Euroopan politiikan suuri ongelma on, että sitä ei ole.
Mistä aineksista kansalaismielipide muodostuu, jos EU:n kansalaisilla ei ole yhteistä foorumia, jossa keskustelua käydään? Sen sijaan on 28 valtion kansallinen media, jossa enimmäkseen meuhkataan siitä, onko kansallista etua riittävästi ajettu Brysselissä.
EU on kaikissa jäsenmaissa ulkomaa.
Entä miten kansalaisten tahto voisi vaikuttaa EU-politiikkaan? Euroopan parlamentti on ainoa EU-elin, johon kansalaiset valitsevat edustajansa suoraan. Vaikka sen osuus päätöksenteossa on lisääntynyt merkittävästi viime vuosina, se ei kykene ohjaamaan varsinaista valtakeskusta, komissiota, jolla on aloitemonopoli.
EU-vaaleissa kansalaisen tahto katoaa tyystin matkalla äänestyskopista päätöspöytiin. Demokratiavajeen takia äänestysprosentti jää matalaksi.
Näissä vaaleissa otetaan onneksi iso askel oikeaan demokratiaan. Eurooppalaiset puolueet ovat nimenneet kärkiehdokkaan, jota tarjotaan komission johtoon. Suurimpien ryhmien taistelupari on Jean-Claude Juncker (oikeiston EPP) ja Martin Schulz (sosiaalidemokraattien S&D).
Juncker oli pitkään pääministerinä Luxemburgissa, veroparatiisissa, joka estää veto-oikeudella EU:n toimet verokeplottelun ja harmaan talouden kitkemiseksi. Hän myös johti euroryhmää kriisivuosina 2008-2013, jolloin euroalue ajettiin taloushistorian pisimpään taantumaan, suurtyöttömyyteen ja sosiaaliseen katastrofiin.
Europarlamentin puhemies Martin Schulz ajaa täyskäännöstä nykyiseen kiristyslinjaan. On siis mahdollista, että kansalaisen tahto johtaa viimein tarkoitukseensa. Samalla myös vaalien voittajat joutuisivat, kuten pitää, vastuuseen lupauksistaan.
Euroopan kiristyspolitiikka on synnyttänyt poliittisen vastavoiman – puolueiden ulkopuolelle – Espanjassa, Portugalissa ka Kreikassa. Espanjan Indignados–liike (Suuttuneet) valtasi julkisia tiloja 58 kaupungissa. Madridin keskustan Puerta del Solilla majaili parhaimmillaan 30 000 nuorta lähes kahden kuukauden ajan. Liike levisi myös Atlantin yli: Occupy Wall Street –leiri perustettiin New Yorkissa lokakuussa 2011.
Arabikevät tuli Eurooppaan. Ammattiyhdistysväki ja tulevaisuudeton nuoriso nousivat yhdessä vastarintaan. Mutta nyt leirit on purettu. Kadut ovat tyhjiä. Mitä suuttumuksesta jäi?
Olen miettinyt paljon, miten Euroopan perinteinen, bysanttilaisen byrokraattinen päätöksenteko voisi kanavoida kansalaisten kapinaa. Miten katujen ja torien ääni kuuluisi Brysselin lasitorneihin?
Helppoa vastausta ei ole. Suuttunut nuoriso ei luota puolueisiin ja valtahallintoon. Se ei valitse itselleen johtajia eikä edustajia. Se ei välttämättä edes äänestä.
Vaikka katujen karnevaali on hiljentynyt, työ jatkuu uusissa, radikaaleissa sosiaalisissa liikkeissä, jotka puolustavat pankkien uhreja - häädettyjä, velkaantuneita, köyhdytettyjä. Niille kansalliset poliitikot ovat vihollisia, kansalliset parlamentit pahuuden pesiä.
Mutta tässä paikallinen ja globaali voivat löytää toisensa. Oikeistoliberaalien kiristyspolitiikka on koko Euroopan tauti, joten lääkekin on eurooppalainen. Euroopan parlamentista voi löytyä kumppani kansainväliselle vastarinnalle. Se voi olla keskustelun ja yhteistoiminnan foorumi, jossa kansalaisten tahdosta tulee todella Euroopan politiikkaa.
Occupy Brussels. Occupy Frankfurt. Vallataan Euroopan valta.
