Kuningattareni koripallo

Muistan elävästi, milloin sytyin koripallolle. Se tapahtui ensimmäisessä ottelussa, jonka näin.

Vuosi oli ehkä 1974, ja luokan pojat olivat kertoneet, että illalla kannattaisi tulla koulun jumppasaliin. Suomen cupissa pikkukaupunkimme pojat isännöivät itseään Turun NMKY:ä, mestaruussarjan menestysjoukkuetta. Olin ihmeissäni, kun meidän miehet panivat kunnolla kampoihin rahaseuralle. Ahtaaseen saliin, ruokalan portaille ja pöydille pakkautunut väkijoukko vieläpä vaikutti vahvasti. Mylvimällä, tömistämällä, vislaamalla ja buuamalla osallistuimme peliin – ja käänsimme sen pinnan voitoksi viime hetkillä.

Oli tapahtunut koriksen ihme. Äänekosken Huima voitti, me kaikki voitimme. Vain koripallossa katsojat ovat koko ajan kentällä, ainakin Hiskinmäen koulun hikisessä luolassa.

Huima nousi 1975 mestaruussarjaankin yhtä hermoja raastavasti ja hiuksia nostattavasti. Hongan Matti teki voittokorin Lahtea vastaan viimeisellä sekunnilla. 

Sietämätön paine ja jännitys, sitten vapauttava purkaus. Vasta paljon myöhemmin tutustuin samaan ilmiöön aivan toisella elämänalueella.

Asiaan kuuluu sekin, että Matti ei ollut läheskään veljensä Mikon veroinen pelimies. Mutta yhden silmäräpäyksen ansiosta hänestä tuli paikallinen legenda.

Olen 40 vuoden aikana nähnyt satoja otteluita, ja tietenkin ymmärtänyt, että ratkaisun venyminen viime hetkeen on tuiki tavallista. Suosikkini San Antonio oli viime kesänä 28 sekunnin päässä NBA-mestaruudesta, mutta menetti käsittämättömästi viiden pinnan johdon ja lopulta pokaalin Miamille.

Ja vapun alla juoksin kaupungin halki Töölön Kisahalliin todistaakseni Helsinki Seagullsin nousua korisliigaan mutta viime hetkillä jäätiin Nokian jalkoihin.

Koris on hermopeli. Se ei kaltaiselleni eläytyjälle  ole koskaan varsinaisesi rentouttavaa. Mutta joka kerta se tunnekuohu koukuttaa.

Sydämeni takertui kerran koulun jumppasalin korisukkaan, eikä ole pääsyt irti.

Helsingin-vuosina Huiman pelejä tuli nähtyä harvakseltaan, mutta olin silti pettynyt, kun kotikaupunkini joukkue päätti luopua I-divisioonan sarjapaikastaan. Pienen penkkiurheilijan hiki ja kyyneleet oli vuodatettu turhaan. Vuosi toisensa jälkeen ruutuvihkoihin kirjatut tarkat tilastot olivat arvottomia.

Enkä voinut siirtää tätä hurmosta omalle pojalleni. Yllytin hänet harrastamaan koripalloa, mutta Helsingissä ei enää voinut mennä yhdessä huipputason peleihin.

Suomen suurimmassa kaupungissa, jonne jenkit koripallon aikanaan toivat, tämä pallopeleistä kaupunkilaisin ei enää elänyt. Koris alkoi pesäpalloistua: minun ikäluokalleni on käsittämätöntä, että kärkiottelu voi olla Loimaa vastaan Kauhajoki.

Yllätyin vähän itsekin, kun huomasin, että Huima oli jättänyt sydämeeni aukon. Sitä ei voi koskaan korjata, mutta jotain oli tehtävä.

Kun poikani junioriseura lähti kymmenen muun seuran kanssa perustamaan yhteistä, uutta pääsarjajoukkuetta, lähdin mukaan. ToPon vanhojen talousselkkausten takia tie huipulle on kivinen, mutta ehkä juuri se Seagullsin taistelussa viehättää. Ollaan altavastaajia, se on tuttua.

Seagulls nappasi lopulta paikan Korisliigaan. Huippupelit palaavat vanhaan, sopivasti kulahtaneeseen Kisahalliin. 
Nokia-ottelussa katsomo oli täynnä. Vaikka yleisö ei yltänyt lähellekään lapsuuteni Hiskinmäen älämölöä, joka sai etelän suurseurat parhaimmillaan paniikkiin, tunnelma oli tiivis.

Ja kun seurasin vieressä riehuvaa pikkupoikaa, joka kiljui pää punaisena vastustajan vapaaheittäjälle, hän tuntui heti tutulta. Siinähän olen minä.

Huiman naiset sentään menestyvät korisliigassa.