Trollien yö

On demokratian kannalta surullista, että kansalaiset eivät pysty arvioimaan Suomen hallituksen toimintaa Euroopan kohtalonkysymyksessä – viime viikonlopun neuvotteluissa Kreikan rahoitustilanteesstta.

Tämä johtuu siitä, että valtioneuvosto pitää yhä salaisena Suomen neuvottelulinjaa. Hallitus pelaa aikaa, jotta se ei joutuisi tilille viikonlopun tekemisistään.

Asiallista perustetta salailulle ei ole. 

Hallitus otti kantaa Kreikan viimeviikkoiseen tarjoukseen, joka hylättiin Brysselissä. Eurojohtajat tekivät maanantaina yhteisen ratkaisun, joka on uusi neuvottelupohja. Pallo on nyt Kreikalla. Suuri valiokunta kokoontuu jälleen torstaina hyväksymään uuden kannan.
Hallituksen kanta on jo vanha, siksi julkaistavissa.

Hallitus on jo monta päivää kertonut omaa versiotaan siitä, mikä oli sen kanta ja linja. Se on monelta osin ristiriidassa asiakirjojen kanssa. Mutta emme pääse osallistumaan keskusteluun tasaveroisesti, osoittamaan faktojen pohjalta, että Suomen linja oli – ja on – vaarallinen ja vahingollinen.

Suuren valiokunnan kannoista julkisia ovat vain opposition lausumat, joista kaiken kukkuraksi Timo Soini lausuu perättömyyksiä plokissaan. Jokainen voi tarkistaa Suuren valiokunnan pöytäkirjoista eduskunnan sivuilta, että SDP ei esittänyt ryhtymistä kolmannen lainapaketin neuvotteluun.

Kun Soinia oikaistiin, hän palasi vielä räksyttämään, mutta ei hänessä ollut miestä tunnustamaan puhuneensa pötyä.

Siitä huolimatta, että neuvottelut ovat jo päättyneet, voin arvioida hallituksen vanhentunutta kantaa edelleenkin vain SDP:n lausumien valossa.

Suuressa valiokunnassa oppositio ei voi vain vastustaa hallituksen esitystä, sen täytyy esittää tilalle vaihtoehtoinen toimintalinja, jota hallituksen olisi noudatettava neuvottelussa.

Ensimmäinen lausumamme on tarkoituksella lyhyt, jotta kiinnittäisimme huomiota hallituksen kannan keskeiseen ongelmaan. Toteamme, että hallitus ei ole hankkinut riittävää tietoa eikä tehnyt vaikuttavuusarviota oman päätöksensä seurauksista.

Hallituksen kanta vaikuttaa merkittävästi Suomen talouteen ja saataviin Kreikalta. Sillä on huomattavat seuraukset sekä euroalueelle että Kreikalle. Päätöksen tueksi ei esitetty – ja mikä vielä pelottavampaa – edes tehty huolellista arviota sen välittömistä vaikutuksista ja tulevista uhista.

Hallituksen kanta ei ole harkittu, vaan äkkinäinen ja ideologinen. Se ei kanna vastuuta Euroopasta, vaan on suunnattu kotimaan äänestäjille. Seurauksista välittämättä.

Toinen lausumamme tehtiin sunnuntaina, kun olimme kuulleet pääministeri Sipilää.
Sekin oli tarkoituksella ytimekäs. 
Esitimme hallituksen kannan sijaan sellaista linjausta, että Suomen on jatkettava neuvotteluja euroryhmässä yhteisymmärryksen saavuttamiseksi.

Tämä olisi normaalioloissa itsestään selvää – mutta nyt siis ei.

Kyse ei ollut siitä, etteivätkö lähes kaikki (myös SDP) olisi suhtautunut kriittisesti Kreikan esitykseen. Varmasti useimmat euroryhmän maat.

Kyse oli siitä, oliko Suomi valmis jäämään yksi tain pieneen vähemmistöön. Tällä änkyröinnillä Suomi uhkaisi vaurioittaa pysyvästi omaa asemaansa eurooppalaisissa neuvotteluissa.

Itse kannatan EU-neuvotteluissa linjaa, jossa puheet ovat pieniä, mutta teot suuria. Eleettömällä linjalla varmistutaan siitä, että ollaan mukana ratkaisuja tekevässä enemmistössä, jolloin voidaan vaikuttaa sekä EU:n kannalta hyvään että Suomen etuja huomioivaan ratkaisuun.

Rähjäämällä saa toki huomiota. Mutta vaarana on ajautua nurkkaan, tilanteeseen, jossa kukaan ei välitä pienen jäsenmaan kannasta. 

Kansainvälisessä julkisuudessa Suomi erottui lauantaiyönä selvästi. Suomi estää yhteisen ratkaisun, Suomi on häirikkö, trolli. Suomi on osa ongelmaa, ei osa ratkaisua.

Osasin kyllä luottaa siihen, että Alexander Stubb lopulta toimii, kuten lausumassa edellytimme. Hän taipui enemmistön linjalle. 

Oliko tarpeen ensin särkeä ikkunoita? Erkki Tuomiojan esittämä kysymys on hyvä. Mitä vaaditaan rikotun maineen korjaamiseksi?

Harva on kiinnittänyt huomiota siihen, että yön aikana väläyteltiin hätätilamenettelyä. Tällöin päätös tehdään määräenemmistöllä, ja Suomi menettää veto-asemansa. Hätätilamenettelyä voivat esittää Euroopan keskuspankki ja komissio yhdessä. Suomi ajautui siis uhossaan tilanteeseen, jossa päätökseen oltiin valmiita ilman Suomea.

Suomi joutui ottamaan lusikan kauniiseen käteen.

Kreikkaa nöyryytettiin. Nöyryytettiinkö myös Suomea?

Hallituksen linja ja lausunnot keskittyvät koko ajan haukkumaan Kreikkaa. Liian vähälle huomiolle jää, että eurojohdon kuriohjelma on pahentanut Kreikan tilannetta entisestään.

Vastakkainasettelun pahin puoli on se, että vaaditaan hyväksymään vain toinen totuus. Varsinainen tragedia on se, että sekä Troikan ohjelma että Kreikan toimeenpano ovat epäonnistuneet katastrofaalisesti. Molempia on korjattava.

Ei siitä sen enempää, olenhan kirjoittanut aiheesta kirjan.

Tässä tilanteessa olisi äärimmäisen tärkeää laatia ohjelma, joka auttaisi Kreikkaa kestävän talouskasvun tielle. Ilahduttavasti – vaikka ei sitä tässä hötäkässä kukaan ole huomannut – eurojohtajien päätöksessä siunataan 35 miljardin euron investointiohjelma Kreikkaan. Sitä olisi tarvittu jo 2010, menestyksen hedelmiä voitaisiin kenties nauttia nyt.
Jos Kreikan tuotantoon ja ennen kaikkea vientiin saataisiin uutta tehoa, Kreikan taloudesta tulisi aidosti velkakestävä. Yhtä tärkeää on se, että kreikkalaisille itselleen tarjottaisiin vihdoin näkyä valoisammasta tulevaisuudesta – tunnetta siitä, että kohtalo on sittenkin omissa käsissä.

Hallitus kasvattaa Suomen vastuita Kreikasta - sittenkin

Kokoonnumme nyt Suuressa valiokunnassa päivittäin vahtimaan Suomen linjaa Kreikan rahoitusneuvotteluissa. Mutta mikä on Suomen linja?

Uuden hallituksen ohjelmassa seisoo – ja se on monen ministerin suulla toistettu – että ”Suomen vastuut eivät saa kasvaa”. Ja mikä on "vastuu"? Tämä on tietysti nyt semantiikkaa, jonka vääntelemisessä Timo Soini on mestari.

Jos 1,4 miljardin euron rahoituslupaus muuttuu aidoksi luotonannoksi, niin kyllä vastuu kasvaa, sanoi hallitus mitä tahansa. Samaa pohti pääministerin puoluetoveri, keskustakonkari Mauri Pekkarinen tämän aamun Helsingin Sanomissa.

Jo puolitoista kuukautta sitten, kun hallitusohjelma oli painotuore, pidin kansallisuhoista eurolinjaa toteuttamiskelvottomana. Ennakoin Lapin Kansan kirjoituksessa, että ministerit palaavat Brysselin kokouksista punaisin poskin selittäen, kuinka Suomen vastuut eivät ole kasvaneet, vaikka ne ovat.

Parhaillaan, kun kirjoitan näitä rivejä,  Kreikan valtiovarainministeri Euklides Tsakalotos vakuuttaa maansa parlamentille, että euromaat hyväksyvät velkahelpotuksia Kreikalle. Siis Kreikka palaa neuvottelupöytään sillä ehdolla, että Suomen vastuut kasvavat.

Kreikka saa tukea myös muilta. Kansainvälinen valuuttarahasto (IMF) ei usko Kreikan pitkän tähtäimen velkakestävyyteen ilman Suomenkin saatavien leikkausta.

Näin kirjoittaa tänään Financial Timesin arvostettu kolumnisti Wolfgang Münchau:

”Jos sopimus tulee, siinä on tällä kertaa oltava erikseen maininta velkahuojennuksesta. IMF vaatii sitä. Jopa Donald Tusk, Eurooppa-neuvoston puheenjohtaja sanoo niin. Tämä on tärkeä askel, mutta ei ole selvää, että kaikki luotottajat haluavat, tai voivat, hyväksyä sen. ”

Neuvottelu velkaleikkauksesta ei ole velkaleikkaus – mutta se on selvä ilmaus siitä, että sellainen on hyväksyttävissä, kunhan Kreikka täyttää muutoin vaaditut ehdot.

Loogisesti hallituksen ohjelmasta seuraa, että se ei voi sitoutua edes neuvottelemaan velkajärjestelystä. 

Jos hallitus vaatii, että Suomen vastuut eivät kasva, se ei voi suostua aloittamaan neuvotteluita Kreikan kolmannesta paketista.

Tästä hallitus saa vastata huomenna Suuressa valiokunnassa.

Kreikan kansanäänestys: Kyllä, ei, vaarinhousut

Euroopassa on ajauduttu outoon tilanteeseen: taloudellinen välttämättömyys on poliittinen mahdottomuus.

Kreikka äänestää tänään – mutta mistä?

Vapaasti suomennettuna kansanäänestyksen kysymys kuuluu näin: ”Tulisiko Euroopan komission, Euroopan keskuspankin ja Kansainvälisen valuuttarahaston euroryhmässä 25.6. esittämä sopimussuunnitelma, joka koostuu kahdesta osasta ja josta muodostuu niiden yhdistetty ehdotus, hyväksyä? Ensimmäisen asiapaperin nimi on ’Uudistukset nykyisen ohjelman loppuunsaattamiseksi ja sen jälkeen’ ja toisen ’Alustava velkakestävyysanalyysi.”
Kansalaisen ”avuksi” nämä dokumentit (10 sivua mutkikasta eurojargonia) on laitettu kysymyksen liitteisiin.
Kumpi tahansa lopputulos – saati niukka enemmistö – ei johda selkeästi hahmotettavaan tulokseen. Kyllä-äänten voitto ei siirrä Syrizaa sivuun, ei-äänten enemmistö ei pakota eurovaltiaita yhtään mihinkään.

Oli tulos mitä vain, se tarkoittaa mitä vain.

Johannes Virolainen totesi vaalit hävittyään: ”Kansa on puhunut. Pulinat pois.” Tällä kertaa on niin, että sitten kun vaalit on käyty, pulina vasta alkaa.
Vanhaa lastenlorua mukaillen: Kreikan kansanäänestyksen tulos on joka tapauksessa Vaarinhousut.

Kansanäänestys sinetöi henkisesti Euroopan kahtiajaon. Asetetut vaihtoehdot esittelevät kaksi kilpailevaa, toisensa poissulkevaa kertomusta Kreikka-kriisistä.

Yhteisvastuu alkaa olla varma

Suomen Pankin talouskatsaus osui mielenkiintoiseen päivään. Synkältä viestiltä vei vähän pohjaa se, että samaan aikaan Turun telakka julkaisi tervetulleen suurtilauksen Tallinkilta. (Kiistämättä madonlukuja, joita pääjohtaja Erkki Liikanen tykitti joka sektorille.)
Omalta kannaltani vielä kiintoisampi ajoitus oli se, että tänään Euroopan keskuspankki joutui myös myöntämään TLTRO-ohjelman toisenkin jaon epäonnistuneen (kts. Taloussanomat). 
Kuten ennakoin tässä blogissa jo syyskuussa, eurooppalaiset pankit eivät nyt himoitse halpaa lainarahaa. Financial Timesissä muuan markkinavoima kiteytti: "Ilmaistakaan kaljaa ei pysty juomaan loputtomasti". 
EKP on koettanut vähätellä tapahtumaa madaltamalla odotuksia koko ajan ennen h-hetkeä. Muistamme kuitenkin, että kun syksyn TLTRO jäi alle odotusten, keskuspankki kertoi monia hyviä syitä, miksi joulukuussa pankkiraha kelpaa paljon paremmin. Ei kelvannut.
Liikasen tiedossa floppi oli jo etukäteen, joten itse kiinnitin huomiota esityksen viimeiseen diaan. EKP on harjoittanut "historiallisen kevyttä rahapolitiikkaa"...

"Rahapoliittiset lisätoimet" tarkoittavat yrityslainoja  (joita Euroopassa on tarjolla murto-osa siitä, mitä EKP olisi valmis ostamaan, kuten kerroin samassa blogissa). Kun EKP ilmoittaa aikovansa hankkia markkinoilta noin 1000 miljardin euron edestä arvopapereita, niiden on oltava valtioiden velkakirjoja. 
Markkinat ovat jo varmoja, että näin käy. 
Ja koska markkinat toteuttavat omia ennustuksiaan, vaihtoehdon hinta nousee. Enää ei ole edes kysymys siitä, onko rahapolitiikan järjestelmällinen ja jatkuva keventäminen (QE eli Quantative Easing) oikea tapa potkia Euroopan lamataloutta liikkeelle – vaan siitä menettävätkö sijoittajat taas kerran uskonsa rahaliiton kykyyn tehdä päätöksiä. Seuraukset nähtiin jo 2010–2012.
Vain poliitikot haraavat vastaan, varsinkin Saksassa – ja Suomessa, kuten olen jo väsyksiin asti viime kuukausien blogeissani arvioinut. 
Yhteisvastuu tulee. Mutta tuleeko se ennen Suomen eduskuntavaaleja? 

Suomessa on nyt kaikkien aikojen pahin lama

Käsitteet ovat tärkeitä. Käsitteet määräävät käsitykset.
Suomen kielessä ei ole vakiintunutta käännöstä käsitteelle The Great Depression – Suuren laman sijaan yleensä puhutaan vain "1930-luvun lamasta". 
Aikalaiset käyttivät sanaa pula-aika. Suomalaisille maailmanlaajuinen talouden taantuma näkyi siis puutteena ja hätänä, inhimillisenä kärsimyksenä. Se vertautui nälkävuosiin, jotka olivat tuolloin reilun 60 vuoden takana (kuten Helsingin olympialaiset tästä päivästä). 
Pula, joka kyllä näännytti lapsia hengiltä, ajoi perhekuntia kerjuulle ja "pulamiehiä" hätäaputöihin ympäri Suomea, ei tietenkään ollut aivan yhtä kohtalokas kuin suoranainen nälänhätä. Tässä vertailussa 1990-luvun lama ei tunnu puolestaan aivan yhtä hirveältä kuin – jälleen 60 vuotta aikaisempi – pula-aika.
Vastaavasti nykyään puhutaan varovasti taantumasta. Harva uskoo, että nykyinen taantuma on pahempi kuin 1990-luvun lama (eihän työttömyys sentään yllä puoleen miljoonaan) saatikka 1930-luvun pula-aika (eiväthän tuhannet ole sentään joutuneet mieron tielle).
Talouden mittareilla Suomen nykyinen lama on kuitenkin sitkeämpi kuin 1990-luvulla tai 1930-luvulla.

Danske Bankin maineikas ekonomisti – eikä taatusti mikään vasemmistohippi – Lars Christensen julkaisi ansiokkaan blogitekstin (16.11.). Hän osoittaa yksinkertaisella kuviolla, että Suomen bruttokansantuote on kärsinyt pahemmin ja pidempään kuin 1930-luvun ja 1990-luvun lamoissa.

(c) Lars Christensen. Lähteet: Angus Maddison ja IMF. Vuosi 2014 on IMF:n ennuste

Yhteisvastuuttomuus

Yhteisvastuu on ruma sana. Melkein yhtä yrjöttävä kuin solidaarisuus.

Eurovaalien ehdokkaat laidasta laitaan vannoivat, että Suomen ei pidä osallistua toisten euromaiden velkaan, eikä antaa rahaliiton sotkeutua Suomen talouspolitiikkaan.

Rahaliiton idea on, että jokainen jäsenmaa vastaa yksin taloudestaan. Mutta mikäs liitto se sellainen on, jonka periaatteisiin ei kuulu jäsentensä auttaminen?  Eikö yhteisvastuu ole suorastaan liitto-sanan määritelmä?

Kuka haluaisi osallistua sotilasliittoon, joka ei lupaisi tulla hätiin, jos johonkin maahan hyökätään?

Suomalaiset ovat käsittäneet yhteisvastuun väärin. Ja ennen kaikkea: yhteisvastuuta on turha vastustaa, koska se on jo voimassa.

Varsinkaan kokoomuksen ja keskustan edustajilla ei ole oikeutta uhota yhteisvastuuta vastaan. Vanhasen–Kataisen hallitus hyväksyi keväällä 2010 järjestelyn, jolla perustettiin vakausrahasto lainamaan hädänalaisille euromaille rahaa.

Suomalaiset osallistuvat yhteisvastuullisesti toisten euromaiden rahoitukseen.

Rahat eivät tietenkään päätyneet itse kriisimaille, vaan niitä velkoneille pankeille.

Talouskriisi on tasa-arvon kriisi

Eurovaaleissa on erityinen syy äänestää feministiä. Oikeistolaisen eurojohdon toteuttama julma talouskiristys on heikentänyt huomattavasti naisten asemaa Euroopassa.

Kriisimaille määrätty talouskuri on aina edellyttänyt rajuja ja nopeita leikkauksia julkisiin palveluihin. Euroopassa julkisen sektorin työntekijöistä 70 prosenttia on naisia.

Kun Euroopan Keskuspankki määräsi Irlannille kiristysohjelman vuonna 2010, julkisen sektorin työntekijöitä irtisanottiin 25 000. Jo sitä ennen heidän palkkojaan oli leikattu 15 prosenttia, lapsilisiä supistettu ja sosiaalimenoista vähennetty kolme miljardia euroa. Kaikki täsmäiskuja naisia vastaan, 

Euron vaikeudet saivat alkunsa Yhdysvaltain finanssikriisistä 2008. Havaintojeni mukaan Wall Street ja Lontoon City ovat naurettavuuteen asti machomaailmoja, joissa miehet taistelevat lauman johtajuudesta ja kunnioituksesta.

Lehmanin veljekset jättivät laskun työtätekeville siskoille. 

Taantuma on lisännyt sekä miesten että naisten työttömyyttä. Kyynisten ekonomistien mielestä tämä on "tasa-arvoa"– mutta lukujen takaa paljastuu toinen totuus. 

Miljoonat miehet ovat menettäneet työnsä teollisuudessa ja rakennusalalla. Naiset taas eivät pääse työuran alkuun tai palaamaan työvoiman piiriin. Naisten työvuosia hukataan moninkertainen määrä miehiin verrattuna.

Talouskriisi on ajanut Etelä-Euroopan naisia takaisin mieselättäjän armoille. Konservatiivien kiristyslinja on vahvistanut konservatiivista perhemallia.

Koska taantuma on sukupuolittunut, myös sen korjaamisessa on huomioitava tasa-arvo. 

Euroopan talous on saatava käyntiin määrätietoisella jälleenrakennuksen ohjelmalla. Samalla valtioiden on elvytettävä myös julkisia palveluja siten, että perheellisille naisille taataan pääsy työelämään ja hallitsemaan omaa elämäänsä. 

Mitä teen Euroopan parlamentissa: neljä lupausta

Tilanne Euroopassa on sama kuin Suomessa 20 vuotta sitten. 1990-luvun alussa Ahon-Viinasen hallitus syvensi lamaa ja sai aikaan suurtyöttömyyden. Tarvittiin uusia voimia siivoamaan jäljet, palauttamaan luottamus ja käynnistämään jälleenrakennus.

Nyt vallan pitää vaihtua myös EU:ssa. Leikkauslinjalla ja talouskurilla luotu lama saa luvan loppua. Nyt tarvitaan kasvua, investointeja ja työpaikkoja. Nuorille työtä, vanhoille turvaa - myös Suomessa.

1. Lupaan tehdä kaikkeni työllistämisen ja kestävän kasvun edistämiseksi. 

Eurokriisi ei ole velkakriisi, vaan pankkikriisi, kuten kerron uusimmassa kirjassani Suuri kiristys.

Eurojohto on vihdoin saanut aikaan sopimuksen pankkiunionista, jossa pankkeja valvotaan yhteisvoimin ja tarvittaessa myös puretaan. Se on ensimmäinen askel: seuraavaksi on saatettava voimaan Erkki Liikasen työryhmän esitys sijoituspankkien ja talletuspankkien erottamisesta.

2. Lupaan tehdä kaikkeni sen eteen, että finanssikriisi, joka alkoi 2008 ja jatkuu yhä, ei toistu. 

On arvioitu, että laillinen ja laiton veronvälttely vähentää EU-maiden tuloja peräti tuhat miljardia vuodessa, siis 2000 euroa jokaista EU-kansalaista kohti. Selvää on, että nämä varat tarvitaan eurooppalaisten julkisten palvelujen turvaamiseksi – myös Suomessa. 

Euroopan parlamentti on vaatinut veroparatiisien sulkemista ja yhteisiä toimia verovehkeilyn estämiseksi. Se on kova työ, koska finanssialan lobbareilla on pohjattomat taskut, mutta mahdollista, koska kaksi kolmesta veroparatiisista sijaitsee Euroopan unionista.

3. Lupaan tehdä kaikkeni, jotta verot maksetaan sinne, missä verotettava tuloskin on työllä saatu aikaan. 

Euroopan parlamentti tiukensi komission ilmastonsuojelupakettia siten, että siihen lisättiin maakohtaisesti sitovat tavoitteet uusiutuvan energian osuudelle sekä energiansäästön velvoitteet. Tiukat ympäristötavoitteet antavat Suomen teollisuudelle valtavan kilpailuedun. Ilmastopaketin neuvottelut jatkuvat ministerineuvoston ja parlamentin välillä.

4. Lupaan tehdä kaikkeni kunnianhimoisen ilmastonsuojelun eteen. 

Vaaleissa äänestäjä saa valita, jatkuuko kurjistus - vai alkaako kukoistus.

Äänestäjällä on valta päättää, että epätoivon Euroopasta tulee toivon Eurooppa.

Sen eteen teen kaikkeni.  

Lue lisää: www.timoharakka.fi

Talouskuri jakaa kansan

”Usko talouskuriin vähenee”, otsikoi Helsingin Sanomat eilen (13.5.). Vaikka yli puolet suomalaisista on sitä mieltä, että leikkaukset ja veronkorotukset ovat oikea lääke Euroopan taantumaan, jo reilu neljännes ymmärtää, että talouksien kiristys vain pahentaa tilannetta.

Talouskuria ”jyrkästi” vastustavien määrä on kaksinkertaistunut viime kesään verrattuna. Tuolloinhan Suomen viestimissä ei vielä käytännössä lainkaan kyseenalaistettu Troikan (EU-komission, Kansainvälisen valuuttarahasto IMF:n ja Euroopan keskuspankin EKP:n) pakkotoimia Euroopan kriisimaissa. 

Maailmalla arvostelu oli yltynyt jo pitkän aikaa. Jopa Olli Rehnin eroa vaadittiin, joskaan Suomen media ei sitä havainnut.

Kriittisyyden kasvua en voi omia ärhäköiden tekstieni tai Suuri kiristys –kirjan ansioksi. Ensinnäkin meidän, joiden mielestä Troikka on aiheuttanut valtavaa ja tarpeetonta vahinkoa, joukkomme on yhä vaatimaton: kahdeksan prosenttia. Toisekseen olisi ihme, jos taloustuhon vääjäämätön todistusaineisto ei jo itsessään vakuuttaisi itsenäisesti ajattelevia ihmisiä.

Euroalueen talouskasvu on ollut negatiivista tai nollan tuntumassa jo neljättä vuotta. Laskujeni mukaan euroalue on menettänyt kansantuotetta Yhdysvaltoihin nähden 545 miljardia euroa.

Euroalueelle on tullut 10 miljoonaa uutta työtöntä viidessä vuodessa, ja työttömyysprosentti pysyy vuodesta toiseen yli 12 prosentissa – Kreikassa ja Espanjassa yli 25 prosentissa.

Luvattu kasvu ei koita, vaikka Olli Rehn on vuodesta 2011 säännöllisesti parempaa luvannut. Hän on tietysti oikeassa siinä, että joskus kasvu alkaa, mutta se tapahtuu EU-komission tuhotöistä huolimatta – ja odotellessa on tuhottu miljoonien ihmisten elämät.

On huomattava, että myös talouskurin kannatus on noussut. Epätietoisten joukko on supistunut, mielipide-ero on kärjistynyt.

Niitä, joiden mielestä kriisimaita pitääkin rankaista Saksan, Ranskan ja Britannian pankkien synneistä, on kaksin verroin verrattuna meihin, joiden mielestä kriisin 
pakkotoimet ovat surullinen luku Euroopan historiassa. 

Ensinnäkin euromaiden kansalaiset kustansivat satojen miljardien eurojen pankkituet, joiden ansiosta sijoittajien ei tarvinnut kantaa vastuuta riskeistään. Jokaisesta eurosta, jonka suomalaiset veronmaksajat lainasivat Kreikalle, 77 centiä päätyi pankeille.

Kansalaiset maksoivat pankkituen vielä toiseen kertaan selkänahastaan. Kreikassa saatiin aikaan jopa kansanterveydellinen katastrofi, kun terveysmenoista leikattiin 20 prosenttia. Irlannin julkiselta sektorilta irtisanottiin kymmeniä tuhansia työntekijöitä. Kaikkialla supistettiin sosiaaliturvaa rajusti.

On tehty tulonsiirto Wall Streetin miehille – Euroopan työtätekeviltä naisilta.

Tragikoomisinta tässä ideologisessa ihmiskokeessa on, että se oli turha. Kun kiristystä oli kestänyt kaksi vuotta, kriisi oli entistä pahempi. Vasta, kun Euroopan keskuspankki lupasi taata kaikkien euromaiden velat, jos tarvis tulee, korot lähtivät pysyvään luisuun, jota on nyt jatkunut pian kaksi vuotta. Paniikki väistyi, mutta kärsimys jatkuu.

Kolmas murhe koskee demokratiaa, joka oli jo entuudestaan surkealla tolalla EU:ssa. Troikalle myönnettiin valta puuttua itsenäisten jäsenmaiden sosiaaliturvaan ja työehtoihin, jollaiseen mikään EU-sopimus ei valtuuta. Suuria kriisiratkaisuja ei koskaan tuotu Euroopan parlamentin kansanvaltaiseen käsittelyyn, vaan sovittiin suurten jäsenmaiden itsekkäiden etujen mukaisesti.

Mutta kuten sanoin, enemmistö tulkitsee asiat toisin.

Ja se näkyy eurovaalien kannatusmittauksissa.

Vaikka useimmat myöntävät, että talouskuri on tuonut Eurooppaan sosiaalisen katastrofin, he myös väittävät, että vaihtoehtoa ei ollut. Tämä on tietysti palturia. Totuus on, että oikeunmukaisemmat vaihtoehdot sivuutettiin – sekä periaatteen osalta että toteutuksen suhteen.

Oikeistoliberaalit voivat tunnustaa, että tulos oli ja on karmea, mutta vaihtoehtona oli koko Emun hajoaminen. Tällä lailla voi tietysti aina suhteellistaa. Kansalaissodassa kuoli 30 000 suomalaista, mutta sentään koko kansa ei tuhoutunut.

On aina niin, että kun joku turvautuu TINA-perusteluun (There Is No Alternative), hän on heikoilla jäillä. Mutta tiedotusvälineille se kelpaa. EU-komissio nauttii erityistä immuniteettia. Suomalaiset toimittajat eläytyvät herkästi Olli Rehnin esittämiin puolusteluihin ja julkaisevat niitä lähes muutoksitta ominaan. Paavo Raution tuore kolumni (HS 11.5.) on vain yksi esimerkki.

Talouskriisin syentäjät komeilevat gallupien kärjessä. 

Kokoomuksen Jyrki Katainen hyväksyi valtiovarainministerinä Kreikka-paketin eli pankkituen. Keskustalainen komissaari pani toimeen epäonnistuneen kuriohjelman, jota hän tänä päivänäkin ylistää menestykseksi.

Sen sijaan Jutta Urpilainen kaatui – ainakin osittain – Kreikka-apuun, jota hän ja hänen puolueensa vastusti vimmatusti eduskunnassa keväällä 2010, mutta jota hän ministerinä joutui toteuttamaan. Edes 800 miljoonan euron vakuus, jolla Suomi ainoana EU-maana turvaisi saatavansa Kreikan vararikossa, ei vakuuta kansan enemmistöä. Eurokriisissä Musta Pekka jäi SDP:n käteen.

Vasemmisto on siis jäänyt tappiolle ratkaisevilla hetkillä, eikä ole onnistunut muotoilemaan vaihtoehtoaan selkeästi, voittamaan vastahakoista mediaa puolelleen, horjuttamaan tietämättömyyttä ja vankkoja asenteita.

Vasemmisto ei ole onnistunut herättämään – eikä aina edes itse osoittamaan – myötätuntoa eurokurin syrjäyttämiä kohtaan.

Rohkenen silti olla optimisti. Totuus voittaa lopulta.

Enää en ole yhtä yksin kuin viime kesänä, kun aloitin tutkimusmatkani Suuren kiristyksen syövereihin. Enää en saa vakavia vastaväitteitä, vaan väisteleviä katseita.

Minulle ei sanota: ”Ei, koska…”, vaan: ”Kyllä, mutta…”

En ole yksin. Meitä on muutamia, jotka ovat varmoja, että Euroopan poikkeustila, rahan vallankaappaus, Suuren kiristyksen vuodet jäävät historiaan häpeällisenä jaksona. Se, milloin tämä alennustila päättyy, on eurooppalaisten äänestäjien käsissä.

Urakka jatkuu.

Suuri kiristys: Alku

Uusin kirjani, Suuri kiristys, ilmestyy virallisesti huomenna, 27.3. 2014. Maistiaisiksi julkaisen kirjan alun, josta ilmenee, mikä pakotti minut tähän urakkaan. 

Johdanto

VASTA, kun Paul De Grauwe vastaa spontaanisti yleisökysymyksiin, oivallan, ketä hän muistuttaa.

Lievä innostunut änkytys, käsien jatkuva elehdintä, hintelän kuusikymppisen katse silmälasien yli: hän on kuin Woody Allenin pikkuveli. Luennon aikana belgialaisen taloustieteilijän vaatimaton habitus on unohtunut – kerronta ja tarinan kaari veivät vastustamattomasti mukaansa, puhuja soitti yleisöään kuin harmonikkaa.

Ja nyt huomaan, että harmaa puku on ryhdikäs, mittatilaustyötä.

Turun kauppakorkeakoulun entinen rehtori Paavo Okko ei intoillut turhaan: Mauno Koivisto - luennolla ei ole koskaan ollut niin paljon väkeä ja tiheää tunnelmaa kuin perjantaina, 13. syyskuuta 2013.

Leuvenin katolisen yliopiston professori, nykyään myös London School of Economicsissa vaikuttava De Grauwe kuvailee, miten euroalue on täysin väärin rakennettu ja nykyistä kriisiä hoidetaan tuhoisalla tavalla. Troikka – EU-komission, Euroopan keskuspankin (EKP) ja Kansainvälisen valuuttarahaston (IMF) kolmikko – pakottaa kriisimaat deflatoriseen eli hintoja laskevaan, kysyntää pienentävään, tuotantoa supistavaan, kansaa köyhdyttävään politiikkaan, jossa ainoa nousu nähdään työttömyysluvuissa.

Luennon jälkeen De Grauwe ja puhetta kommentoinut Sixten Korkman, Aalto-yliopiston professori, entinen Elinkeinoelämän tutkimuslaitoksen ja Evan toimitusjohtaja ja pitkäaikainen EU-ministerineuvoston pääsihteeri, eivät saa rauhaa. Kymmenet kiihkeästi kiinnostuneet kuulijat pommittavat kysymyksillä.

Mutta. Yksikään sanomalehti ei ole vaivautunut paikalle, radiosta tai televisiosta puhumattakaan. Ainoastaan verkkolehti Taloussanomat noteeraa tapahtuman.

MINULLA on paljon mietittävää paluujunassa Helsinkiin. Itsekin toimittajana joudun myöntämään, että mediaa ei hotsita käydä eurokriisistä avointa, analyyttista ja kriittistä keskustelua.

Muistelen Financial Timesin juttua kesäkuun lopulta, jossa ihmeteltiin, että Suomi on Euroopan ainoa maa, jossa kiristyspolitiikasta ei lainkaan keskustella. Muissa kovan linjan maissa, aseveliakselillamme Saksassa, Hollannissa ja Itävallassa, on herännyt kritiikki ja jopa katumus.

Hollannin hallitus ilmoitti, ettei se yritäkään puristaa vuosittaisen budjettinsa alijäämää alle kolmen prosentin, kuten Emu-sopimus edellyttäisi. Kuuden miljardin euron vyönkiristys tilanteessa, jossa talous supistuu ja työttömyys kasvaa, on jo liikaa. Itävallassa on ryhdytty jo varovaisiin elvytystoimiin, kun suuren rakennusyhtiön vararikko – maan historian suurin konkurssi – horjuttaa taloutta.

Mutta Suomessa, jota taantuma on kohdellut kaikkein kovimmin, ja työttömyys yltää 8,5 prosenttiin, suunnitellaan vain uusia leikkauksia.

En sano, etteikö Euroopassa keväällä 2010 aloitettua talouskuria olisi ollenkaan arvosteltu Suomessa, tai etteivätkö kriitikoiden yksittäiset kommentit olisi ajoittain ylittäneet valtakunnan välineiden uutiskynnystä. Sensuurista ei ole kyse.

Mutta väitän, että kiristyslinjaa ei ole analysoitu kriittisesti kokonaisuutena: mitä se on suoranaisesti saanut aikaan eteläisessä Euroopassa ja mitkä ovat olleet epäsuorat vaikutukset Keski-Euroopassa ja pohjoisessa. Eurojohtoa ei ole vaadittu tilille lupausten ja todellisuuden ristiriidasta, ei harhaanjohtavista tiedoista, tarkoitushakuisista tulkinnoista, ei edes suoranaisista valheista.

Vastaavasti yksioikoisen kiristyslinjan vaihtoehtoja ei ole edes haluttu etsiä.

Syy on tyly.

Emme edes halua tietää, mitä talouskuri saa aikaan Euroopassa, koska Emun jäseninä ja tiukan linjan kannattajina olemme suoraan vastuussa tapahtuneesta. Olemme lyöttäytyneet Saksan johtamaan rintamaan, koska Saksa on hyötynyt ja hyötyy nytkin kriisistä. Vaikka kylmäkiskoinen politiikka on johtanut euroalueen jyrkkään jakautumiseen, hyväksymme sen, koska ennen kaikkea haluamme päästä voittajan puolelle.

Suomalaisen ulkopolitiikan opportunistinen perinne jatkuu. YYA-Suomi otti kaiken hyödyn irti Neuvostoliitosta ja sulki silmänsä itänaapurin epäkohdilta. Emu-Suomi liittoutuu Saksan kanssa – mutta tällä kertaa Euroopan kriisi kurittaa myös meitä. Vienti on valtavissa vaikeuksissa. Teollisuuden yt-neuvottelut leviävät palveluihin ja kuntiinkin.

Euroopan kohtalo on Suomen kohtalo.

Miksi valittiin Suuri kiristys? Miksi euroalueelle rakennettiin uusi Berliinin muuri? Miksi komissio epäonnistui – yrityksessään hallita markkinoita, saada jäsenmaiden taloutta tervehtymään, nostaa Eurooppa kasvuun?

Kenen etua pitkittyvä kriisi ajaa? Miten rahaliitosta saadaan oikea liitto? Miten taantumasta päästään ulos?

Näihin kysymyksiin yritän vastata.

Ystävänpäiväkortti Olli Rehnille

Koskelassa, 14.2.14

Hyvä Olli,

Olen ajatellut sinua paljon. Olen pohtinut uutta kirjaa kirjoittaessani, miksi EU-komissio on epäonnistunut eurokriisin hoidossa niin pahoin.

Toisin kuin tarkoititte, euroalue joutui ennätyksellisen pitkään taantumaan jo 2011. Myös 2013 jää miinusmerkkiseksi. Espanjan ja Kreikan työttömyys on 27 prosenttia, nuorisotyöttömyys 60 prosenttia.

Sain johtolangan puheestasi, jonka pidit viime viikolla käydessäsi Suomessa.

Sanoit: "Euroopan viime vuosien… murroksen laukaisi vuodesta 2008 lähtien maailmantaloutta vaivannut finanssi- ja velkakriisi. Kriisin taustalla on ollut koko läntisen maailman liiallinen velkaantuminen, sekä julkinen että yksityinen."

Tämä on komissaari Rehnin erehdys.

Lausumasi on puoliksi totta. Yksityinen velkaantuminen eli pankkien holtiton luototus totta vieköön aiheutti finanssikriisin 2008.

Mutta se toinen puoli.

Euromaat eivät olleet kovin velkaantuneita ennen kuin ne joutuivat pelastamaan pankit. Ennen finanssikriisiä euromaiden julkinen velka supistui.

Vuosina 1999-2007 vähenivät eniten Belgian, Espanjan ja Irlannin valtioiden velka/bkt, noin 25 prosenttiyksikköä. Ennen finanssikriisiä Irlannin velka oli vain 25 % kansantuotteesta, tällä hetkellä se on 125. Espanjan velka oli vain kolmannes bkt:stä, nyt se on yli 90 prosenttia.

Finanssikriisin jälkeen euroalueen velkasuhde on noussut 30 prosenttiyksikköä.

Jotta voisimme löytää ratkaisuja kriisiin, olisi päästävä yksimielisyyteen faktoista. Julkinen velka ei ole kriisin syy, vaan seuraus

Nyt esität asiat nurinpäin. Yhtä hyvin voi sanoa, että aurinko nousee, koska kukko kiekuu.

EU-komission erehdys pakotti kriisimaat leikkaamaan julkisia menoja nopeasti ja julmasti. Se pahensi ongelmia entisestään. Ja taantuma levisi koko Eurooppaan.

Seuraukset näkyvät meilläkin viennin vaikeuksina, YT-neuvotteluina ja irtisanomisina. Pääset varmaan perehtymään paremmin Suomen todellisuuteen kevään mittaan, kun teet EU-vaalikampanjaasi. On hienoa, että olet ehdolla!

Ystävänpäiväterveisin,

Timo

Virheiden myöntäminen on askel parempaan tulevaisuuteen

Kirjoitukseni Helsingin Sanomien mielipidesivulla 15.1.2014

EU-komissaarien Viviane Redingin ja Olli Rehnin Vieraskynä-teksti (HS 3.1.), jossa he iloitsivat talouskasvun ”hennoista versoista”, vaikutti etäisesti tutulta. 

Sitten muistin Rehnin kirjoituksen kolmen vuoden takaa (Financial Times 11.1.11): ”Euroopan elpyminen reaalitaloudessa on vakiintunut ja alkaa kannatella itseään.”

Tosiasiassa 2011 alkoi Euroopan nykyhistorian pisin taantuma. Euroalueen talous supistui kuusi vuosineljännestä peräkkäin. 

Myös vuosi 2013 jää miinusmerkkiseksi. Heinä-syyskuun talouskasvu oli 0,1 prosenttia. Yhdysvaltojen luku oli 4,1.

Raju finanssikriisi on koetellut euroaluetta ja varsinkin Pohjois-Amerikkaa. Yhdysvallat on silti yltänyt 2010-2013 keskimäärin 2,2 prosentin vuosikasvuun, rahaliitto 0,6 prosenttiin.

Euroalue on menettänyt 545 miljardia euroa talouskasvua Yhdysvaltoihin nähden. Olli Rehn on tämän kurjuuden komissaari.

Presidentti Obama aloitti määrätietoisen elvytyksen, kuten lama-aikana on aihetta. EU-komissio valitsi varoituksista huolimatta talouden kiristämisen ja alijäämien ankaran leikkauksen tien. Jälki on hirvittävää.

Yhdysvalloissa työttömyys on 7,3 prosenttia, euroalueella 12 prosenttia, siis yli puolitoistakertainen. Komissaarit ilmoittavat, että ”suunta on kääntynyt”. Eurostatin tilastot eivät väitettä tue.

Rahaliitto on nykyisen komission aikana jakautunut jyrkästi kahtia. Komissaarien kotimaissa työttömyys on 5,8 prosenttia (Luxemburg) ja 8,3 (Suomi). Espanjassa työttömyys nousi lokakuussa 26,9 prosenttiin. Kreikassa tilanne on yhtä vakava.

Erityisen vaarallinen on nuorisotyöttömyyden kehitys. Kreikassa ja Espanjassa 58 prosenttia alle 25-vuotiaiden työvoimasta on työtä vailla, myös Kroatiassa yli puolet. Näissä maissa puhutaan yleisesti kadotetusta sukupolvesta.

Redingin ja Rehnin ylistämät Irlanti ja Latvia ovat maksaneet kovan hinnan pakotetusta sopeutumisestaan. Vuoden 2008 jälkeen kummastakin maasta on lähtenyt noin 200 000 asukasta, joka on lähes 10 prosenttia Latvian väkiluvusta. 

Pitäisimmekö omaa talouttamme ”menestystarinana”, jos puoli miljoonaa suomalaista olisi joutunut maanpakoon?

25-vuotiaista latvialaisista joka viides on muuttanut maasta. Tulevaisuus ei näytä valoisalta, paitsi komission tiedotteissa.

Komissaarien kirjoituksesta on kysyttävä: Lisäävätkö valikoidut faktat ja harhaanjohtava mainospuhe aitoa luottamusta Euroopan unioniin? Vai antavatko ne lisää vauhtia populisteille, jotka jo syyttävät EU:ta valehtelusta ja salailusta?

EU-kansalaisia olisi syytä kunnioittaa avoimella ja rehellisellä puheella komission itse aiheuttamista talousvaikeuksista. Virheiden myöntäminen on ensi askel parempaan tulevaisuuteen.

Seuraava komissio saa korjata edeltäjänsä jälkiä, kun se ryhtyy ideologisten leikkausten sijasta investoimaan kestävään kasvuun, työpaikkoihin ja nuorten osallisuuteen.

Epätoivon Euroopasta toivon Eurooppaan

Eurooppa on nyt samassa tilanteessa kuin Suomi vuonna 1994.

Oikeistovallan jäljiltä talous on taantumassa, työttömyys on sietämätön ja tulevaisuudenusko kateissa.

Parikymmentä vuotta sitten Suomessa uudet voimat loivat uutta toivoa ja luottamusta. Sateenkaarihallitus luotsasi maan taas kasvuun.

Euroalueen taantuma ei ole yhtä syvä kuin Suomen lama aikanaan, mutta se voi olla pidempi.

Nykyinen komissio saa kunnian Euroopan pisimmästä virallisesta taantumasta, jolloin talous supistui kuusi vuosineljännestä peräkkäin. Tämäkin vuosi jää miinukselle.

Välimeren maille Euroopan oikeistojohtajien ja komission ideologinen leikkauslinja on tarkoittanut katastrofia. Espanjan, Kreikan ja Portugalin talous supistuu koko ajan, joten velkaantuminen suhteessa kansantuotteeseen vain pahenee.

Muu Eurooppa säästää. Tarkoituksella tapettu kysyntä on vienyt Suomen vientiteollisuudesta asiakkaat, ja se näkyy loputtomina yt-neuvotteluina. Kriisimaille pakotetut palkanalennukset ja työehtojen heikennykset yritetään taatusti tuoda Suomeen myös palvelualoille.

Kriisin ”hoidosta” vastaava komissaari on ihastunut palokuntavertauksiin. Osin ne pitävät paikkansa. Komissio on kuin Retuperän WBK. Torvet kyllä soivat, mutta savuavissa raunioissa ei enää mikään kasva.

Espanjan ja Kreikan työttömyysluvut on käsittämättömät 27 prosenttia. Suomessa ei ole pahimmillaankaan ylletty näin hirveään lukuun.

Erityisen vaarallinen on nuorisotyöttömyys, joka yltää Espanjassa ja Kreikassa 60 prosenttiin, Kroatiassa yli puoleen. Latvian 25-vuotiaista joka viides on lähtenyt maasta.

Euroopassa puhutaan kadotetusta sukupolvesta.

Tällä menolla voidaan puhua myös kadotetusta Euroopasta. Eurojohdon ihmiskoe on johtanut Kreikassa tilanteeseen, joka muistuttaa 1930-luvun Saksaa. Kansa kärsii ja katkeroituu, lakot ja

mielenosoitukset lisäävät levottomuutta, uusfasistit jahtaavat kaduilla etnisiä vähemmistöjä ja järjestävät poliittisia murhia.

Tämä ei ole Eurooppa, josta maailmansodan jälkeiset valtiomiehet unelmoivat. Ansaitsemme parempaa.

Ja siksi olen ehdokkaana EU-vaaleissa. Tänä aikana, tässä liikkeessä.

Euroopan parlamentti ei voi päättää, että talous Euroopassa lähtee nousuun. Mutta kaikki keinot, pienetkin, on löydettävä ja käytettävä uuden kasvun auttamiseen.

Kevään vaalit, joissa europuolueen kärkiehdokas on tarjolla myös komission johtoon, voivat muuttaa suuntaa. Siksi palkansaajien kannattaa äänestää ja patistaa kaverikin äänestämään.

Edessä on protestivaalit – ei Eurooppaa vastaan, vaan epätoivoa vastaan, toivon puolesta.