, joka tuhosi ensin pankkeja ja sitten aivan tervettä liiketoimintaa kautta maailman.
Rahamarkkinat eivät siis tuota tietoa, vaan epätietoisuutta; ne peittävät ja hämärtävät tietoa. Ja Kansainvälisen Valuttarahaston mukaan finanssikriisi on hävittänyt maailmasta 3 100 000 000 000 euroa – se ei liene pääomien tehokkainta ja järkevintä käyttöä.
Talousromahdus on seurausta maailmanhistorian tuhoisimmasta keinottelusta – toistaiseksi. Muiden muassa Hyman Minsky ja J.K. Galbraith ovat osoittaneet, että rahoitusmarkkinoille on suorastaan ominaista ajautua kriiseihin säännöllisesti. Edellisetkin ovat vielä muistissa – IT-kupla puhkesi 2000, Aasian ja Venäjän kriisit koettiin kaksi vuotta aiemmin.
Nyt katastrofin laskua maksaa Suomessa 65 000 uutta työtöntä. Kymmenien miljardien lisävelkaantuminen jää lastemme taakaksi. Onko meillä varaa vielä seuraavaankin finanssikriisiin, jota valmistellaan parhaillaan?
Olli Rehn on esitellyt julkisuudessa ansiokkaasti Minskyn ajatuksia. Miten estetään Titanicia purjehtimasta kohti seuraavaa jäävuorta?

Olli Rehnin puheesta
Koetan vastata Timo Harakan perusteltuun kysymykseen.(...) Finanssikriisi on saanut monet muutkin kuin kuningatar Elisabethin kysymään, miksi kukaan ei nähnyt mitä tuleman piti. Kansantaloustieteen valtavirta ei kyennyt näkemään, miten hetteiselle suolle luotonannon jatkuva kasvattaminen johtaisi.
Ei olekaan ihme, että kansantaloustieteen piiristä on alkanut ilmestyä kriittisiä puheenvuoroja. Viime vuoden kansantaloustieteen nobelisti Paul Krugman sanoi äskettäin, että pääosa viimeisen 30 vuoden kuluessa tehdystä makrotaloustieteestä on ollut ”parhaimmillaan käsittämättömän hyödytöntä ja pahimmillaan ehdottoman vahingollista”.
Eurooppalaisen taloustieteen johtava nimi Paul De Grauwe totesi pari päivää sitten blogissaan puolestaan näin: ”Makrotaloustieteen valtavirrasta on tullut uskomusten järjestelmä, jotkut sanovat uskonto, joka nojaa rationaalisiin ja täysin informoituihin toimijoihin tehokkailla markkinoilla… Tosiasioiden vyöry tätä makrotaloustieteen valtavirtaa vastaan on kuitenkin ollut niin voimakasta, että vain kiihkouskovaiset ovat jääneet kiinni näihin teorioihin.”
Tähän on lisättävä vielä se, että Yhdysvaltain keskuspankin entinen pääjohtaja Alan Greenspan, joka johti pankkia 20 vuotta, myönsi hämmentyneenä viime talvena kongressin kuulemisessa, että hänen teoriassaan olikin valuvika – markkinat eivät olleetkaan itseään sääteleviä. Greenspanin tunnustuksessa on kyse suunnilleen samasta kuin jos Paavi myöntäisi ettei Jumalaa ole olemassa. Puhe taloustieteen identiteettikriisistä ei liene liioittelua.
Kriitikoiden tulilinjalla on teoria tehokkaista markkinoista. Se nojaa oletukseen, että hyödykkeiden hinnat ovat aina ja kaikkialla oikealla tasolla ja heijastavat oikein hyödykkeiden todellisia arvoja.
Mutta mitä jos näin ei olekaan? Se veisi pohjan pois siltä markkinaliberalismin keskeiseltä oletukselta, että myös finanssimarkkinat toimivat aina tehokkaasti ja itseään säädellen.
Kriitikot nojaavat jo melkein unohdettuun taloustieteilijään Hyman Minskyyn, jonka pääteesi oli, että vakaus itsessään sisältää epävakauden siemenen. Finanssimarkkinat synnyttävät oman sisäisen dynamiikkansa, joka aiheuttaa luotonlaajennuksen aaltoja ja hyödykkeiden inflaatiota, mitä seuraa vastaavasti luotonannon kuristuminen ja omaisuusarvojen aleneminen eli deflaatio.
Tavaramarkkinoilla on luontainen taipumus hakeutua tasapainoon, kun taas finanssimarkkinoilla on sisäänrakennettu taipumus synnyttää rajuja nousuja ja yhtä rajuja romahduksia.
Tässä astutaan taloustieteen suurelle jakolinjalle. Milton Friedman, monetarismin isä, vannoo tehokkaiden finanssimarkkinoiden nimeen. (J.M.) Keynes puolestaan nojaa epävakaiden finanssimarkkinoiden teoriaan. Kumpi vetää pidemmän korren?
Valtavirralle vaihtoehtoa etsivät taloustieteilijät – joukossa monta nykyistä ja tulevaa nobelistia – korostavat psykologisten tekijöiden merkitystä ja kehottavat tutkimaan taloushistoriaa. Kansanpsykologia ruokkii lamaa ja vahvistaa nousua. Myös Keynes painotti sielun voimien ja yrittäjävaiston merkitystä, jota hän kuvasi vaikeasti kääntyvällä käsitteellä animal spirits. Niiden vapauttamista Antti Chydenius muuten tavoitteli kun hän ajoi elinkeinovapautta.
Jos hyväksytään tämä kriitikoiden ainakin minun järkeeni käyvä ajattelu – eli se että ihminen ei ole vain rationaalinen olento ja että laumahenki korostuu nousu- ja laskusuhdanteessa – sillä tietenkin on merkitystä talouspolitiikan kannalta. Minkälaisia seurauksia?
Yksi asia vaikuttaa selvältä: elämme parhaillaan käänteentekevää ajattelutavan muutosta valtion ja markkinoiden keskinäisen suhteen osalta. Se sokea luottamus markkinoiden kykyyn korjata omat virheensä, mikä oli Reaganin ja Thatcherin ideologisen perinnön ydin, on joutunut romukoppaan – ja sinne joutaakin, etenkin rahamarkkinoiden osalta. Aikakautta, jota parhaillaan rakennamme, tulee leimaamaan valtion aktiivisempi taloudellinen rooli ja ennen muuta finanssijärjestelmän tiukempi sääntely.
Samaan hengenvetoon on syytä korostaa, että käynnissä oleva talouden taantuma ei ole esimerkiksi vapaakaupan syy – päinvastoin – vaan lähtöisin siitä kuplataloudesta, jonka kasvualustan muodostivat finanssimarkkinoiden systeemivirheet. Uuden kuplan välttämiseksi ja uusien finanssikriisien ehkäisemiseksi on välttämätöntä tehostaa kansainvälisen rahoitusjärjestelmän sääntelyä ja valvontaa.
Komissio teki keväällä esityksen uuden, EU:n laajuisen rahoitusvalvonnan luomisesta. Sen tarkoitus on ajoissa puuttua makrotaloudellisiin epätasapainoihin sekä yksittäisten pankkien, rahastojen ja muiden finanssiyritysten liialliseen riskinottoon.
Lisäksi olemme tehneet lakiehdotuksia talletussuojasta, luokituslaitoksista, pääomavaatimuksista sekä pääoma- ja vipurahastoista. Tämä kokonaisuus on parhaillaan neuvoston ja parlamentin käsittelyssä. Osa laeista on hyväksytty, osaa odotellaan syksyn mittaan. Tämä tarkoittaa eurooppalaisen rahoitusvalvonnan täysremonttia.