Talouskriisi on tasa-arvon kriisi

Eurovaaleissa on erityinen syy äänestää feministiä. Oikeistolaisen eurojohdon toteuttama julma talouskiristys on heikentänyt huomattavasti naisten asemaa Euroopassa.

Kriisimaille määrätty talouskuri on aina edellyttänyt rajuja ja nopeita leikkauksia julkisiin palveluihin. Euroopassa julkisen sektorin työntekijöistä 70 prosenttia on naisia.

Kun Euroopan Keskuspankki määräsi Irlannille kiristysohjelman vuonna 2010, julkisen sektorin työntekijöitä irtisanottiin 25 000. Jo sitä ennen heidän palkkojaan oli leikattu 15 prosenttia, lapsilisiä supistettu ja sosiaalimenoista vähennetty kolme miljardia euroa. Kaikki täsmäiskuja naisia vastaan, 

Euron vaikeudet saivat alkunsa Yhdysvaltain finanssikriisistä 2008. Havaintojeni mukaan Wall Street ja Lontoon City ovat naurettavuuteen asti machomaailmoja, joissa miehet taistelevat lauman johtajuudesta ja kunnioituksesta.

Lehmanin veljekset jättivät laskun työtätekeville siskoille. 

Taantuma on lisännyt sekä miesten että naisten työttömyyttä. Kyynisten ekonomistien mielestä tämä on "tasa-arvoa"– mutta lukujen takaa paljastuu toinen totuus. 

Miljoonat miehet ovat menettäneet työnsä teollisuudessa ja rakennusalalla. Naiset taas eivät pääse työuran alkuun tai palaamaan työvoiman piiriin. Naisten työvuosia hukataan moninkertainen määrä miehiin verrattuna.

Talouskriisi on ajanut Etelä-Euroopan naisia takaisin mieselättäjän armoille. Konservatiivien kiristyslinja on vahvistanut konservatiivista perhemallia.

Koska taantuma on sukupuolittunut, myös sen korjaamisessa on huomioitava tasa-arvo. 

Euroopan talous on saatava käyntiin määrätietoisella jälleenrakennuksen ohjelmalla. Samalla valtioiden on elvytettävä myös julkisia palveluja siten, että perheellisille naisille taataan pääsy työelämään ja hallitsemaan omaa elämäänsä. 

Virheiden myöntäminen on askel parempaan tulevaisuuteen

Kirjoitukseni Helsingin Sanomien mielipidesivulla 15.1.2014

EU-komissaarien Viviane Redingin ja Olli Rehnin Vieraskynä-teksti (HS 3.1.), jossa he iloitsivat talouskasvun ”hennoista versoista”, vaikutti etäisesti tutulta. 

Sitten muistin Rehnin kirjoituksen kolmen vuoden takaa (Financial Times 11.1.11): ”Euroopan elpyminen reaalitaloudessa on vakiintunut ja alkaa kannatella itseään.”

Tosiasiassa 2011 alkoi Euroopan nykyhistorian pisin taantuma. Euroalueen talous supistui kuusi vuosineljännestä peräkkäin. 

Myös vuosi 2013 jää miinusmerkkiseksi. Heinä-syyskuun talouskasvu oli 0,1 prosenttia. Yhdysvaltojen luku oli 4,1.

Raju finanssikriisi on koetellut euroaluetta ja varsinkin Pohjois-Amerikkaa. Yhdysvallat on silti yltänyt 2010-2013 keskimäärin 2,2 prosentin vuosikasvuun, rahaliitto 0,6 prosenttiin.

Euroalue on menettänyt 545 miljardia euroa talouskasvua Yhdysvaltoihin nähden. Olli Rehn on tämän kurjuuden komissaari.

Presidentti Obama aloitti määrätietoisen elvytyksen, kuten lama-aikana on aihetta. EU-komissio valitsi varoituksista huolimatta talouden kiristämisen ja alijäämien ankaran leikkauksen tien. Jälki on hirvittävää.

Yhdysvalloissa työttömyys on 7,3 prosenttia, euroalueella 12 prosenttia, siis yli puolitoistakertainen. Komissaarit ilmoittavat, että ”suunta on kääntynyt”. Eurostatin tilastot eivät väitettä tue.

Rahaliitto on nykyisen komission aikana jakautunut jyrkästi kahtia. Komissaarien kotimaissa työttömyys on 5,8 prosenttia (Luxemburg) ja 8,3 (Suomi). Espanjassa työttömyys nousi lokakuussa 26,9 prosenttiin. Kreikassa tilanne on yhtä vakava.

Erityisen vaarallinen on nuorisotyöttömyyden kehitys. Kreikassa ja Espanjassa 58 prosenttia alle 25-vuotiaiden työvoimasta on työtä vailla, myös Kroatiassa yli puolet. Näissä maissa puhutaan yleisesti kadotetusta sukupolvesta.

Redingin ja Rehnin ylistämät Irlanti ja Latvia ovat maksaneet kovan hinnan pakotetusta sopeutumisestaan. Vuoden 2008 jälkeen kummastakin maasta on lähtenyt noin 200 000 asukasta, joka on lähes 10 prosenttia Latvian väkiluvusta. 

Pitäisimmekö omaa talouttamme ”menestystarinana”, jos puoli miljoonaa suomalaista olisi joutunut maanpakoon?

25-vuotiaista latvialaisista joka viides on muuttanut maasta. Tulevaisuus ei näytä valoisalta, paitsi komission tiedotteissa.

Komissaarien kirjoituksesta on kysyttävä: Lisäävätkö valikoidut faktat ja harhaanjohtava mainospuhe aitoa luottamusta Euroopan unioniin? Vai antavatko ne lisää vauhtia populisteille, jotka jo syyttävät EU:ta valehtelusta ja salailusta?

EU-kansalaisia olisi syytä kunnioittaa avoimella ja rehellisellä puheella komission itse aiheuttamista talousvaikeuksista. Virheiden myöntäminen on ensi askel parempaan tulevaisuuteen.

Seuraava komissio saa korjata edeltäjänsä jälkiä, kun se ryhtyy ideologisten leikkausten sijasta investoimaan kestävään kasvuun, työpaikkoihin ja nuorten osallisuuteen.

Ulos velkahelvetistä?

Nyt riittää. Portugali sai mittani täyteen. Mutta ei portugalilaisista, vaan suomalaisista.

Torit ovat taas täynnä populistipoliitikkoja, jotka sauhuavat, miksi meidän Jumalan valitun kansan täytyy yhtään auttaa noita epärehellisiä euroepeleitä. Kokoomuslaiset varsinkin sättivät EU:n kriisimaita töpeksijöiksi ja vastuuttomiksi.

Täyttä tekopyhyyttä.  Osaamme me tavalliset suomalaisetkin ottaa rajusti velkaa. Kotitalouksilla on yli 100 miljardin velat, eli kaavamaisesti jaettuna lähes 20 000 per nenä.

Ei siitä ole kuin 20 vuotta, kun suuri osa meistä joutui velkoinemme vaikeuksiin. Moni ei selvinnyt koskaan. Muistatkos?

Me asuntovelalliset olemme jokainen joutuneet stressitestiin – sellaiseen joita taas kohta tehdään Euroopan pankeille  – jo lainaa hakiessamme. Miten selviydyt maksuista, jos joudut työttömäksi? Riittävätkö perheen rahat, jos autokin pitää vaihtaa?

Se, kuinka tarkasti pankki selvittää velallisen maksukyvyn, riippuu tasan siitä, paljonko sillä on rahaa. 1970-luvulla kotia ostaneet muistavat, että asuntolainaa ei välttämättä edes saanut. 1990-luvun alussa taas kuka tahansa hulivili poistui Lounais-Suomen Säästöpankista rinkka täynnä seteleitä.

Liika raha aiheutti maailmanlaajuisen finanssikriisinkin. Amerikassa hyväksyttiin asuntolainahakemuksia nimellä Hiiri, Mikki, Mr. Silloin myös suorastaan kilpailtiin, kuka saa lainoittaa Kreikkaa, Irlantia, Portugalia.

Se, että luotottajilta loppui raha, ei sinänsä ole kreikkalaisten syytä. Jos jotkut töpeksivät vastuuttomasti, niin ennen kaikkea saksalaiset ja ranskalaiset pankit. Mutta eivät Saksan ja Ranskan johtajat omiaan rankaise, vaan vaativat velallisille vettä ja leipää.

Toki Kreikassa voisi nostaa eläkeiän lähemmäs kuuttakymppiä ja Irlannin yritysveron edes puoleen Suomen tasosta. Silti moralisointi menee metsään.

Jos minä joudun työttömäksi ja maksuvaikeuksiin, ei siinä ilkkuminen auta yhtään. Jos pankki vielä suutuksissaan kolminkertaistaa lainani koron, se vain varmistaa, ettei saa saataviaan.

Osa suomalaisista ylivelkaantuneista selvisi velkajärjestelyjen avulla. Samaa tarvitsevat nyt kriisimaat.

Ironia on valtava. Pankit ovat vaikeuksissa, kun eivät ole tutkineet velallistensa maksukykyä kaikissa tilanteissa. Nyt, kun tutkitaan pankkien omaa tappionsietokykyä, EU toimii yhtä löperösti.

On välttämättä laskettava, miten kriisivaltioiden velkakirjojen arvonalennus vaikuttaa pankkeihin. Kun saataisiin tarkoin selville, minne ja miten tappiot iskisivät, ja varmistuttaisiin ettei tulos ole tuhoisa, aloitetaan velka-armahdukset.

Etlan toimitusjohtaja Sixten Korkman on siis jälleen oikeassa, kun hän sanoo, että Suomen pitää vaatia EU:lta kunnon stressitestit. Olli Rehnin on aika tunnustaa tosiasiat.

Niin olen tehnyt minäkin. Olen kääntynyt Erkki Tuomiojan linjalle, jolta tosin Erkki Tuomioja taas kääntyy pois, jos SDP pääsee hallitukseen. Sellaista on politiikka.

Pankit eivät ole pyhiä. Suomessa vietiin 1990-luvulla aitan taakse niin Skop, STS kuin KOP. Pankkijärjestelmä puhdistui, se ei ottanut globaalissa finanssikriisissä takkiinsa kuin pienen sinappitahran.

Nyt tehdään valintaa. Joko suojellaan Euroopan pankkeja tai Euroopan kansalaisia. Joko tai. 

Suomi - euroalueen pelastaja



Katso A-Studion kolumni 29.11. tästä

 Jälleen kerran suomalaiset pääsevät takaamaan toisten velkoja. Ensin Kreikalle 1,6 miljardia, nyt Irlannille ”vain” puoli miljardia. Seuraavaksi on vuorossa Portugali, ehkä myös Espanja.

Valtiovarainministeri Jyrki Katainen esiintyy sankarina, joka on pelastamassa euroaluetta totaalikatastrofilta. Tämä on laskujeni mukaan kolmas kerta, kun Suomi pelastaa Euroopan, ja joka kerta on mennyt vain hullummaksi.

Kun maailmanlaajuinen kriisi alkoi kaksi vuotta sitten, Katainen ilmoitti, ettei tästä kannata ”panikoitua”. Hänen mielestään Suomen talouskasvu ei järky eikä lisää lainaa tarvita. Heti perään Suomen vienti luhistui, teollisuus romahti ja lisävelkaa kerättiin kymmeniä miljardeja.
Onneksi ei panikoiduttu.
Suomi koki tuhoisan pankkikriisin 90-luvulla. Matti Vanhanen kehui, että muut EU-maat ovat kovasti kyselleet neuvoja. Ja kyllä Suomi onkin ollut esimerkki – nimittäin varoittava esimerkki siitä, miten asioita ei pidä hoitaa.
Jyrki Katainen puolestaan ajoi kaikin voimin eurooppalaisten pankkien stressitestiä. Kun sitten ryhdyttiin puolivillaisiin ja ylimalkaisiin selvityksiin, Katainen juhli sitä suurena Suomen voittona.
Joka ikinen irlantilainen pankki selvisi testistä vaivattomasti. Nyt ne ovat kuralla ja ajautuneet valtion syliin ja euroalueen veronmaksajien eläteiksi. Nyt on myös Kataisen kellossa toinen ääni.

Stressitestit olivat huijausta, koska niiden pitikin olla. Hetkeksi tunnelma rauhoittui, mutta kun totuus on käynyt ilmi, paniikki on entistäkin suurempi. Sveitsiläispankki Credit Suisse arvioi äskettäin, että väärennetyt testit vain pahensivat tilannetta ja kasvattivat kuplaa.
Siis Jyrki Kataisen suoranaisella avustuksella.
Myös Irlannin apumiljardit päätyvät lopulta luottokeinottelijoille. Vuonna 2013 pelurit joutuvat vihdoin kantamaan riskiä ihan itse. EU:n tuoreesta päätöksestä on kiittäminen Saksaa, Ranskaa ja komissiota – näin kertoo kansainvälinen lehdistö.
Mutta jos uskomme Jyrki Kataista, tämäkin on Suomen ansiota. Olemme saaneet ”harvinaisen puumerkin” tärkeään päätökseen, hän kehui.
Ja miksemme uskoisi Jyrki Kataista. Onhan hän monta kertaa aikaisemminkin pelastanut Euroopan. Jos Jyrki Kataiselta kysytään.