Brysselin pyramidihuijaus

Kaveri lupaa investoida yritykseesi 315 000 euroa. Laitat siis firman pystyyn ja pyydät luvatut rahat. Kaverisi sanoo, että rahaa ei ole, mutta hän voi taata 21 000 euron lainat. Jostain löytyvät varmasti loput 296 000 euroa – siis 93 prosenttia luvatusta pääomasta. Se tosin edellyttää, että laitat itse vielä muutaman kymppitonnin.

Olisiko sinua huijattu?

Kuta kuinkin näin toimivat Jean-Claude Juncker ja Jyrki Katainen esitellessään tänään keskiviikkona suunnitelmansa Euroopan investointien käynnistämiseksi.

Komission uusi puheenjohtaja lupasi kesällä koota 300 miljardin euron investointipaukun, jotta Eurooppaa koetteleva kysyntälama lieventyisi. (Viis nyt siitä, että euroryhmän puheenjohtajana 2005-2013 Juncker edisti leikkauslinjaa, jolla lama saatiin aikaan ja pitkittymään. Hyvä, jos näkee järjen valon, vaikka myöhäänkin.)

Ikävä kyllä Juncker ja Katainen eivät löytäneet rahoja mistään. Heidän oli turvauduttava silmänkääntötemppuun. Suomen mediassa se näyttää menneen läpi. Ikävä kyllä Euroopan rahoitusmarkkinat eivät mene yhtä halpaan.

Junckerin-Kataisen ohjelma ei ole 315 miljardin ohjelma. Se ei ole edes 21 miljardin ohjelma. 

Se ei ole ohjelma, ellei sitten viihde-ohjelma. 

Juncker lupasi  21 miljardin takuut EU:n budjettivaroista ja Euroopan Investointipankin voitoista. Takuu ei ole pääomaa. Se ei korvaa pääomaa, jota vastaan voisi edes kuvitella myyvänsä velkaa 15-kertaisesti.

Tätä kerrointa kutsutaan vivutukseksi (leverage). Alkuperäistä pääomaa vastaan voidaan rakentaa velkakirjojen kerroksia (tranche). 

Yhteisvastuuttomuus

Yhteisvastuu on ruma sana. Melkein yhtä yrjöttävä kuin solidaarisuus.

Eurovaalien ehdokkaat laidasta laitaan vannoivat, että Suomen ei pidä osallistua toisten euromaiden velkaan, eikä antaa rahaliiton sotkeutua Suomen talouspolitiikkaan.

Rahaliiton idea on, että jokainen jäsenmaa vastaa yksin taloudestaan. Mutta mikäs liitto se sellainen on, jonka periaatteisiin ei kuulu jäsentensä auttaminen?  Eikö yhteisvastuu ole suorastaan liitto-sanan määritelmä?

Kuka haluaisi osallistua sotilasliittoon, joka ei lupaisi tulla hätiin, jos johonkin maahan hyökätään?

Suomalaiset ovat käsittäneet yhteisvastuun väärin. Ja ennen kaikkea: yhteisvastuuta on turha vastustaa, koska se on jo voimassa.

Varsinkaan kokoomuksen ja keskustan edustajilla ei ole oikeutta uhota yhteisvastuuta vastaan. Vanhasen–Kataisen hallitus hyväksyi keväällä 2010 järjestelyn, jolla perustettiin vakausrahasto lainamaan hädänalaisille euromaille rahaa.

Suomalaiset osallistuvat yhteisvastuullisesti toisten euromaiden rahoitukseen.

Rahat eivät tietenkään päätyneet itse kriisimaille, vaan niitä velkoneille pankeille.

Talouskuri jakaa kansan

”Usko talouskuriin vähenee”, otsikoi Helsingin Sanomat eilen (13.5.). Vaikka yli puolet suomalaisista on sitä mieltä, että leikkaukset ja veronkorotukset ovat oikea lääke Euroopan taantumaan, jo reilu neljännes ymmärtää, että talouksien kiristys vain pahentaa tilannetta.

Talouskuria ”jyrkästi” vastustavien määrä on kaksinkertaistunut viime kesään verrattuna. Tuolloinhan Suomen viestimissä ei vielä käytännössä lainkaan kyseenalaistettu Troikan (EU-komission, Kansainvälisen valuuttarahasto IMF:n ja Euroopan keskuspankin EKP:n) pakkotoimia Euroopan kriisimaissa. 

Maailmalla arvostelu oli yltynyt jo pitkän aikaa. Jopa Olli Rehnin eroa vaadittiin, joskaan Suomen media ei sitä havainnut.

Kriittisyyden kasvua en voi omia ärhäköiden tekstieni tai Suuri kiristys –kirjan ansioksi. Ensinnäkin meidän, joiden mielestä Troikka on aiheuttanut valtavaa ja tarpeetonta vahinkoa, joukkomme on yhä vaatimaton: kahdeksan prosenttia. Toisekseen olisi ihme, jos taloustuhon vääjäämätön todistusaineisto ei jo itsessään vakuuttaisi itsenäisesti ajattelevia ihmisiä.

Euroalueen talouskasvu on ollut negatiivista tai nollan tuntumassa jo neljättä vuotta. Laskujeni mukaan euroalue on menettänyt kansantuotetta Yhdysvaltoihin nähden 545 miljardia euroa.

Euroalueelle on tullut 10 miljoonaa uutta työtöntä viidessä vuodessa, ja työttömyysprosentti pysyy vuodesta toiseen yli 12 prosentissa – Kreikassa ja Espanjassa yli 25 prosentissa.

Luvattu kasvu ei koita, vaikka Olli Rehn on vuodesta 2011 säännöllisesti parempaa luvannut. Hän on tietysti oikeassa siinä, että joskus kasvu alkaa, mutta se tapahtuu EU-komission tuhotöistä huolimatta – ja odotellessa on tuhottu miljoonien ihmisten elämät.

On huomattava, että myös talouskurin kannatus on noussut. Epätietoisten joukko on supistunut, mielipide-ero on kärjistynyt.

Niitä, joiden mielestä kriisimaita pitääkin rankaista Saksan, Ranskan ja Britannian pankkien synneistä, on kaksin verroin verrattuna meihin, joiden mielestä kriisin 
pakkotoimet ovat surullinen luku Euroopan historiassa. 

Ensinnäkin euromaiden kansalaiset kustansivat satojen miljardien eurojen pankkituet, joiden ansiosta sijoittajien ei tarvinnut kantaa vastuuta riskeistään. Jokaisesta eurosta, jonka suomalaiset veronmaksajat lainasivat Kreikalle, 77 centiä päätyi pankeille.

Kansalaiset maksoivat pankkituen vielä toiseen kertaan selkänahastaan. Kreikassa saatiin aikaan jopa kansanterveydellinen katastrofi, kun terveysmenoista leikattiin 20 prosenttia. Irlannin julkiselta sektorilta irtisanottiin kymmeniä tuhansia työntekijöitä. Kaikkialla supistettiin sosiaaliturvaa rajusti.

On tehty tulonsiirto Wall Streetin miehille – Euroopan työtätekeviltä naisilta.

Tragikoomisinta tässä ideologisessa ihmiskokeessa on, että se oli turha. Kun kiristystä oli kestänyt kaksi vuotta, kriisi oli entistä pahempi. Vasta, kun Euroopan keskuspankki lupasi taata kaikkien euromaiden velat, jos tarvis tulee, korot lähtivät pysyvään luisuun, jota on nyt jatkunut pian kaksi vuotta. Paniikki väistyi, mutta kärsimys jatkuu.

Kolmas murhe koskee demokratiaa, joka oli jo entuudestaan surkealla tolalla EU:ssa. Troikalle myönnettiin valta puuttua itsenäisten jäsenmaiden sosiaaliturvaan ja työehtoihin, jollaiseen mikään EU-sopimus ei valtuuta. Suuria kriisiratkaisuja ei koskaan tuotu Euroopan parlamentin kansanvaltaiseen käsittelyyn, vaan sovittiin suurten jäsenmaiden itsekkäiden etujen mukaisesti.

Mutta kuten sanoin, enemmistö tulkitsee asiat toisin.

Ja se näkyy eurovaalien kannatusmittauksissa.

Vaikka useimmat myöntävät, että talouskuri on tuonut Eurooppaan sosiaalisen katastrofin, he myös väittävät, että vaihtoehtoa ei ollut. Tämä on tietysti palturia. Totuus on, että oikeunmukaisemmat vaihtoehdot sivuutettiin – sekä periaatteen osalta että toteutuksen suhteen.

Oikeistoliberaalit voivat tunnustaa, että tulos oli ja on karmea, mutta vaihtoehtona oli koko Emun hajoaminen. Tällä lailla voi tietysti aina suhteellistaa. Kansalaissodassa kuoli 30 000 suomalaista, mutta sentään koko kansa ei tuhoutunut.

On aina niin, että kun joku turvautuu TINA-perusteluun (There Is No Alternative), hän on heikoilla jäillä. Mutta tiedotusvälineille se kelpaa. EU-komissio nauttii erityistä immuniteettia. Suomalaiset toimittajat eläytyvät herkästi Olli Rehnin esittämiin puolusteluihin ja julkaisevat niitä lähes muutoksitta ominaan. Paavo Raution tuore kolumni (HS 11.5.) on vain yksi esimerkki.

Talouskriisin syentäjät komeilevat gallupien kärjessä. 

Kokoomuksen Jyrki Katainen hyväksyi valtiovarainministerinä Kreikka-paketin eli pankkituen. Keskustalainen komissaari pani toimeen epäonnistuneen kuriohjelman, jota hän tänä päivänäkin ylistää menestykseksi.

Sen sijaan Jutta Urpilainen kaatui – ainakin osittain – Kreikka-apuun, jota hän ja hänen puolueensa vastusti vimmatusti eduskunnassa keväällä 2010, mutta jota hän ministerinä joutui toteuttamaan. Edes 800 miljoonan euron vakuus, jolla Suomi ainoana EU-maana turvaisi saatavansa Kreikan vararikossa, ei vakuuta kansan enemmistöä. Eurokriisissä Musta Pekka jäi SDP:n käteen.

Vasemmisto on siis jäänyt tappiolle ratkaisevilla hetkillä, eikä ole onnistunut muotoilemaan vaihtoehtoaan selkeästi, voittamaan vastahakoista mediaa puolelleen, horjuttamaan tietämättömyyttä ja vankkoja asenteita.

Vasemmisto ei ole onnistunut herättämään – eikä aina edes itse osoittamaan – myötätuntoa eurokurin syrjäyttämiä kohtaan.

Rohkenen silti olla optimisti. Totuus voittaa lopulta.

Enää en ole yhtä yksin kuin viime kesänä, kun aloitin tutkimusmatkani Suuren kiristyksen syövereihin. Enää en saa vakavia vastaväitteitä, vaan väisteleviä katseita.

Minulle ei sanota: ”Ei, koska…”, vaan: ”Kyllä, mutta…”

En ole yksin. Meitä on muutamia, jotka ovat varmoja, että Euroopan poikkeustila, rahan vallankaappaus, Suuren kiristyksen vuodet jäävät historiaan häpeällisenä jaksona. Se, milloin tämä alennustila päättyy, on eurooppalaisten äänestäjien käsissä.

Urakka jatkuu.

Aku Ankan työttömyys ja Hannu Hanhen työllisyys

Suomea ja Ruotsia pidetään yleensä samanlaisina hyvinvointivaltioina. Mutta erot ovat merkittävämpiä kuin yhtäläisyydet.

Suomi on köyhä maa ja Ruotsi on rikas maa – riippumatta siitä, että Suomi on yhtä rikas kuin Ruotsi. 

Suomella ei ole koskaan ollut varaa Ruotsin malliin: vuonna 1960 suomalaisten elintaso oli vain kaksi kolmasosaa länsinaapurin tasosta. Kun toisaalta kuitenkin ihailemme vaurasta naapuria, olemme jäljitelleet sitä  parhaamme mukaan, mutta huonommin kyvyin ja resurssein. Siinä missä ruotsalaiset pop-tähdet täyttävät jäähalleja ympäri maailman, suomi-rokin areenaksi riittää pitserian nurkka Posiolla.

Suomen malli on amatööriversio Ruotsista, karaoke-hyvinvointivaltio.

Ruotsin talouspolitiikka oli 1930-luvulta alkaen keynesiläistä, kun taas suomalaiset pitivät vielä 1960-luvulla valtion puuttumista suhdannevaihteluihin ihan kommunismina. Näin kertoo Tommi Uschanov mainiossa uudessa kirjassaan Miksi Suomi on Suomi; klassinen esitys aiheesta on Pekkarisen-Vartiaisen Suomen talouspolitiikan pitkä linja (1993). 

Siksi lamat ovat täällä syvempiä ja nousukaudet humaltuneempia kuin naapurissa. Se heijastaa kansallista mytologiaammekin: köyhän talon poika hummaa rahansa kaupunkireissulla kuin Nummisuutarien Iivari.

Ruotsin omakuva rikkaana maana ja Suomen omakuva köyhänä maana kiteytyy ennen kaikkea näkemykseen työstä. Rikkaalla maalla on työtä yllin kyllin ja huoli tekijöiden riittävyydestä; köyhällä maalla on lähtökohtaisesti pulaa työpaikoista.

Kansantaloustieteen termein Ruotsissa on kiinnitetty aina huomio työn tarjontaan eli korkeaan työllisyysasteeseen; Suomessa taas työn kysyntään eli mahdollisimman matalaan työttömyysprosenttiin. 

Äkkiä katsottuna näkemykset näyttävät saman asian eri puolilta, mutta maailmankatsomuksellisesti ne ovat täysin vastakkaisia.

Ruotsi pitää väestön mukana työvoimassa vaikka väkisin: huonoina aikoina julkisen sektorin on työllistettävä, kun muut eivät kykene. Keskipitkällä ajalla vahva kasvu rahoittaa julkisen talouden hetkelliset alijäämät helposti, eikä velkaantuminen riistäydy käsistä. Tarvitaan vain Hannu Hanhen optimismia, luottamusta ja itsevarmuutta.

Suomessa on tavoiteltu matalaa työttömyyttä siksi, ettei julkinen talous rasittuisi liikaa. Aku Ankan maailmassa on aina rahapula. Huonoina aikoina valtio ja kunnat ovat vähentäneet, eivätkä lisänneet, työvoimaa. Väkeä on hätäpäissä patistettu jopa työmarkkinoiden ulkopuolelle.

Tämä ero näkyi selvimmin 1960-luvulla ja jälleen 1990-luvun taantumassa.

Sotien jälkeen pakollinen panostus pienviljelyyn myöhästytti Suomen elinkeinorakenteen muutosta, joka iski kovalla voimalla 1960-luvun lopussa. Maaseudun liikaväestö tyhjeni kaupunkien lähiöihin ja Ruotsin autotehtaisiin.

Se oli win-win-tilanne. Ruotsissa itsetuntoinen näkemys kasvavasta teollisuusimperiumista herätti 1966 huolen työvoimapulasta ja siitä aiheutuvasta taantumasta. Hallituksen långtidsutredningin nojalla suosittiin voimakkaasti siirtolaisuutta ja alettiin kannustaa naisia kodeista työhön.

Kuvaavaa kyllä, Suomelle oli helpotus joutua kantamaan aikaisempaa pienempi väestö, resurssit eivät riittäneet enempään. Suomelle hyvinvointivaltio on aina ollut mitoituskysymys, sitä toteutetaan vain, jos uskalletaan uskoa rahkeiden riittävän.

Vasta Matti Vanhasen hallitukset pitivät olennaisempana työllisyysasteen nostamista kuin työttömyysprosentin alentamista. Silti lehdissä seurataan työttömyyttä, ei työllisyyttä. Moni osaa kertoa kotikuntansa työttömyysprosentin, mutta harva työllisyysastetta.

Se, miten yhteiskunnat suhtautuvat työllistämisen kykyynsä, heijastuu tietysti peilikuvana kodin ja vanhemmuuden rooliin. Ruotsissa ei ole maksettu vanhemmille lasten hoitamisesta kotona (ennen kuin aivan viime vuosina), Suomessa kyllä.

Heikki Hiilamo ja Olli Kangas kuvaavat vuoden 2009 artikkelissaan, kuinka Ruotsin sosialidemokraatit kääntyivät 1970-luvun puolivälissä jyrkästi vastustamaan aiemmin kannattamaansa kotiäidin palkkaa. Äidinpalkka heikentäisi naisten menestymistä työuralla, vaarantaisi tasa-arvon ja veisi resursseja päiväkotien rakentamisesta.

Suomessa kotihoidontuki ei ollut ideologinen kysymys, vaan yhtäältä etupolitiikkaa, toisaalta taloudellinen pakko. Jo 1948 Martta Salmela-Järvinen (sd.) esitti eduskunta-aloitteessaan, että ”äitipalkka” oli halpa vaihtoehto ”yhteiskunnan huoltolaitoksille”. 1970-luvulla keskusta ajoi kotihoitoa oman äänestäjäkuntansa hyödyksi, mutta kaupungeissa tukea maksettiin siksi, että niillä ei ollut varaa rakentaa riittävästi päiväkoteja.

SDP ja keskusta joutuivat tekemään kompromissin, jollaista yksipuolue-Ruotsissa ei tarvittu: 1980-luvulla kunnallisen päivähoidon vaihtoehdoksi tuli tuettu lastenkasvatus kotona.

Kun Ruotsissa siis torjuttiin pysyvää työvoimapulan uhkaa patistamalla naiset työelämään, Suomessa työttömyyttä on lievennetty houkuttelemalla naisia jäämään kotiin.

”Maassamme on kymmeniä tuhansia äitejä, jotka mielellään jäisivät kotiin työhön ja lapsia hoitamaan, kun vain olisi taloudellisia edellytyksiä. Samalla vapautuisi laajan työttömyyden aikana työpaikkoja työtä tarvitseville”, perusteli SMP eduskunta-aloitetta kotihoidon tuen lisäämiseksi 1983.

Köyhä talo tuijottaa perunalaarin vajenemista, jokavuotisen kassan tilannetta. Jos kaikki investoinnit katsotaan vain kuluiksi – kuten valtiovarainministeriön budjettiosasto aina tekee – mihinkään reformiin ei ole ikinä varaa.

Rikkaassa talossa on toisin: ”Se, mikä lyhyellä tähtäimellä oli kustannus ja rasite, oli pidemmällä perspektiivillä resurssi ja taloudellisen kasvun ja maan vaurastumisen ja hyvinvoinnin keskeinen edellytys.” (Hiilamo & Kangas)

Ruotsin Konjunkturinstitutetista kotiutunut VATT:n tuore pääjohtaja Juhana Vartiainen on pitkään saarnannut kotihoidontuen vahingollisuutta. Hän täräytti keväällä Helsingin Sanomissa, että valtion ei pitäisi rahoittaa vuosikausien ”ihanaa velttoilua”.

Nyt Vartiainen on saanut pääministeri Jyrki Kataisen samalle kannalle: Suomen pitää ottaa Ruotsista esimerkkiä ja kannustaa kotiäitejä aikaisemmin töihin, muun muassa osa-aikatyötä suosimalla.

Nuorten naisten katoaminen työmarkkinoilta ei ole vain kansantalouden ongelma, vaan tasa-arvon este. Kotona vietetyt vuodet heikentävät naisen työmarkkina-asemaa ja palkkatasoa vielä vuosikaudet työhönpaluun jälkeenkin. 

Työnantajia voi toki syyttää siitä, että he eivät palkkaa nuoria naisia, edistä heidän uraansa, maksa rikkonaisten vuosienkin jälkeen yhtä hyvää palkkaa kuin miehille, mutta tosimaailmassa on helpompi kannustaa naisia pysymään työmarkkinoilla kuin aivopestä heidän esimiehiään. (Niin, miehiähän ne tuppaavat olemaan, mutta ei täysin naisten omatta syyttä.)

Ja kyllä, miehiäkin pitää patistaa kotiin. Mutta eikö silloin, jos pienten lasten äidit tekevät joustavaa osa-aikatyötä, miesten ole pakkokin kantaa enemmän vastuuta kodista?

Ja kyllä, päivähoitopaikkoja on lisättävä samalla kun ryhmäkoot pysyvät järkevinä, osa-aikatöitä on löydyttävä muualtakin kuin kauppojen kassoilta, ja ties mitä.  Ai niin: kotiäitejä ei myöskään saa halventaa, eikä heidän työtään väheksyä. Lapsen paras, jne.

Kataisen ja Vartiaisen esitys on saanut välittömästi karvat pystyyn myös edistyksellisiltä naisilta, jotka jännästi löytävät sata syytä sille, miksi äitien pitäisi jatkossakin saada syrjäytyä työmarkkinoilta.

Aku Ankka näkee oitis ongelmat, Hannu Hanhi haluaisi tarttua mahdollisuuksiin.

Aku Ankka kummastelee, mistä kotiäideille riittäisi töitä, kun on työttömyyttä ennestäänkin. Hannu Hanhi uskoo, että tarjonta luo kysyntää. Jos on pystynyt menestyksellä pyörittämään kolmen lapsen vaippasirkusta, on pikku juttu pyörittää yritystoimintaa.

Aku Ankka luulee, että työpaikkoja on rajallinen määrä, ja että niistä vallitsee ikuinen niukkuus. Hannu Hanhi tietää – kokemuksesta – että työ luo työtä.

Suomella on vielä pitkä matka Ruotsiksi. Mutta kun Ruotsin porvarihallitus on alkanut tukea kotihoitoa ja jos Suomen hallitus alkaa tukea pienten lasten äitien työllistymistä, välimatka lyhenee.

Ja ehkä jonakin kauniina päivänä ruotsalaiset ostavat huonekalunsa suomalaisesta liikkeestä. 

Niinistön niksit, vielä kerran

Oma vastaukseni HS-raadin kysymykseen 14.9.: "Tepsivätkö Niinistön työryhmän neuvot nuorten syrjäytymisen torjuntaan?"

"On pettymys, että arvojohtajan sijasta olemme saaneet Niksi-Niinistön.

On peräti kummallista, että työryhmä on rajannut politiikan keinot ehdotustensa ulkopuolelle – ryhmän sihteerin mukaan, koska 'lainsäädännölliset, taloudelliset kuin hallinnolliset rakenteet eivät kuulu presidentin toimivaltaan'. Eivätkö edes presidentin vaikutusvaltaan?

Muissa asioissa Niinistö on voinut täysin ongelmatta ottaa kantaa lainsäädäntöön, talouteen tai hallintoon – niin kuin tietenkin pitääkin. Se, että aito ja vakava nuorten syrjäytymisongelma ei ansaitse pohdintaa rakenteellisista muutoksia, todistaa sittenkin asian vähättelystä.

Toinen onneton seuraamus on politiikan halveksunta. Miksi ylipäätään äänestetään kunnallisvaaleissa, jos tärkeimmät yhteiskunnalliset ongelmat voidaan ratkoa ihan kotipiirissä, rukoilemalla ja kasveja keräilemällä?

Jyrki Katainen ja Sauli Niinistö korostavat oman vastuun, omatoimisuuden, lähimmäisyyden, hyväntekeväisyyden, talkoiden ja vapaaehtoistyön merkitystä julkisten palveluiden ohella tai jopa sijasta. Teema on sinänsä tervetullut. Silti yksilönvastuuta perustellaan nimenomaan taloudellisilla syillä, ikään kuin Suomella ei olisi enää varaa hyvinvointiyhteiskuntaan. Kokoomus asettuu brittiläisen veljespuolueensa, konservatiivien, linjoille.

Niinistön niksit ja Kataisen lähimmäispuhe aiheuttavat torjuntaa osin siksi, että valtiovalta marssii empimättä ihmisten koteihin ja yksityisyyteen. Tämä on ristiriidassa politiikan totunnaisen roolin kanssa: lähinnä Kristillinen liitto on toistaiseksi puuttunut kansalaisten yksityiseen moraaliin. Se on myös ristiriidassa liberalismin arvojen kanssa, joita osa kokoomuksesta edustaa: nimenomaan oikeisto on yleensä vaatinut valtiovaltaa pysyttelemään neutraalissa hallinnoinnissa ja poissa yksilönvapauksien piiristä. Kokoomuksesta on tullut konservatiivipuolue.

Mitä Matti Apuseen tulee, hän todistaa kolumnillaan, että nuorten syrjäytyminen ei kiinnosta häntä läheskään siinä mitassa kuin muiden keskusteluun osallistujien leimaaminen ja henkilöönkäyvä väheksyntä – mikä toistuvana tyylilajina on väsyttävää. Mutta siitähän hänelle Elinkeinoelämän Valtuuskunta, syystä joka minulle jää arvoitukseksi, palkkaa maksaa."

Savolainen pankkituki

Onko tulevan Euroopan Vakausmekanismin (EVM) kriisilainoitus etuoikeutettu eli saavatko veronmaksajat pankkitukensa ensimmäisinä pois, jos joudutaan velkasovitteluun – kuten EVM:ia perustettaessa sovittiin.
Mikkeliläinen EU-komissaari Olli Rehn antoi kysymykseen savolaisen vastauksen: ”Suattaapi olla että on, suattaapi olla että ei.”
Suomen eduskunta oli hyväksynyt EVM-sopimuksen vain kolme viikkoa aikaisemmin väärillä tiedoilla. Kun EU:n huippukokous ryhtyi perustamaan kriisirahastoa joulukuussa 2010, se julisti jyrkin sanoin: ”Jotta suojellaan veronmaksajien rahoja ja lähetetään selvä signaali yksityisille lainoittajille, EVM-laina tulee olemaan etuoikeutetun saatavan asemassa, toissijainen vain IMF:n (Kansainvälisen valuuttarahaston) lainoihin nähden.”
Muulla tavoin EU-johtajat eivät olisikaan voineet myydä äänestäjilleen pysyvää maksumiehen roolia viime kädessä pankkien pelastamisessa. Vasemmiston on vaikea niellä sitä, että yksityisen liiketoiminnan tappiot maksetaan opettajien ja eläkeläisten rahoista. Oikeistossa taas pelätään, että rahamarkkinat vääristyvät entisestään, jos riskilainojen takeena on pohjaton valtioiden tuki.
Yhdessä vuodessa, vaivihkaa, EVM-lainojen ehdoton etuoikeus oli muuttunut ”harkittavaksi tapauskohtaisesti”.
Selitän lopussa, mitä tuolla lausekkeella alun alkaenkin tarkoitettiin, ja miksi mikään ei käytännössä ole muuttunut. Ongelma vain on, että päättäjät ja varsinkin äänestäjät johdettiin harhaan – parhaiden EU-Bysantin hämäräperinteiden mukaisesti.
Tapahtunut on helppo määritellä yhdellä sanalla: petos.

Toinen sana, jota pitää käyttää, on hulluus. Savolainen sopimus, eli täysi epäselvyys EVM-ehdoista johtaa kolmella eri tavalla Euroopan yhä syvemmälle suohon. Ensinnäkin rahavalta nujertaa poliitikot, toisekseen euromaiden eriarvoisuus kasvaa, kolmannekseen taloudellinen kaaos lisääntyy.
1. Kun Euroopan pysyvää kriisirahastoa suunniteltiin talvella 2010, pankkien rahakkaat etujärjestöt vastustivat valtioiden lainojen etuoikeutta. Silloisessa poliittisessa tilanteessa ne saivat tyytyä torjuntavoittoon: EVM-etuoikeus kirjattiin sopimukseen vain alkulauseisiin epämääräisin sanakääntein (mistä lisää myöhemmin). Syntyi porsaanreikä, josta Rehn nyt ryömii ulos.
Lopulta markkinat ottavat niskalenkin politiikasta – täsmälleen päinvastoin kuin Jyrki Katainen lennokkaasti kaksi vuotta sitten julisti.
2. Jos lainaehdot määritellään ”tapauskohtaisesti”, mikään maa ei halua olla se ”tapaus”, jonka lainoituksessa EVM:llä on etuoikeus. Silloinhan yksityiset rahoittajat vaativat velalleen korkeamman koron vastikkeeksi viimesijaisuudestaan mahdollisessa velkajärjestelyssä. Kaiken järjen mukaan isot velalliset – joiden kaatuminen järisyttäisi koko euroaluetta – saisivat paremmat ehdot kuin pienet maat.
3. Kun EVM-ehdot jäävät täysin tulkinnanvaraisiksi, riskin hinnoittelu vaikeutuu. Parhaimmillaan epävarmuus lisääntyy ja pahimmillaan vaarallinen keinottelu yltyy.
Markkinoilla on jälleen aihetta syyttää poliittisia päättäjiä hapuilusta. Mutta mitä kansalaisten pitää ajatella valitsemiensa johtajien toiminnasta? Päätökset eivät olekaan päätöksiä, sopimuksia ei olekaan sovittu. Ministerit eivät tiedä mistä puhuvat, kansaedustajat vielä vähemmän.
Äänestäjiä pidetään pimennossa, eduskuntaa pidetään pilkkanaan.


Olli Rehniä on kuitenkin syytä kiittää rehellisyydestä: komisaari paljasti poliitikkojen petoksen. EVM-sopimuksen muotoilu on tahallisen epämääräinen. Alkulausekkeessa numero 13 vain merkitään tiedoksi ”valtion- ja päämiesten ilmoitus” EVM-etuoikeudesta; se on oikeastaan tavoite ja toive.
Suomenkielisessä sopimuksessa sanotaan, että  ”EVM:n lainoilla on sama etuoikeusasema kuin IMF:n lainoilla”. Suomennos vetää tärkeän mutkan suoraksi: englanninkielisessä versiossa EVM:n etuoikeus toteutuu ”samaan tapaan kuin” (in a similar fashion) Kansainvälisen valuttarahaston lainoissa.
Myöskään IMF:n saatavien etuoikeutta ei ole määrätty missään juridisesti sitovassa sopimuksessa. Käytännössä, kun Kansainvälinen valuuttarahasto on hälytetty hätiin, yksityiset velkojat ovat hyväksyneet IMF:n etusijan – ilman sitä kun ei järkevää velkajärjestelyä usein saada aikaan.
Päinvastoin kuin eurooppalainen pankkilobby on hokenut, matalakorkoisen julkisen rahan mukaantulo on poikkeuksetta turvannut myös yksityisiä saatavia viime vuosikymmenien velkajärjestelyissä.
Markkinoilla tulkitaan, että jos EVM noudattaa etuoikeuttaan ”samaan tapaan kuin” IMF, se pyrkii kaikin keinoin välttämään sen käyttämistä. Vaikka tilanne näyttäisi toivottomalta, EVM ei siis vedä sijoitustaan pois ennen kuin koko järjestely joudutaan purkamaan.
Tämä ääneen lausumaton takuu voi olla taloudellisesti järkevä – yksityiset sijoittajat pidetään loppuun saakka mukana kriisimaiden rahoituksessa. Mutta tosiasiassa veronmaksajien rahat pysyvät velkojen viimeisenä panttina.
Eurooppalaisten johtajien suureelliset sanat ovat pelkkää sumutusta. Väitellä voi enää siitä, onko hämäys tahallinen vain tahaton.
Ovatko päättäjät petollisia vai tyhmiä – siinä ovat tämän päivän europolitiikan surulliset vaihtoehdot.

Metsästäjän painajainen

Jossakin muussa maassa pääministeri ilmoittaisi, että Hyvinkään tragedian jälkeen hän symbolisesti luopuu metsästysharrastuksestaan. Jossakin muussa maassa.

Loppukaneetti A-studion kolumnissani (28.5.) herätti hämmennystä ja närkästystä. Vaikka äänekkäimmin mesoi useampikin ammattimainen mielensäpahoittaja, olen silti mielestäni velkaa vastauksen kahteen vakavaan kysymykseen.
Miksi metsästäjiä syyllistetään Hyvinkään joukkomurhasta? Miten metsästys edes liittyy tapaukseen?
Ensimmäiseen kysymykseen vastaus on: ei syyllistetä. Päin vastoin, kuten kohta toivottavasti todistan.
Toiseen kysymykseen on vastattava: ikävä kyllä, ratkaisevasti. Murha tehtiin laillisille metsästysaseilla, joita säilytettiin periaatteessa asianmukaisesti, lukitussa tilassa.
On inhimillistä, ja nykyisissä oloissa ymmärrettävää, että perheenjäsenellä oli pääsy lukittuun säilytystilaan. Voin vain kuvitella vanhempien tuskaa. Ja heidän takiaan toivoin, ja toivon, että teon tapa ei voi toistua.
Ajatusleikki koskee poliittista johtajuutta, tai pikemmin sen puutetta.
Kun vertaa Suomen pääministerin suhtautumista Hyvinkään tragediaan ja Norjan pääministerin roolia Utöyan joukkomurhien jälkeen, Jyrki Katainen vaikuttaa Jens Stoltenbergiin nähden tunnekylmältä, empatiaan kyvyttömältä.

Sama taitaa vaivata koko kansakuntaa.

Muistokynttilät lähellä ampumapaikkaa. Kuva: Yle

Hyvinkäällä toteutui metsästäjän painajainen. Haluaisitko sinä, että teini-ikäinen lapsesi ottaa humalassa haltuun aseesi ja tappaa sillä muita - tai itsensä?

Henkirikoksista joka viides tehdään ampuma-aseella, ja niistä puolet luvallisella, siis kymmenkunta vuodessa. Myös itsemurhista aseilla tehdään noin viidennes, noin 200, mutta niistä kaksi kolmasosaa metsästysaseella.
Moni pitää lukuja pieninä ja esittää parempia keinoja veritekojen estämiseen. Jokainen keino, jolla murhia ja itsemurhia vähennetään, on kuitenkin tärkeä. Ja Hyvinkään tapauksesta selkein opetus on, että aseiden säilytyksen normeja on nostettava.
Olennaista ei nyt ole, että Hyvinkään murhaaja tappoi muita, eikä itseään. Luvallinen ase oli luvattomissa käsissä. Eikä asiaa muuttaisi sekään, että murhaajalla olisi ollut aseeseen lupa: aseet pitää säilyttää niin, että niitä on vaikea ottaa käyttöön hetken mielijohteesta, varsinkaan humalassa.
Ampumalla tehdyt itsemurhat ovat Suomessa huomattavasti yleisempiä kuin muissa Pohjoismaissa; ero Ruotsiin on 2,5-kertainen. Nuorten miesten itsemurhakuolleisuus on lähes kaksinkertainen verrattuna Ruotsiin ja Norjaan, ja laillinen metsästysase on yleinen väline.
Norjassa tilanne oli Suomeakin pahempi vielä vuonna 1999, mutta aseiden säilytystä ja saatavuutta kiristäneet lainmuutokset ovat vähentäneet miesten ampumalla tehtyjä itsemurhia kymmenessä vuodessa 57 prosenttia.
Siis alle puoleen.
Vastakkain on siis kaksi etua. Toisaalta aseiden omistajat eivät haluaisi lisää vaivaa, byrokratiaa ja kustannuksia. Toisaalta – jos Norjan saavutus toistuisi Suomessa edes osittain – aseiden tarkempi säilytys säästäisi vuosikymmenen mittaan satoja ihmishenkiä.
Näistä kahdesta täytyy valita.

Tunnen metsästäjiä, ja he kaikki huolehtivat tarkasti aseidensa säilytyksestä. He eivät halua eivätkä voi kantaa vastuuta vaarasta, jonka välinpitämättömyys voisi aiheuttaa. Heitä suututtaa se pieni vähemmistö, joka suhtautuu huolettomasti siihen, missä ja keiden käsissä tappovälineet ovat.
Vastuulliset metsästäjät hyötyisivät säilytysmääräysten tiukentumisesta. Metsästys hyötyisi siitä, jos aseiden vääriin käsiin joutumisessa olisi nollatoleranssi.
Mutta onko Jyrki Katainen vastuullinen metsästäjä?

Jens Stoltenbergin oli helppo eläytyä Utöyan uhreihin – olihan hän itse viettänyt nuoruuden kesiään demarien saarileirillä, ja jotkut uhrien vanhemmat olivat henkilökohtaisia ystäviä. Isku kohdistui myös yhteiskuntaan, jolloin pääministerin on kyettävä vastaamaan lujalla, tinkimättömällä johtajuudella.
Hyvinkään tapahtumia ei ole helppo verrata Utöyan terroritekoon. Mutta tragedia järkytti Suomea ja palautti mieliin joukkomurhien pitkän sarjan, joka herättää turvattomuutta ja epävarmuutta.
Pääministeri Jyrki Kataisella oli toista vuorokautta aikaa valmistautua Pääministerin haastattelutunnille sunnuntaina 27.5. Mikä oli hänen viestinsä suomalaisille?
Katainen on pitänyt mielellään esillä metsästysharrastustaan, se liittyy hänen imagoonsa.
Voisi kuvitella, että hän olisi eläytynyt murhaajan vanhempien epätoivoon.
Voisi kuvitella, että hän olisi surrut, miten epämääräisiä aseiden säilytyssäännöt ovat, miten riittämättömästi turvallisuus kodeissa varmistetaan.
Voisi kuvitella, että hän olisi kokenut aselainsäädännön epäonnistuneen Hyvinkäällä. Että hän olisi jopa kokenut henkilökohtaista vastuuta – ei teosta, mutta teon tavasta, miten se oli mahdollinen.
Voisiko kuvitella, että seuraavan kerran, kun hänellä on kivääri kädessä, mieleen nousisi kuva 18-vuotiaasta humalaisesta pojasta, joka hakee hetken mielenkuohussa kodin kaapista välineet useiden nuorten elämän tuhoamiseen?
Ei, sitä ei voi kuvitella.

Sillä mitä Katainen sanoi Pääministerin haastattelutunnilla?
Hän ei sanonut, että metsästäjänä hän kokee tuskan henkilökohtaisesti. Ja että hän, metsästäjänä, tekee kaikkensa, että tekotapa ei voi toistua.
Ja että hän tekee sen turvallisemman Suomen vuoksi. Ja myös metsästämisen vuoksi; jotta metsästäminen voi säilyä ja säilyttää arvostuksensa – ei vain herrakerhojen hupaisana harrasteena, vaan kymmenien tuhansien maaseudun asujien välttämättömänä elinkeinona.
Sen sijaan hän sanoi päinvastaista.
Hän sanoi, ettei hän tiedä, mitä muutoksia tarvitaan aseiden säilytystä koskeviin määräyksiin.
”Meillä on kohtuullisen selkeät ohjeet siitä, että aseiden pitää olla lukittuina, eikä niitä pysty kovin helposti saamaan käyttöön kuin se, jolla lupa aseisiin on.”
Hyvinkään tragedia todistaa, että ”kohtuullisen selkeä” ei riitä. ”Ei kovin helposti” täytyy olla ”ei mitenkään”.
Ei armeijassakaan riitä se, että alokkailla on ”kohtuullisen selkeä” käsitys aseiden oikeasta käytöstä. Ei armeijassakaan riitä se, että tappovälineet eivät ”kovin helposti” joudu tietymättömiin.
Sen sijaan pääministeri ilmaisi selvästi, että edes Hyvinkään tapahtumien jälkeen yhteiskunta ei suhtaudu aseiden väärään käyttöön nollatoleranssilla.
Kataisen vähättelyä vastaan puhuu sekin, että sisäministeriö on jo aiemmin ryhtynyt toimiin aseiden säilyttämisen sääntöjen tiukentamiseksi. Tulee jopa vaikutelma, että pääministerin mielestä nämä toimet ”kohtuullisen selkeiden ohjeiden” muuttamiseksi ovat tarpeettomia – tapahtuneen jälkeenkin.
Suomen nuorta pääministeriä ei jaksa liikuttaa se, kuinka Hyvinkään murhattujen henki olisi voinut säästyä, ja kuinka pelastettaisiin vuosikymmenen varrella satojen muidenkin henki.
Jyrki Katainen on oman valintansa tehnyt.
Siksi sanoin, mitä sanoin, ja sanon yhä.

Arrivederci, Burlesconi?

Moni sanoo, että suomalaisilla ei ole valtaa EU:ssa. No, viime viikonloppuna eräs suomalainen määräsi Kreikkaa vaihtamaan hallituksensa ja Kreikka totteli.
Tämä suomalainen oli Olli Rehn. Samaan aikaan, kun Ranskan ja Saksan johtajat vakuuttelivat, että he eivät halua puuttua toisten valtioiden asioihin, EU-komissaari käytännössä antoi George Papandreoulle potkut.
Tiistaina voi olla vuorossa Italian pääministeri Silvio Burlesconi. Jos hän selviää parlamentin luottamusäänestyksestä, heti keskiviikkona maahan marssivat EU-komission ja Kansainvälisen valuuttarahaston tarkastajat. Itsenäisen valtion ylpeä pääministeri ei sellaista kauan kestä.
Tyypilliseen tapaansa Burlesconi on vannonut, että Italiassa ei ole minkäänlaista kriisiä. Ravintolat ovat täynnä, samoin hotellihuoneet. Turismi menestyy, hän vakuuttaa vanhan yökerholaulajan ymmärryksellä.
Talouslehti Financial Times ei useinkaan turvaudu korkeampiin voimiin, mutta lauantain pääkirjoituksessa se anoi Burlesconilta: Jumalan nimeen, lähde.

Sekä Kreikka että Italia joutuvat joka tapauksessa armottoman talousjuntan diktatuuriin. Se ei tietenkään ole hyvä asia. Eihän markkinoiden mielipide ole mikään puolueeton totuus, sillä pelurit ovat itse kriisin osapuoli, ja liikkeellä on jälleen miljardikaupalla vedonlyöntejä, jotka heiluttelevat kursseja ihan riippumatta siitä, mitä poliitikot tekevät.
Sekin pitäisi muistaa, että Euroopan kriisi on aiheutunut pankkien keinottelusta, eikä muutaman kreikkalaisen varhaiseläkkeistä. EU-komissio ja muut kansan kurittajat ovat rahavallan eivätkä demokratian asialla. Ongelma ei piile johtajuudessa, toisin kuin hoetaan, sillä kapitalismia ei voi johtaa.
Silti. Kreikan ja Italian johtajien todellisuudentaju on hämärtynyt pelottavasti. Papandreoun ajatus kansanäänestyksestä tässä tilanteessa oli yhtä toivoton kuin jos Suomi olisi talvisodassa ruvennut puuhaamaan kansanäänestystä Moskovan rauhansopimuksesta. Italian pääministeri on asustellut omalla, alaikäisten rakastajattarien kansoittamalla Bunga-Bunga-planeetallaan aivan liian pitkään.
Vaikka ongelma ei ole johtajuudessa, saattaa johtajien savustaminen silti auttaa. Itsenäisen valtion tyly nöyryytys muistuttaa, että rahaliiton jäsenyyteen liittyy myös tiettyjä velvoitteita.

Suomessakin on merkkejä todellisuudentajun hämärtymisestä. Jyrki Katainen intoili pankkien stressitesteistä, tajuamatta, että niiden peukalointi on helppoa, kuten osoittautuikin. Jutta Urpilainen vaati äänekkäästi vakuuksia, jotka sitten saatiin, kun maksettiin itse sellainen hinta johon kukaan muu ei suostunut. Paitsi, että lainasuojauksen olisi saanut ihan menemällä pankkiin tai vakuutusyhtiöön, Suomi menetti euroalueella pitkäksi aikaa puhevaltansa - ja näköjään puhehalunsakin.
Yksi suomalainen sentään käyttää ääntä Euroopassa. Seuraavaksi Olli Rehnin puhelua odotetaan pelonsekaisesti Roomassa. Silloin soi tämä laulu.

A-studio 7.11.2011

Pupukuusikko ja Suomi ilman Nokiaa

"Sixpack" ei kelpaa Jyrki Kataisen hallituksen nimeksi. Luettuani hallitusohjelman ja todettuani, kuinka rohkeasti se tarttuu Suomen tulevaisuuden haasteisiin, ehdotan Tenavat-kirjoista tuttua "Pupukuusikkoa".

88-sivuinen hallitusohjelma uhraa elinkeinoille kolme sivua. Konepajateollisuutta ei mainita. Metsäteollisuudelle luvataan "strateginen ohjelma" - vastahan kriisi on kolme vuotta vanha.

Hämmästyttävintä on kuitenkin, että ohjelmassa ei mainita sanallakaan Nokiaa. Melkoinen katoamistemppu! Hallitus ei sano sanaakaan tietoliikenteen, mobiiliteknologian tai elektroniikkateollisuuden tulevaisuudesta.

Samaan aikaan 85 prosenttia suomalaisista teollisuusyrityksista pohtii tuotannon siirtämistä ulkomaille. Pelottava yhtälö...

Lue koko maakuntalehtien kolumni täältä.

Vakavat vaalit

Olen aistivinani, että perussuomalaisten nousu on muuttanut koko poliittisen maiseman. Hyvien aikojen tyylittelevä henkilöpolitiikka on muuttunut monta astetta vakavammaksi, asialähtöisemmäksi ja aatteellisemmaksi.
Perussuomalaisten tuoma muutoksen vaatimus tuntuu läpäisseen äänestäjäkunnan. Muutosta haluavat nekin, jotka eivät kannata perussuomalaisia – ja nimenomaan toisenlaista muutosta kuin mitä Timo Soini tarjoaa. Vaalit ovat kansalle nyt vakava paikka.

Asetelma, jossa Timo Soini istuu tasaveroisena totunnaisten poliittisten johtajien joukossa, on riisunut Jyrki Kataisesta ja Mari Kiviniemestä hallitusvallan tuoman auktoriteetin. He ovat kutistuneet monta kokoa, eikä heidän aiemmin vakuuttava hallintojargoninsa enää riitä edes medialle.
EU-kriisirahastot eivät normaalioloissa olisi nousseet määrääväksi vaaliteemaksi, sillä hallitus on tottunut selittämään ne pois ympäripyöreyksillä ja asiaa hämärtävillä teknisillä yksityiskohdilla. Olen iloinen, että vasemmisto on viimein – pakotettuna – politisoinut kansainvälisen rahoitusjärjestelmän, mihin se ei kyennyt 2009 eurovaaleissa (tunnetuin seurauksin: SDP menetti asemiaan ja vasemmistoliitto kokonaan euroedustajan).
Tämän päivän Helsingin Sanomien kannatusmittauksessa näkyvät pienet siirtymät osoittavat mielestäni laajemmin vaalikampanjan suuntaa. SDP ja vasemmistoliitto saalistavat muutoshaluisia äänestäjiä, jotka vastustavat perussuomalaisia.
Kun perussuomalaisten jättivoiton ansiosta mikään ei kuitenkaan ”jatku kuten ennen”, hallituspuolueiden on vaikea markkinoida itseään jatkuvuudella. Hallituspuolueet häviävät vaalit - kysymys on enää, kuinka paljon kukin.

Olen nuuhkivinani heikkoja signaaleja, joiden mukaan kaupunkilaiset punavihreät vaihtavat tässä vakavassa poliittisessa tilanteessa ”epäpoliittiset” vihreät ”poliittiseen” vasemmistoliittoon. Vaikka listoilta ei löydykään mieluisia, tunnettuja ehdokkaita, ollaan valmiita äänestämään väriä. Eiväthän monet perussuomalaistenkaan kannattajat äänestä henkilöä, koska puolueen ehdokkaat eivät ole suuresta julkisuudesta tuttuja.
Politiikan henkilöitymistä on pidetty vääjäämättömänä kehityksenä. Väitän, että näissä vaaleissa sittenkin aate voi ohittaa persoonallisuudet.

Tässä vakavoituneessa ilmapiirissä Kokoomuksen ja erityisesti Vihreän liiton kepeät kampanjat soivat aivan väärässä rekisterissä.
Kokoomuksen nokkelat sloganit tuntuvat ikään kuin peittävän alleen sitä varsinaista sanomaa, jos sellainen on. Vihreiden postmoderni ”Uusi Suomi” –iloittelu ja kampanja-avauksessa esitelty ”naimalakko” vaikuttavat suorastaan noloilta yrityksiltä pelkistää politiikka jonkinlaiseksi tyylileikiksi.
Demarit ovat tehneet välttämättömyydestä hyveen – jos Jutta Urpilainen ei pärjää pääministerikyselyissä, on paras pitäytyä asiakysymyksissä. Vakavuus, jopa totisuus, on silmiinpistävä tyylilajin vaihdos vielä viime kesänä tarjoillusta ”unelmien” ja ”rakkauden” hattarasta.
Aika on tiheänään poliittista debattia, aitoja teemoja ja palavaa aatetta. Se on hienoa.
Melkeinpä toivoisin, että kampanja-aika jatkuisi ikuisesti, että vaaleja ei koskaan tulisikaan.

Ulos velkahelvetistä?

Nyt riittää. Portugali sai mittani täyteen. Mutta ei portugalilaisista, vaan suomalaisista.

Torit ovat taas täynnä populistipoliitikkoja, jotka sauhuavat, miksi meidän Jumalan valitun kansan täytyy yhtään auttaa noita epärehellisiä euroepeleitä. Kokoomuslaiset varsinkin sättivät EU:n kriisimaita töpeksijöiksi ja vastuuttomiksi.

Täyttä tekopyhyyttä.  Osaamme me tavalliset suomalaisetkin ottaa rajusti velkaa. Kotitalouksilla on yli 100 miljardin velat, eli kaavamaisesti jaettuna lähes 20 000 per nenä.

Ei siitä ole kuin 20 vuotta, kun suuri osa meistä joutui velkoinemme vaikeuksiin. Moni ei selvinnyt koskaan. Muistatkos?

Me asuntovelalliset olemme jokainen joutuneet stressitestiin – sellaiseen joita taas kohta tehdään Euroopan pankeille  – jo lainaa hakiessamme. Miten selviydyt maksuista, jos joudut työttömäksi? Riittävätkö perheen rahat, jos autokin pitää vaihtaa?

Se, kuinka tarkasti pankki selvittää velallisen maksukyvyn, riippuu tasan siitä, paljonko sillä on rahaa. 1970-luvulla kotia ostaneet muistavat, että asuntolainaa ei välttämättä edes saanut. 1990-luvun alussa taas kuka tahansa hulivili poistui Lounais-Suomen Säästöpankista rinkka täynnä seteleitä.

Liika raha aiheutti maailmanlaajuisen finanssikriisinkin. Amerikassa hyväksyttiin asuntolainahakemuksia nimellä Hiiri, Mikki, Mr. Silloin myös suorastaan kilpailtiin, kuka saa lainoittaa Kreikkaa, Irlantia, Portugalia.

Se, että luotottajilta loppui raha, ei sinänsä ole kreikkalaisten syytä. Jos jotkut töpeksivät vastuuttomasti, niin ennen kaikkea saksalaiset ja ranskalaiset pankit. Mutta eivät Saksan ja Ranskan johtajat omiaan rankaise, vaan vaativat velallisille vettä ja leipää.

Toki Kreikassa voisi nostaa eläkeiän lähemmäs kuuttakymppiä ja Irlannin yritysveron edes puoleen Suomen tasosta. Silti moralisointi menee metsään.

Jos minä joudun työttömäksi ja maksuvaikeuksiin, ei siinä ilkkuminen auta yhtään. Jos pankki vielä suutuksissaan kolminkertaistaa lainani koron, se vain varmistaa, ettei saa saataviaan.

Osa suomalaisista ylivelkaantuneista selvisi velkajärjestelyjen avulla. Samaa tarvitsevat nyt kriisimaat.

Ironia on valtava. Pankit ovat vaikeuksissa, kun eivät ole tutkineet velallistensa maksukykyä kaikissa tilanteissa. Nyt, kun tutkitaan pankkien omaa tappionsietokykyä, EU toimii yhtä löperösti.

On välttämättä laskettava, miten kriisivaltioiden velkakirjojen arvonalennus vaikuttaa pankkeihin. Kun saataisiin tarkoin selville, minne ja miten tappiot iskisivät, ja varmistuttaisiin ettei tulos ole tuhoisa, aloitetaan velka-armahdukset.

Etlan toimitusjohtaja Sixten Korkman on siis jälleen oikeassa, kun hän sanoo, että Suomen pitää vaatia EU:lta kunnon stressitestit. Olli Rehnin on aika tunnustaa tosiasiat.

Niin olen tehnyt minäkin. Olen kääntynyt Erkki Tuomiojan linjalle, jolta tosin Erkki Tuomioja taas kääntyy pois, jos SDP pääsee hallitukseen. Sellaista on politiikka.

Pankit eivät ole pyhiä. Suomessa vietiin 1990-luvulla aitan taakse niin Skop, STS kuin KOP. Pankkijärjestelmä puhdistui, se ei ottanut globaalissa finanssikriisissä takkiinsa kuin pienen sinappitahran.

Nyt tehdään valintaa. Joko suojellaan Euroopan pankkeja tai Euroopan kansalaisia. Joko tai. 

Epäisän maa

Kansakunta hätkähti, kun asiallisena pidetty uusi pääministeri sortui alatyyliseen kielenkäyttöön. Hänhän kyseenalaisti opposition isänmaallisuuden, kun se kovisteli eduskunnassa hallitusta EU-politiikasta.

Tämä tapahtui 24.10. 1996, kun Paavo Lipponen (sd.) syytti oppositiojohtaja Esko Ahoa (kesk.) ”valehtelijaksi”, joka ”jeesustelee” tällä  ”vakavalla isänmaata koskevalla asialla”. Tuore pääministeri uhosi: ”Tällä tiellä, hyvä keskusta, teitä tulee se karhu vastaan.”
Historian suurta ironiaa on, että lähes 15 vuotta myöhemmin keskustalainen pääministeri  tölvii sosiaalidemokraatteja "epäisänmaallisiksi" EU-asioissa.
Ja se karhu tuli vastaan - SDP:tä ja kokoomusta. 
Lue koko maakuntalehtien kolumni täältä.

Suomi - euroalueen pelastaja



Katso A-Studion kolumni 29.11. tästä

 Jälleen kerran suomalaiset pääsevät takaamaan toisten velkoja. Ensin Kreikalle 1,6 miljardia, nyt Irlannille ”vain” puoli miljardia. Seuraavaksi on vuorossa Portugali, ehkä myös Espanja.

Valtiovarainministeri Jyrki Katainen esiintyy sankarina, joka on pelastamassa euroaluetta totaalikatastrofilta. Tämä on laskujeni mukaan kolmas kerta, kun Suomi pelastaa Euroopan, ja joka kerta on mennyt vain hullummaksi.

Kun maailmanlaajuinen kriisi alkoi kaksi vuotta sitten, Katainen ilmoitti, ettei tästä kannata ”panikoitua”. Hänen mielestään Suomen talouskasvu ei järky eikä lisää lainaa tarvita. Heti perään Suomen vienti luhistui, teollisuus romahti ja lisävelkaa kerättiin kymmeniä miljardeja.
Onneksi ei panikoiduttu.
Suomi koki tuhoisan pankkikriisin 90-luvulla. Matti Vanhanen kehui, että muut EU-maat ovat kovasti kyselleet neuvoja. Ja kyllä Suomi onkin ollut esimerkki – nimittäin varoittava esimerkki siitä, miten asioita ei pidä hoitaa.
Jyrki Katainen puolestaan ajoi kaikin voimin eurooppalaisten pankkien stressitestiä. Kun sitten ryhdyttiin puolivillaisiin ja ylimalkaisiin selvityksiin, Katainen juhli sitä suurena Suomen voittona.
Joka ikinen irlantilainen pankki selvisi testistä vaivattomasti. Nyt ne ovat kuralla ja ajautuneet valtion syliin ja euroalueen veronmaksajien eläteiksi. Nyt on myös Kataisen kellossa toinen ääni.

Stressitestit olivat huijausta, koska niiden pitikin olla. Hetkeksi tunnelma rauhoittui, mutta kun totuus on käynyt ilmi, paniikki on entistäkin suurempi. Sveitsiläispankki Credit Suisse arvioi äskettäin, että väärennetyt testit vain pahensivat tilannetta ja kasvattivat kuplaa.
Siis Jyrki Kataisen suoranaisella avustuksella.
Myös Irlannin apumiljardit päätyvät lopulta luottokeinottelijoille. Vuonna 2013 pelurit joutuvat vihdoin kantamaan riskiä ihan itse. EU:n tuoreesta päätöksestä on kiittäminen Saksaa, Ranskaa ja komissiota – näin kertoo kansainvälinen lehdistö.
Mutta jos uskomme Jyrki Kataista, tämäkin on Suomen ansiota. Olemme saaneet ”harvinaisen puumerkin” tärkeään päätökseen, hän kehui.
Ja miksemme uskoisi Jyrki Kataista. Onhan hän monta kertaa aikaisemminkin pelastanut Euroopan. Jos Jyrki Kataiselta kysytään.