Nostakaa eläkeiän ylärajaa!

Työmarkkinajärjestöt neuvottelevat eläkeratkaisusta, jonka pitäisi pidentää ihmisten työssäolovuosia. Samalla pienennettäisiin aukkoa, jonka väestön ikääntymisestä aiheutuvat kulut louhivat julkisiin menoihin, kestävyysvajetta.*

Ensimmäisenä mieleen tulee tietysti eläkeiän alarajan nostaminen nykyisestä 63 vuodesta vaikkapa 65 vuoteen. Tähän numerototemiin julkinen keskustelu onkin tarrautunut – varsinkin kun elinkeinoelämä kannattaa, ay-liike vastustaa sitä.

Vähemmän puhutaan eläkeiän ylärajasta. 

Loogistahan olisi siirtää nykyinen 63–68 –vuoden haarukka kokonaisuudessaan 65–70 vuoteen. Ylärajan nostoa puolestaan työntekijät kannattavat, mutta työnantajat vastustavat.

Kysymyksessä onkin alaston etujen taistelu. Työnantajat ovat onnistuneet kehystämään oman pyyteensä paljon paremmin ”kansalliseksi eduksi” kuin työntekijät.

Jos eläköitymisen alarajaa nostetaan, työntekijä on velvoitettu olemaan pidempään työssä. Sen sijaan työnantaja on yhä vapaa irtisanomaan iäkkäämpiä työntekijöitään, mikä on yleistynyt viime vuosina.

Toisin kuin monet luulevat, yleinen irtisanomisjärjestys ei suojaa pitkään talossa olleita – kuten Ruotsissa. Kiinnostavaa on, että ay-liike ei ole voimaperäisesti vaatinut eläkeiän noston vastikkeeksi pitkien työsuhteiden parempaa suojaa.

Jos näet virallisesti tavoitellaan ”työurien pidentämistä”, ei kai pitäisi sallia, että työnantaja väkivalloin tai painostamalla ne katkoo?

Kun työnantaja ”tarjoaa” eläkepaketteja yli 55-vuotiaille, kieltäytyjältä vaaditaan melkoista sisua motivoitua vielä vuosien työntekoon vihamielisessä ympäristössä.

Ja jos työnantaja ei suorastaan työnnä ennenaikaiselle eläkkeelle, samaan tulokseen päästään huonolla johtamisella ja heikolla työterveydenhuollolla.

Työurat eivät pitene komiteoissa tai kolmikannoissa. Ne pitenevät työpaikoilla, työnantajan tahdosta. 

Jos yritys ymmärtää, että viisikymppinen ei ole loppusuoralla, vaan työuransa keskikohdassa, niin tehtäväkuvat, työajat, kuormitukset osataan sovittaa joustavasti, yksilöllisesti ja niin työntekijää, firmaa kuin yhteiskuntaakin hyödyttävästi.

Vain siten työpaikkojen ikärasismi loppuu.

Miksi taas 68-vuotiaan, joka haluaa tehdä töitä, on pakko siirtyä eläkkeelle, ellei työnantaja (harvoissa tapauksissa) anna lupaa jatkaa?

Kun kerran ikäihmiset ovat entistä terveempiä, miksi yhteiskunta haluaisi passittaa heidät kesämökeille pihakiviä järjestelemään, eikä pysymään työelämässä?

Taitettua eläkeindeksiä sopii taittaa lisää. Vastaavasti eläkeläisten työtuloja pitäisi verottaa huomattavasti keveämmin, jotta halukkaat voivat tehdä joustavasti vaikkapa osa-aikatöitä.

Monelle lisäansio on tarpeen – mutta vielä useammalle tunne siitä, että on tarpeen.

Työurat eivät oikeasti pitene siten, että työntekijän on pakko olla, mutta työnantajalla ei ole halua pitää, töissä. Molemmat tekijät työntävät työstä pois.

Jos kansalaiset halutaan pitää pitkään töissä, ikäihmisten työntekoa on suojeltava, vaalittava ja kannustettava kaikin keinoin. Omasta tahdostaan töitä tekevät seniorit pienentävät kestävyysvajetta myös toisesta päästä; pienentävät terveys- ja hoitomenoja.
Ilman työllistettyjä ikäihmisiä yhteiskunta ei selviä.
Eläkeiän alarajan nosto voi toimia tätä tavoitetta vastaan. Meillä, joilta eläkeoikeus siirretään kaksi vuotta myöhempään, on kiusaus tuntea, että olemme lisäpalvelulla kuitanneet velvollisuutemme. Ne meistä, jotka keräävät voimia sinnitellä kymmenen vuotta, lannistuvat karkaavasta päämäärästä ja alkavat etsiä pakoreittejä.

Siksi eläkkeelle jäämisen yläikärajan nostaminen – tai vaikka poistaminen – olisi äärimmäisen tärkeä viesti siitä, että työmarkkinat tahtovat panostamme vielä pitkään, ja ovat myös valmiit huolehtimaan työkyvystämme ja motivaatiostamme.

Työhaluja pitää edellyttää sekä työntekijältä että työnantajalta.  

*Kirjoitan eläkeratkaisusta ja kestävyysvajeesta seuraavassa blogissani.