Trollien yö

On demokratian kannalta surullista, että kansalaiset eivät pysty arvioimaan Suomen hallituksen toimintaa Euroopan kohtalonkysymyksessä – viime viikonlopun neuvotteluissa Kreikan rahoitustilanteesstta.

Tämä johtuu siitä, että valtioneuvosto pitää yhä salaisena Suomen neuvottelulinjaa. Hallitus pelaa aikaa, jotta se ei joutuisi tilille viikonlopun tekemisistään.

Asiallista perustetta salailulle ei ole. 

Hallitus otti kantaa Kreikan viimeviikkoiseen tarjoukseen, joka hylättiin Brysselissä. Eurojohtajat tekivät maanantaina yhteisen ratkaisun, joka on uusi neuvottelupohja. Pallo on nyt Kreikalla. Suuri valiokunta kokoontuu jälleen torstaina hyväksymään uuden kannan.
Hallituksen kanta on jo vanha, siksi julkaistavissa.

Hallitus on jo monta päivää kertonut omaa versiotaan siitä, mikä oli sen kanta ja linja. Se on monelta osin ristiriidassa asiakirjojen kanssa. Mutta emme pääse osallistumaan keskusteluun tasaveroisesti, osoittamaan faktojen pohjalta, että Suomen linja oli – ja on – vaarallinen ja vahingollinen.

Suuren valiokunnan kannoista julkisia ovat vain opposition lausumat, joista kaiken kukkuraksi Timo Soini lausuu perättömyyksiä plokissaan. Jokainen voi tarkistaa Suuren valiokunnan pöytäkirjoista eduskunnan sivuilta, että SDP ei esittänyt ryhtymistä kolmannen lainapaketin neuvotteluun.

Kun Soinia oikaistiin, hän palasi vielä räksyttämään, mutta ei hänessä ollut miestä tunnustamaan puhuneensa pötyä.

Siitä huolimatta, että neuvottelut ovat jo päättyneet, voin arvioida hallituksen vanhentunutta kantaa edelleenkin vain SDP:n lausumien valossa.

Suuressa valiokunnassa oppositio ei voi vain vastustaa hallituksen esitystä, sen täytyy esittää tilalle vaihtoehtoinen toimintalinja, jota hallituksen olisi noudatettava neuvottelussa.

Ensimmäinen lausumamme on tarkoituksella lyhyt, jotta kiinnittäisimme huomiota hallituksen kannan keskeiseen ongelmaan. Toteamme, että hallitus ei ole hankkinut riittävää tietoa eikä tehnyt vaikuttavuusarviota oman päätöksensä seurauksista.

Hallituksen kanta vaikuttaa merkittävästi Suomen talouteen ja saataviin Kreikalta. Sillä on huomattavat seuraukset sekä euroalueelle että Kreikalle. Päätöksen tueksi ei esitetty – ja mikä vielä pelottavampaa – edes tehty huolellista arviota sen välittömistä vaikutuksista ja tulevista uhista.

Hallituksen kanta ei ole harkittu, vaan äkkinäinen ja ideologinen. Se ei kanna vastuuta Euroopasta, vaan on suunnattu kotimaan äänestäjille. Seurauksista välittämättä.

Toinen lausumamme tehtiin sunnuntaina, kun olimme kuulleet pääministeri Sipilää.
Sekin oli tarkoituksella ytimekäs. 
Esitimme hallituksen kannan sijaan sellaista linjausta, että Suomen on jatkettava neuvotteluja euroryhmässä yhteisymmärryksen saavuttamiseksi.

Tämä olisi normaalioloissa itsestään selvää – mutta nyt siis ei.

Kyse ei ollut siitä, etteivätkö lähes kaikki (myös SDP) olisi suhtautunut kriittisesti Kreikan esitykseen. Varmasti useimmat euroryhmän maat.

Kyse oli siitä, oliko Suomi valmis jäämään yksi tain pieneen vähemmistöön. Tällä änkyröinnillä Suomi uhkaisi vaurioittaa pysyvästi omaa asemaansa eurooppalaisissa neuvotteluissa.

Itse kannatan EU-neuvotteluissa linjaa, jossa puheet ovat pieniä, mutta teot suuria. Eleettömällä linjalla varmistutaan siitä, että ollaan mukana ratkaisuja tekevässä enemmistössä, jolloin voidaan vaikuttaa sekä EU:n kannalta hyvään että Suomen etuja huomioivaan ratkaisuun.

Rähjäämällä saa toki huomiota. Mutta vaarana on ajautua nurkkaan, tilanteeseen, jossa kukaan ei välitä pienen jäsenmaan kannasta. 

Kansainvälisessä julkisuudessa Suomi erottui lauantaiyönä selvästi. Suomi estää yhteisen ratkaisun, Suomi on häirikkö, trolli. Suomi on osa ongelmaa, ei osa ratkaisua.

Osasin kyllä luottaa siihen, että Alexander Stubb lopulta toimii, kuten lausumassa edellytimme. Hän taipui enemmistön linjalle. 

Oliko tarpeen ensin särkeä ikkunoita? Erkki Tuomiojan esittämä kysymys on hyvä. Mitä vaaditaan rikotun maineen korjaamiseksi?

Harva on kiinnittänyt huomiota siihen, että yön aikana väläyteltiin hätätilamenettelyä. Tällöin päätös tehdään määräenemmistöllä, ja Suomi menettää veto-asemansa. Hätätilamenettelyä voivat esittää Euroopan keskuspankki ja komissio yhdessä. Suomi ajautui siis uhossaan tilanteeseen, jossa päätökseen oltiin valmiita ilman Suomea.

Suomi joutui ottamaan lusikan kauniiseen käteen.

Kreikkaa nöyryytettiin. Nöyryytettiinkö myös Suomea?

Hallituksen linja ja lausunnot keskittyvät koko ajan haukkumaan Kreikkaa. Liian vähälle huomiolle jää, että eurojohdon kuriohjelma on pahentanut Kreikan tilannetta entisestään.

Vastakkainasettelun pahin puoli on se, että vaaditaan hyväksymään vain toinen totuus. Varsinainen tragedia on se, että sekä Troikan ohjelma että Kreikan toimeenpano ovat epäonnistuneet katastrofaalisesti. Molempia on korjattava.

Ei siitä sen enempää, olenhan kirjoittanut aiheesta kirjan.

Tässä tilanteessa olisi äärimmäisen tärkeää laatia ohjelma, joka auttaisi Kreikkaa kestävän talouskasvun tielle. Ilahduttavasti – vaikka ei sitä tässä hötäkässä kukaan ole huomannut – eurojohtajien päätöksessä siunataan 35 miljardin euron investointiohjelma Kreikkaan. Sitä olisi tarvittu jo 2010, menestyksen hedelmiä voitaisiin kenties nauttia nyt.
Jos Kreikan tuotantoon ja ennen kaikkea vientiin saataisiin uutta tehoa, Kreikan taloudesta tulisi aidosti velkakestävä. Yhtä tärkeää on se, että kreikkalaisille itselleen tarjottaisiin vihdoin näkyä valoisammasta tulevaisuudesta – tunnetta siitä, että kohtalo on sittenkin omissa käsissä.

Hallitus kasvattaa Suomen vastuita Kreikasta - sittenkin

Kokoonnumme nyt Suuressa valiokunnassa päivittäin vahtimaan Suomen linjaa Kreikan rahoitusneuvotteluissa. Mutta mikä on Suomen linja?

Uuden hallituksen ohjelmassa seisoo – ja se on monen ministerin suulla toistettu – että ”Suomen vastuut eivät saa kasvaa”. Ja mikä on "vastuu"? Tämä on tietysti nyt semantiikkaa, jonka vääntelemisessä Timo Soini on mestari.

Jos 1,4 miljardin euron rahoituslupaus muuttuu aidoksi luotonannoksi, niin kyllä vastuu kasvaa, sanoi hallitus mitä tahansa. Samaa pohti pääministerin puoluetoveri, keskustakonkari Mauri Pekkarinen tämän aamun Helsingin Sanomissa.

Jo puolitoista kuukautta sitten, kun hallitusohjelma oli painotuore, pidin kansallisuhoista eurolinjaa toteuttamiskelvottomana. Ennakoin Lapin Kansan kirjoituksessa, että ministerit palaavat Brysselin kokouksista punaisin poskin selittäen, kuinka Suomen vastuut eivät ole kasvaneet, vaikka ne ovat.

Parhaillaan, kun kirjoitan näitä rivejä,  Kreikan valtiovarainministeri Euklides Tsakalotos vakuuttaa maansa parlamentille, että euromaat hyväksyvät velkahelpotuksia Kreikalle. Siis Kreikka palaa neuvottelupöytään sillä ehdolla, että Suomen vastuut kasvavat.

Kreikka saa tukea myös muilta. Kansainvälinen valuuttarahasto (IMF) ei usko Kreikan pitkän tähtäimen velkakestävyyteen ilman Suomenkin saatavien leikkausta.

Näin kirjoittaa tänään Financial Timesin arvostettu kolumnisti Wolfgang Münchau:

”Jos sopimus tulee, siinä on tällä kertaa oltava erikseen maininta velkahuojennuksesta. IMF vaatii sitä. Jopa Donald Tusk, Eurooppa-neuvoston puheenjohtaja sanoo niin. Tämä on tärkeä askel, mutta ei ole selvää, että kaikki luotottajat haluavat, tai voivat, hyväksyä sen. ”

Neuvottelu velkaleikkauksesta ei ole velkaleikkaus – mutta se on selvä ilmaus siitä, että sellainen on hyväksyttävissä, kunhan Kreikka täyttää muutoin vaaditut ehdot.

Loogisesti hallituksen ohjelmasta seuraa, että se ei voi sitoutua edes neuvottelemaan velkajärjestelystä. 

Jos hallitus vaatii, että Suomen vastuut eivät kasva, se ei voi suostua aloittamaan neuvotteluita Kreikan kolmannesta paketista.

Tästä hallitus saa vastata huomenna Suuressa valiokunnassa.

Traaginen lisäbudjetti

Puheenvuorosta eduskunnan lisätalousarviokeskustelussa:

Arvoisa puhemies! Hallitus on korostanut sitä, että tämä on tekninen lisäbudjetti. Tähän olemme täällä hyvässä uskossa valmistautuneet. 
Hyviin tapoihin kuuluu, että uusi hallitus ei pura edellisen hallituksen päätöksiä ja sitoumuksia vaan tekee oman budjettinsa ensimmäiselle kokonaiselle hallintovuodelleen.  

Sitä ikävämpi oli yllätys, kun vasta tänä aamuna ilmeni, että uusi hallitus on tehnyt teknisestä lisäbudjetista selkeästi poliittisen lisäbudjetin. Toisin kuin valtiovarainministeriön sivuilla esitetyissä tiedoissa, joihin olemme hyvässä uskossa nojautuneet, hallitus leikkaa kehitysyhteisvaroja 37,7 miljoonaa euroa jo tämän vuoden puolella — ikään kuin seuraaville vuosille määrätyt leikkaukset eivät vielä riittäisi.  

Tämä on siis uuden hallituksen ensimmäinen poliittinen budjetti. Se ilmenee siitä, mitä siellä ei ole: ei mitään huolta työllisyydestä ja siihen varattuja rahoja, ja myös siitä, mitä siellä on: täysi piittaamattomuus maailman hädänalaisimpien ihmisten elämästä.

Päästökaupasta saatavat varat — siis jo ennen nykyisen hallituksen aloittamista kerätyt varat — ovat osa kehitysyhteistyön rahoitusta. Me emme tiedä, mitkä kehitysohjelmat nyt pysähtyvät kuin seinään, mistä sopimuksista ja sitoumuksista Suomi lipeää, ketkä jäävät kärsimään ja ihmettelemään uuden, uljaan Suomen itsekästä linjaa. 
Tämä ei ole tekninen lisätalousarvio, vaan globaalista näkökulmasta traaginen lisätalousarvio.  

Mihin noita rahoja oikein tarvittiin? Oli surullista kuulla ministeri Stubbin perusteluita, että maailman köyhimmiltä pois otetut rahat pannaan talteen hallituksen omaan jemmaan, jos jotakin tarvetta sattuu ilmenemään.

Samalla lausuma oli ristiriidassa ministeri Stubbin vain hetkeä aikaisemmin esittämän vastuullisen ja viisaan analyysin kanssa: pakolaisongelma on EU:n suuri kriisi, johon Suomen täytyy tarjota osaltaan rakentavia ratkaisuja. Mutta näillä äkkinäisillä ja julmilla leikkauksilla sekä yleisesti kansallista uhoa henkivällä ohjelmallaan hallitus menettää Suomen puhevaltaa Euroopan unionissa ja maailmassa. Hallitus kääntää selkänsä maailmalle, ja tämä on paitsi murheellista, myös vahingollista. 

Arvoisa herra puhemies!
Lisätalousarvio osoittaa myös sen, miten itsekäs kansallinen uho on myös taloudellisesti lyhytnäköistä. Katsotaan lisätalousarvion velan korkomenoja: ne ovat 173 miljoonaa euroa pienemmät kuin odotettiin. Se johtuu siitä, että koko EU:ssa valtiolainojen korko on laskenut ja talous vakaantunut. Se on suuresti Euroopan keskuspankin ansiota, kun se tänä keväänä käynnisti suuren valtiolainojen osto-ohjelman, kauan odotetun rahapoliittisen elvytyksen.  

Ikävä kyllä perussuomalaiset ovat olleet täysin väärässä tässäkin EU-asiassa. Se ilmenee välikysymyksestä, jonka puolue teki 4. helmikuuta. Siitä on aikaa vain reilut neljä kuukautta. Puheenjohtaja Soini nosti kovan metelin räikeistä sopimusrikkomuksista eli EKP:n osto-ohjelmasta, jonka hän julisti yksiselitteisesti EU:n perussopimuksen vastaiseksi. Pari päivää sitten EU-tuomioistuin kuitenkin osoitti Soinin yksiselitteisyyden vääräksi — EKP:llä oli täysi oikeus yrittää pelastaa Euroopan talous.  

Soini tivasi välikysymyksessä hallituksen laskelmaa siitä, kuinka paljon velkapapereiden rahoitus Suomeen vaikuttaa. 

Vastaus on nyt tässä: 173 miljoonaa euroa lisää rahaa hallituksenne kassaan, rakkaat perussuomalaiset siskot ja veljet! Olkaa hyvä, vaikka te ette todellakaan tätä ansaitse. 

Silloin Soini vaati hallitukselta: lopettakaa kieroilu ja sumutus. En usko, että rohkenen vaatia Soinilta samaa. Tyydyn toivomaan, että hän vähentää kieroilua ja sumutusta.

Yksillä varaa, toisilla ei

Debattipuheenvuoro eduskunnan lisätalousarviokeskustelussa 17.6.

Lisäbudjetin tulopuoli osoittaa selvästi sen kahtiajaon, jota hallitusohjelma entisestään vahvistaa.
Pääomatuloja, yhteisöveron ja perintöveron tuottoja on kertynyt 570 miljoonaa euroa enemmän kuin piti. Yli puoli miljardia euroa lisää kertymää niiltä, jotka ovat saaneet monta miljardia euroa osinkoja, voittoja ja perintöomaisuutta.
Ministeri Soini sanoi aivan oikein täällä eduskunnassa, että pääomaveroa voisi nostaa, mitä vastaa ministeri Stubb?
Kahtiajako näkyy selvimmin siinä, että tästä lisäkertymästä tasan puolet katoaa taivaan tuuliin, koska arvonlisäveron tuotto jää 283 miljoonaa euroa alle odotusten. Miksi näin? No siksi, ihmisillä ei ole varaa kuluttaa.
Näistä kahdesta luvusta on helppo tehdä johtopäätös. Ylintä pääomaveroa on varaa vähän nostaa, jotta pienituloisemmat pitäisivät kuluttamalla talouden pyörät liikkeellä.
Ikävä kyllä hallitusohjelma toimii tasan päinvastoin. Teillä oli väärä tilannekuva. Vielä kerran vetoan hallitukseen: verottakaa rikkaita, säästäkää köyhiä leikkauksilta. Tämä on oman lisäbudjettinne selkeä viesti, toimikaa sen mukaisesti.

Suomen Pankki elvytysrintamassa – entä Suomi?

1970-LUVULLA Neuvostoliiton johdon kommunikeoita luettiin mikroskoopin avulla: montako kertaa Suomen yhteydessä mainittiin luottamus, montako kertaa YYA.

Samanlaista sanansaivartelua on Euroopan keskuspankin tulkitseminen.

EKP:n neuvosto kokoontui eilen (4.12.) pohtimaan, mitä keskuspankki voisi tehdä taantumaan jämähtäneen Euroopan auttamiseksi. Pääjohtaja Mario Draghi on pitkään – ja myös puheessaan Helsingissä viime viikon torstaina – väläytellyt EKP:n ostavan eurooppalaisia arvopapereita noin 1000 miljardin edestä.

Mutta kuinka sitova lupaus voidaan tehdä? 

Sanamuoto intend (aikoa) on vahvempi kuin expect (odottaa). Tämän päivän kremlologit eli frankfurtologit olettavat, että ”aikominen” tarkoittaisi QE:n (Quantative Easing) eli Yhdysvaltain Fedin mallin mukaisen väljän ja yritysrahoitusta elvyttävän rahapolitiikan alkavan heti vuodenvaihteen jälkeen. Eritoten saksalaiset vastustavat tätä.

EKP:n 24-jäseninen neuvosto siis äänesti aikomisen ja odottamisen välillä.

Sattumaa tai ei, pääjohtajan kotimaan lehdet Corriere della Sera ja La Repubblica osaavat kertoa, että äänet jakautuivat ”aikomisen” hyväksi 18–6 tai 17-7. 

Yllätys ei ole, että saksalaiset, hollantilaiset sekä baltit äänestivät elvytystä  vastaan. Taloussanomien siteeraama saksalaislehti toteaa, että pankin johtokunta on jakautunut jyrkästi kahtia, mikä voi hidastaa "aikomista". Italialaiset kuitenkin ilahtuivat, että talouskurimaista Suomi on johdattanut Itävallan elvytysleiriin: Suomen Pankin Erkki Liikanen tukee Draghia, samoin virkaveli Ewald Nowotny.

Ideologinen raja ei kulje siis enää pohjoisen ja etelän välillä, vaan piirtyy nyt Suomenlahteen.

OLENNAISTA tietenkin on, missä mittakaavassa ja miten tarmokkaasti EKP ryhtyy elvyttämään. 

Öljyn hinnan halpeneminen laskee euroalueen inflaatio-odotukset lähes nollaan (joskin piristänee talouskasvua). Ilmaan heitetty 500 miljardin osto-ohjelma ei taida nostaa euroaluetta lähelle kahden prosentin tavoitetta. Kun siis QE1 pannaan liikkeelle, valmistaudutaan QE2:een ja varmaan QE3:een.

Ärräpussitkaan eivät nyt auta

Poliitikot eivät voi enää väistää kysymystä, hyväksyvätkö he EU:n taloudellisen yhteisvastuun vai eivät.

Osallistun 30.9. Suomen Pankin järjestämään keskusteluun Euroopan keskuspankin mahdollisuudesta – tai kenties peräti velvollisuudesta – lieventää EU:n taantumaa.

Olen toki esittänyt EKP:n valtuuksien ja velvoitteiden laajentamista kirjassani Suuri kiristys. Pidän kuitenkin olennaisimpana, että euroalueen talouspolitiikka toimisi jämäkässä yhteistyössä, eikä olisi kansallisten (lue: Saksan) etujen sanelemaa kokonaisuuden vahingoksi.

Tavoitteellinen ja sitova yhteistyö on tietenkin sitä, minkä 99 prosenttia suomalaisista torjuu ”liittovaltiona”. Koska poliitikot eivät uskalla yrittää välttämättömästä mahdollista, yhteisvastuuta toteutetaan takaoven kautta – Euroopan keskuspankin toimin.

En yleensä vuodata kyyneliä keskuspankkiirien puolesta, mutta EKP:n mahdoton tilanne säälittää.

Poliitikot ovat ulkoistaneet vastuun Euroopan talouden elpymisestä EKP:lle. Siinä on kolme ongelmaa; vain kolme, mutta sitäkin suurempaa.

Ensinnäkin EKP on myöhässä, kuten olen moneen otteeseen sanonut. Siitä seuraa, että EKP ei voi juuri vaikuttaa rahapolitiikalla. Mutta senkin vähän, minkä voisi, Euroopan poliitikot torpedoivat.

Poliittisesta pelokkuudesta seuraavat juuri ne asiat, joita halutaan välttää. Ensiksikin pakollinen ja paljon laajempi yhteisvastuu kuin mihin olisi voitu hallitusti ja suunnitellusti edetä. Ja siitä seurauksena populistien ja euroskeptikkojen aseman vahvistuminen.

Narulla ei voi työntää

Radikaalikaan rahapolitiikka ei auta, kun Eurooppaa vaivaa kysyntälama. Kirjani julkaisutilaisuudessa maaliskuussa Lauri Holappa totesi, että ”narulla ei voi työntää”. Toinen keskustelijoista, Sixten Korkman, käytti kolumnissaan täsmälleen samaa kielikuvaa puoli vuotta myöhemmin.

Poliittinen murha on politisoitava

Timo Soini paheksui Norjan joukkomurhan ”politisoimista”. Ymmärrän, miksi. Mutta toisin on käynyt: poliittiselle väkivallalle on etsitty kaikkea muuta kuin poliittista syytä.
Aivan aluksi Norjan tragedia olikin poliittinen, kun syylliseksi luultiin islamistista ääriliikettä. Vaan heti, kun varmistui, että tekijä on "yksi meistä", terrorismi muuttui mielenhäiriöksi, ideologinen muuttui psykologiseksi, yleinen muuttui yksityiseksi. 
Anders-paran lapsuudesta alettiin etsiä liian kireää pipoa. Mutta miksei 10 vuoden takaista New Yorkin terrori-iskua selitetty Muhammad Attan ankealla lapsuudella? Miksei Al Qaidaa ymmärretä seksinnälkäisten arabipoikien epätoivon ilmaukseksi?
Miksi ääri-islam on poliittista, mutta anti-islam ei? 
Lue tästä koko kolumni (Salon Seudun Sanomat, Lapin Kansa, Satakunnan Kansa, Itä-Häme, 1.8.2011).

Haasteeni Timo Soinille

Katso A-studion kolumni 9.5. tästä

Kaksi poikaa oli skeittailemassa. Toinen poika sanoi toiselle: ”Olet läski neekeri, jonka pitäisi kuolla.”
Nimitelty poika kertoi tapahtumasta kotona. Vanhemmat olivat yhteydessä toisen pojan vanhempiin. Nämä pahoittelivat, mutta kurinpitoon ei ollut aihetta. 12-vuotias ei ole rasisti, hän ei vain tiedä, mitä saa sanoa ja mitä ei. Kieltäminenkään ei auta, kun pojalla on vahvat mielipiteet.
Äiti sanoi lisäksi, että äskeinen vaalitulos todistaa, että poika ei ole ajatuksineen yksin. Että jos nimitellyn pojan vanhemmat eivät ole huomanneet, niin ulkomaalaisten vastainen asenne on nyt yhteiskunnassa vallalla.
Tämähän on suuri väärinkäsitys. Maahanmuuton tiukentaminen ei tarkoita sitä, että kenelläkään on oikeus tai peräti yllyke käydä ulkomaalaisen näköisten ihmisten kimppuun. Vähemmistöjä suojaavat lait, ihmisoikeudet ja jopa käytöstavat ovat yhä voimassa.
Silti on merkkejä, että perussuomalaisten vaalivoitto on ikään kuin antanut luvan sanallisiin tai jopa fyysisiin hyökkäyksiin. Helsingin Sanomat on uutisoinut päivittäin, kuinka ihonväriin kohdistuva väkivalta on kasvanut rajusti. Maahanmuuttajataustaisia bussinkuljettajia pahoinpidellään keskellä kirkasta päivää. Jokainen kaupungilla kulkeva osaa kertoa, että eriväriset ja jopa ruotsia puhuvat saavat jatkuvasti pelätä.
Tiedämme, että Timo Soini vastustaa viharikoksia ja suvaitsemattomuutta. Ei ole hänen vikansa, jos häiriintyneet ihmiset syytävät saastaa alitajuntansa viemäristä toisten päälle.
Silti Soini, jos kuka, voi tehdä paljon. Kansakunnan huomio on keskittynyt nyt häneen. Onko liikaa pyydetty, että hän pitää merkittävän julkisen puheen, jossa hän kerta kaikkiaan selkeästi  tuomitsee vähemmistöihin kohdistuvan vainon ja väkivallan. Kun hänellä on se sana hallussa, käyttäisi niitä mieliinpainuvia iskulaiseita ja kansan toistelemia jytkysanoja myös niiden suojattomien puolesta, joiden kimppuun hyökätään kaduilla ja koulujen pihoilla. Varsinkin lapset, joilla ei riitä oma eikä vanhempienkaan järki, tarvitsevat apua, etteivät ryhdy kiusaajiksi.  
Häntä uskottaisiin, häntä kuunneltaisiin. Timo Soinilla on elämänsä tilaisuus hyvään työhön.
Yksi tilaisuus olisi jo ollut, kun tuore kansanedustaja Teuvo Hakkarainen nolasi itsensä ja puolueensa samanlaisilla möläytyksillä kuin poika skeittipuistossa. Soini antoi edustajalle moitteet, mutta vain kahden kesken. Nyt on aika sanoa julkisesti ja kovaan ääneen, Timo Soini, että erivärisillä ihmisillä on oikeus elää Suomessa rauhassa ja turvassa – ja että he ovat myös perussuomalaisten suojeluksessa.
Niin että tyhmempikin ymmärtää. 

Persukysymysten äärellä

Onko Soinilla kaksi Millwall-kaulaliinaa, vai eikö se pese sitä koskaan?
Kumpi voittaa, Italia vai Suomi - onko parempi yksi berlusconi vai 39 persukloonia?
Onko suomalaisturisti vaarassa joutua panttivangiksi Madeiralla ja maksaako Soini lunnaat?

Perussuomalaisten suurvoitto kertoo, että Suomella menee hyvin - ja huonosti. Rikkaalla Suomella on varaa pitää eduskunnassa miehiä, jotka heräävät neljä kertaa vuodessa, kun käsitellään maahanmuuttokysymyksiä. Mutta myös vähäosaisilla on vihdoin kunnon edustus.
Ja mitä tapahtuu Olli Rehnin presidenttiehdokuudelle? Lue maakuntalehtien kolumni täältä.

Vakavat vaalit

Olen aistivinani, että perussuomalaisten nousu on muuttanut koko poliittisen maiseman. Hyvien aikojen tyylittelevä henkilöpolitiikka on muuttunut monta astetta vakavammaksi, asialähtöisemmäksi ja aatteellisemmaksi.
Perussuomalaisten tuoma muutoksen vaatimus tuntuu läpäisseen äänestäjäkunnan. Muutosta haluavat nekin, jotka eivät kannata perussuomalaisia – ja nimenomaan toisenlaista muutosta kuin mitä Timo Soini tarjoaa. Vaalit ovat kansalle nyt vakava paikka.

Asetelma, jossa Timo Soini istuu tasaveroisena totunnaisten poliittisten johtajien joukossa, on riisunut Jyrki Kataisesta ja Mari Kiviniemestä hallitusvallan tuoman auktoriteetin. He ovat kutistuneet monta kokoa, eikä heidän aiemmin vakuuttava hallintojargoninsa enää riitä edes medialle.
EU-kriisirahastot eivät normaalioloissa olisi nousseet määrääväksi vaaliteemaksi, sillä hallitus on tottunut selittämään ne pois ympäripyöreyksillä ja asiaa hämärtävillä teknisillä yksityiskohdilla. Olen iloinen, että vasemmisto on viimein – pakotettuna – politisoinut kansainvälisen rahoitusjärjestelmän, mihin se ei kyennyt 2009 eurovaaleissa (tunnetuin seurauksin: SDP menetti asemiaan ja vasemmistoliitto kokonaan euroedustajan).
Tämän päivän Helsingin Sanomien kannatusmittauksessa näkyvät pienet siirtymät osoittavat mielestäni laajemmin vaalikampanjan suuntaa. SDP ja vasemmistoliitto saalistavat muutoshaluisia äänestäjiä, jotka vastustavat perussuomalaisia.
Kun perussuomalaisten jättivoiton ansiosta mikään ei kuitenkaan ”jatku kuten ennen”, hallituspuolueiden on vaikea markkinoida itseään jatkuvuudella. Hallituspuolueet häviävät vaalit - kysymys on enää, kuinka paljon kukin.

Olen nuuhkivinani heikkoja signaaleja, joiden mukaan kaupunkilaiset punavihreät vaihtavat tässä vakavassa poliittisessa tilanteessa ”epäpoliittiset” vihreät ”poliittiseen” vasemmistoliittoon. Vaikka listoilta ei löydykään mieluisia, tunnettuja ehdokkaita, ollaan valmiita äänestämään väriä. Eiväthän monet perussuomalaistenkaan kannattajat äänestä henkilöä, koska puolueen ehdokkaat eivät ole suuresta julkisuudesta tuttuja.
Politiikan henkilöitymistä on pidetty vääjäämättömänä kehityksenä. Väitän, että näissä vaaleissa sittenkin aate voi ohittaa persoonallisuudet.

Tässä vakavoituneessa ilmapiirissä Kokoomuksen ja erityisesti Vihreän liiton kepeät kampanjat soivat aivan väärässä rekisterissä.
Kokoomuksen nokkelat sloganit tuntuvat ikään kuin peittävän alleen sitä varsinaista sanomaa, jos sellainen on. Vihreiden postmoderni ”Uusi Suomi” –iloittelu ja kampanja-avauksessa esitelty ”naimalakko” vaikuttavat suorastaan noloilta yrityksiltä pelkistää politiikka jonkinlaiseksi tyylileikiksi.
Demarit ovat tehneet välttämättömyydestä hyveen – jos Jutta Urpilainen ei pärjää pääministerikyselyissä, on paras pitäytyä asiakysymyksissä. Vakavuus, jopa totisuus, on silmiinpistävä tyylilajin vaihdos vielä viime kesänä tarjoillusta ”unelmien” ja ”rakkauden” hattarasta.
Aika on tiheänään poliittista debattia, aitoja teemoja ja palavaa aatetta. Se on hienoa.
Melkeinpä toivoisin, että kampanja-aika jatkuisi ikuisesti, että vaaleja ei koskaan tulisikaan.

Elämmekö markkinayhteiskunnassa?

3/3 Markkinayhteiskunta vs. markkinavaltio

Karl Polanyi: Suuri murros (The Great Transformation, 1944), Vastapaino 2009

”Suuri murros” on nautittavaa luettavaa, jopa journalistisen sujuvaa tekstiä, eittämättä kiitos myös Natasha Vilokkisen jouhevan suomennoksen.

Teos on kenties journalistinen myös sanan vähemmän kiittävässä merkityksessä. En tiedä, kuinka kiistattomina historiantutkijat pitävät Polanyin tulkintoja ja analyyseja. Olen silti melko varma, että kirjoittaja liioittelee sitä, kuinka kattavasti ja syvällisesti edes liberaalia Englantia voi pitää "markkinayhteiskuntana", saatikka paljon perinteisempiä, suljetumpia ja tapauskollisempia Ranskaa ja Saksaa. (1830-1930 Yhdysvallat vasta muotoutui.)

Perinteiden ja uskonnon vuosisataista voimaa ei pyyhkäistä heti pois. Ja voiko edes olettaa, että yhteiskunnalla on yksi ainoa yhteinen "perusta", joka kaiken kukkuraksi on "valittu" jossakin? On mahdollista, että hyvin harva Polanyin kuvaaman markkinayhteiskunnan jäsen olisi itse kuvannut järjestelmäänsä sellaiseksi.

Sama ristiriita pätee tämänkin päivän Suomessa.

Vaikka markkinaehdot rajaavat politiikan toimialueen, vaikka markkinakieli määrää yhteiskunnallisen todellisuuden, vaikka hinnoittaminen valloittaa uusia elämänalueita, silti kansalaisten enemmistö kokee, että oma arkielämä on - sittenkin - markkinoista vapaa vyöhyke.

Liberalistisen markkina-ajattelun rinnalla elää yhä arkaaisempi talouden käsite, jota kuvaa kreikan sana oikonomia, sananmukaisesti ”kotitalous”.[1]

Nykymarkkinoiden kannalta olennainen tehokkuuden vaatimus – tuottavuuden ja tuottavuuserojen mittauksineen, kannustimineen, optimointeineen, rationalisointeineen, työnjakoineen ja ulkoistamisineen – ei päde oikonomiassa. Kotitaloudessa jokaisella perheenjäsenellä on paikkansa ja tärkeä tehtävänsä, kaikki ovat suunnilleen yhtä arvokkaita, ja kullakin on lautasensa päivällispöydässä. Tämä agraari-Suomen, jälleenrakentamisen ja naapuritalkoiden talous on silkkaa nostalgiaa, mutta saattaa silti muovata monien ihmisten käsitystä oikeudenmukaisuudesta. Oikonomisesti on mahdoton käsittää, että perheen päälle maksetaan tuhatkertaista palkkaa rivijäseneen verrattuna, tai että jonkun askareita pitäisi erikseen motivoida miljoonien eurojen optio-ohjelmilla.

Oikonomian ja ekonomian mentaalinen ero voisi selittää, miksi poliitikkojen ja kansalaisten käsitemaailmojen väliin aukeaa aina vain ammottavampi railo. Kansalaiset ovat erkaantuneet politiikasta, koska politiikka on erkaantunut politiikasta.

Voi siis olla täsmällisempää kutsua Suomea, osana Eurooppaa ja rikasta pohjoista planeetan puoliskoa, markkinavaltioksi kuin markkinayhteiskunnaksi. En syvenny käsiteanalyysiin, mutta ”markkinavaltio” kuvaisi paremmin, kuinka poliittinen valta ei enää tarjoa vastavoimaa markkinoille vaan takaa markkinoihin päin yhteistoimintaa ja yhteiskuntarauhaa.

Markkinavaltio on seuraus virallisten istituutioiden logiikasta, joka on irrallaan oma-aloitteisesta yhteisöllisestä toiminnasta. Markkinavaltio on päällysrakenne, joka pakotetaan kansalaisyhteiskunnan ylle, ja markkinakieli suomensukuinen vieras kieli. 

Markkinavaltiossa päättäjät ratkovat sosiaalisia ja poliittisia ongelmia talouden keinoin. Ainoa hyväksyttävä perustelu on taloudellinen hyöty. Niinpä Jokelan tragediakin typistyi nopeasti keskusteluksi nuorisopsykiatrian rahankäytöstä. Syrjäytyneisyys, mielenterveysongelmat, jopa veriteot otetaan annettuina suureina, joihin (uus)liberaali politiikka ei voi ulottua. Se, mitä voidaan tehdä, on suunnata resursseja rationaalisesti ja optimoiden; ennaltaehkäisevillä investoinneilla säästetään hoitomäärärahoja ja väkivallan aiheuttamia sairaus-, hautaus-, korjaus- ja rakennuskuluja.

Jos joku rikkoo keskustelun sääntöjä ja vetoaa hinnoittamattomiin arvoihin, hän erottuu kuin Timo Soini muista puoluejohtajista.

Suomalaisille päättäjille markkinavaltio tuntuu sopivan - illuusio yhteistuumin saavutettavista yhteisistä eduista, jotka edellyttävät vain tehokkuutta ja järkevyyttä; ja tämän yleishyvän paras työkalu on neutraali, objektiivinen ja mitattava markkinamekanismi.
Suomi on jo aika pitkällä siinä, että poliitikot lopettavat politiikan tarpeettomana.

Olisi mukava, jos voisi kutsua Karl Polanyin vierailulle suomalaiseen markkinavaltioon. Hän saisi nähdä, että utopia itseohjautuvasta valtiosta, joka on kuin koirien ja vuohien saari, elää.

[1] Aristoteleen ”Politiikassa” jako oli ”rikkauden hankkimisen taito” eli khrematistike ja kotitalouden hallinnointi eli oikonomike.

---

Tuulipukujen suhinaa

Katso A-Studion kolumni 21.3. tästä

Japanilaisen Fukushiman ydinvoimalan vaikeudet säikäyttivät myös suomalaiset poliitikot. Ydinvoimasta tuli yllättäen vaaliteema.
SDP:n Jutta Urpilainen ja keskustan Mari Kiviniemi eivät juuri nyt kannata Fortumille uutta ydinvoimalaa. Siis tällä hetkellä. Molemmat puolueet ovat vastustaneet ydinvoimaa, varsinkin oppositiossa, ja kannattaneet, varsinkin hallituksessa.
Vasemmistoliitto enimmäkseen vastustaa ydinvoimaa, samoin tietenkin vihreät, ellei toisin sovita. Suurista puolueista yksin ydinvoiman taakse jää kokoomus. Vai jääkö? Mikä on neljännen suuren eli perussuomalaisten linja?


Perussuomalaiset ovat aina vastustaneet ydinvoiman lisärakentamista, vielä viime vaaleihin asti. Näin Timo Soini eduskunnassa neljä vuotta sitten, 17.1.2007:
Ydinvoima on noussut vanhoissa puolueissa suureen suosioon. Ne ovat innoissaan kuin vauva varpaistaan (naurua) löydettyään jotain mukamas uutta, kun ovat löytäneet vanhan kankean tavan tuottaa energiaa. On hupaisaa katsoa ja kuunnella tuulipuvun suhinaa, kun takit kääntyvät (naurua).
Miten suhisee Soinin oma tuulipuku?
Kaksi vuotta myöhemmin Soini oli kääntänyt täysin kantansa, ja kävi Satakunnassa kertomassa, että ydinvoima on sittenkin ihan kiva asia.
Tuolla reissulla Timo Soinin isäntänä oli Metalliliitto. Ja samaan aikaan Soini alkoi seurustella Metalliliiton viestintäpäällikön Matti Putkosen kanssa. Putkonen on Suomen kovaotteisin ydinvoimalobbari, joka on uhannut katkaista vaalirahoituksen ydinvoimaa vastustavilta vasemmistoehdokkailta.
Neljä vuotta sitten Soini puhui kauniita sanoja EU:n ilmastotavoitteista ja toivoi kaikkia maita mukaan Kioton sopimukseen. Tänä keväänä Soini julisti, että Suomen on erottava EU:n ilmastositoumuksista. Kävi ilmi, että tämän ”Soinin mallin” oli kirjoittanut jo aikaisemmin sama Matti Putkonen.

Johtajavaltaisessa puolueessa kannat voivat kääntyä kokonaan ympäri ilman mitään puoluekokouspäätöksiä, sen mukaan, kuka pääsee kuiskimaan päällikön korvaan. Se on jännittävää myös jatkon kannalta.

Soinin viesti ei mennyt perille vielä viime kesänä, jolloin yksikään perussuomalaisten kansanedustaja ei kannattanut lisäydinvoimaa. Vain yhdeksän kuukautta myöhemmin tilanne on se, että perussuomalaisten ehdokkaiden selvä enemmistö kannattaa ydinvoiman lisärakentamista.
Viime viikolla blogissaan Timo Soini ylvästeli: ”Minä en arvojani päivittäin muuttele. Sillä voi muutaman äänen menettää. Tai sitten ei.”
Totta on, että Soinin ydinvoimakanta ei muutu päivittäin. Vain vuosittain.

Epäisän maa

Kansakunta hätkähti, kun asiallisena pidetty uusi pääministeri sortui alatyyliseen kielenkäyttöön. Hänhän kyseenalaisti opposition isänmaallisuuden, kun se kovisteli eduskunnassa hallitusta EU-politiikasta.

Tämä tapahtui 24.10. 1996, kun Paavo Lipponen (sd.) syytti oppositiojohtaja Esko Ahoa (kesk.) ”valehtelijaksi”, joka ”jeesustelee” tällä  ”vakavalla isänmaata koskevalla asialla”. Tuore pääministeri uhosi: ”Tällä tiellä, hyvä keskusta, teitä tulee se karhu vastaan.”
Historian suurta ironiaa on, että lähes 15 vuotta myöhemmin keskustalainen pääministeri  tölvii sosiaalidemokraatteja "epäisänmaallisiksi" EU-asioissa.
Ja se karhu tuli vastaan - SDP:tä ja kokoomusta. 
Lue koko maakuntalehtien kolumni täältä.

Kopiogate



Katso A-studion kolumni 7.2. tästä

 Mitä äänestäjä ajattelisi, jos saisi tietää, että Anni Sinnemäki ajelee salaa isolla katumaasturilla?
Tai että paljastuisi Päivi Räsäsen aviorikos, mieluiten naisen kanssa? Tai että Jutta Urpilainen maksaa pimeästi virolaiselle siivoojalle?
Nämä – korostettakoon, täysin kuvittelliset - tapaukset tuhoaisivat puoluejohtajan imagon. He eivät voisi enää uskottavasti esiintyä ympäristönsuojelijoina tai moraalinvartijoina tai palkansaajien edustajina.
Timo Soini sai viime viikolla ison lommon imagoonsa, kun TV-uutiset paljasti perjantaina, että hänen omissa nimissään esittämänsä ilmasto-ohjelma olikin kopioitu kirjoitusvirheitä myöten Metalliliiton vanhasta tekstistä. Soinin sanoi, että hän on tätä omaa ohjelmaansa työstänyt Brysselissä puolitoista vuotta – tosiasiassa ”Soinin mallin” oli siis kirjoittanut hänen avustajansa Matti Putkonen.
Timo Soinin imagon ytimessä on rehellisyys ja rohkeus. Hän on erilainen poliitikko, joka sanoo suoraan ja seisoo itse sanojensa takana. Tähän kuvaan sopivat mahdollisimman huonosti valehtelu ja pikkuvilppi, saatikka se, että kopioi toisen työn ja esittää sen omanaan.

Lupausten ja todellisuuden räikeä ero on se syy, miksi kolmekymmentä prosenttia ei äänestä vaaleissa. Ja juuri nukkuvien puoluetta Timo Soini nyt aktivoi. Mutta nimenomaan perussuomalaiset nojaavat kaikkein voimakkaimmin mielikuvaan toisenlaisesta puolueesta. Heillä on kaikkein vähiten varaa siihen, että kuva rehellisyydestä ja aitoudesta ei vastaa totuutta.
Soinin tyhmä vilppi osoittaa, että vaalivoiton huumassa Soini on alkanut itsekin uskoa omaa kuvaansa. Vauhtisokeus voi olla kohtalokasta. Jos Soini sittenkin osoittautuu samanlaiseksi kelmiksi kuin kaikki muutkin, voitto jää odotettua pienemmäksi. On täysin mahdollista, että tämä Kopiogate on se kohta, jossa rakettimainen kannatuksen kasvu pysähtyy.
Kopiogate osoittaa myös, mikä on henkilöimisen riski. Tilannehan ei olisi näin nolo, jos Putkosen tekstiä ei olisi myyty Soinin ohjelmana.

Soini on esillä aina yksin, muista riippumattomana ja itsenäisenä sankarina. Hänellä ei ole takapiruja eikä kuiskuttelijoita kuten muilla poliitikoilla. Mutta myös Soinin ajatukset ovat toisten ajatuksia. Eivätkä ne kuuluisat sutkauksetkaan välttämättä ole Soinin omia.
Jukka Jusula keksii Soinille sanontoja kokeneen mainosmiehen kyvyillä. A-Studio kertoi vuosi sitten marraskuussa, kuinka Soinin räätälöi Jusulalle korkeapalkkaisen EU-viran, ihan samaan tyyliin kuin nuo pahat vanhat puolueet.

On toisaalta ikävää, jos muutosta odottava kansa saa jälleen pettyä. Aikanaan Tony Halme innosti Itä-Helsingin nukkuvat äänestämään. Se muutos jäi haaveeksi. Tällä kertaa on siis toivottava, että Timo Soini ei lietso mahdottomia sankariodotuksia, vaan kilpailee ihan poliitikkona toisten poliitikkojen kanssa.

Tuomion profeetta populistien keskuudessa

A-Studion kolumni 15.11. 2010. Katso video tästä.

Markku Uusipaavalniemen loikkaus keskustasta perussuomalaisiin ratkaisi kaksi ongelmaa. Kapinallinen kansanedustaja tarvitsi uuden kodin. Ja perussuomalaiset tarvitsevat jonkun, joka ymmärtää taloutta. Tätä riemuitsi eduskuntaryhmän puheenjohtaja Raimo Vistbacka. Puheenjohtaja Timo Soini sovitteli tulokkaalle heti jopa ministerin salkkua.

Perussuomalaisten talousratkaisut ovat jopa populistipuolueelle varsin helppohintaisia. Timo Soini tarjoaa velkaantuvalle Suomelle kahta säästökohdetta: että lopetetaan kehitysapu sekä EU:n jäsenyys. Siitä, millaista vahinkoa suomalaisille yrityksille EU:n ulkopuolelle joutuminen aiheuttaisi, Soini ei kanna vastuuta.

Protestipuolue voi tottakai luottaa siihen, että se ei joudu vastaamaan huutoonsa. Mutta kun Soini itsekin pohtii hallitukseen menoa, media voisi vihdoin vaatia huulenheiton sijaan toteutettavia ja tuntuvia säästökohteita. Pakolaisten vastaanotto tai puoluetuki ovat valtion budjetissa vain promilleluokan menoja.

Valtiovarainministeri Uusipaavalniemi on painajainen, paitsi lehtien otsikontekijöille, myös poliittiselle eliitille. Hänen mielestään Euroopan pitäisi ottaa Yhdysvalloista mallia ja painaa suruttomasti rahaa ja päästää inflaatio riehumaan. Samaan aikaan hän vaatii, että suomalaiset laskevat palkkojaan tuntuvasti. Äänestäjille luvataan siis rajua ostovoiman leikkausta, mistä olisi kiva saada uuden puolueen mielipide. Se kun tähän asti on jakanut kaikille kaikkea ja vielä vähän lisää.

Uusipaavalniemi on sooloilija, jonka tuomiopäivän julistukset ampuvat pahasti yli. Samalla hän kuitenkin oli ainoa, joka jo syksyllä kolme vuotta sitten näki Yhdysvaltain finanssikriisin aiheuttavan Suomeen laman, viennin romahduksen ja tehtaiden alasajot. Hän on johdonmukaisesti kyseenalaistanut valtiovarainministeri Jyrki Kataisen katteetonta rauhoittelua. Hän ei uskonut hallituksen bujdetteihin, koska kuitenkin joudutaan jättimäiseen velanottoon. Ja kaikki tuo toteutui.

Totuuden torvelle ei ollut tilaa keskustassa. Se on heidän häpeänsä. Mutta tuskin Uusipaavalniemi saa perussuomalaisinkaan perille sen, että talouskriisi ei ole EU:n tai somalien syytä.

Jos perussuomalaiset pääsevät hallitukseen, kilpailijoiden tavoite on tukehduttaa puolue vastuuseen niin kuin SMP 80-luvulla. Äänestäjien pettymys Timo Soiniin on karvas, jos hän joutuu syömään jokaisen lupauksen. Mutta silloin hän saa syyttää itseään, koska vastuulisia valtiontalouden vaihtoehtojakaan ei ole mietitty.

Se on kuitenkin varmaa, että Markku Uusipaavalniemi ei kelpaa ministeriksi. Arvaamaton mies, vaikka olisi mikä asiantuntija. Virkamiehille sopii paremmin ministeriksi narun päässä kuljetettava tyhmyri. Ja sellaisiahan on aina tarjolla, kävi vaaleissa kuinka vain.

Berlussuomalaiset ja kansalliset sosialistit

Suomessa on mahdotonta olla ulkomaalainen. Perussuomalaiset vaativat, että ulkomaalainen menee töihin ja maksaa veroja. Ja nyt SDP:n todellinen johtaja Eero Heinäluoma ilmoittaa, että ulkomaalainen ei saa mennä töihin ja maksaa veroja.
     Niinpä perussuomalaisia ilahduttaa viime viikon tilastotieto, jonka mukaan monista Afrikan maista tulleiden työllisyys on huomattavasti korkeampi kuin meidän suomalaisten. Mutta siitäpä demarit saavat sitten aiheen pelotella, että nuo kahdeksansataa uutteraa kenialaista ja ghanalaista vie työpaikat kolmelta sadalta tuhannelta suomalaiselta työttömältä.
     Ennen vanhaan, kun paperimies menetti työnsä, vasemmistö syytti työnantajaa ja kapitalisteja. Nyt demarit ovat löytäneet lamaan syyllisiksi liian ahkerat nepalilaiset ja filippiiniläiset. Tämä ei kuitenkaan ole rasismia, sanoo Heinäluoma, vaan järkevä reaktio työttömyyteen.
     Oikeastaan SDP toimii ulkomaalaisten omaksi parhaaksi. Nimittäin, jos he tulevat Suomeen töihin, se johtaa lisääntyvään rasismiin, sanoo Heinäluoma. Jos on sitä mieltä, että ulkomaalainen pelkällä olemassa olollaan synnyttää rasismia, silloin uskoo myös, että nainen on itse syyllinen, jos hänet raiskataan.

Onneksi ulkomaalaiset ymmärtävät itsekin pysyä pois Suomesta. Toisin kuin Soinin ja Heinäluoman kauhukuvista voi päätellä, ei tänne kukaan halua muuttaa. Heinäluoman lausuntoa edeltävänä päivänä julkaistiin toinenkin tilastotieto. Viime vuonna maahanmuutto Suomeen väheni - lähes kymmenen prosenttia. Ja näillä puheilla vähenee lisää.
     SDP on tavallaan johdonmukainen toiminnassaan. Aiemmin se tyhjensi Suomen maaseudun, joten nyt se pyrkii tekemään koko Suomesta muuttotappiovaltion.
     Oikeasti pitäisi olla huolissaan siitä, että kukaan ulkomaalainen ei halua tulla elättämään Suomen sosiaaliturvasta nauttivia suomalaisia. Olisi helppo vain nauraa näille porukoille, sekä berlussuomalaisille että kansallisille sosialisteille, jotka vainoavat Suomen kolmen prosentin ulkomaalaisväestöä. Mutta heidän vihanlietsontansa uhkaa aidosti Suomen taloudellista tulevaisuutta.
     Rajojen sulkeminen on kallista leikkiä.
    Sovitaan niin, että vanhainkodeissa demareita saa hoitaa vain aito, sinisilmäinen suomalainen. Kun 90-vuotias Heinäluoma yöllä soittaa kelloa, niin saamme nähdä, vastaako kukaan.

Kassan sankari

Kolumnisti Kaarina Hazard ihmetteli Iltalehdessä (13.1.) Tony Halme -vainaan palvontaa Iltalehdessä.
"Iltapäivälehdet kiirehtivät julkaisemaan väräjävällä äänellä muisteloita miehestä, ja hyvä ettei kättä lippaan vedetty."
"Muistokirjoitukset pullistelivat oksettavaa sankaruutta, kummaa paatosta, jossa mies sai väistyä tarinan tieltä."
Kuinkas muutenkaan, Kaarina - niin paljon Tony aikanaan tienasi Iltalehdelle, lehdellesi. Tässä kassakoneen kilinää kesältä 2003.

4.7. Raju riita päättyi ammuskeluun: Vaimo pakeni raivoavaa Halmetta naapuriin.
5.7.-6.7. Halme kävi minuuttien päässä kuolemasta. Katkolla ura ja avioliitto.
7.7. Tony Halme edelleen sairaalassa.
8.7. Halme useita päiviä koomassa: Hurja päihtymys vei hengityskoneeseen.
9.7. Kansanedustaja Tony Halmeen epäillään käyttäneen efedriiniä.
10.7. Halmeen toipuminen ei edisty. Tunnollinen Halme tuli sairaanakin eduskuntaan.
11.7. Lääkärit Halmeesta: Jotain poikkeuksellisen vakavaa.
12.7.-13.7. Tony Halmeella kovat kivut. Kuntoiluporukat kannustavat: Tsemppiä, Tony!
15.7. Halmeen tilassa vihdoin valoa: Taistele Tony!
16.7. Olisiko poliisin pitänyt auttaa Tony Halmetta nopeammin?
19.7.-20.7. Tony Halmeen uskomaton elämä
21.7. Halme pystyy vihdoin liikkumaan. Käänsi ensimmäistä kertaa itse kylkeään.
22.7. Tony Halmeen kohtalo koskettaa suomalaisia. (Kahdeksan gallup-haastattelua, joista kaksi pitää mielenkiintoisena. Muut pitävät "turhanaikaisena", "viittaavat kintaalla", ihmettelevät "mediahässäkkää", eivät "jaksa seurata", eivät "kiinnostu".)
23.7. Tony Halmeelle vyöryy terveisiä: Älä anna periksi! Kanna vastuusi!
24.7. Toipuvaa Halmetta odottaa oikeustaistelu.
25.7. Poliisi uskoo: Halme pääsee loppukesästä kuulusteluun
26.-27.7. Halme työllistänyt Timo Soinia
28.7. Tony Halme pääsi hengityskoneesta. Söi vuoteen reunalla ja katsoi elokuvaa.
29.7. Tony Halme pääsi vihdoin teho-osastolta. Vastoinkäymiset lujittaneet liittoa.
30.7. Tony voi jo kävellä. Avasi itse huoneensa television: "Nousee siivilleen kuin Fenix-lintu".
2.-3.8. Iltalehti löysi Tony Halmeen. Haparoivat asekeleet sairaalan käytävällä. Ei voinut välttyä ajatukseltä: Taistele Tony.
4.8. Tony Halme ei toivu ennalleen. Ihmeitä kuitenkin voisattua. Sitä ystäväkin rukoilee.
6.8. Tony ei tunnistanut sairaalassa vierailleita ystäviään.
7.8. Ylilääkäri antaa pientä toivoa: Tony Halme ei tunnistanut Raimo Vistbackaa.
12.8. Timo Soini innostui: Tony palaa vielä töihin.
13.8. Tony pääsee kotiin.

Tämä on Julkisuuden Suomen ennätys, jota ei ihan heti rikota.
35 peräkkäisestä Iltalehdestä 26 numerossa oli juttua Halmeesta, 24 kertaa kannessa ja lööpissä 11 kertaa.
Mikä parasta, kyse ei ollut mistään tirkistelystä tai viihteestä, vaan asia oli yhteiskunnallisesti merkittävä.
Silloinen päätoimittaja Pauli Aalto-Setälä (sittemmin kirkon, sittemmin 7 päivää -lehden leivissä) vakuutti: "Tony Halmeella, samoin kuin alkukesän Anneli Jäättenmäki-uutisilla oli ja on yhteiskunnallista merkitystä".
Ja nyt kaikki kuorossa: Kuka hemmetin Anneli?

Teille taas, jotka olette loukkaantuneet Hazardin kärkkäistä sanoista, sanon empaattisesti: YHYY.
Halmeen ihailija, joka pitää mainiona idolinsa letkautusta, että ”meillä on lesbo presidenttinä”, saa kyllä itse vastikkeeksi kestää railakasta kieltä jopa vainajasta. Miksi nyt yht´äkkiä aletaan hienostella etiketistä ja hyvistä tavoista?
Ja vieläpä kannellaan viranomaisille tuhman tädin tuhmista jutuista.
YHYY.

Viisikko harhateillä

Absurdimpaa viisikkoa ratkomaan finanssikriisiä on vaikea keksiä kuin minkä Helsingin Sanomat valitsi kirjamessujen paneeliinsa: populistijohtaja Timo Soini, pastori Antti Kylliäinen, valmennusguru Jari Sarasvuo, kulttuuripomo Saska Saarikoski ja allekirjoittanut.
Periaatteessa kelpo miehiä - mutta kaikki miehiä. Ja vääriä miehiä: paikalle ei kutsuttu yhtään taloustieteilijää tai talouspolitiikasta vastaavaa. Ei siis ihme, että keskustelu lievästi sanoen harhautui. Saarikoski kiusasi Sarasvuota väärästä Kummisetä-sitaatista ja Sarasvuo intoili laveasti Ruohonjuuren ekotuotteista.
Kovasti keskustelusta kuitenkin tykättiin. Ja itsekin sain siitä alkusysäyksen Talouselämän kolumniin. Siihen sisältyy radikaali idea, joka ei ainakaan ole sosialidemokraattinen.
Onko ajatus täysin järjetön? Otan mielelläni kommentteja vastaan!

Viimeiset karkkipussit
Sain höristää korviani Helsingin Kirjamessujen keskustelussa viime viikonloppuna. Jari Sarasvuo ylisti poliitikkoja, jotka ripeillä toimillaan pelastivat planeetan finanssikapitalismin aiheuttamalta hävitykseltä. Entinen vapaan rahan apostoli korosti myös, että markkinataloutta ei voi olla olemassa ilman julkisen vallan suojaa ja kontrollia.
Mikä hullunkurisinta, jouduin jälleen kerran olemaan Jarin kanssa eri mieltä – mutta tällä erää meistä markkinamielisempänä. Nimittäin: kapitalismi pitää vihdoin vapauttaa.
En epäile yhtään Sarasvuon vilpittömyyttä. Silti moni muukin pörssiyhtiön johtaja on nyt tilapäissosialisti, hetken demokraatti.
Maailman valtiot ovat syytäneet markkinoille 2,5 biljoonaa elvytyseuroa. (Kaksitoista nollaa.) Osa veronmaksajien rahoista on siirtynyt Wall Streetin suurpankkien miljardivoitoiksi ja miljoonabonuksiksi. Osa yhteisistä varoista on lahjoitettu myös suomalaisille osakkeenomistajille.
Omistaminen on maatalouttakin tuetumpi elinkeino.
Uusi ralli, uusi kupla, uusi euforia, uusi törmäys, uusi katastrofi on tekeillä. Siitä valtiot eivät selviäkään enää velalla – ellei nopeasti saada yhteyttä Uranuksen Säästöpankkiin.
Poliitikot eivät ole keksineet ratkaisuksi muuta kuin lisää politiikkaa. Koska sitä janoavat Jari ja koko kansa, se näyttää melkein toimenpiteeltä. Mutta valvonta ei poista ongelmaa. Se vain valvoo ongelmaa.
Kadulla riehuu hullu mies, joka särkee lekalla jokaisen näyteikkunan ja hakkaa viattomia ohikulkijoita. Sirpaleita sataa ja veri lentää.
Paikalle rientää valkotakkisia hoitajia. Hullua ei kukaan estä, joten riehunta vain yltyy. Tilataan lisää valkotakkeja, kymmeniä ja satoja.
Verinen uhri kysyy valkotakilta, kuka korvaa hullun tekemät vahingot ja maksaa hoidot. Hoitaja rauhoittelee: ”Tärkeintä on, että se ei vahingoita itseään.”

Rahoitusjärjestelmä on tänään vaarallisempi kuin vuosi sitten. Silloin suuret rahalaitokset saattoivat olettaa, että valtio rientää hätiin, jos niiden konkurssi uhkaa koko järjestelmää.
Nyt ne tietävät, että valtio rientää hätiin.
Britannian keskuspankin pääjohtaja Mervyn King totesi hiljan, että globaali pankkituki on ”luonut mahdollisesti suurimman moraalisen vaaran, jonka maailmanhistoria tuntee”.
Tämän kohtalokkaan ja kohta kalliin moral hazardin ikävin puoli on se, että poliitikot pitävät sitä yllä. He pääsevät isojen poikien peleihin vain valtion varoilla, vaikka sitten maksajaksi.
King esitti, että liian suuret pankit pilkotaan – osa hoitaisi ”jakelulaitoksena” peruspalveluita kuin sähköyhtiö konsanaan, osa saisi ottaa riskiä kuin ”kasino”. Hänet ampuivat alas sekä valtiovarainministeri Alistair Darling että pääministeri Gordon Brown jo ennen kuin Lontoon Cityssä yksikään Asser & Turnbullin mittatilauspaidan kainalo ehti kostua.
Niinpä maailman pankkijärjestelmä on kuin ongintaa pikkulasten synttäreillä. Pankkiirit kuvittelevat ihan omin neuvoin saalistaneensa karkkipussit, joita veronmaksaja verhon takana kiinnittää kaikkiin onkiin.

Myös finanssimaailma on herännyt pohtimaan, onko reilua, että jotkut pelaavat omalla riskillä ja toisilla aina pappa betalar. George Soros on ehdottanut, että valtiontakauksen vastikkeeksi on voitava rajoittaa pankkien riskinottoa, velkaantumista ja palkitsemisia.
Se on mahdotonta. Pittsburghin G20-kokous osoitti, että vaikka Barack Obama voi tuhota koko maailman yhdellä napinpainalluksella, kaikkeen hänelläkään ei ole valtaa. Pankkiirien bonuksiin ei voi puuttua.
On toimittava toisin päin. Kapitalismi on vapautettava valtion ikeestä. Keskuspankkien ei enää pidä toimia rahareserveinä, viimeisinä lainanantajina.
Rahan hinta määräytyköön yksin pankkien välisillä markkinoilla. Ratkaiskoot ihan itse, mitä vakuuksia ja vakuutuksia vastaan antavat luottojaan. Riskin arviointiin vaikuttaa varmasti, että valtio ei suurintakaan firmaa pelasta.
Tietenkin rahapolitiikasta luopuminen tuottaa valtavia ongelmia. Luotottajien mielivaltaa olisi suitsittava laeilla. Jne. Mutta - joskus karkkipussit kuitenkin loppuvat.
On korkea aika, että vapaa kilpailu ulottuu myös kapitalismiin.