Trollien yö

On demokratian kannalta surullista, että kansalaiset eivät pysty arvioimaan Suomen hallituksen toimintaa Euroopan kohtalonkysymyksessä – viime viikonlopun neuvotteluissa Kreikan rahoitustilanteesstta.

Tämä johtuu siitä, että valtioneuvosto pitää yhä salaisena Suomen neuvottelulinjaa. Hallitus pelaa aikaa, jotta se ei joutuisi tilille viikonlopun tekemisistään.

Asiallista perustetta salailulle ei ole. 

Hallitus otti kantaa Kreikan viimeviikkoiseen tarjoukseen, joka hylättiin Brysselissä. Eurojohtajat tekivät maanantaina yhteisen ratkaisun, joka on uusi neuvottelupohja. Pallo on nyt Kreikalla. Suuri valiokunta kokoontuu jälleen torstaina hyväksymään uuden kannan.
Hallituksen kanta on jo vanha, siksi julkaistavissa.

Hallitus on jo monta päivää kertonut omaa versiotaan siitä, mikä oli sen kanta ja linja. Se on monelta osin ristiriidassa asiakirjojen kanssa. Mutta emme pääse osallistumaan keskusteluun tasaveroisesti, osoittamaan faktojen pohjalta, että Suomen linja oli – ja on – vaarallinen ja vahingollinen.

Suuren valiokunnan kannoista julkisia ovat vain opposition lausumat, joista kaiken kukkuraksi Timo Soini lausuu perättömyyksiä plokissaan. Jokainen voi tarkistaa Suuren valiokunnan pöytäkirjoista eduskunnan sivuilta, että SDP ei esittänyt ryhtymistä kolmannen lainapaketin neuvotteluun.

Kun Soinia oikaistiin, hän palasi vielä räksyttämään, mutta ei hänessä ollut miestä tunnustamaan puhuneensa pötyä.

Siitä huolimatta, että neuvottelut ovat jo päättyneet, voin arvioida hallituksen vanhentunutta kantaa edelleenkin vain SDP:n lausumien valossa.

Suuressa valiokunnassa oppositio ei voi vain vastustaa hallituksen esitystä, sen täytyy esittää tilalle vaihtoehtoinen toimintalinja, jota hallituksen olisi noudatettava neuvottelussa.

Ensimmäinen lausumamme on tarkoituksella lyhyt, jotta kiinnittäisimme huomiota hallituksen kannan keskeiseen ongelmaan. Toteamme, että hallitus ei ole hankkinut riittävää tietoa eikä tehnyt vaikuttavuusarviota oman päätöksensä seurauksista.

Hallituksen kanta vaikuttaa merkittävästi Suomen talouteen ja saataviin Kreikalta. Sillä on huomattavat seuraukset sekä euroalueelle että Kreikalle. Päätöksen tueksi ei esitetty – ja mikä vielä pelottavampaa – edes tehty huolellista arviota sen välittömistä vaikutuksista ja tulevista uhista.

Hallituksen kanta ei ole harkittu, vaan äkkinäinen ja ideologinen. Se ei kanna vastuuta Euroopasta, vaan on suunnattu kotimaan äänestäjille. Seurauksista välittämättä.

Toinen lausumamme tehtiin sunnuntaina, kun olimme kuulleet pääministeri Sipilää.
Sekin oli tarkoituksella ytimekäs. 
Esitimme hallituksen kannan sijaan sellaista linjausta, että Suomen on jatkettava neuvotteluja euroryhmässä yhteisymmärryksen saavuttamiseksi.

Tämä olisi normaalioloissa itsestään selvää – mutta nyt siis ei.

Kyse ei ollut siitä, etteivätkö lähes kaikki (myös SDP) olisi suhtautunut kriittisesti Kreikan esitykseen. Varmasti useimmat euroryhmän maat.

Kyse oli siitä, oliko Suomi valmis jäämään yksi tain pieneen vähemmistöön. Tällä änkyröinnillä Suomi uhkaisi vaurioittaa pysyvästi omaa asemaansa eurooppalaisissa neuvotteluissa.

Itse kannatan EU-neuvotteluissa linjaa, jossa puheet ovat pieniä, mutta teot suuria. Eleettömällä linjalla varmistutaan siitä, että ollaan mukana ratkaisuja tekevässä enemmistössä, jolloin voidaan vaikuttaa sekä EU:n kannalta hyvään että Suomen etuja huomioivaan ratkaisuun.

Rähjäämällä saa toki huomiota. Mutta vaarana on ajautua nurkkaan, tilanteeseen, jossa kukaan ei välitä pienen jäsenmaan kannasta. 

Kansainvälisessä julkisuudessa Suomi erottui lauantaiyönä selvästi. Suomi estää yhteisen ratkaisun, Suomi on häirikkö, trolli. Suomi on osa ongelmaa, ei osa ratkaisua.

Osasin kyllä luottaa siihen, että Alexander Stubb lopulta toimii, kuten lausumassa edellytimme. Hän taipui enemmistön linjalle. 

Oliko tarpeen ensin särkeä ikkunoita? Erkki Tuomiojan esittämä kysymys on hyvä. Mitä vaaditaan rikotun maineen korjaamiseksi?

Harva on kiinnittänyt huomiota siihen, että yön aikana väläyteltiin hätätilamenettelyä. Tällöin päätös tehdään määräenemmistöllä, ja Suomi menettää veto-asemansa. Hätätilamenettelyä voivat esittää Euroopan keskuspankki ja komissio yhdessä. Suomi ajautui siis uhossaan tilanteeseen, jossa päätökseen oltiin valmiita ilman Suomea.

Suomi joutui ottamaan lusikan kauniiseen käteen.

Kreikkaa nöyryytettiin. Nöyryytettiinkö myös Suomea?

Hallituksen linja ja lausunnot keskittyvät koko ajan haukkumaan Kreikkaa. Liian vähälle huomiolle jää, että eurojohdon kuriohjelma on pahentanut Kreikan tilannetta entisestään.

Vastakkainasettelun pahin puoli on se, että vaaditaan hyväksymään vain toinen totuus. Varsinainen tragedia on se, että sekä Troikan ohjelma että Kreikan toimeenpano ovat epäonnistuneet katastrofaalisesti. Molempia on korjattava.

Ei siitä sen enempää, olenhan kirjoittanut aiheesta kirjan.

Tässä tilanteessa olisi äärimmäisen tärkeää laatia ohjelma, joka auttaisi Kreikkaa kestävän talouskasvun tielle. Ilahduttavasti – vaikka ei sitä tässä hötäkässä kukaan ole huomannut – eurojohtajien päätöksessä siunataan 35 miljardin euron investointiohjelma Kreikkaan. Sitä olisi tarvittu jo 2010, menestyksen hedelmiä voitaisiin kenties nauttia nyt.
Jos Kreikan tuotantoon ja ennen kaikkea vientiin saataisiin uutta tehoa, Kreikan taloudesta tulisi aidosti velkakestävä. Yhtä tärkeää on se, että kreikkalaisille itselleen tarjottaisiin vihdoin näkyä valoisammasta tulevaisuudesta – tunnetta siitä, että kohtalo on sittenkin omissa käsissä.

Traaginen lisäbudjetti

Puheenvuorosta eduskunnan lisätalousarviokeskustelussa:

Arvoisa puhemies! Hallitus on korostanut sitä, että tämä on tekninen lisäbudjetti. Tähän olemme täällä hyvässä uskossa valmistautuneet. 
Hyviin tapoihin kuuluu, että uusi hallitus ei pura edellisen hallituksen päätöksiä ja sitoumuksia vaan tekee oman budjettinsa ensimmäiselle kokonaiselle hallintovuodelleen.  

Sitä ikävämpi oli yllätys, kun vasta tänä aamuna ilmeni, että uusi hallitus on tehnyt teknisestä lisäbudjetista selkeästi poliittisen lisäbudjetin. Toisin kuin valtiovarainministeriön sivuilla esitetyissä tiedoissa, joihin olemme hyvässä uskossa nojautuneet, hallitus leikkaa kehitysyhteisvaroja 37,7 miljoonaa euroa jo tämän vuoden puolella — ikään kuin seuraaville vuosille määrätyt leikkaukset eivät vielä riittäisi.  

Tämä on siis uuden hallituksen ensimmäinen poliittinen budjetti. Se ilmenee siitä, mitä siellä ei ole: ei mitään huolta työllisyydestä ja siihen varattuja rahoja, ja myös siitä, mitä siellä on: täysi piittaamattomuus maailman hädänalaisimpien ihmisten elämästä.

Päästökaupasta saatavat varat — siis jo ennen nykyisen hallituksen aloittamista kerätyt varat — ovat osa kehitysyhteistyön rahoitusta. Me emme tiedä, mitkä kehitysohjelmat nyt pysähtyvät kuin seinään, mistä sopimuksista ja sitoumuksista Suomi lipeää, ketkä jäävät kärsimään ja ihmettelemään uuden, uljaan Suomen itsekästä linjaa. 
Tämä ei ole tekninen lisätalousarvio, vaan globaalista näkökulmasta traaginen lisätalousarvio.  

Mihin noita rahoja oikein tarvittiin? Oli surullista kuulla ministeri Stubbin perusteluita, että maailman köyhimmiltä pois otetut rahat pannaan talteen hallituksen omaan jemmaan, jos jotakin tarvetta sattuu ilmenemään.

Samalla lausuma oli ristiriidassa ministeri Stubbin vain hetkeä aikaisemmin esittämän vastuullisen ja viisaan analyysin kanssa: pakolaisongelma on EU:n suuri kriisi, johon Suomen täytyy tarjota osaltaan rakentavia ratkaisuja. Mutta näillä äkkinäisillä ja julmilla leikkauksilla sekä yleisesti kansallista uhoa henkivällä ohjelmallaan hallitus menettää Suomen puhevaltaa Euroopan unionissa ja maailmassa. Hallitus kääntää selkänsä maailmalle, ja tämä on paitsi murheellista, myös vahingollista. 

Arvoisa herra puhemies!
Lisätalousarvio osoittaa myös sen, miten itsekäs kansallinen uho on myös taloudellisesti lyhytnäköistä. Katsotaan lisätalousarvion velan korkomenoja: ne ovat 173 miljoonaa euroa pienemmät kuin odotettiin. Se johtuu siitä, että koko EU:ssa valtiolainojen korko on laskenut ja talous vakaantunut. Se on suuresti Euroopan keskuspankin ansiota, kun se tänä keväänä käynnisti suuren valtiolainojen osto-ohjelman, kauan odotetun rahapoliittisen elvytyksen.  

Ikävä kyllä perussuomalaiset ovat olleet täysin väärässä tässäkin EU-asiassa. Se ilmenee välikysymyksestä, jonka puolue teki 4. helmikuuta. Siitä on aikaa vain reilut neljä kuukautta. Puheenjohtaja Soini nosti kovan metelin räikeistä sopimusrikkomuksista eli EKP:n osto-ohjelmasta, jonka hän julisti yksiselitteisesti EU:n perussopimuksen vastaiseksi. Pari päivää sitten EU-tuomioistuin kuitenkin osoitti Soinin yksiselitteisyyden vääräksi — EKP:llä oli täysi oikeus yrittää pelastaa Euroopan talous.  

Soini tivasi välikysymyksessä hallituksen laskelmaa siitä, kuinka paljon velkapapereiden rahoitus Suomeen vaikuttaa. 

Vastaus on nyt tässä: 173 miljoonaa euroa lisää rahaa hallituksenne kassaan, rakkaat perussuomalaiset siskot ja veljet! Olkaa hyvä, vaikka te ette todellakaan tätä ansaitse. 

Silloin Soini vaati hallitukselta: lopettakaa kieroilu ja sumutus. En usko, että rohkenen vaatia Soinilta samaa. Tyydyn toivomaan, että hän vähentää kieroilua ja sumutusta.

Yksillä varaa, toisilla ei

Debattipuheenvuoro eduskunnan lisätalousarviokeskustelussa 17.6.

Lisäbudjetin tulopuoli osoittaa selvästi sen kahtiajaon, jota hallitusohjelma entisestään vahvistaa.
Pääomatuloja, yhteisöveron ja perintöveron tuottoja on kertynyt 570 miljoonaa euroa enemmän kuin piti. Yli puoli miljardia euroa lisää kertymää niiltä, jotka ovat saaneet monta miljardia euroa osinkoja, voittoja ja perintöomaisuutta.
Ministeri Soini sanoi aivan oikein täällä eduskunnassa, että pääomaveroa voisi nostaa, mitä vastaa ministeri Stubb?
Kahtiajako näkyy selvimmin siinä, että tästä lisäkertymästä tasan puolet katoaa taivaan tuuliin, koska arvonlisäveron tuotto jää 283 miljoonaa euroa alle odotusten. Miksi näin? No siksi, ihmisillä ei ole varaa kuluttaa.
Näistä kahdesta luvusta on helppo tehdä johtopäätös. Ylintä pääomaveroa on varaa vähän nostaa, jotta pienituloisemmat pitäisivät kuluttamalla talouden pyörät liikkeellä.
Ikävä kyllä hallitusohjelma toimii tasan päinvastoin. Teillä oli väärä tilannekuva. Vielä kerran vetoan hallitukseen: verottakaa rikkaita, säästäkää köyhiä leikkauksilta. Tämä on oman lisäbudjettinne selkeä viesti, toimikaa sen mukaisesti.

Suomen Pankki elvytysrintamassa – entä Suomi?

1970-LUVULLA Neuvostoliiton johdon kommunikeoita luettiin mikroskoopin avulla: montako kertaa Suomen yhteydessä mainittiin luottamus, montako kertaa YYA.

Samanlaista sanansaivartelua on Euroopan keskuspankin tulkitseminen.

EKP:n neuvosto kokoontui eilen (4.12.) pohtimaan, mitä keskuspankki voisi tehdä taantumaan jämähtäneen Euroopan auttamiseksi. Pääjohtaja Mario Draghi on pitkään – ja myös puheessaan Helsingissä viime viikon torstaina – väläytellyt EKP:n ostavan eurooppalaisia arvopapereita noin 1000 miljardin edestä.

Mutta kuinka sitova lupaus voidaan tehdä? 

Sanamuoto intend (aikoa) on vahvempi kuin expect (odottaa). Tämän päivän kremlologit eli frankfurtologit olettavat, että ”aikominen” tarkoittaisi QE:n (Quantative Easing) eli Yhdysvaltain Fedin mallin mukaisen väljän ja yritysrahoitusta elvyttävän rahapolitiikan alkavan heti vuodenvaihteen jälkeen. Eritoten saksalaiset vastustavat tätä.

EKP:n 24-jäseninen neuvosto siis äänesti aikomisen ja odottamisen välillä.

Sattumaa tai ei, pääjohtajan kotimaan lehdet Corriere della Sera ja La Repubblica osaavat kertoa, että äänet jakautuivat ”aikomisen” hyväksi 18–6 tai 17-7. 

Yllätys ei ole, että saksalaiset, hollantilaiset sekä baltit äänestivät elvytystä  vastaan. Taloussanomien siteeraama saksalaislehti toteaa, että pankin johtokunta on jakautunut jyrkästi kahtia, mikä voi hidastaa "aikomista". Italialaiset kuitenkin ilahtuivat, että talouskurimaista Suomi on johdattanut Itävallan elvytysleiriin: Suomen Pankin Erkki Liikanen tukee Draghia, samoin virkaveli Ewald Nowotny.

Ideologinen raja ei kulje siis enää pohjoisen ja etelän välillä, vaan piirtyy nyt Suomenlahteen.

OLENNAISTA tietenkin on, missä mittakaavassa ja miten tarmokkaasti EKP ryhtyy elvyttämään. 

Öljyn hinnan halpeneminen laskee euroalueen inflaatio-odotukset lähes nollaan (joskin piristänee talouskasvua). Ilmaan heitetty 500 miljardin osto-ohjelma ei taida nostaa euroaluetta lähelle kahden prosentin tavoitetta. Kun siis QE1 pannaan liikkeelle, valmistaudutaan QE2:een ja varmaan QE3:een.

Houre, harha, kestävyysvaje

Miten sellaisesta voi sopia, jota ei voi laskea?

”Valtio on vaatinut, että eläkepäätös vähentää Suomen kestävyysvajetta vähän yli prosentin verran bruttokansantuotteesta”, raportoi Helsingin Sanomat parhaillaan neuvoteltavan eläkeuudistuksen reunaehdoista.

Virke on suomen kieltä, mutta vailla mieltä.

Puretaanpa se osiin.

Valtio?

”Kun kansa saa vallan, kuka sen saa?" kysyi Paavo Haavikko. Nyt täytyy puolestaan kysyä, että kun valtio vaatii, niin kuka vaatii?

Asiayhteydestä käy ilmi, että asialla on valtiovarainministeriön (VM) virkamiesjohto, jota pääministeri tukee. Valtiovarainministeri on sen sijaan hiljaa. Vaatimus on tehty Antti Rinteen ohi, tai yli. Hän pitää silmät tiukasti kiinni, kunnes tilanne on ratkennut.

Kestävyysvaje?

Eläkeratkaisu on osa Jyrki Kataisen hallituksen ns. rakennepakettia, jonka toimeenpanosta päätettiin marraskuussa 2013. Alexander Stubbin hallitus päätti viime viikolla toimeenpanon vahvistamisesta.

Vähän yli prosentti?

Se on kiehtovasti samaan aikaan sekä täsmällinen että epätäsmällinen luku. Tämä kuvaa poliittisen taloustieteen sumeaa, utuista logiikkaa.

Viime marraskuussa VM laski, että Suomen talouden kestävyysvaje on 4,7 prosenttia bkt:stä. Työmarkkinajärjestöjen tehtäväksi oli määrätty sopimus, joka uskottavasti myöhentää suomalaisten keskimääräisen eläköitymisiän 62,4 vuoteen vuonna 2025 (nykyinen odote 60,9 vuotta).

Kun suomalaisen työura pitenee keskimäärin puolitoista vuotta, se huojentaa kestävyysvajetta 1,4 prosenttiyksikköä, VM kalkyloi.

Yhdeksän kuukautta myöhemmin, kun tehtiin Stubbin hallituksen paperi, VM oli pienentänyt kestävyysvajearvionsa 4,0 prosenttiin. Kaavamaisesti laskien myös eläkeratkaisuksi riittäisi 15 prosenttia vähäisempi vaikutus – tästä lienee saatu tuo tarkka, mutta epätarkka ”reilu prosentti”.

Mutta kaikki laskelmat nojaavat tukevasti ilmaan.

KUTEN VM:n arvioiden heilahtelu jo kavaltaa, kestävyysvajetta on mahdoton laskea. Ihan kuin ilmastonmuutoksessa, kukaan ei kiistä itse ongelmaa, mutta vaikutusten arviointi ja arvailu vaihtelee rajusti sen mukaan, kuka arvioi ja arvaa.  Kaikki luvut ovat perusteltavissa.

Kun hallitusta kasattiin keväällä 2011, arvioiden alaraja oli 0,5 prosenttia bkt:stä (Palkansaajien tutkimuslaitos) ja yläraja 8,0 prosenttia (OECD). Se, mikä luku valitaan, johtaa täysin vastakkaisiin poliittisiin johtopäätöksiin.

Kansantaloudellinen Aikakauskirja 2/2011

Hallitus nojautui VM:n arvioon 5 prosentin kestävyysvajeesta (jota mm. professori Pertti Haaparanta arvosteli äärimmäisen tylysti).*

Onko panssarivaunussa jarrut?

Vastaukseni HS Raadin kysymykseen (14.3.), millainen rooli Suomen täytyy ottaa Krimin kriisissä. 

Lännen ei pidä uhitella, vaan antaa Venäjälle tilaisuus peräytyä suurvaltafantasiastaan kasvoja menettämättä. Pakotteet ovat takataskussa. Kuten valtaosa suomalaisista, nukun yöni paremmin, kun ulkoministerinä on Erkki Tuomioja, eikä Alexander Stubb.

Venäjän talous on vaikeuksissa. Se ei ole onnistunut uudistamaan tuotantoaan, kohentamaan kansan elinoloja, vähentämään köyhyyttä, eikä välttämään väestökatastrofia. Se on riippuvainen luonnonvaroistaan. Putinin valtajärjestelmä – turvallisuuspalvelujen, aseistettujen ministeriöiden ja yksityisarmeijoja pyörittävien oligarkkiyhtiöiden koneisto – voi oikeuttaa itsensä kansalaisille vain ja ainoastaan suurvaltafantasialla. 

Putin pyrkii rakentamaan uudelleen Neuvostoliiton, jonka hajoaminen oli hänen mielestään vuosisadan virhe. Sen uusi versio on Euraasian liitto, johon on kutsuttu myötämieliset, korruptoituneet tyrannivaltiot Moskovasta kaakkoon – jopa Assadin Syyrian kanssa neuvotellaan jäsenyydestä. Venäjän rahkeet eivät riitä edes teoriassa hallinnoimaan tätä imperiumin parodiaa.

Ukraina, suuruudenhullun unelman peruskivi, on nyt menetetty. Suurvaltakoneen automaattinen reaktio on uho ja uhka. Olennainen kysymys on: Löytyykö panssarivaunusta jarrut?

Lännen ei ole viisasta lähteä mukaan uhitteluun, vaan antaa Putinille mahdollisuus perääntyä kasvoja menettämättä. Jos Venäjä ei tätä tilaisuutta käytä, kauppapakotteet ovat yhä EU:n käytettävissä. Venäjä on riippuvaisempi energiaviennistä kuin EU energiatuonnista. Jos Eurooppa jättää yhden kaasulaskun maksamatta, Venäjän talous on polvillaan. 

Suomelle konflikti on erityisen haitallinen: Venäjä on kolmanneksi suurin vientimaa. Halventuva rupla haittaa jo nyt itävientiyrityksiä. Olemme EU-rintamassa, jos tilanne kärjistyy, mutta emme kalistele sapeleita. Amiraali Juhani Kaskeala on oikeassa: juuri nyt olisikin tasan väärä hetki liittyä Natoon. Kuten valtaosa suomalaisista, nukun yöni paremmin, kun ulkoministerinä on Erkki Tuomioja, eikä Alexander Stubb.

Euroopan johtotähti

Suomalaiset ovat ylpeitä Olli Rehnistä, syystä. Ja syyttä. 

Hän on EU:n komission varapuheenjohtajana ja talouskomissaarina pätevä ja etevä. Hänen puisevuuteen asti asiallinen tyylinsä puhuttelee suomalaisia. Pitkästä kansainvälisestä kokemuksesta huolimatta jopa englannin aksentti on lähempänä Ahti Karjalaista kuin Alexander Stubbia.

Huono syy arvostaa Rehniä on se, että hän on suomalainen. Kansallistunne sanelee kuitenkin vahvasti sen, miten media käsittelee Rehniä. Kun ulkomaalaiset arvostelevat meidän Ollia, komissaarin loukkaantumiselle annetaan myötätuntoisesti enemmän tilaa kuin alkuperäiselle kritiikille. 

Näin Suomessa eurokriisi on tyystin epäpolitisoitunut.

Etelä-Euroopassa suhde talouskuriin on suurin poliittinen jakolinja. Komission, Kansainvälisen valuuttarahaston (IMF) ja Euroopan keskuspankin (EKP) muodostama troikka on vasemmiston, kansallismielisten ja ylipäätään leikkauksista kärsivän väen vihan kohde.

Suomalaiset ovat poikkeus Euroopassa. Jopa tiukkaa talouskuria vaativien euromaiden Hollannin ja Itävallan usko vyönkiristykseen on koetuksella, mutta Suomi on lääkinnyt taantumaansa vain lisäleikkauksilla. ”En sanoisi että kyse on fetissistä, mutta ylivelkaantumisen välttäminen on meille hyvin tärkeää”, toteaa Financial Timesin (26.6.) haastattelema suomalainen liikemies.

Asenteeseemme lienee kaksi syytä: muistin lyhyys ja muistin valikoivuus. 

1990-luvun alun laman aiheuttama sokkihoito muistetaan suurena menestystarinana, koska Nokian maailmanmenestys nosti maan kasvuun ja sadat tuhannet syrjäytyneet on unohdettu (2010-luvun presidentti voisi toki kysyä nuoriso-ongelman lähteitä 1990-luvun valtiovarainministeriltä, itseltään). Ja kun likainen työ jätettiin Raimo Sailakselle, syntyi kuva, että leikkaukset ovat vain ”välttämätöntä” teknistä virkatyötä, eivät poliittisten valintojen tuloksia.

Ajattelemme, että koska Suomi koki kovan kuurin 20 vuotta sitten, sama sopii muillekin. Mutta silloin, kun masokismi ei koske itseä, se muuttuu sadismiksi.

Lamassakin rikkaan ja tasa-arvoisen maan suojaverkko toimi jotenkuten; ainakaan tartuntataudit ja kuolemat eivät lisääntyneet rajusti. Sen sijaan Kreikassa HIV-tartuntojen määrät ovat kaksinkertaistuneet, kun terveydenhuollosta on vähennetty väkeä 40 prosenttia. Myös itsemurhat ovat lisääntyneet rajusti viime vuosina. 

Näin sinivalkoisin silmälapuin meidän on mahdoton käsittää, että Olli Rehniä todella vihataan Etelä-Euroopassa.

Vaikka Olli Rehn ”harkitsee lähtevänsä” tai ”ryhtyvänsä” ensi kesän eurovaaleissa liberaalien (Alde) kärkiehdokkaaksi, se ei kotimaisesta uutisoinnista huolimatta ole ihan vain ilmoittautumisasia.
Sen lisäksi, että Rehn on suuressa osassa Eurooppaa demonisoitu, varteenotettavia ehdokkaita on muitakin. 
Naton pääsihteerin ja Tanskan ex-pääministerin Anders Fogh Rasmussenin kausi loppuu parahultaisesti 2013. Liberaalien europarlamenttiryhmän puheenjohtaja Guy Verhofstadt kuuluu Belgian entisenä pääministerinä raskaaseen sarjaan. Viron pääministeri Andrus Ansip olisi todella vahvoilla, jos kiinnostuisi tehtävästä – uusliberaalit reformit ovat nostaneet entisen Neuvostoliiton osan uudeksi euroalueen tähdeksi.
Myös Saksan nykyinen ulkoministeri Guido Westerwelle etsinee pian uusia töitä, koska FDP on ennusteiden mukaan kärsimässä rökäletappion ensi kuun vaaleissa – se saattaa jopa pudota kokonaan äänikynnyksen alle.
Lisäksi moni haikailee liberaalien kärkiehdokkaaksi naista, joskaan valovoimaista tarjokasta ei ole vielä ilmaantunut.
Liberaalien eurovaalimenestys 2014 luonnollisesti sanelee, millaisia johtotehtäviä puolueelle on jaossa – jos mitään. Nykyisessä parlamentissa 85-henkinen joukko voi yltää vaa´ankielen asemaan 274-jäsenisen konservatiiviryhmän (EPP) ja 195-henkisen sosialistiryhmän (PES) välillä, mutta ainakin tämänhetkiset prognoosit ennustavat eurojytkyä – suurta vaalivoittoa kansallishenkisille, EU-vastaisille puolueille.
Euroopan komissiossa oikeistoliberaalit ovat yhtä yliedustettuja kuin ministerineuvostossa – toki jälkimmäinen heijastaa jäsenmaiden kansalaisten poliittista tahtoa. Sen sijaan Euroopan unionin viisi huipputehtävää on jaettu tällä hetkellä täsmälleen oikeiston ja sosialistien kesken. Yhtään liberaalia ei ole johtoasemissa.

Oikeistolla on komission puheenjohtajuus sekä Eurooppa-neuvoston eli jäsenmaiden ministerikokousten puheenjohtajuus. Vasemmisto hallitsee EU:n ulkoasiainedustajan tehtävää ja sivutoimista euroryhmän puheenjohtajuutta. Europarlamentin puhemies oli ensimmäiset 2,5 vuotta konservatiivi ja loppukauden sosialisti.* 
Osaaminen ja ominaisuudet painavat toki henkilövalinnoissa. Jos eurovaalien tulos menee ihan kiharaiseksi, ja jos liberaalit pitävät asemansa, Olli Rehnin osakkeet nousevat.

Mutta edes europarlamenttiin valinta ei ole läpihuutojuttu, Suomessakaan. Rehn ei ole mikään kansankiihottaja. Nykyinen eurolinja ei innosta suomalaisia, varsinkaan keskustalaisia, joiden äänistä kilpailevat myös vastalaidan änkyrät – Paavo Väyrysen johdolla.

Edellisen ja ainoan kerran, kun Rehn on ollut europarlamenttiehdokkaana (1996), äänet eivät riittäneet läpimenoon.

Olli Rehnin asema europäättäjänä saattaa olla huterampi kuin suomalaisia lehtiä seuraamalla ymmärtäisi. Brittiläinen Daily Telegraph vaati kesäkuun alussa, että Rehnin on erottava ”rikoksista Kreikkaa ja taloustiedettä vastaan”.

Britannia on tietysti euron ulkopuolella ja EU:ssakin sivuraiteella. Silti luulisi, että ison maan isoimman sanomalehden räväkkä vaatimus olisi ylittänyt suomalaisen uutiskynnyksen. (Ainoa poikkeus on tässä).

Vuonna 2010 komissiolla oli vähän tosiasiallista toimivaltaa euromaiden talouden valvonnassa, joten Rehnin on sekä pitänyt laadittaa kiireesti lakeja itselleen että tyydyttävä eurokriisin hoidossa siihen, mihin poliittiset johtajat olivat valmiit.

Erityisiä haasteita ovat olleet Saksa ja Ranska. Saksa on tiukasti torjunut yhteisvastuullisuuden, joka edellyttäisi Euroopan keskuspankin ostovaltuuksia tai euroalueen yhteisiä velkakirjoja, eurobondeja. Ranska taas vastustaa sääntöjen tiukennuksia ja sanktioita rikkureille.

Vaikeinta komissaarin työlle kuitenkin on, että Saksa ja Ranska pyrkivät omimaan suuret ratkaisut kahdenvälisiksi päätöksiksi, joihin muun EU:n on sopeuduttava. Rehn kuvaa muistelmissaan tuskaa, jonka Ranskan ja Saksan sopimus Deauvillessa syksyllä 2010 aiheutti. 

”Myönnän, että Deauvillen diili tuli täysin puskista… sopimus oli niin yllättävä, että en edes painajaisissani olisi pystynyt sellaista kuvittelemaan, en ennen kuin jouduin sen näkemään.”

EU:n suurvallat ovat näyttäneet koko ajan komissaarille kaapin paikkaa.

Julkisimmin Saksa ja Ranska nöyryyttivät Rehniä touko-kesäkuun vaihteessa 2013. Uusi presidentti François Hollande vimmastui komission puuttumisesta Ranskan talouteen. ”Mitään eurooppalaisia suosituksia ei tarvita, on ilmeistä mitä pitää tehdä. Komission asia ei ole sanella mitä meidän on tehtävä”, Hollande jyrisi.

Heti perään järjestetyssä huippukokouksessa Hollande ja Angela Merkel esittivät, että eurokriisin hoito otettaisiin komissiolta pois. 

”Nykyisestä kriisinhoidosta oppineina” he ehdottavat, että EU:n puheenjohtajan ja ulkoedustajan rinnalle perustettaisiin euromaiden talousedustajan toimisto. Nykyinen euroalueen oto-puheenjohtajuus lopetettaisiin.

Uusi talousedustaja johtaisi selkeästi euromaiden toimia velkakriisien estämiseksi – siis hoitaisi tehtävät, jotka nyt kuuluvat komissiolle. Tavoitteena on varmistaa ”päätösten demokraattisuus ja toimenpiteiden tehokkuus”. (Lue: komissio on omavaltainen, eikä saa tuloksia aikaan.)

Varmemmaksi vakuudeksi Merkel ja Hollande haluavat vahvistaa kaikkia muita eurooppalaisia instituutioita paitsi komissiota. 

Euroopan parlamentin täytyisi saada lisävaltuuksia, jotta varmistettaisiin päätöksenteon ”asianmukainen demokraattinen kontrolli ja hyväksyttävyys”. (Lue: komissio ei ole demokraattisessa kontrollissa.) 

Myös kansallisella tasolla on huolehdittava, että vaaleilla valitut päättäjät saavat tehdä itselleen kuuluvat ratkaisut. (Lue: komission puuttuminen sisäisiin asioihin lopetettava.) Jopa ”sosiaalisten partnereiden” eli työmarkkinaosapuolten asemaa halutaan kohentaa. Komission roolista ei sanaakaan.

”Vahvempi euroalue edellyttää vahvempaa euroalueen hallintoa ja vahvempaa hyväksyttävyyttä (legitimacy)”, Saksan ja Ranskan johtajat perustelivat. ”Legitimiteetin” vaatimus on ilkeä piikki komissiolle, jonka jäseniä ei valita vaaleilla.

Hämmästyttävää on, että Suomessa ei edes ymmärretty, että EU-vallat haluavat syrjäyttää komission – ja ikioman komissaarimme – euroalueen kriisinhoidosta.

Näyttää siltä, että komission kovan linjan voimistuva kritiikki on heikentänyt Rehnin ennestään vaikeaa asemaa. 

Koska ”Brysselin koneisto” ja ”kasvottomat byrokraatit” ovat helppoja syntipukkeja – eritoten poliittisissa vaikeuksissa painivalle Ranskan presidentille ja vaaleihin valmistautuvalle Saksan liittokanslerille – EU:n epäonnistuminen eurokriisin hoidossa henkilöityy Rehniin.

Vasemmisto syyttää komissiota liian oikeistolaisesta politiikasta, oikeisto taas taitamattomuudesta.

Tietenkin talouden käänne voi pelastaa Rehnin. Mikä tahansa lama loppuu joskus, ja politiikassa on usein kyse siitä, kenen kohdalle onnenpyörä pysähtyy. (Tai näyttää pysähtyvän. Suomessakin talous kääntyi kasvuun jo 1993, mutta perässä laahanneen jättiläistyöttömyyden takia talousnousu tuntui tukevalta vasta joitakin vuosia myöhemmin, hallituksen vaihduttua.)

On ennenaikaista sanoa, pelastaako loppukesän hienoinen talouskasvu komissaarin – on sentään selätetty puolentoista vuoden kiusallinen taantuma, joka sai Rehnin toistuvat lupaukset paremmasta kuulostamaan jo koomisilta.

Jos kuitenkin kasvu jää kangastukseksi ja miinus palaa eurotalouden etumerkiksi, voi olla että Olli Rehn ei olisi niinkään EU-parlamenttivaalien ehdokas kuin vaalien aihe.

* Eri kirjasimella erottuva jakso on korjattu alkuperäisestä tekstistä allaolevan (4. kommentti) palautteen perusteella 7.12.

Stubb ja darwinismin jäljet

A-Studio 21.11.2011. Katso video tästä

Samaan aikaan kun media kohisee Teuvo Hakkaraisen ja Jussi Halla-ahon möläytyksistä, jää huomaamatta aidosti vaarallinen sovinismi – koska sen esittää lehdistön lemmikki, sivistyneenä pidetty kokoomusministeri.

Alexander Stubb esitti viime viikolla puhetilaisuudessaan, että euroalue on darwinistinen järjestelmä, jossa on kyse vahvimman eloonjäämisestä. Ja Suomella on oikeus nujertaa muita kansoja.

”I think that the euro is essentially a darwinistic currency. It is a question of survival of the fittest”, hän lausui TV-uutisissa 17.11., ja jatkoi: ”Eli ne maat, jotka on kolmen A:n luottoluokituksessa, heillä on sekä moraali, oikeus, että sitten myös taloudellinen tahto  viedä integraatiota eteenpäin.”

Tämä on tuttua jo viime vuosisadalta. Luonnontieteen teoriasta väännetty poliittinen darwinismi on johtanut Euroopan sotiin ja kansanmurhaan. Alfred Plötzin johdolla syntyi oppi rotujen eloonjäämistaistelusta ja rotuhygienia, joka oikeutti arjalaisen herrakansan raivaamaan tieltään vähäisemmät kansat.

Taas Friedrich Ratzelin mukaan kansat kamppailevat elintilasta eli Lebensraumista – jota saksalaiset ryhtyivät valloittamaan 1930-luvun lopulla.

Bruggen kaupunki oli stubbilaiselle darwinismille osuva paikka, sillä saksalaiset miehittivät sen kahdessa sodassa. Belgialaiset kyllä tietävät, montako miljoonaa on kuollut vahvemman oikeudella.

Kyllä, käytin natsikorttia, mutta ehkä hyvin perustein. Kun Teuvo pölisee mitä mieleen juolahtaa ja Jussilta karkaa mopo yöllä yksin internetissä, Stubb on kansainvälisen politiikan tohtori, jonka täytyy tuntea poliittisen darwinismin veriruskea historia.

Valtioneuvoston jäsen, Eurooppa-ministeri ilmoitti Suomen linjan, jonka pääministeri Katainen on sanonut hyväksyvänsä. Kun puhe on julkaistu hallituksen nettisivuilla, Suomi on ilmoittautunut Euroopan herrakansaksi.

Aikaisemmin Suomi on korostanut EU:ssa lakia, neuvotteluja ja sopimuksia. Suomi on pienenä maana kammoksunut suurvaltauhoa. Kannattaa myös muistaa 1930-luvulta, jolloin Suomi edellisen kerran oli herrakansa, joka halusi pyyhkiä idän mongolit maailmankartalta, että uhosta voi seurata tuho.

Sopii toivoa, että kokoomus yrittää vain epätoivoisesti kalastella kansalliskiihkoilijoiden ääniä. Aivan kuten Eero Heinäluoma reilu vuosi sitten ryhtyi Timo Soinin pelossa vastustamaan maahanmuuttoa. Ikävä kyllä, tällainen kyyninen politikointi myrkyttää ilmapiiriä, jossa kansallisuhoinen pullistelu on vastenmielinen maan tapa.

Jos valita pitää, valitsen mieluummin Viitasaaren Teboililla koheltavan persun kuin ylimielisen ja maailmalla pullistelevan ersun.

Kun Alexander Stubb uhoaa ja uhkailee muuta Eurooppaa, hänellä ei ole oikeutta syyttää muita vihapuheesta.

NB: Minulle on huomautettu, että ”survival of the fittest” ei Darwinilla tarkoita vahvimman, vaan sopivimman eloonjäämistä. Kuitenkin Stubb itse suomensi samassa yhteydessä (TV-uutiset 17.11.) darwinisminsa ”vahvimman oikeudeksi”. Juuri tämä onkin poliittisen darwinismin tunnusmerkki - ideologiset kyhäelmät ennen ja nyt nappaavat moniulotteisista teorioista iskusanat niitä ymmärtämättä, muuttavat metaforat tuhovälineiksi.

Mykän omistajan ääni

Pupukuusikko eli uusi hallitus on varmistanut sen, että mistään ei voi tehdä päätöksiä. Demarit ja kokoomus torppaavat toisensa kaikissa avainministeriöissä. 

Jos Alexander Stubb yrittää hivuttaa Suomea Natoon, Erkki Tuomioja varmistaa, että näin ei käy. Työ- ja elinkeinoministeriössä Jyri Häkämies ja Lauri Ihalainen pitävät huolen, että aina kun astutaan askel eteenpäin, astutaan samalla toinen taakse.

Näin Suomi pysähtyy neljäksi vuodeksi.

Häkämiehellä on toinenkin taistelupari, valtion omistajaohjauksesta vastaava Heidi Hautala (vihr.). Viimeksi Häkämiehen omalla kaudella ohjaaminen oli samaa tasoa kuin Jyrki Järvilehdolla. 

Vaikka valtioenemmistöisen Fortumin toimitusjohtaja Mikael Lilius oli kuohuttanut kansaa yli kymmenen miljoonan optiosaaliillaan, vasta lama lopulta leikkasi monopolimiesten lottopotit. Uuden haliltuksen ohjelmassa mainostetaan johdon palkkioiden ”kohtuullisuutta”. Nousukausi näyttää, miten ministeri Hautala joutuu asiassa kiemurtelemaan.

Vasta pakon alla Jyri Häkämies salli hallintoneuvostojen jäsenten palkkioiden julkistamisen ja vasta pakon alla hän lopetutti nuo poliitikkojen kultapossukerhot Fortumista ja Neste Oilista viime keväänä.

Juuri Neste Oilin hallintoneuvoston puheenjohtajana Heidi Hautalalla on kokemusta valtioenemmistöisestä yhtiöstä. Se ei paljon rohkaise. Kymppitonnin vuosipalkkiota vastaan hän katsoi sormiensa läpi sademetsien raiskausta, jolla Neste Oil saa Indonesiasta palmuöljyä niin sanottuun bio-dieseliinsä. 

Ja Fortum satsaa edelleen ydinvoimaan, nyt siis vihreän ministerin omistajaohjauksessa. Samalla vihreät ovat hyväksyneet kolmasosan leikkaukset uusiutuvan energian tukiin. Siinä on taas taitelemista.

Uusi hallitus vakuuttaa, että yhteiskunnan omistamat yhtiöt kantavat yhteiskuntavastuuta. Kuulostaa järkeenkäyvältä. 

Hallitusohjelman viimeisillä sivuilla luvataan, että omistusohjausta vahvistetaan. Tästä Kauppalehti ehti jo ihmetellä (20.6.), miksi ihmeessä pitää erikseen korostaa yhtiön vastuuta henkilöstöstä.

Vastaus luettiin lehdistä kaksi päivää myöhemmin: Stora Enso joutuu maksamaan 5,8 miljoonan euron korvaukset näennäisistä YT-neuvotteluista, kun se lopetti Kemijärven tehtaan kolme vuotta sitten.
Suurimpana omistajana valtio ei käyttänyt ääntään, vaan seurasi mykkänä sivusta, kun Stora Enso sulki ja sulkee kannattavaa tuotantoa. Se on Suomessa halpaa. Samaan aikaan Nokia joutui maksamaan saksalaisille Bochumin-tehtaan sulkemisesta 40-kertaisen summan. 

Sopivaa ehkä onkin, että kehitysyhteistyöministeri on myös kehitysalueministeri.

Mutta markkinataloudessa kun eletään, valtio on usein voimaton. Strategisesti tärkeiden valtionyhtiöiden lisäksi valtion omistusyhtiö Solidium pyörittää yli 8,2 miljardin euron omaisuutta. Valtio on myös Sampon suurin omistaja, mutta Björn Wahlroos ei paljon ohjausta kaipaa. 

Kun Ruotsin hallitus halusi poistaa Nordean johdolta bonukset, suuromistaja Wahlroos palautti ne yhtiökokouksessa. Siinä nöyryytettiin kahden maan ministerit yhdellä kertaa. 

Herra se on herrallakin – tai tässä tapauksessa, rouvallakin.

Natouttamisen koko kuva

”Olen kokenut toimittajan painajaisen”, parahti Unto Hämäläinen viime lauantain Helsingin Sanomissa. Wikileaksin paljastukset Yhdysvaltain Suomen-lähetystön luottamuksellisista raporteista tulivat julkisuuteen vain viikko sen jälkeen, kun HS Kuukausiliitteessä julkaistiin Hämäläisen laaja juttu siitä, kuinka Suomen eliitti on ajanut Suomea Natoon jo 15 vuotta.
Huojennuksekseen Hämäläinen saattoi kuitenkin todeta, että raporteissa ei ollut mitään uutta kokonaiskuvan kannalta. ”Uskallan väittää, että Helsingin Sanomien lukija on jo aikaisemmin saanut monipuolisemman käsityksen kuin amerikkalaisten nyt julkistetuista raporteista voi saada.”
Aika uskallettua.
Hämäläisen sinänsä ansiokkaasta kronikasta näet puuttuu kokonaan kaksi Suomen natouttamisen keskeistä peluria: Yhdysvaltain lähetystö – ja Helsingin Sanomat.

Wikileaks-dokumenteista ilmenee, kuinka Suomen uusi ulkopoliittinen johto rohkaisi lähetystöä uskomaan, että Suomi voi hyvinkin liittyä Natoon 2011 vaalien jälkeen. Kokoomusta autettiin näkyvimmin järjestämällä ulkoministeri Ilkka Kanervalle välittömästi vierailu Condoleezza Ricen luokse. Samalla lähetystö esitti, että presidentti Tarja Halosen kovasti haluamalla tapaamisella George W. Bushin kanssa ei ole erityistä kiirettä.
Kanervan visiitin aikoihin, 10.6. 2007, Helsingin Sanomien sunnuntaisivuston avasi peräti kahden sivun päivittely siitä, miten huonoon jamaan Halonen on Yhdysvaltain-suhteet päästänyt (”Suhteilla jonon ohi”).
”Suomessa lasketaan, kuka saa kutsun Valkoiseen taloon. Suomi on saanut värjötellä vierailujonossa, kun britit ja ruotsalaisetkin porhaltavat ohi. Se, ettei kutsua kuulu, ei kerro hyvää Suomen ja Yhdysvaltain väleistä.”
Värjötellä?
Tuskin Atlantti-seuran johtokaan olisi osannut kynäillä parempaa ingressiä. Yhdysvaltain hyväksynnästä tuli yht´äkkiä hyvän poliitikon objektiivinen kriteeri. Raadollinen politiikka unohtui tykkänään – esimerkiksi se, että Britannia sentään oli Yhdyvaltain pääkumppani Irakin sodassa, ja että Ruotsissa valtaan oli juuri astunut pitkästä aikaa porvarillinen ja Natoa ymmärtävä pääministeri.
Niin, että kuka Suomessa laskee kutsuja Valkoiseen taloon?

Unto Hämäläinen kehottaa, aivan oikein, käyttämään tiukkaa lähdekritiikkiä Wikileaks-aineistoon.
Tosin Ilkka Kanerva sanoi TV1:n A-studiossa (14.2.): ”Nämä keskusteluraportit, joita nyt olen saanut Wikileaksista lukea toistaiseksi, ovat minusta kokolailla juuri niin kuin mä ne myös henkilökohtaisesti olen kokenut.” Jopa Erkki Tuomioja totesi, että ”amerikkalaisten raportointi on tässä tapauksessa ollut kohtalaisen korkeatasoista”, joskin toisen osapuolen muistiinpanosta voisi löytyä ”vähän vivahde-eroja”.
Mutta Hämäläisen puhuttamat lähetystövieraat ovat olleet ”pahalla päällä” kerrotusta. ”Heidän muistikuvansa ja jopa muistiinpanonsa samoista tapaamista ovat toisenlaisia kuin nyt julkaistussa aineistossa”.
Myös heidän jälkikäteisiin kertomuksiinsa on suhtauduttava hyvin lähdekriittisesti. Jos esimerkiksi Jori Arvonen kiistää arvioineensa, että kokoomus vie kevään 2011 vaalivoittonsa jälkeen Suomen Natoon – mitä muutakaan hän voisi nyt sanoa? Kiistäminen on ainoa vaihtoehto, jos ulkoministerin avustaja haluaa pitää työpaikkansa.
Ja kaikin mokomin hän voi kertoa oman versionsa julkisuuteen. Voisiko Unto Hämäläinen haastatella?

KOK + USA = totta!

Maanantaina oli ystävänpäivä. Onkin hyvä syy juhlia kaikkien aikojen kansainvälistä romanssia, joka syttyi kokoomuksen ja Yhdysvaltain lähetystön välille heti viime vaalien jälkeen. Amerikkalaiset eivät olleet uskoa onneaan, kun kokoomus valtasi yllättäen Suomen ulkopolitiikan ja ilmoitti ryhtyvänsä korjaamaan vahinkoa, jonka ”pahamaineiset Amerikka-skeptikot” Tarja Halonen ja Erkki Tuomioja saivat aikaan.

Nuo sanat löytyvät lähetystön luottamuksellisista raporteista jotka Wikileaks on tuonut julki.
Nyt jännitetään, johtaako suhde oikein liittoon - sotilasliittoon.
Lue koko kolumni täältä - ja tutustu kahteen uuteen, mielenkiintoiseen Wikileaks-dokumenttiin.