Hallitus kasvattaa Suomen vastuita Kreikasta - sittenkin

Kokoonnumme nyt Suuressa valiokunnassa päivittäin vahtimaan Suomen linjaa Kreikan rahoitusneuvotteluissa. Mutta mikä on Suomen linja?

Uuden hallituksen ohjelmassa seisoo – ja se on monen ministerin suulla toistettu – että ”Suomen vastuut eivät saa kasvaa”. Ja mikä on "vastuu"? Tämä on tietysti nyt semantiikkaa, jonka vääntelemisessä Timo Soini on mestari.

Jos 1,4 miljardin euron rahoituslupaus muuttuu aidoksi luotonannoksi, niin kyllä vastuu kasvaa, sanoi hallitus mitä tahansa. Samaa pohti pääministerin puoluetoveri, keskustakonkari Mauri Pekkarinen tämän aamun Helsingin Sanomissa.

Jo puolitoista kuukautta sitten, kun hallitusohjelma oli painotuore, pidin kansallisuhoista eurolinjaa toteuttamiskelvottomana. Ennakoin Lapin Kansan kirjoituksessa, että ministerit palaavat Brysselin kokouksista punaisin poskin selittäen, kuinka Suomen vastuut eivät ole kasvaneet, vaikka ne ovat.

Parhaillaan, kun kirjoitan näitä rivejä,  Kreikan valtiovarainministeri Euklides Tsakalotos vakuuttaa maansa parlamentille, että euromaat hyväksyvät velkahelpotuksia Kreikalle. Siis Kreikka palaa neuvottelupöytään sillä ehdolla, että Suomen vastuut kasvavat.

Kreikka saa tukea myös muilta. Kansainvälinen valuuttarahasto (IMF) ei usko Kreikan pitkän tähtäimen velkakestävyyteen ilman Suomenkin saatavien leikkausta.

Näin kirjoittaa tänään Financial Timesin arvostettu kolumnisti Wolfgang Münchau:

”Jos sopimus tulee, siinä on tällä kertaa oltava erikseen maininta velkahuojennuksesta. IMF vaatii sitä. Jopa Donald Tusk, Eurooppa-neuvoston puheenjohtaja sanoo niin. Tämä on tärkeä askel, mutta ei ole selvää, että kaikki luotottajat haluavat, tai voivat, hyväksyä sen. ”

Neuvottelu velkaleikkauksesta ei ole velkaleikkaus – mutta se on selvä ilmaus siitä, että sellainen on hyväksyttävissä, kunhan Kreikka täyttää muutoin vaaditut ehdot.

Loogisesti hallituksen ohjelmasta seuraa, että se ei voi sitoutua edes neuvottelemaan velkajärjestelystä. 

Jos hallitus vaatii, että Suomen vastuut eivät kasva, se ei voi suostua aloittamaan neuvotteluita Kreikan kolmannesta paketista.

Tästä hallitus saa vastata huomenna Suuressa valiokunnassa.

Kreikan kansanäänestys: Kyllä, ei, vaarinhousut

Euroopassa on ajauduttu outoon tilanteeseen: taloudellinen välttämättömyys on poliittinen mahdottomuus.

Kreikka äänestää tänään – mutta mistä?

Vapaasti suomennettuna kansanäänestyksen kysymys kuuluu näin: ”Tulisiko Euroopan komission, Euroopan keskuspankin ja Kansainvälisen valuuttarahaston euroryhmässä 25.6. esittämä sopimussuunnitelma, joka koostuu kahdesta osasta ja josta muodostuu niiden yhdistetty ehdotus, hyväksyä? Ensimmäisen asiapaperin nimi on ’Uudistukset nykyisen ohjelman loppuunsaattamiseksi ja sen jälkeen’ ja toisen ’Alustava velkakestävyysanalyysi.”
Kansalaisen ”avuksi” nämä dokumentit (10 sivua mutkikasta eurojargonia) on laitettu kysymyksen liitteisiin.
Kumpi tahansa lopputulos – saati niukka enemmistö – ei johda selkeästi hahmotettavaan tulokseen. Kyllä-äänten voitto ei siirrä Syrizaa sivuun, ei-äänten enemmistö ei pakota eurovaltiaita yhtään mihinkään.

Oli tulos mitä vain, se tarkoittaa mitä vain.

Johannes Virolainen totesi vaalit hävittyään: ”Kansa on puhunut. Pulinat pois.” Tällä kertaa on niin, että sitten kun vaalit on käyty, pulina vasta alkaa.
Vanhaa lastenlorua mukaillen: Kreikan kansanäänestyksen tulos on joka tapauksessa Vaarinhousut.

Kansanäänestys sinetöi henkisesti Euroopan kahtiajaon. Asetetut vaihtoehdot esittelevät kaksi kilpailevaa, toisensa poissulkevaa kertomusta Kreikka-kriisistä.

Talouskuri jakaa kansan

”Usko talouskuriin vähenee”, otsikoi Helsingin Sanomat eilen (13.5.). Vaikka yli puolet suomalaisista on sitä mieltä, että leikkaukset ja veronkorotukset ovat oikea lääke Euroopan taantumaan, jo reilu neljännes ymmärtää, että talouksien kiristys vain pahentaa tilannetta.

Talouskuria ”jyrkästi” vastustavien määrä on kaksinkertaistunut viime kesään verrattuna. Tuolloinhan Suomen viestimissä ei vielä käytännössä lainkaan kyseenalaistettu Troikan (EU-komission, Kansainvälisen valuuttarahasto IMF:n ja Euroopan keskuspankin EKP:n) pakkotoimia Euroopan kriisimaissa. 

Maailmalla arvostelu oli yltynyt jo pitkän aikaa. Jopa Olli Rehnin eroa vaadittiin, joskaan Suomen media ei sitä havainnut.

Kriittisyyden kasvua en voi omia ärhäköiden tekstieni tai Suuri kiristys –kirjan ansioksi. Ensinnäkin meidän, joiden mielestä Troikka on aiheuttanut valtavaa ja tarpeetonta vahinkoa, joukkomme on yhä vaatimaton: kahdeksan prosenttia. Toisekseen olisi ihme, jos taloustuhon vääjäämätön todistusaineisto ei jo itsessään vakuuttaisi itsenäisesti ajattelevia ihmisiä.

Euroalueen talouskasvu on ollut negatiivista tai nollan tuntumassa jo neljättä vuotta. Laskujeni mukaan euroalue on menettänyt kansantuotetta Yhdysvaltoihin nähden 545 miljardia euroa.

Euroalueelle on tullut 10 miljoonaa uutta työtöntä viidessä vuodessa, ja työttömyysprosentti pysyy vuodesta toiseen yli 12 prosentissa – Kreikassa ja Espanjassa yli 25 prosentissa.

Luvattu kasvu ei koita, vaikka Olli Rehn on vuodesta 2011 säännöllisesti parempaa luvannut. Hän on tietysti oikeassa siinä, että joskus kasvu alkaa, mutta se tapahtuu EU-komission tuhotöistä huolimatta – ja odotellessa on tuhottu miljoonien ihmisten elämät.

On huomattava, että myös talouskurin kannatus on noussut. Epätietoisten joukko on supistunut, mielipide-ero on kärjistynyt.

Niitä, joiden mielestä kriisimaita pitääkin rankaista Saksan, Ranskan ja Britannian pankkien synneistä, on kaksin verroin verrattuna meihin, joiden mielestä kriisin 
pakkotoimet ovat surullinen luku Euroopan historiassa. 

Ensinnäkin euromaiden kansalaiset kustansivat satojen miljardien eurojen pankkituet, joiden ansiosta sijoittajien ei tarvinnut kantaa vastuuta riskeistään. Jokaisesta eurosta, jonka suomalaiset veronmaksajat lainasivat Kreikalle, 77 centiä päätyi pankeille.

Kansalaiset maksoivat pankkituen vielä toiseen kertaan selkänahastaan. Kreikassa saatiin aikaan jopa kansanterveydellinen katastrofi, kun terveysmenoista leikattiin 20 prosenttia. Irlannin julkiselta sektorilta irtisanottiin kymmeniä tuhansia työntekijöitä. Kaikkialla supistettiin sosiaaliturvaa rajusti.

On tehty tulonsiirto Wall Streetin miehille – Euroopan työtätekeviltä naisilta.

Tragikoomisinta tässä ideologisessa ihmiskokeessa on, että se oli turha. Kun kiristystä oli kestänyt kaksi vuotta, kriisi oli entistä pahempi. Vasta, kun Euroopan keskuspankki lupasi taata kaikkien euromaiden velat, jos tarvis tulee, korot lähtivät pysyvään luisuun, jota on nyt jatkunut pian kaksi vuotta. Paniikki väistyi, mutta kärsimys jatkuu.

Kolmas murhe koskee demokratiaa, joka oli jo entuudestaan surkealla tolalla EU:ssa. Troikalle myönnettiin valta puuttua itsenäisten jäsenmaiden sosiaaliturvaan ja työehtoihin, jollaiseen mikään EU-sopimus ei valtuuta. Suuria kriisiratkaisuja ei koskaan tuotu Euroopan parlamentin kansanvaltaiseen käsittelyyn, vaan sovittiin suurten jäsenmaiden itsekkäiden etujen mukaisesti.

Mutta kuten sanoin, enemmistö tulkitsee asiat toisin.

Ja se näkyy eurovaalien kannatusmittauksissa.

Vaikka useimmat myöntävät, että talouskuri on tuonut Eurooppaan sosiaalisen katastrofin, he myös väittävät, että vaihtoehtoa ei ollut. Tämä on tietysti palturia. Totuus on, että oikeunmukaisemmat vaihtoehdot sivuutettiin – sekä periaatteen osalta että toteutuksen suhteen.

Oikeistoliberaalit voivat tunnustaa, että tulos oli ja on karmea, mutta vaihtoehtona oli koko Emun hajoaminen. Tällä lailla voi tietysti aina suhteellistaa. Kansalaissodassa kuoli 30 000 suomalaista, mutta sentään koko kansa ei tuhoutunut.

On aina niin, että kun joku turvautuu TINA-perusteluun (There Is No Alternative), hän on heikoilla jäillä. Mutta tiedotusvälineille se kelpaa. EU-komissio nauttii erityistä immuniteettia. Suomalaiset toimittajat eläytyvät herkästi Olli Rehnin esittämiin puolusteluihin ja julkaisevat niitä lähes muutoksitta ominaan. Paavo Raution tuore kolumni (HS 11.5.) on vain yksi esimerkki.

Talouskriisin syentäjät komeilevat gallupien kärjessä. 

Kokoomuksen Jyrki Katainen hyväksyi valtiovarainministerinä Kreikka-paketin eli pankkituen. Keskustalainen komissaari pani toimeen epäonnistuneen kuriohjelman, jota hän tänä päivänäkin ylistää menestykseksi.

Sen sijaan Jutta Urpilainen kaatui – ainakin osittain – Kreikka-apuun, jota hän ja hänen puolueensa vastusti vimmatusti eduskunnassa keväällä 2010, mutta jota hän ministerinä joutui toteuttamaan. Edes 800 miljoonan euron vakuus, jolla Suomi ainoana EU-maana turvaisi saatavansa Kreikan vararikossa, ei vakuuta kansan enemmistöä. Eurokriisissä Musta Pekka jäi SDP:n käteen.

Vasemmisto on siis jäänyt tappiolle ratkaisevilla hetkillä, eikä ole onnistunut muotoilemaan vaihtoehtoaan selkeästi, voittamaan vastahakoista mediaa puolelleen, horjuttamaan tietämättömyyttä ja vankkoja asenteita.

Vasemmisto ei ole onnistunut herättämään – eikä aina edes itse osoittamaan – myötätuntoa eurokurin syrjäyttämiä kohtaan.

Rohkenen silti olla optimisti. Totuus voittaa lopulta.

Enää en ole yhtä yksin kuin viime kesänä, kun aloitin tutkimusmatkani Suuren kiristyksen syövereihin. Enää en saa vakavia vastaväitteitä, vaan väisteleviä katseita.

Minulle ei sanota: ”Ei, koska…”, vaan: ”Kyllä, mutta…”

En ole yksin. Meitä on muutamia, jotka ovat varmoja, että Euroopan poikkeustila, rahan vallankaappaus, Suuren kiristyksen vuodet jäävät historiaan häpeällisenä jaksona. Se, milloin tämä alennustila päättyy, on eurooppalaisten äänestäjien käsissä.

Urakka jatkuu.

Euroopan johtotähti

Suomalaiset ovat ylpeitä Olli Rehnistä, syystä. Ja syyttä. 

Hän on EU:n komission varapuheenjohtajana ja talouskomissaarina pätevä ja etevä. Hänen puisevuuteen asti asiallinen tyylinsä puhuttelee suomalaisia. Pitkästä kansainvälisestä kokemuksesta huolimatta jopa englannin aksentti on lähempänä Ahti Karjalaista kuin Alexander Stubbia.

Huono syy arvostaa Rehniä on se, että hän on suomalainen. Kansallistunne sanelee kuitenkin vahvasti sen, miten media käsittelee Rehniä. Kun ulkomaalaiset arvostelevat meidän Ollia, komissaarin loukkaantumiselle annetaan myötätuntoisesti enemmän tilaa kuin alkuperäiselle kritiikille. 

Näin Suomessa eurokriisi on tyystin epäpolitisoitunut.

Etelä-Euroopassa suhde talouskuriin on suurin poliittinen jakolinja. Komission, Kansainvälisen valuuttarahaston (IMF) ja Euroopan keskuspankin (EKP) muodostama troikka on vasemmiston, kansallismielisten ja ylipäätään leikkauksista kärsivän väen vihan kohde.

Suomalaiset ovat poikkeus Euroopassa. Jopa tiukkaa talouskuria vaativien euromaiden Hollannin ja Itävallan usko vyönkiristykseen on koetuksella, mutta Suomi on lääkinnyt taantumaansa vain lisäleikkauksilla. ”En sanoisi että kyse on fetissistä, mutta ylivelkaantumisen välttäminen on meille hyvin tärkeää”, toteaa Financial Timesin (26.6.) haastattelema suomalainen liikemies.

Asenteeseemme lienee kaksi syytä: muistin lyhyys ja muistin valikoivuus. 

1990-luvun alun laman aiheuttama sokkihoito muistetaan suurena menestystarinana, koska Nokian maailmanmenestys nosti maan kasvuun ja sadat tuhannet syrjäytyneet on unohdettu (2010-luvun presidentti voisi toki kysyä nuoriso-ongelman lähteitä 1990-luvun valtiovarainministeriltä, itseltään). Ja kun likainen työ jätettiin Raimo Sailakselle, syntyi kuva, että leikkaukset ovat vain ”välttämätöntä” teknistä virkatyötä, eivät poliittisten valintojen tuloksia.

Ajattelemme, että koska Suomi koki kovan kuurin 20 vuotta sitten, sama sopii muillekin. Mutta silloin, kun masokismi ei koske itseä, se muuttuu sadismiksi.

Lamassakin rikkaan ja tasa-arvoisen maan suojaverkko toimi jotenkuten; ainakaan tartuntataudit ja kuolemat eivät lisääntyneet rajusti. Sen sijaan Kreikassa HIV-tartuntojen määrät ovat kaksinkertaistuneet, kun terveydenhuollosta on vähennetty väkeä 40 prosenttia. Myös itsemurhat ovat lisääntyneet rajusti viime vuosina. 

Näin sinivalkoisin silmälapuin meidän on mahdoton käsittää, että Olli Rehniä todella vihataan Etelä-Euroopassa.

Vaikka Olli Rehn ”harkitsee lähtevänsä” tai ”ryhtyvänsä” ensi kesän eurovaaleissa liberaalien (Alde) kärkiehdokkaaksi, se ei kotimaisesta uutisoinnista huolimatta ole ihan vain ilmoittautumisasia.
Sen lisäksi, että Rehn on suuressa osassa Eurooppaa demonisoitu, varteenotettavia ehdokkaita on muitakin. 
Naton pääsihteerin ja Tanskan ex-pääministerin Anders Fogh Rasmussenin kausi loppuu parahultaisesti 2013. Liberaalien europarlamenttiryhmän puheenjohtaja Guy Verhofstadt kuuluu Belgian entisenä pääministerinä raskaaseen sarjaan. Viron pääministeri Andrus Ansip olisi todella vahvoilla, jos kiinnostuisi tehtävästä – uusliberaalit reformit ovat nostaneet entisen Neuvostoliiton osan uudeksi euroalueen tähdeksi.
Myös Saksan nykyinen ulkoministeri Guido Westerwelle etsinee pian uusia töitä, koska FDP on ennusteiden mukaan kärsimässä rökäletappion ensi kuun vaaleissa – se saattaa jopa pudota kokonaan äänikynnyksen alle.
Lisäksi moni haikailee liberaalien kärkiehdokkaaksi naista, joskaan valovoimaista tarjokasta ei ole vielä ilmaantunut.
Liberaalien eurovaalimenestys 2014 luonnollisesti sanelee, millaisia johtotehtäviä puolueelle on jaossa – jos mitään. Nykyisessä parlamentissa 85-henkinen joukko voi yltää vaa´ankielen asemaan 274-jäsenisen konservatiiviryhmän (EPP) ja 195-henkisen sosialistiryhmän (PES) välillä, mutta ainakin tämänhetkiset prognoosit ennustavat eurojytkyä – suurta vaalivoittoa kansallishenkisille, EU-vastaisille puolueille.
Euroopan komissiossa oikeistoliberaalit ovat yhtä yliedustettuja kuin ministerineuvostossa – toki jälkimmäinen heijastaa jäsenmaiden kansalaisten poliittista tahtoa. Sen sijaan Euroopan unionin viisi huipputehtävää on jaettu tällä hetkellä täsmälleen oikeiston ja sosialistien kesken. Yhtään liberaalia ei ole johtoasemissa.

Oikeistolla on komission puheenjohtajuus sekä Eurooppa-neuvoston eli jäsenmaiden ministerikokousten puheenjohtajuus. Vasemmisto hallitsee EU:n ulkoasiainedustajan tehtävää ja sivutoimista euroryhmän puheenjohtajuutta. Europarlamentin puhemies oli ensimmäiset 2,5 vuotta konservatiivi ja loppukauden sosialisti.* 
Osaaminen ja ominaisuudet painavat toki henkilövalinnoissa. Jos eurovaalien tulos menee ihan kiharaiseksi, ja jos liberaalit pitävät asemansa, Olli Rehnin osakkeet nousevat.

Mutta edes europarlamenttiin valinta ei ole läpihuutojuttu, Suomessakaan. Rehn ei ole mikään kansankiihottaja. Nykyinen eurolinja ei innosta suomalaisia, varsinkaan keskustalaisia, joiden äänistä kilpailevat myös vastalaidan änkyrät – Paavo Väyrysen johdolla.

Edellisen ja ainoan kerran, kun Rehn on ollut europarlamenttiehdokkaana (1996), äänet eivät riittäneet läpimenoon.

Olli Rehnin asema europäättäjänä saattaa olla huterampi kuin suomalaisia lehtiä seuraamalla ymmärtäisi. Brittiläinen Daily Telegraph vaati kesäkuun alussa, että Rehnin on erottava ”rikoksista Kreikkaa ja taloustiedettä vastaan”.

Britannia on tietysti euron ulkopuolella ja EU:ssakin sivuraiteella. Silti luulisi, että ison maan isoimman sanomalehden räväkkä vaatimus olisi ylittänyt suomalaisen uutiskynnyksen. (Ainoa poikkeus on tässä).

Vuonna 2010 komissiolla oli vähän tosiasiallista toimivaltaa euromaiden talouden valvonnassa, joten Rehnin on sekä pitänyt laadittaa kiireesti lakeja itselleen että tyydyttävä eurokriisin hoidossa siihen, mihin poliittiset johtajat olivat valmiit.

Erityisiä haasteita ovat olleet Saksa ja Ranska. Saksa on tiukasti torjunut yhteisvastuullisuuden, joka edellyttäisi Euroopan keskuspankin ostovaltuuksia tai euroalueen yhteisiä velkakirjoja, eurobondeja. Ranska taas vastustaa sääntöjen tiukennuksia ja sanktioita rikkureille.

Vaikeinta komissaarin työlle kuitenkin on, että Saksa ja Ranska pyrkivät omimaan suuret ratkaisut kahdenvälisiksi päätöksiksi, joihin muun EU:n on sopeuduttava. Rehn kuvaa muistelmissaan tuskaa, jonka Ranskan ja Saksan sopimus Deauvillessa syksyllä 2010 aiheutti. 

”Myönnän, että Deauvillen diili tuli täysin puskista… sopimus oli niin yllättävä, että en edes painajaisissani olisi pystynyt sellaista kuvittelemaan, en ennen kuin jouduin sen näkemään.”

EU:n suurvallat ovat näyttäneet koko ajan komissaarille kaapin paikkaa.

Julkisimmin Saksa ja Ranska nöyryyttivät Rehniä touko-kesäkuun vaihteessa 2013. Uusi presidentti François Hollande vimmastui komission puuttumisesta Ranskan talouteen. ”Mitään eurooppalaisia suosituksia ei tarvita, on ilmeistä mitä pitää tehdä. Komission asia ei ole sanella mitä meidän on tehtävä”, Hollande jyrisi.

Heti perään järjestetyssä huippukokouksessa Hollande ja Angela Merkel esittivät, että eurokriisin hoito otettaisiin komissiolta pois. 

”Nykyisestä kriisinhoidosta oppineina” he ehdottavat, että EU:n puheenjohtajan ja ulkoedustajan rinnalle perustettaisiin euromaiden talousedustajan toimisto. Nykyinen euroalueen oto-puheenjohtajuus lopetettaisiin.

Uusi talousedustaja johtaisi selkeästi euromaiden toimia velkakriisien estämiseksi – siis hoitaisi tehtävät, jotka nyt kuuluvat komissiolle. Tavoitteena on varmistaa ”päätösten demokraattisuus ja toimenpiteiden tehokkuus”. (Lue: komissio on omavaltainen, eikä saa tuloksia aikaan.)

Varmemmaksi vakuudeksi Merkel ja Hollande haluavat vahvistaa kaikkia muita eurooppalaisia instituutioita paitsi komissiota. 

Euroopan parlamentin täytyisi saada lisävaltuuksia, jotta varmistettaisiin päätöksenteon ”asianmukainen demokraattinen kontrolli ja hyväksyttävyys”. (Lue: komissio ei ole demokraattisessa kontrollissa.) 

Myös kansallisella tasolla on huolehdittava, että vaaleilla valitut päättäjät saavat tehdä itselleen kuuluvat ratkaisut. (Lue: komission puuttuminen sisäisiin asioihin lopetettava.) Jopa ”sosiaalisten partnereiden” eli työmarkkinaosapuolten asemaa halutaan kohentaa. Komission roolista ei sanaakaan.

”Vahvempi euroalue edellyttää vahvempaa euroalueen hallintoa ja vahvempaa hyväksyttävyyttä (legitimacy)”, Saksan ja Ranskan johtajat perustelivat. ”Legitimiteetin” vaatimus on ilkeä piikki komissiolle, jonka jäseniä ei valita vaaleilla.

Hämmästyttävää on, että Suomessa ei edes ymmärretty, että EU-vallat haluavat syrjäyttää komission – ja ikioman komissaarimme – euroalueen kriisinhoidosta.

Näyttää siltä, että komission kovan linjan voimistuva kritiikki on heikentänyt Rehnin ennestään vaikeaa asemaa. 

Koska ”Brysselin koneisto” ja ”kasvottomat byrokraatit” ovat helppoja syntipukkeja – eritoten poliittisissa vaikeuksissa painivalle Ranskan presidentille ja vaaleihin valmistautuvalle Saksan liittokanslerille – EU:n epäonnistuminen eurokriisin hoidossa henkilöityy Rehniin.

Vasemmisto syyttää komissiota liian oikeistolaisesta politiikasta, oikeisto taas taitamattomuudesta.

Tietenkin talouden käänne voi pelastaa Rehnin. Mikä tahansa lama loppuu joskus, ja politiikassa on usein kyse siitä, kenen kohdalle onnenpyörä pysähtyy. (Tai näyttää pysähtyvän. Suomessakin talous kääntyi kasvuun jo 1993, mutta perässä laahanneen jättiläistyöttömyyden takia talousnousu tuntui tukevalta vasta joitakin vuosia myöhemmin, hallituksen vaihduttua.)

On ennenaikaista sanoa, pelastaako loppukesän hienoinen talouskasvu komissaarin – on sentään selätetty puolentoista vuoden kiusallinen taantuma, joka sai Rehnin toistuvat lupaukset paremmasta kuulostamaan jo koomisilta.

Jos kuitenkin kasvu jää kangastukseksi ja miinus palaa eurotalouden etumerkiksi, voi olla että Olli Rehn ei olisi niinkään EU-parlamenttivaalien ehdokas kuin vaalien aihe.

* Eri kirjasimella erottuva jakso on korjattu alkuperäisestä tekstistä allaolevan (4. kommentti) palautteen perusteella 7.12.

Talouskuri ei ratkaissut Euroopan velkakriisiä

Tämä on pidempi versio Helsingin Sanomissa 24.6. julkaistusta tekstistä. Blogi käynnistyy taas pienen tauon jälkeen - tällä sivulla haastetaan keskusteluun Euroopan velkakriisistä, josta kirjoitan uutta kirjaa kevääksi 2014. 

Kolme kuukautta voi olla pitkä aika politiikassa. 13. helmikuuta EU-komission varapuheenjohtaja Olli Rehn lähetti yhteisön valtiovarainministereille kirjeen, jossa hän torjui jyrkästi vyönkiristyspolitiikan kohtaaman arvostelun. 17. toukokuuta Rehn totesi New York Timesin haastattelussa, että leikkauslinjaa onkin jo aika lieventää.

Espanjan nuorisotyöttömyys on ylittänyt 50 prosenttia, Portugali on nostamassa eläkeikänsä 66 vuoteen ja Kreikan terveydenhuollon rahoituksesta on leikattu yli kolmannes.

Eurooppa väittelee nyt kiivaasti, oliko kolmen vuoden kurimus uhrausten arvoinen.

EU-komission pääväite oli, että ylivelkaantuneet maat menettivät markkinoiden luottamuksen, mikä heijastuu niiden valtionveloille määrättyyn korkeaan korkoon. ”Luottamus” palautuu vain, kun julkisen talouden velkaa ja vajetta supistetaan näyttävästi.

”Euroopan reaalitalous on toipumassa kestävällä tavalla”, Rehn rohkaisi tammikuussa 2011. Tuona vuonna alkoi kuitenkin euroalueen historian pisin taantuma. Talous on supistunut kuusi vuosineljännestä peräkkäin.

Kansainvälinen valuuttarahasto IMF alkoi epäillä leikkauslinjaa jo viime syksynä. Pääekonomisti Olivier Blanchard tuli tulokseen, että julkisten palvelujen supistukset tukahduttavat kasvua pahemmin kuin oli luultu.

Rehnin voimakas reaktio herätti huomiota. Helmikuisessa kirjeessään hän ilmoitti, että Blanchardin virheellinen tutkimus ”rapauttaa sitä luottamusta, jota olemme rakentaneet suurella vaivalla”.

Tunnettu taloustieteilijä Paul De Grauwe väitti komission analyysia virheelliseksi jo kaksi vuotta sitten. Aiemmin euroalueen valtionvelkaa pidettiin lähes riskittömänä sijoituksena, mutta finanssikriisin jälkeen markkinat alkoivat lisätä eurovelkaan ”pelkokerrointa”.

Suuremmasta velkataakasta huolimatta Britannia sai peräti kaksi prosenttiyksikköä halvempaa lainaa kuin euromaa Espanja – vain siksi, että se voi turvautua omaan valuuttaan ja keskuspankkiin. Toukokuussa 2011 De Grauwe totesi, että markkinat eivät – toisin kuin komissio väittää – enää palkitse yksittäisen euromaan talouskuria

Onko EU-komissiolla sittten päinvastaista näyttöä siitä, että tiukennettu finanssipolitiikka olisi alentanut korkoja ja synnyttänyt talouskasvua?

Olli Rehn vetoasi kirjeessään Italian korkojen laskuun Mario Montin alkukaudella marraskuun 2011 ja maaliskuun 2012 välillä, ”koska markkinat osoittivat luottamusta Italian budjettipäätöksiin”. Rehn huolellisesti valitsemalla aikajaksolla väite on tosi. Myöhemmin keväällä korko kimposi Montista huolimatta kuitenkin lähelle lähtöpistettä.

Italian korot lähtivät pysyvään laskuun vasta heinäkuun lopulla. Mitä silloin tapahtui?

De Grauwe ja Yuemei Ji julkaisivat äskettäin artikkelin, joka osoittaa, että korkokriisi laukesi 26.7.2012 – kun Euroopan keskuspankki ilmoitti ostavansa rajattomasti eurovelkaa. Se oli tutkijoiden sanoin game changer, käännekohta, jolla oli ”dramaattinen vaikutus”.

EKP:n ilmoituksen jälkeen korot ovat laskeneet eniten niillä euromailla, joilla oli suurin ”pelkokerroin”. Vielä 26.7.2012 Kreikan 10-vuotisen valtiovelan korko oli yli 27 prosenttia. Toukokuun alussa se putosi yksinumeroiseen lukuun, ensimmäistä kertaa sitten kriisikesän 2010.

Viime kesän jälkeen valtionvelan korot ovat laskeneet kautta euroalueen, vaikka Kreikkaa lukuun ottamatta jokaisen maan velka suhteessa kansantuotteeseen on kasvanut entisestään. Finanssikurin oppien mukaan pitäisi käydä päinvastoin.*

Leikkausten piti palauttaa markkinoiden ”luottamus”. Mutta velkasuhde on kiikkulauta. Jos talous supistuu, ei auta vaikka velkaantuminen loppuisi kokonaan: velan suhde kansantuotteeseen kasvaa. Vastoin komission diagnoosia markkinat eivät kuitenkaan näytä rankaisevan velkasuhteen heikkenemisestä, kiitos EKP:n.

Rehn kuuluu niihin harvoihin, jotka väheksyvät EKP:n ratkaisun merkitystä. Kirjeessään hän myöntää yhdellä virkkeellä, että se ”oli varmastikin avuksi”.

Palokuntavertaukset ovat komissaarille rakkaita. Tässä tapauksessa hän väittää, että sammutti metsäpalon kastelukannulla jo ennen raskaan pelastuskaluston saapumista.

Rehn korostaa, ettei noudata mitään talousideologiaa. Tosiaan, arvostelijoiden piirtämä karikatyyri kylmäkiskoisesta kurittajasta ei vaikuta näköiseltä. Ideologit ovatkin, tai olivat, toisaalla: Euroopan poliittisessa johdossa.

Toisin kuin muut komission pääosastot, Rehnin joukkue ei juurikaan tuota omia lakiesityksiä EU-päätöksentekoon, vaan toteuttaa Euroopan valtiojohtajien sopimuksia. Varapuheenjohtaja on silta EU:n poliittisen tahdon ja toimeenpanon välillä.

Kriisin puhjettua euromaissa valtaa pitivät oikeistoliberaalit, joista saksalaiset vastustivat jyrkästi EKP:n valtuuksien lisäämistä. Nämä tekijät määrittivät Rehnille linjan, jota hän puolusti senkin jälkeen, kun toiset olivat tunnustaneet tosiasiat.

Korkokriisi sai alusta pitäen tulkinnan, jonka mukaan sen aiheutti valtioiden kevytmielinen velkaantuminen ja tuhlailu. Tarina vain voimistui siitä huolimatta, että Espanjassa ja Irlannissa vaikeudet juontuivat pikemmin yksityisestä kiinteistökeinottelusta.

Samana päivänä, kun New York Timesin haastattelu julkaistiin, Olli Rehn pahoitteli puheessaan Helsingissä, että kriisinhoidossa on keskitytty liiaksi julkiseen velkaan eikä tarpeeksi yksityiseen vastuisiin. Siinä voisi olla uuden kertomuksen alku. •

* Komissio puolusti syksyllä linjaansa sillä, että talouskasvu on ollut hitainta siellä, missä korot ovat nousseet eniten, joten vyönkiristys on ollut riittämätöntä. Kuten Suomen Pankin Tuomas Saarenheimo analyyttisessä blogissaan toteaa, syy-seuraus-suhde ei vakuuta. Ja: "Talousteorian kielellä korkojen muutos on finanssipolitiikalle endogeeninen tekijä, eikä sitä siksi voi käyttää kontrollimuuttujana finanssipolitiikan vaikutuksia arvioitaessa." (Saarenheimo  valittiin 19.6. 2013 valtiovarainiministeriön alivaltiosihteeriksi: hän on jatkossa euroasioissa Suomen johtava virkamies.)

Lyhyt itsenäisyys

Helsingin Sanomat on kysellyt viime päivinä, "milloin Suomi on ollut itsenäisimmillään". 
Vastasin omalta osaltani kysymykseen lähes 15 vuotta sitten – Suomen Kuvalehdessä 11.6. 1998. 
Aika moni näkyy nytkin olevan suunnilleen samaa mieltä.

Lyhyt itsenäisyys
Muuttopuuhissa olen joutunut käymään läpi lääninhallituksellisen verran papereita. Muuan lämpöpaperilla haalistuva "luottamuksellinen muistio" yllätti jä järkytti minut.
Se on Kansainvälisen valuuttarahaston (IMF) toimenpideohjelma Suomelle 13.3. 1992.
Tämä päivämäärä sietää merkitä historiaan. 
Suomessa käynyt IMF:n tarkastuskunta vaatii hallitukselta "signaalin ehdottomasta päättäväisyydestä" leikata julkisia menoja.
"Kiireellisimmät" lainmuutokset ovat "avokätisten" ja "haitallisten" työttömyyskorvausten supistaminen sekä kuntien valtionosuuksien leikkaaminen. 
Myös "työmenettelyjä tarpeettomasti rajoittavia säädöksiä" on poistettava. Kansainvälinen valuuttarahasto on siis Keskustan työreformin salainen siittäjä.
Kaksi viikkoa myöhemmin Ahon-Viinasen hallitus leikkasi budjetista kymmenen miljardia. Se oli vasta varovainen ensiaskel IMF:n määräämällä tiellä, jossa "vaihtoehtoja ei ole".

Turha muuten luullakaan, että tiedotusvälineet olisivat hoksanneet tapahtuman merkityksen. Itseni mukaan lukien. 
Toisin kuin [Washingon Post -lehden kustantaja] Phil Graham julisti, media ei "luonnostele historiaa". Ajan virrasta media huuhtoo esiin kuution hiekkaa, tutkii tarkkaan kivet ja hukkaa kultahiput. 
Talouspaniikki ja ahopuuna ajelehtiva hallitus siirsivät Suomen päätöksenteon Lontoon, New Yorkin ja Tokion salkunhoitajille. 
Suomi oli seuraavana talvena hetken aikaa maailman kolmanneksi suurin lainanottaja. 
Kuten Iiro Viinanen on reilusti tunnustanut, näillä kiertueilla sovittiin talouslinja, jonka poliitikot saivat jäljestä päin, ilmoitusasiana, hyväksyä.

Suomen ylipäätään kyseenalaista "itsenäisyyttä" ei siis menetetty Etaan, EU:hun tai Emuun. Se loppui 13.3. 1992.
Neuvostoliitto oli lopetettu edellisenä joulupäivänä. Suomi oli suurvalloista vapaa vajaat kolme kuukautta.
Se oli 80 päivän itsenäisyys.

Savolainen pankkituki

Onko tulevan Euroopan Vakausmekanismin (EVM) kriisilainoitus etuoikeutettu eli saavatko veronmaksajat pankkitukensa ensimmäisinä pois, jos joudutaan velkasovitteluun – kuten EVM:ia perustettaessa sovittiin.
Mikkeliläinen EU-komissaari Olli Rehn antoi kysymykseen savolaisen vastauksen: ”Suattaapi olla että on, suattaapi olla että ei.”
Suomen eduskunta oli hyväksynyt EVM-sopimuksen vain kolme viikkoa aikaisemmin väärillä tiedoilla. Kun EU:n huippukokous ryhtyi perustamaan kriisirahastoa joulukuussa 2010, se julisti jyrkin sanoin: ”Jotta suojellaan veronmaksajien rahoja ja lähetetään selvä signaali yksityisille lainoittajille, EVM-laina tulee olemaan etuoikeutetun saatavan asemassa, toissijainen vain IMF:n (Kansainvälisen valuuttarahaston) lainoihin nähden.”
Muulla tavoin EU-johtajat eivät olisikaan voineet myydä äänestäjilleen pysyvää maksumiehen roolia viime kädessä pankkien pelastamisessa. Vasemmiston on vaikea niellä sitä, että yksityisen liiketoiminnan tappiot maksetaan opettajien ja eläkeläisten rahoista. Oikeistossa taas pelätään, että rahamarkkinat vääristyvät entisestään, jos riskilainojen takeena on pohjaton valtioiden tuki.
Yhdessä vuodessa, vaivihkaa, EVM-lainojen ehdoton etuoikeus oli muuttunut ”harkittavaksi tapauskohtaisesti”.
Selitän lopussa, mitä tuolla lausekkeella alun alkaenkin tarkoitettiin, ja miksi mikään ei käytännössä ole muuttunut. Ongelma vain on, että päättäjät ja varsinkin äänestäjät johdettiin harhaan – parhaiden EU-Bysantin hämäräperinteiden mukaisesti.
Tapahtunut on helppo määritellä yhdellä sanalla: petos.

Toinen sana, jota pitää käyttää, on hulluus. Savolainen sopimus, eli täysi epäselvyys EVM-ehdoista johtaa kolmella eri tavalla Euroopan yhä syvemmälle suohon. Ensinnäkin rahavalta nujertaa poliitikot, toisekseen euromaiden eriarvoisuus kasvaa, kolmannekseen taloudellinen kaaos lisääntyy.
1. Kun Euroopan pysyvää kriisirahastoa suunniteltiin talvella 2010, pankkien rahakkaat etujärjestöt vastustivat valtioiden lainojen etuoikeutta. Silloisessa poliittisessa tilanteessa ne saivat tyytyä torjuntavoittoon: EVM-etuoikeus kirjattiin sopimukseen vain alkulauseisiin epämääräisin sanakääntein (mistä lisää myöhemmin). Syntyi porsaanreikä, josta Rehn nyt ryömii ulos.
Lopulta markkinat ottavat niskalenkin politiikasta – täsmälleen päinvastoin kuin Jyrki Katainen lennokkaasti kaksi vuotta sitten julisti.
2. Jos lainaehdot määritellään ”tapauskohtaisesti”, mikään maa ei halua olla se ”tapaus”, jonka lainoituksessa EVM:llä on etuoikeus. Silloinhan yksityiset rahoittajat vaativat velalleen korkeamman koron vastikkeeksi viimesijaisuudestaan mahdollisessa velkajärjestelyssä. Kaiken järjen mukaan isot velalliset – joiden kaatuminen järisyttäisi koko euroaluetta – saisivat paremmat ehdot kuin pienet maat.
3. Kun EVM-ehdot jäävät täysin tulkinnanvaraisiksi, riskin hinnoittelu vaikeutuu. Parhaimmillaan epävarmuus lisääntyy ja pahimmillaan vaarallinen keinottelu yltyy.
Markkinoilla on jälleen aihetta syyttää poliittisia päättäjiä hapuilusta. Mutta mitä kansalaisten pitää ajatella valitsemiensa johtajien toiminnasta? Päätökset eivät olekaan päätöksiä, sopimuksia ei olekaan sovittu. Ministerit eivät tiedä mistä puhuvat, kansaedustajat vielä vähemmän.
Äänestäjiä pidetään pimennossa, eduskuntaa pidetään pilkkanaan.


Olli Rehniä on kuitenkin syytä kiittää rehellisyydestä: komisaari paljasti poliitikkojen petoksen. EVM-sopimuksen muotoilu on tahallisen epämääräinen. Alkulausekkeessa numero 13 vain merkitään tiedoksi ”valtion- ja päämiesten ilmoitus” EVM-etuoikeudesta; se on oikeastaan tavoite ja toive.
Suomenkielisessä sopimuksessa sanotaan, että  ”EVM:n lainoilla on sama etuoikeusasema kuin IMF:n lainoilla”. Suomennos vetää tärkeän mutkan suoraksi: englanninkielisessä versiossa EVM:n etuoikeus toteutuu ”samaan tapaan kuin” (in a similar fashion) Kansainvälisen valuttarahaston lainoissa.
Myöskään IMF:n saatavien etuoikeutta ei ole määrätty missään juridisesti sitovassa sopimuksessa. Käytännössä, kun Kansainvälinen valuuttarahasto on hälytetty hätiin, yksityiset velkojat ovat hyväksyneet IMF:n etusijan – ilman sitä kun ei järkevää velkajärjestelyä usein saada aikaan.
Päinvastoin kuin eurooppalainen pankkilobby on hokenut, matalakorkoisen julkisen rahan mukaantulo on poikkeuksetta turvannut myös yksityisiä saatavia viime vuosikymmenien velkajärjestelyissä.
Markkinoilla tulkitaan, että jos EVM noudattaa etuoikeuttaan ”samaan tapaan kuin” IMF, se pyrkii kaikin keinoin välttämään sen käyttämistä. Vaikka tilanne näyttäisi toivottomalta, EVM ei siis vedä sijoitustaan pois ennen kuin koko järjestely joudutaan purkamaan.
Tämä ääneen lausumaton takuu voi olla taloudellisesti järkevä – yksityiset sijoittajat pidetään loppuun saakka mukana kriisimaiden rahoituksessa. Mutta tosiasiassa veronmaksajien rahat pysyvät velkojen viimeisenä panttina.
Eurooppalaisten johtajien suureelliset sanat ovat pelkkää sumutusta. Väitellä voi enää siitä, onko hämäys tahallinen vain tahaton.
Ovatko päättäjät petollisia vai tyhmiä – siinä ovat tämän päivän europolitiikan surulliset vaihtoehdot.

Eroon korkovähennyksestä

Käynnistin kokeilun, joka on eräänlainen eturyhmän vastakohta. Se on ryhmä, joka pyrkii poistamaan itseltään edun - asuntolainan korkojen verovähennyksen.
Verovähennys, joka vie valtiolta puolen miljardin euron verotulot, on kohtuuton ja vääristävä, siitä ovat kerrankin samaa mieltä sekä SAK että Kansainvälinen Valuuttarahasto IMF.
Mutta poliitikot eivät uskalla poistaa keskiluokan etua, koska vaalit lähestyvät. Mutta olemmeko me äänestäjät niin itsekkäitä ja lyhytnäköisiä, että puolustamme omaa etuamme, vaikka kokonaisuus kärsii?
Olen perustanut Facebookiin sivuston, Vastuun ottajat, jossa rohkeat kansalaiset rohkaisevat poliitikkoja poistamaan asuntolainojen korkovähennyksen. Tule mukaan ja levitä kutsua kavereille.

Miksi asuntolainojen verovähennys on väärin? Lue maakuntalehtien kolumni tästä.