Trollien yö

On demokratian kannalta surullista, että kansalaiset eivät pysty arvioimaan Suomen hallituksen toimintaa Euroopan kohtalonkysymyksessä – viime viikonlopun neuvotteluissa Kreikan rahoitustilanteesstta.

Tämä johtuu siitä, että valtioneuvosto pitää yhä salaisena Suomen neuvottelulinjaa. Hallitus pelaa aikaa, jotta se ei joutuisi tilille viikonlopun tekemisistään.

Asiallista perustetta salailulle ei ole. 

Hallitus otti kantaa Kreikan viimeviikkoiseen tarjoukseen, joka hylättiin Brysselissä. Eurojohtajat tekivät maanantaina yhteisen ratkaisun, joka on uusi neuvottelupohja. Pallo on nyt Kreikalla. Suuri valiokunta kokoontuu jälleen torstaina hyväksymään uuden kannan.
Hallituksen kanta on jo vanha, siksi julkaistavissa.

Hallitus on jo monta päivää kertonut omaa versiotaan siitä, mikä oli sen kanta ja linja. Se on monelta osin ristiriidassa asiakirjojen kanssa. Mutta emme pääse osallistumaan keskusteluun tasaveroisesti, osoittamaan faktojen pohjalta, että Suomen linja oli – ja on – vaarallinen ja vahingollinen.

Suuren valiokunnan kannoista julkisia ovat vain opposition lausumat, joista kaiken kukkuraksi Timo Soini lausuu perättömyyksiä plokissaan. Jokainen voi tarkistaa Suuren valiokunnan pöytäkirjoista eduskunnan sivuilta, että SDP ei esittänyt ryhtymistä kolmannen lainapaketin neuvotteluun.

Kun Soinia oikaistiin, hän palasi vielä räksyttämään, mutta ei hänessä ollut miestä tunnustamaan puhuneensa pötyä.

Siitä huolimatta, että neuvottelut ovat jo päättyneet, voin arvioida hallituksen vanhentunutta kantaa edelleenkin vain SDP:n lausumien valossa.

Suuressa valiokunnassa oppositio ei voi vain vastustaa hallituksen esitystä, sen täytyy esittää tilalle vaihtoehtoinen toimintalinja, jota hallituksen olisi noudatettava neuvottelussa.

Ensimmäinen lausumamme on tarkoituksella lyhyt, jotta kiinnittäisimme huomiota hallituksen kannan keskeiseen ongelmaan. Toteamme, että hallitus ei ole hankkinut riittävää tietoa eikä tehnyt vaikuttavuusarviota oman päätöksensä seurauksista.

Hallituksen kanta vaikuttaa merkittävästi Suomen talouteen ja saataviin Kreikalta. Sillä on huomattavat seuraukset sekä euroalueelle että Kreikalle. Päätöksen tueksi ei esitetty – ja mikä vielä pelottavampaa – edes tehty huolellista arviota sen välittömistä vaikutuksista ja tulevista uhista.

Hallituksen kanta ei ole harkittu, vaan äkkinäinen ja ideologinen. Se ei kanna vastuuta Euroopasta, vaan on suunnattu kotimaan äänestäjille. Seurauksista välittämättä.

Toinen lausumamme tehtiin sunnuntaina, kun olimme kuulleet pääministeri Sipilää.
Sekin oli tarkoituksella ytimekäs. 
Esitimme hallituksen kannan sijaan sellaista linjausta, että Suomen on jatkettava neuvotteluja euroryhmässä yhteisymmärryksen saavuttamiseksi.

Tämä olisi normaalioloissa itsestään selvää – mutta nyt siis ei.

Kyse ei ollut siitä, etteivätkö lähes kaikki (myös SDP) olisi suhtautunut kriittisesti Kreikan esitykseen. Varmasti useimmat euroryhmän maat.

Kyse oli siitä, oliko Suomi valmis jäämään yksi tain pieneen vähemmistöön. Tällä änkyröinnillä Suomi uhkaisi vaurioittaa pysyvästi omaa asemaansa eurooppalaisissa neuvotteluissa.

Itse kannatan EU-neuvotteluissa linjaa, jossa puheet ovat pieniä, mutta teot suuria. Eleettömällä linjalla varmistutaan siitä, että ollaan mukana ratkaisuja tekevässä enemmistössä, jolloin voidaan vaikuttaa sekä EU:n kannalta hyvään että Suomen etuja huomioivaan ratkaisuun.

Rähjäämällä saa toki huomiota. Mutta vaarana on ajautua nurkkaan, tilanteeseen, jossa kukaan ei välitä pienen jäsenmaan kannasta. 

Kansainvälisessä julkisuudessa Suomi erottui lauantaiyönä selvästi. Suomi estää yhteisen ratkaisun, Suomi on häirikkö, trolli. Suomi on osa ongelmaa, ei osa ratkaisua.

Osasin kyllä luottaa siihen, että Alexander Stubb lopulta toimii, kuten lausumassa edellytimme. Hän taipui enemmistön linjalle. 

Oliko tarpeen ensin särkeä ikkunoita? Erkki Tuomiojan esittämä kysymys on hyvä. Mitä vaaditaan rikotun maineen korjaamiseksi?

Harva on kiinnittänyt huomiota siihen, että yön aikana väläyteltiin hätätilamenettelyä. Tällöin päätös tehdään määräenemmistöllä, ja Suomi menettää veto-asemansa. Hätätilamenettelyä voivat esittää Euroopan keskuspankki ja komissio yhdessä. Suomi ajautui siis uhossaan tilanteeseen, jossa päätökseen oltiin valmiita ilman Suomea.

Suomi joutui ottamaan lusikan kauniiseen käteen.

Kreikkaa nöyryytettiin. Nöyryytettiinkö myös Suomea?

Hallituksen linja ja lausunnot keskittyvät koko ajan haukkumaan Kreikkaa. Liian vähälle huomiolle jää, että eurojohdon kuriohjelma on pahentanut Kreikan tilannetta entisestään.

Vastakkainasettelun pahin puoli on se, että vaaditaan hyväksymään vain toinen totuus. Varsinainen tragedia on se, että sekä Troikan ohjelma että Kreikan toimeenpano ovat epäonnistuneet katastrofaalisesti. Molempia on korjattava.

Ei siitä sen enempää, olenhan kirjoittanut aiheesta kirjan.

Tässä tilanteessa olisi äärimmäisen tärkeää laatia ohjelma, joka auttaisi Kreikkaa kestävän talouskasvun tielle. Ilahduttavasti – vaikka ei sitä tässä hötäkässä kukaan ole huomannut – eurojohtajien päätöksessä siunataan 35 miljardin euron investointiohjelma Kreikkaan. Sitä olisi tarvittu jo 2010, menestyksen hedelmiä voitaisiin kenties nauttia nyt.
Jos Kreikan tuotantoon ja ennen kaikkea vientiin saataisiin uutta tehoa, Kreikan taloudesta tulisi aidosti velkakestävä. Yhtä tärkeää on se, että kreikkalaisille itselleen tarjottaisiin vihdoin näkyä valoisammasta tulevaisuudesta – tunnetta siitä, että kohtalo on sittenkin omissa käsissä.

EU-komissio ei vaadi leikkauksia

EU-komissio aikoo esittää Suomea ”liiallisen alijäämän menettelyyn” (EDP). Listalla on tällä hetkellä kahdeksan valtiota, joiden budjettien alijäämä on tai tulee olemaan yli kolme prosenttia kansantuotteesta – se on rahaliiton itselleen 20 vuotta sitten määrittämä raja. *

Suomessa ja Ranskassa suhtaudutaan komission toruihin vastakkaisella tavalla. Kun kesällä 2013 Olli Rehn moitti Ranskan taloudenpitoa, presidentti François Hollande sätti komissaaria julkisesti ja vaati Brysseliä pitämään näppinsä pois Ranskan asioista. Suomessa hallitusneuvottelijat saavat EU:sta ulkoisen verukkeen ”pakollisiin” leikkauksiin.
Toki EU vaatii, että budjettivaje supistetaan alle kolmeen prosenttiin.
Mutta komission raportissa ei vaadita leikkauksia. 
Siinä ei esitetä yhtäkään leikkauskohdetta.

KENTIES komissiokin hiljaisesti myöntää, että Rehnin aikana vaaditut rajut leikkaukset ja kiristykset ovat vain pahentaneet taantumaa entisestään.
Maissa, jotka heikensivät äkillisesti perusturvaa ja irtisanoivat tuhansittain julkisen sektorin työntekijöitä, myös kansantuote laski jyrkimmin. Ja kun kansantuote laskee, menojen suhde kansantuotteeseen kasvaa, eli alijäämän tunnusluku vain pahenee.
Taloustieteilijät ja kansainväliset instituutiot setvivät parhaillaan kiivaasti, mikä vaikutus alijäämän leikkauksella on kansantuotteeseen – mikä on oikea julkisen talouden kerroin eli fiscal multiplier.
Jos kerroin on 1, prosentin leikkaus alijäämään aiheuttaa prosentin supistuksen kansantuotteeseen. Tulos on neutraali. Vielä muutama vuosi sitten Kansainvälinen valuuttarahasto (IMF) oli vakuuttunut, että kerroin on 0,5 eli vajeen leikkaaminen kannattaa aina.

Brysselin pyramidihuijaus

Kaveri lupaa investoida yritykseesi 315 000 euroa. Laitat siis firman pystyyn ja pyydät luvatut rahat. Kaverisi sanoo, että rahaa ei ole, mutta hän voi taata 21 000 euron lainat. Jostain löytyvät varmasti loput 296 000 euroa – siis 93 prosenttia luvatusta pääomasta. Se tosin edellyttää, että laitat itse vielä muutaman kymppitonnin.

Olisiko sinua huijattu?

Kuta kuinkin näin toimivat Jean-Claude Juncker ja Jyrki Katainen esitellessään tänään keskiviikkona suunnitelmansa Euroopan investointien käynnistämiseksi.

Komission uusi puheenjohtaja lupasi kesällä koota 300 miljardin euron investointipaukun, jotta Eurooppaa koetteleva kysyntälama lieventyisi. (Viis nyt siitä, että euroryhmän puheenjohtajana 2005-2013 Juncker edisti leikkauslinjaa, jolla lama saatiin aikaan ja pitkittymään. Hyvä, jos näkee järjen valon, vaikka myöhäänkin.)

Ikävä kyllä Juncker ja Katainen eivät löytäneet rahoja mistään. Heidän oli turvauduttava silmänkääntötemppuun. Suomen mediassa se näyttää menneen läpi. Ikävä kyllä Euroopan rahoitusmarkkinat eivät mene yhtä halpaan.

Junckerin-Kataisen ohjelma ei ole 315 miljardin ohjelma. Se ei ole edes 21 miljardin ohjelma. 

Se ei ole ohjelma, ellei sitten viihde-ohjelma. 

Juncker lupasi  21 miljardin takuut EU:n budjettivaroista ja Euroopan Investointipankin voitoista. Takuu ei ole pääomaa. Se ei korvaa pääomaa, jota vastaan voisi edes kuvitella myyvänsä velkaa 15-kertaisesti.

Tätä kerrointa kutsutaan vivutukseksi (leverage). Alkuperäistä pääomaa vastaan voidaan rakentaa velkakirjojen kerroksia (tranche). 

Talouskuri jakaa kansan

”Usko talouskuriin vähenee”, otsikoi Helsingin Sanomat eilen (13.5.). Vaikka yli puolet suomalaisista on sitä mieltä, että leikkaukset ja veronkorotukset ovat oikea lääke Euroopan taantumaan, jo reilu neljännes ymmärtää, että talouksien kiristys vain pahentaa tilannetta.

Talouskuria ”jyrkästi” vastustavien määrä on kaksinkertaistunut viime kesään verrattuna. Tuolloinhan Suomen viestimissä ei vielä käytännössä lainkaan kyseenalaistettu Troikan (EU-komission, Kansainvälisen valuuttarahasto IMF:n ja Euroopan keskuspankin EKP:n) pakkotoimia Euroopan kriisimaissa. 

Maailmalla arvostelu oli yltynyt jo pitkän aikaa. Jopa Olli Rehnin eroa vaadittiin, joskaan Suomen media ei sitä havainnut.

Kriittisyyden kasvua en voi omia ärhäköiden tekstieni tai Suuri kiristys –kirjan ansioksi. Ensinnäkin meidän, joiden mielestä Troikka on aiheuttanut valtavaa ja tarpeetonta vahinkoa, joukkomme on yhä vaatimaton: kahdeksan prosenttia. Toisekseen olisi ihme, jos taloustuhon vääjäämätön todistusaineisto ei jo itsessään vakuuttaisi itsenäisesti ajattelevia ihmisiä.

Euroalueen talouskasvu on ollut negatiivista tai nollan tuntumassa jo neljättä vuotta. Laskujeni mukaan euroalue on menettänyt kansantuotetta Yhdysvaltoihin nähden 545 miljardia euroa.

Euroalueelle on tullut 10 miljoonaa uutta työtöntä viidessä vuodessa, ja työttömyysprosentti pysyy vuodesta toiseen yli 12 prosentissa – Kreikassa ja Espanjassa yli 25 prosentissa.

Luvattu kasvu ei koita, vaikka Olli Rehn on vuodesta 2011 säännöllisesti parempaa luvannut. Hän on tietysti oikeassa siinä, että joskus kasvu alkaa, mutta se tapahtuu EU-komission tuhotöistä huolimatta – ja odotellessa on tuhottu miljoonien ihmisten elämät.

On huomattava, että myös talouskurin kannatus on noussut. Epätietoisten joukko on supistunut, mielipide-ero on kärjistynyt.

Niitä, joiden mielestä kriisimaita pitääkin rankaista Saksan, Ranskan ja Britannian pankkien synneistä, on kaksin verroin verrattuna meihin, joiden mielestä kriisin 
pakkotoimet ovat surullinen luku Euroopan historiassa. 

Ensinnäkin euromaiden kansalaiset kustansivat satojen miljardien eurojen pankkituet, joiden ansiosta sijoittajien ei tarvinnut kantaa vastuuta riskeistään. Jokaisesta eurosta, jonka suomalaiset veronmaksajat lainasivat Kreikalle, 77 centiä päätyi pankeille.

Kansalaiset maksoivat pankkituen vielä toiseen kertaan selkänahastaan. Kreikassa saatiin aikaan jopa kansanterveydellinen katastrofi, kun terveysmenoista leikattiin 20 prosenttia. Irlannin julkiselta sektorilta irtisanottiin kymmeniä tuhansia työntekijöitä. Kaikkialla supistettiin sosiaaliturvaa rajusti.

On tehty tulonsiirto Wall Streetin miehille – Euroopan työtätekeviltä naisilta.

Tragikoomisinta tässä ideologisessa ihmiskokeessa on, että se oli turha. Kun kiristystä oli kestänyt kaksi vuotta, kriisi oli entistä pahempi. Vasta, kun Euroopan keskuspankki lupasi taata kaikkien euromaiden velat, jos tarvis tulee, korot lähtivät pysyvään luisuun, jota on nyt jatkunut pian kaksi vuotta. Paniikki väistyi, mutta kärsimys jatkuu.

Kolmas murhe koskee demokratiaa, joka oli jo entuudestaan surkealla tolalla EU:ssa. Troikalle myönnettiin valta puuttua itsenäisten jäsenmaiden sosiaaliturvaan ja työehtoihin, jollaiseen mikään EU-sopimus ei valtuuta. Suuria kriisiratkaisuja ei koskaan tuotu Euroopan parlamentin kansanvaltaiseen käsittelyyn, vaan sovittiin suurten jäsenmaiden itsekkäiden etujen mukaisesti.

Mutta kuten sanoin, enemmistö tulkitsee asiat toisin.

Ja se näkyy eurovaalien kannatusmittauksissa.

Vaikka useimmat myöntävät, että talouskuri on tuonut Eurooppaan sosiaalisen katastrofin, he myös väittävät, että vaihtoehtoa ei ollut. Tämä on tietysti palturia. Totuus on, että oikeunmukaisemmat vaihtoehdot sivuutettiin – sekä periaatteen osalta että toteutuksen suhteen.

Oikeistoliberaalit voivat tunnustaa, että tulos oli ja on karmea, mutta vaihtoehtona oli koko Emun hajoaminen. Tällä lailla voi tietysti aina suhteellistaa. Kansalaissodassa kuoli 30 000 suomalaista, mutta sentään koko kansa ei tuhoutunut.

On aina niin, että kun joku turvautuu TINA-perusteluun (There Is No Alternative), hän on heikoilla jäillä. Mutta tiedotusvälineille se kelpaa. EU-komissio nauttii erityistä immuniteettia. Suomalaiset toimittajat eläytyvät herkästi Olli Rehnin esittämiin puolusteluihin ja julkaisevat niitä lähes muutoksitta ominaan. Paavo Raution tuore kolumni (HS 11.5.) on vain yksi esimerkki.

Talouskriisin syentäjät komeilevat gallupien kärjessä. 

Kokoomuksen Jyrki Katainen hyväksyi valtiovarainministerinä Kreikka-paketin eli pankkituen. Keskustalainen komissaari pani toimeen epäonnistuneen kuriohjelman, jota hän tänä päivänäkin ylistää menestykseksi.

Sen sijaan Jutta Urpilainen kaatui – ainakin osittain – Kreikka-apuun, jota hän ja hänen puolueensa vastusti vimmatusti eduskunnassa keväällä 2010, mutta jota hän ministerinä joutui toteuttamaan. Edes 800 miljoonan euron vakuus, jolla Suomi ainoana EU-maana turvaisi saatavansa Kreikan vararikossa, ei vakuuta kansan enemmistöä. Eurokriisissä Musta Pekka jäi SDP:n käteen.

Vasemmisto on siis jäänyt tappiolle ratkaisevilla hetkillä, eikä ole onnistunut muotoilemaan vaihtoehtoaan selkeästi, voittamaan vastahakoista mediaa puolelleen, horjuttamaan tietämättömyyttä ja vankkoja asenteita.

Vasemmisto ei ole onnistunut herättämään – eikä aina edes itse osoittamaan – myötätuntoa eurokurin syrjäyttämiä kohtaan.

Rohkenen silti olla optimisti. Totuus voittaa lopulta.

Enää en ole yhtä yksin kuin viime kesänä, kun aloitin tutkimusmatkani Suuren kiristyksen syövereihin. Enää en saa vakavia vastaväitteitä, vaan väisteleviä katseita.

Minulle ei sanota: ”Ei, koska…”, vaan: ”Kyllä, mutta…”

En ole yksin. Meitä on muutamia, jotka ovat varmoja, että Euroopan poikkeustila, rahan vallankaappaus, Suuren kiristyksen vuodet jäävät historiaan häpeällisenä jaksona. Se, milloin tämä alennustila päättyy, on eurooppalaisten äänestäjien käsissä.

Urakka jatkuu.

Ystävänpäiväkortti Olli Rehnille

Koskelassa, 14.2.14

Hyvä Olli,

Olen ajatellut sinua paljon. Olen pohtinut uutta kirjaa kirjoittaessani, miksi EU-komissio on epäonnistunut eurokriisin hoidossa niin pahoin.

Toisin kuin tarkoititte, euroalue joutui ennätyksellisen pitkään taantumaan jo 2011. Myös 2013 jää miinusmerkkiseksi. Espanjan ja Kreikan työttömyys on 27 prosenttia, nuorisotyöttömyys 60 prosenttia.

Sain johtolangan puheestasi, jonka pidit viime viikolla käydessäsi Suomessa.

Sanoit: "Euroopan viime vuosien… murroksen laukaisi vuodesta 2008 lähtien maailmantaloutta vaivannut finanssi- ja velkakriisi. Kriisin taustalla on ollut koko läntisen maailman liiallinen velkaantuminen, sekä julkinen että yksityinen."

Tämä on komissaari Rehnin erehdys.

Lausumasi on puoliksi totta. Yksityinen velkaantuminen eli pankkien holtiton luototus totta vieköön aiheutti finanssikriisin 2008.

Mutta se toinen puoli.

Euromaat eivät olleet kovin velkaantuneita ennen kuin ne joutuivat pelastamaan pankit. Ennen finanssikriisiä euromaiden julkinen velka supistui.

Vuosina 1999-2007 vähenivät eniten Belgian, Espanjan ja Irlannin valtioiden velka/bkt, noin 25 prosenttiyksikköä. Ennen finanssikriisiä Irlannin velka oli vain 25 % kansantuotteesta, tällä hetkellä se on 125. Espanjan velka oli vain kolmannes bkt:stä, nyt se on yli 90 prosenttia.

Finanssikriisin jälkeen euroalueen velkasuhde on noussut 30 prosenttiyksikköä.

Jotta voisimme löytää ratkaisuja kriisiin, olisi päästävä yksimielisyyteen faktoista. Julkinen velka ei ole kriisin syy, vaan seuraus

Nyt esität asiat nurinpäin. Yhtä hyvin voi sanoa, että aurinko nousee, koska kukko kiekuu.

EU-komission erehdys pakotti kriisimaat leikkaamaan julkisia menoja nopeasti ja julmasti. Se pahensi ongelmia entisestään. Ja taantuma levisi koko Eurooppaan.

Seuraukset näkyvät meilläkin viennin vaikeuksina, YT-neuvotteluina ja irtisanomisina. Pääset varmaan perehtymään paremmin Suomen todellisuuteen kevään mittaan, kun teet EU-vaalikampanjaasi. On hienoa, että olet ehdolla!

Ystävänpäiväterveisin,

Timo

Virheiden myöntäminen on askel parempaan tulevaisuuteen

Kirjoitukseni Helsingin Sanomien mielipidesivulla 15.1.2014

EU-komissaarien Viviane Redingin ja Olli Rehnin Vieraskynä-teksti (HS 3.1.), jossa he iloitsivat talouskasvun ”hennoista versoista”, vaikutti etäisesti tutulta. 

Sitten muistin Rehnin kirjoituksen kolmen vuoden takaa (Financial Times 11.1.11): ”Euroopan elpyminen reaalitaloudessa on vakiintunut ja alkaa kannatella itseään.”

Tosiasiassa 2011 alkoi Euroopan nykyhistorian pisin taantuma. Euroalueen talous supistui kuusi vuosineljännestä peräkkäin. 

Myös vuosi 2013 jää miinusmerkkiseksi. Heinä-syyskuun talouskasvu oli 0,1 prosenttia. Yhdysvaltojen luku oli 4,1.

Raju finanssikriisi on koetellut euroaluetta ja varsinkin Pohjois-Amerikkaa. Yhdysvallat on silti yltänyt 2010-2013 keskimäärin 2,2 prosentin vuosikasvuun, rahaliitto 0,6 prosenttiin.

Euroalue on menettänyt 545 miljardia euroa talouskasvua Yhdysvaltoihin nähden. Olli Rehn on tämän kurjuuden komissaari.

Presidentti Obama aloitti määrätietoisen elvytyksen, kuten lama-aikana on aihetta. EU-komissio valitsi varoituksista huolimatta talouden kiristämisen ja alijäämien ankaran leikkauksen tien. Jälki on hirvittävää.

Yhdysvalloissa työttömyys on 7,3 prosenttia, euroalueella 12 prosenttia, siis yli puolitoistakertainen. Komissaarit ilmoittavat, että ”suunta on kääntynyt”. Eurostatin tilastot eivät väitettä tue.

Rahaliitto on nykyisen komission aikana jakautunut jyrkästi kahtia. Komissaarien kotimaissa työttömyys on 5,8 prosenttia (Luxemburg) ja 8,3 (Suomi). Espanjassa työttömyys nousi lokakuussa 26,9 prosenttiin. Kreikassa tilanne on yhtä vakava.

Erityisen vaarallinen on nuorisotyöttömyyden kehitys. Kreikassa ja Espanjassa 58 prosenttia alle 25-vuotiaiden työvoimasta on työtä vailla, myös Kroatiassa yli puolet. Näissä maissa puhutaan yleisesti kadotetusta sukupolvesta.

Redingin ja Rehnin ylistämät Irlanti ja Latvia ovat maksaneet kovan hinnan pakotetusta sopeutumisestaan. Vuoden 2008 jälkeen kummastakin maasta on lähtenyt noin 200 000 asukasta, joka on lähes 10 prosenttia Latvian väkiluvusta. 

Pitäisimmekö omaa talouttamme ”menestystarinana”, jos puoli miljoonaa suomalaista olisi joutunut maanpakoon?

25-vuotiaista latvialaisista joka viides on muuttanut maasta. Tulevaisuus ei näytä valoisalta, paitsi komission tiedotteissa.

Komissaarien kirjoituksesta on kysyttävä: Lisäävätkö valikoidut faktat ja harhaanjohtava mainospuhe aitoa luottamusta Euroopan unioniin? Vai antavatko ne lisää vauhtia populisteille, jotka jo syyttävät EU:ta valehtelusta ja salailusta?

EU-kansalaisia olisi syytä kunnioittaa avoimella ja rehellisellä puheella komission itse aiheuttamista talousvaikeuksista. Virheiden myöntäminen on ensi askel parempaan tulevaisuuteen.

Seuraava komissio saa korjata edeltäjänsä jälkiä, kun se ryhtyy ideologisten leikkausten sijasta investoimaan kestävään kasvuun, työpaikkoihin ja nuorten osallisuuteen.

Epätoivon Euroopasta toivon Eurooppaan

Eurooppa on nyt samassa tilanteessa kuin Suomi vuonna 1994.

Oikeistovallan jäljiltä talous on taantumassa, työttömyys on sietämätön ja tulevaisuudenusko kateissa.

Parikymmentä vuotta sitten Suomessa uudet voimat loivat uutta toivoa ja luottamusta. Sateenkaarihallitus luotsasi maan taas kasvuun.

Euroalueen taantuma ei ole yhtä syvä kuin Suomen lama aikanaan, mutta se voi olla pidempi.

Nykyinen komissio saa kunnian Euroopan pisimmästä virallisesta taantumasta, jolloin talous supistui kuusi vuosineljännestä peräkkäin. Tämäkin vuosi jää miinukselle.

Välimeren maille Euroopan oikeistojohtajien ja komission ideologinen leikkauslinja on tarkoittanut katastrofia. Espanjan, Kreikan ja Portugalin talous supistuu koko ajan, joten velkaantuminen suhteessa kansantuotteeseen vain pahenee.

Muu Eurooppa säästää. Tarkoituksella tapettu kysyntä on vienyt Suomen vientiteollisuudesta asiakkaat, ja se näkyy loputtomina yt-neuvotteluina. Kriisimaille pakotetut palkanalennukset ja työehtojen heikennykset yritetään taatusti tuoda Suomeen myös palvelualoille.

Kriisin ”hoidosta” vastaava komissaari on ihastunut palokuntavertauksiin. Osin ne pitävät paikkansa. Komissio on kuin Retuperän WBK. Torvet kyllä soivat, mutta savuavissa raunioissa ei enää mikään kasva.

Espanjan ja Kreikan työttömyysluvut on käsittämättömät 27 prosenttia. Suomessa ei ole pahimmillaankaan ylletty näin hirveään lukuun.

Erityisen vaarallinen on nuorisotyöttömyys, joka yltää Espanjassa ja Kreikassa 60 prosenttiin, Kroatiassa yli puoleen. Latvian 25-vuotiaista joka viides on lähtenyt maasta.

Euroopassa puhutaan kadotetusta sukupolvesta.

Tällä menolla voidaan puhua myös kadotetusta Euroopasta. Eurojohdon ihmiskoe on johtanut Kreikassa tilanteeseen, joka muistuttaa 1930-luvun Saksaa. Kansa kärsii ja katkeroituu, lakot ja

mielenosoitukset lisäävät levottomuutta, uusfasistit jahtaavat kaduilla etnisiä vähemmistöjä ja järjestävät poliittisia murhia.

Tämä ei ole Eurooppa, josta maailmansodan jälkeiset valtiomiehet unelmoivat. Ansaitsemme parempaa.

Ja siksi olen ehdokkaana EU-vaaleissa. Tänä aikana, tässä liikkeessä.

Euroopan parlamentti ei voi päättää, että talous Euroopassa lähtee nousuun. Mutta kaikki keinot, pienetkin, on löydettävä ja käytettävä uuden kasvun auttamiseen.

Kevään vaalit, joissa europuolueen kärkiehdokas on tarjolla myös komission johtoon, voivat muuttaa suuntaa. Siksi palkansaajien kannattaa äänestää ja patistaa kaverikin äänestämään.

Edessä on protestivaalit – ei Eurooppaa vastaan, vaan epätoivoa vastaan, toivon puolesta. 

Oikeisto johtaa Eurooppaa - harhaan

Komissaari Olli Rehnin sinänsä pitkästyttävässä esiintymisessä TV1:n Ykkösaamussa 16.11. nousi esiin tämä Helsingin Sanomissa julkaisemani kirjoitus eurovaaleista. 

Koska keskustelu raapaisi vain ohimennen aloitettani EU:n demokratisoinnista, kiinnostuneet voivat lukea koko tekstin tästä - ja kernaasti kommentoida!

Vallankäyttö vastaamaan

EU-kansalaisten tahtoa 

(HS Mielipide 10.11.13)

Pertti Ruokonen kannusti eurovaaliehdokkaita esiin teemoineen (HS Mielipide 7.11.). Vaikka monessa puolueessa ehdokasasettelu on vielä kesken, keskustelua Euroopan suunnasta on syytä jo virittää senkin varmistamiseksi, että mahdollisimman moni kävisi äänestämässä 25. toukokuuta.

Rohkenen uskoa, että äänestysaktiivisuus nousee vuoden 2009 murheellisesta 40 prosentista. Eurokriisi puhuttaa keittiönpöydissä ja pubinnurkissa.

Eurooppalaiset kysymykset ovat vihdoinkin aidosti politisoituneet. EU:n suunta ei määräydy virkakoneiston autopilotilla, vaan poliittisten ratkaisujen, arvovalintojen ohjaamana. Vaaleissa voi ottaa kantaa siihen, onko kriisinhoito onnistunut, vai tarvitaanko muutosta.

Pertti Ruokonen onkin aivan oikeassa siinä, että Euroopan parlamentin painoarvo kasvaa jatkuvasti. Eurooppalainen demokratia valtaa – vaikkakin hitaasti – sijaa teknokratialta.

Laajojen toimivaltuuksiensa ja aloiteoikeutensa ansiosta komissio pysyy EU:n tärkeimpänä vallankäyttäjänä. On kiitettävää, että komission valinta ja kokoonpano kytketään yhä tiiviimmin EU-parlamenttivaalien tulokseen. Äänestäjän valta kasvaa.

Nykyinen järjestely, jossa kansalliset hallitukset nimittävät ehdokkaansa komissioon, on vinoutunut. Se on jo periaatteessa ristiriitainen, sillä komission jäsenet vannovat edustavansa vain EU:ta, eivät kotivaltiotaan.

Lisäksi komissio heijastaa huonosti Euroopan poliittista kirjoa. Oikeistopuolueilla on yliedustus, varsinkin keskusta-liberaaleilla. Heillä on enemmän komissaareja kuin sosialidemokraateilla, joilla on yli kaksinkertainen ryhmä Euroopan parlamentissa. Komissio koostuu vain kolmesta suurimmasta EP-ryhmästä: vihreiden, laitavasemmiston ja EU-kriitikoiden ääni on vaiennettu.

Kun poliittisesta komissiosta tulee parlamentaarisen Euroopan hallitus, valtasuhteet on helpompi hahmottaa – ja toimista joutuu vastaamaan suoraan kansalaisille. On jo korkea aika. Kohtalonkysymyksemme, ilmastonmuutos ja globaali rahavalta, ylittävät valtiolliset rajat. Niiden edessä ei pidä kokea voimattomuutta, vaan niihin täytyy voida vaikuttaa.

Jos Eurooppa olisi jo nyt demokraattisempi, olen varma, että eurokriisiä olisi hoidettu toisella otteella. 

Euroopan johtotähti

Suomalaiset ovat ylpeitä Olli Rehnistä, syystä. Ja syyttä. 

Hän on EU:n komission varapuheenjohtajana ja talouskomissaarina pätevä ja etevä. Hänen puisevuuteen asti asiallinen tyylinsä puhuttelee suomalaisia. Pitkästä kansainvälisestä kokemuksesta huolimatta jopa englannin aksentti on lähempänä Ahti Karjalaista kuin Alexander Stubbia.

Huono syy arvostaa Rehniä on se, että hän on suomalainen. Kansallistunne sanelee kuitenkin vahvasti sen, miten media käsittelee Rehniä. Kun ulkomaalaiset arvostelevat meidän Ollia, komissaarin loukkaantumiselle annetaan myötätuntoisesti enemmän tilaa kuin alkuperäiselle kritiikille. 

Näin Suomessa eurokriisi on tyystin epäpolitisoitunut.

Etelä-Euroopassa suhde talouskuriin on suurin poliittinen jakolinja. Komission, Kansainvälisen valuuttarahaston (IMF) ja Euroopan keskuspankin (EKP) muodostama troikka on vasemmiston, kansallismielisten ja ylipäätään leikkauksista kärsivän väen vihan kohde.

Suomalaiset ovat poikkeus Euroopassa. Jopa tiukkaa talouskuria vaativien euromaiden Hollannin ja Itävallan usko vyönkiristykseen on koetuksella, mutta Suomi on lääkinnyt taantumaansa vain lisäleikkauksilla. ”En sanoisi että kyse on fetissistä, mutta ylivelkaantumisen välttäminen on meille hyvin tärkeää”, toteaa Financial Timesin (26.6.) haastattelema suomalainen liikemies.

Asenteeseemme lienee kaksi syytä: muistin lyhyys ja muistin valikoivuus. 

1990-luvun alun laman aiheuttama sokkihoito muistetaan suurena menestystarinana, koska Nokian maailmanmenestys nosti maan kasvuun ja sadat tuhannet syrjäytyneet on unohdettu (2010-luvun presidentti voisi toki kysyä nuoriso-ongelman lähteitä 1990-luvun valtiovarainministeriltä, itseltään). Ja kun likainen työ jätettiin Raimo Sailakselle, syntyi kuva, että leikkaukset ovat vain ”välttämätöntä” teknistä virkatyötä, eivät poliittisten valintojen tuloksia.

Ajattelemme, että koska Suomi koki kovan kuurin 20 vuotta sitten, sama sopii muillekin. Mutta silloin, kun masokismi ei koske itseä, se muuttuu sadismiksi.

Lamassakin rikkaan ja tasa-arvoisen maan suojaverkko toimi jotenkuten; ainakaan tartuntataudit ja kuolemat eivät lisääntyneet rajusti. Sen sijaan Kreikassa HIV-tartuntojen määrät ovat kaksinkertaistuneet, kun terveydenhuollosta on vähennetty väkeä 40 prosenttia. Myös itsemurhat ovat lisääntyneet rajusti viime vuosina. 

Näin sinivalkoisin silmälapuin meidän on mahdoton käsittää, että Olli Rehniä todella vihataan Etelä-Euroopassa.

Vaikka Olli Rehn ”harkitsee lähtevänsä” tai ”ryhtyvänsä” ensi kesän eurovaaleissa liberaalien (Alde) kärkiehdokkaaksi, se ei kotimaisesta uutisoinnista huolimatta ole ihan vain ilmoittautumisasia.
Sen lisäksi, että Rehn on suuressa osassa Eurooppaa demonisoitu, varteenotettavia ehdokkaita on muitakin. 
Naton pääsihteerin ja Tanskan ex-pääministerin Anders Fogh Rasmussenin kausi loppuu parahultaisesti 2013. Liberaalien europarlamenttiryhmän puheenjohtaja Guy Verhofstadt kuuluu Belgian entisenä pääministerinä raskaaseen sarjaan. Viron pääministeri Andrus Ansip olisi todella vahvoilla, jos kiinnostuisi tehtävästä – uusliberaalit reformit ovat nostaneet entisen Neuvostoliiton osan uudeksi euroalueen tähdeksi.
Myös Saksan nykyinen ulkoministeri Guido Westerwelle etsinee pian uusia töitä, koska FDP on ennusteiden mukaan kärsimässä rökäletappion ensi kuun vaaleissa – se saattaa jopa pudota kokonaan äänikynnyksen alle.
Lisäksi moni haikailee liberaalien kärkiehdokkaaksi naista, joskaan valovoimaista tarjokasta ei ole vielä ilmaantunut.
Liberaalien eurovaalimenestys 2014 luonnollisesti sanelee, millaisia johtotehtäviä puolueelle on jaossa – jos mitään. Nykyisessä parlamentissa 85-henkinen joukko voi yltää vaa´ankielen asemaan 274-jäsenisen konservatiiviryhmän (EPP) ja 195-henkisen sosialistiryhmän (PES) välillä, mutta ainakin tämänhetkiset prognoosit ennustavat eurojytkyä – suurta vaalivoittoa kansallishenkisille, EU-vastaisille puolueille.
Euroopan komissiossa oikeistoliberaalit ovat yhtä yliedustettuja kuin ministerineuvostossa – toki jälkimmäinen heijastaa jäsenmaiden kansalaisten poliittista tahtoa. Sen sijaan Euroopan unionin viisi huipputehtävää on jaettu tällä hetkellä täsmälleen oikeiston ja sosialistien kesken. Yhtään liberaalia ei ole johtoasemissa.

Oikeistolla on komission puheenjohtajuus sekä Eurooppa-neuvoston eli jäsenmaiden ministerikokousten puheenjohtajuus. Vasemmisto hallitsee EU:n ulkoasiainedustajan tehtävää ja sivutoimista euroryhmän puheenjohtajuutta. Europarlamentin puhemies oli ensimmäiset 2,5 vuotta konservatiivi ja loppukauden sosialisti.* 
Osaaminen ja ominaisuudet painavat toki henkilövalinnoissa. Jos eurovaalien tulos menee ihan kiharaiseksi, ja jos liberaalit pitävät asemansa, Olli Rehnin osakkeet nousevat.

Mutta edes europarlamenttiin valinta ei ole läpihuutojuttu, Suomessakaan. Rehn ei ole mikään kansankiihottaja. Nykyinen eurolinja ei innosta suomalaisia, varsinkaan keskustalaisia, joiden äänistä kilpailevat myös vastalaidan änkyrät – Paavo Väyrysen johdolla.

Edellisen ja ainoan kerran, kun Rehn on ollut europarlamenttiehdokkaana (1996), äänet eivät riittäneet läpimenoon.

Olli Rehnin asema europäättäjänä saattaa olla huterampi kuin suomalaisia lehtiä seuraamalla ymmärtäisi. Brittiläinen Daily Telegraph vaati kesäkuun alussa, että Rehnin on erottava ”rikoksista Kreikkaa ja taloustiedettä vastaan”.

Britannia on tietysti euron ulkopuolella ja EU:ssakin sivuraiteella. Silti luulisi, että ison maan isoimman sanomalehden räväkkä vaatimus olisi ylittänyt suomalaisen uutiskynnyksen. (Ainoa poikkeus on tässä).

Vuonna 2010 komissiolla oli vähän tosiasiallista toimivaltaa euromaiden talouden valvonnassa, joten Rehnin on sekä pitänyt laadittaa kiireesti lakeja itselleen että tyydyttävä eurokriisin hoidossa siihen, mihin poliittiset johtajat olivat valmiit.

Erityisiä haasteita ovat olleet Saksa ja Ranska. Saksa on tiukasti torjunut yhteisvastuullisuuden, joka edellyttäisi Euroopan keskuspankin ostovaltuuksia tai euroalueen yhteisiä velkakirjoja, eurobondeja. Ranska taas vastustaa sääntöjen tiukennuksia ja sanktioita rikkureille.

Vaikeinta komissaarin työlle kuitenkin on, että Saksa ja Ranska pyrkivät omimaan suuret ratkaisut kahdenvälisiksi päätöksiksi, joihin muun EU:n on sopeuduttava. Rehn kuvaa muistelmissaan tuskaa, jonka Ranskan ja Saksan sopimus Deauvillessa syksyllä 2010 aiheutti. 

”Myönnän, että Deauvillen diili tuli täysin puskista… sopimus oli niin yllättävä, että en edes painajaisissani olisi pystynyt sellaista kuvittelemaan, en ennen kuin jouduin sen näkemään.”

EU:n suurvallat ovat näyttäneet koko ajan komissaarille kaapin paikkaa.

Julkisimmin Saksa ja Ranska nöyryyttivät Rehniä touko-kesäkuun vaihteessa 2013. Uusi presidentti François Hollande vimmastui komission puuttumisesta Ranskan talouteen. ”Mitään eurooppalaisia suosituksia ei tarvita, on ilmeistä mitä pitää tehdä. Komission asia ei ole sanella mitä meidän on tehtävä”, Hollande jyrisi.

Heti perään järjestetyssä huippukokouksessa Hollande ja Angela Merkel esittivät, että eurokriisin hoito otettaisiin komissiolta pois. 

”Nykyisestä kriisinhoidosta oppineina” he ehdottavat, että EU:n puheenjohtajan ja ulkoedustajan rinnalle perustettaisiin euromaiden talousedustajan toimisto. Nykyinen euroalueen oto-puheenjohtajuus lopetettaisiin.

Uusi talousedustaja johtaisi selkeästi euromaiden toimia velkakriisien estämiseksi – siis hoitaisi tehtävät, jotka nyt kuuluvat komissiolle. Tavoitteena on varmistaa ”päätösten demokraattisuus ja toimenpiteiden tehokkuus”. (Lue: komissio on omavaltainen, eikä saa tuloksia aikaan.)

Varmemmaksi vakuudeksi Merkel ja Hollande haluavat vahvistaa kaikkia muita eurooppalaisia instituutioita paitsi komissiota. 

Euroopan parlamentin täytyisi saada lisävaltuuksia, jotta varmistettaisiin päätöksenteon ”asianmukainen demokraattinen kontrolli ja hyväksyttävyys”. (Lue: komissio ei ole demokraattisessa kontrollissa.) 

Myös kansallisella tasolla on huolehdittava, että vaaleilla valitut päättäjät saavat tehdä itselleen kuuluvat ratkaisut. (Lue: komission puuttuminen sisäisiin asioihin lopetettava.) Jopa ”sosiaalisten partnereiden” eli työmarkkinaosapuolten asemaa halutaan kohentaa. Komission roolista ei sanaakaan.

”Vahvempi euroalue edellyttää vahvempaa euroalueen hallintoa ja vahvempaa hyväksyttävyyttä (legitimacy)”, Saksan ja Ranskan johtajat perustelivat. ”Legitimiteetin” vaatimus on ilkeä piikki komissiolle, jonka jäseniä ei valita vaaleilla.

Hämmästyttävää on, että Suomessa ei edes ymmärretty, että EU-vallat haluavat syrjäyttää komission – ja ikioman komissaarimme – euroalueen kriisinhoidosta.

Näyttää siltä, että komission kovan linjan voimistuva kritiikki on heikentänyt Rehnin ennestään vaikeaa asemaa. 

Koska ”Brysselin koneisto” ja ”kasvottomat byrokraatit” ovat helppoja syntipukkeja – eritoten poliittisissa vaikeuksissa painivalle Ranskan presidentille ja vaaleihin valmistautuvalle Saksan liittokanslerille – EU:n epäonnistuminen eurokriisin hoidossa henkilöityy Rehniin.

Vasemmisto syyttää komissiota liian oikeistolaisesta politiikasta, oikeisto taas taitamattomuudesta.

Tietenkin talouden käänne voi pelastaa Rehnin. Mikä tahansa lama loppuu joskus, ja politiikassa on usein kyse siitä, kenen kohdalle onnenpyörä pysähtyy. (Tai näyttää pysähtyvän. Suomessakin talous kääntyi kasvuun jo 1993, mutta perässä laahanneen jättiläistyöttömyyden takia talousnousu tuntui tukevalta vasta joitakin vuosia myöhemmin, hallituksen vaihduttua.)

On ennenaikaista sanoa, pelastaako loppukesän hienoinen talouskasvu komissaarin – on sentään selätetty puolentoista vuoden kiusallinen taantuma, joka sai Rehnin toistuvat lupaukset paremmasta kuulostamaan jo koomisilta.

Jos kuitenkin kasvu jää kangastukseksi ja miinus palaa eurotalouden etumerkiksi, voi olla että Olli Rehn ei olisi niinkään EU-parlamenttivaalien ehdokas kuin vaalien aihe.

* Eri kirjasimella erottuva jakso on korjattu alkuperäisestä tekstistä allaolevan (4. kommentti) palautteen perusteella 7.12.

Savolainen pankkituki

Onko tulevan Euroopan Vakausmekanismin (EVM) kriisilainoitus etuoikeutettu eli saavatko veronmaksajat pankkitukensa ensimmäisinä pois, jos joudutaan velkasovitteluun – kuten EVM:ia perustettaessa sovittiin.
Mikkeliläinen EU-komissaari Olli Rehn antoi kysymykseen savolaisen vastauksen: ”Suattaapi olla että on, suattaapi olla että ei.”
Suomen eduskunta oli hyväksynyt EVM-sopimuksen vain kolme viikkoa aikaisemmin väärillä tiedoilla. Kun EU:n huippukokous ryhtyi perustamaan kriisirahastoa joulukuussa 2010, se julisti jyrkin sanoin: ”Jotta suojellaan veronmaksajien rahoja ja lähetetään selvä signaali yksityisille lainoittajille, EVM-laina tulee olemaan etuoikeutetun saatavan asemassa, toissijainen vain IMF:n (Kansainvälisen valuuttarahaston) lainoihin nähden.”
Muulla tavoin EU-johtajat eivät olisikaan voineet myydä äänestäjilleen pysyvää maksumiehen roolia viime kädessä pankkien pelastamisessa. Vasemmiston on vaikea niellä sitä, että yksityisen liiketoiminnan tappiot maksetaan opettajien ja eläkeläisten rahoista. Oikeistossa taas pelätään, että rahamarkkinat vääristyvät entisestään, jos riskilainojen takeena on pohjaton valtioiden tuki.
Yhdessä vuodessa, vaivihkaa, EVM-lainojen ehdoton etuoikeus oli muuttunut ”harkittavaksi tapauskohtaisesti”.
Selitän lopussa, mitä tuolla lausekkeella alun alkaenkin tarkoitettiin, ja miksi mikään ei käytännössä ole muuttunut. Ongelma vain on, että päättäjät ja varsinkin äänestäjät johdettiin harhaan – parhaiden EU-Bysantin hämäräperinteiden mukaisesti.
Tapahtunut on helppo määritellä yhdellä sanalla: petos.

Toinen sana, jota pitää käyttää, on hulluus. Savolainen sopimus, eli täysi epäselvyys EVM-ehdoista johtaa kolmella eri tavalla Euroopan yhä syvemmälle suohon. Ensinnäkin rahavalta nujertaa poliitikot, toisekseen euromaiden eriarvoisuus kasvaa, kolmannekseen taloudellinen kaaos lisääntyy.
1. Kun Euroopan pysyvää kriisirahastoa suunniteltiin talvella 2010, pankkien rahakkaat etujärjestöt vastustivat valtioiden lainojen etuoikeutta. Silloisessa poliittisessa tilanteessa ne saivat tyytyä torjuntavoittoon: EVM-etuoikeus kirjattiin sopimukseen vain alkulauseisiin epämääräisin sanakääntein (mistä lisää myöhemmin). Syntyi porsaanreikä, josta Rehn nyt ryömii ulos.
Lopulta markkinat ottavat niskalenkin politiikasta – täsmälleen päinvastoin kuin Jyrki Katainen lennokkaasti kaksi vuotta sitten julisti.
2. Jos lainaehdot määritellään ”tapauskohtaisesti”, mikään maa ei halua olla se ”tapaus”, jonka lainoituksessa EVM:llä on etuoikeus. Silloinhan yksityiset rahoittajat vaativat velalleen korkeamman koron vastikkeeksi viimesijaisuudestaan mahdollisessa velkajärjestelyssä. Kaiken järjen mukaan isot velalliset – joiden kaatuminen järisyttäisi koko euroaluetta – saisivat paremmat ehdot kuin pienet maat.
3. Kun EVM-ehdot jäävät täysin tulkinnanvaraisiksi, riskin hinnoittelu vaikeutuu. Parhaimmillaan epävarmuus lisääntyy ja pahimmillaan vaarallinen keinottelu yltyy.
Markkinoilla on jälleen aihetta syyttää poliittisia päättäjiä hapuilusta. Mutta mitä kansalaisten pitää ajatella valitsemiensa johtajien toiminnasta? Päätökset eivät olekaan päätöksiä, sopimuksia ei olekaan sovittu. Ministerit eivät tiedä mistä puhuvat, kansaedustajat vielä vähemmän.
Äänestäjiä pidetään pimennossa, eduskuntaa pidetään pilkkanaan.


Olli Rehniä on kuitenkin syytä kiittää rehellisyydestä: komisaari paljasti poliitikkojen petoksen. EVM-sopimuksen muotoilu on tahallisen epämääräinen. Alkulausekkeessa numero 13 vain merkitään tiedoksi ”valtion- ja päämiesten ilmoitus” EVM-etuoikeudesta; se on oikeastaan tavoite ja toive.
Suomenkielisessä sopimuksessa sanotaan, että  ”EVM:n lainoilla on sama etuoikeusasema kuin IMF:n lainoilla”. Suomennos vetää tärkeän mutkan suoraksi: englanninkielisessä versiossa EVM:n etuoikeus toteutuu ”samaan tapaan kuin” (in a similar fashion) Kansainvälisen valuttarahaston lainoissa.
Myöskään IMF:n saatavien etuoikeutta ei ole määrätty missään juridisesti sitovassa sopimuksessa. Käytännössä, kun Kansainvälinen valuuttarahasto on hälytetty hätiin, yksityiset velkojat ovat hyväksyneet IMF:n etusijan – ilman sitä kun ei järkevää velkajärjestelyä usein saada aikaan.
Päinvastoin kuin eurooppalainen pankkilobby on hokenut, matalakorkoisen julkisen rahan mukaantulo on poikkeuksetta turvannut myös yksityisiä saatavia viime vuosikymmenien velkajärjestelyissä.
Markkinoilla tulkitaan, että jos EVM noudattaa etuoikeuttaan ”samaan tapaan kuin” IMF, se pyrkii kaikin keinoin välttämään sen käyttämistä. Vaikka tilanne näyttäisi toivottomalta, EVM ei siis vedä sijoitustaan pois ennen kuin koko järjestely joudutaan purkamaan.
Tämä ääneen lausumaton takuu voi olla taloudellisesti järkevä – yksityiset sijoittajat pidetään loppuun saakka mukana kriisimaiden rahoituksessa. Mutta tosiasiassa veronmaksajien rahat pysyvät velkojen viimeisenä panttina.
Eurooppalaisten johtajien suureelliset sanat ovat pelkkää sumutusta. Väitellä voi enää siitä, onko hämäys tahallinen vain tahaton.
Ovatko päättäjät petollisia vai tyhmiä – siinä ovat tämän päivän europolitiikan surulliset vaihtoehdot.