Björn Wahlroosin, ikuisen marxilaisen, ylimalkainen kirja sivuuttaa viime vuosikymmenien taloustieteen.
Helsingin Sanomat, 17.4. 2011Marx oli oikeassa, väittää pankkiiri Björn Wahlroos kirjassaan Markkinat ja demokratia. Historiallinen determinismi on Wahlroosille aivan yhtä totta tänään kuin 1970-luvun taistolaisvuosina – mutta nyt pienin muutoksin.
”Korvaamalla luokkaristiriita kilpailulla ja yhteiskunnallinen vallankumous luovalla tuholla voimme kehittää uuden, suuren historianäkemyksen ja käyttää sitä ymmärtääksemme modernia maailmaamme muokkaavia voimia ja prosesseja”, hän visioi.
Wahlroos ei koskaan kääntänyt takkiaan, vaan korvasi marxismin toisella, yhtä selkeällä ja totaalisella maailmanselityksellä. Sen hän omaksui Yhdysvaltain-vuosinaan 1980-1984 Chicagon uusliberaaleilta taloustieteilijöiltä Milton Friedmanilta, Eugene Famalta ja Gary Beckeriltä.
He ”lähestyivät ongelmaa kiehtovasti, karsien sen ympäriltä kaiken epäoleellisen: tunteilun, asenteet, moralisoinnin”, Wahlroos kuvaili 1987 HS Kuukausiliitteen haastattelussa.
Kuluneen neljännesvuosisadan aikana Wahlroosin ajattelu ei ole juuri liikahtanut.
Hänen kirjansa tutkimustieto on vuosikymmenten takaa. Tuoreemmat lähteet ovat samoja populaareja tietopokkareita, joita kaikki liikemiehet ostavat lentokentiltä. Nämä englanninkieliset bestsellerit – Fergusonit, Fukuyamat, Kaganit, Kennedyt, Zakariat – vetävät yleensä faktat ja historian suoriksi todistaakseen Yhden Suuren Ideansa.
Kun pelkistykset siirtyvät Wahlroosin keitokseen suuremmin sulattamatta, ja alkukielellä, tuloksena on valikoituja tosiasioita ja ylimalkaista historiaa.
Tällaisia laajojen kaarien opuksia päättäjät yleensä kirjoittavat eläkepäivinään; Wahlroos jo ennen aikojaan.
”Uusi, suuri historianäkemys” jää vain aikomukseksi. Syy on se, että taloudellinen kilpailu on vasta noin 150 vuotta vanha ilmiö. Ihmislaji joutui siis odottamaan kapitalismin keksimistä kymmeniä tuhansia vuosia, ”maailmassa, jossa taloudellinen kasvu oli tuskallisen hidasta”.
Markkinavapaus ei kerralla nostanut elintasoa ja pidentänyt elinikää, kuten Wahlroos maalaa.
Elinolot olivat kohentuneet ainakin vuosisadan ajan ennen markkinoitakin. Rokotusohjelmat ja hygieniakampanjat pelastivat enemmän henkiä kuin pörssi.
Kapitalismin menestystarina on kiistaton, mutta raadollisempi kuin Wahlroos muistaa. Ällistyttävää kyllä, hän ihailee Britannian kansantulon kasvua 1800-luvun lopulla mainitsematta lainkaan sen tärkeää lähdettä: siirtomaita. Imperiumin kilpailukyky perustui Intiasta ja Kaakkois-Aasiasta ryövättyihin raaka-aineisiin.
Marx sen opetti: tosiasiat valikoidaan teoriaan sopiviksi.
Mitä Wahroosin mielestä pitäisi oppia 2008 alkaneesta finanssikriisistä? Ei mitään.
On valaisevaa, että kahden suuren rahoituslaitoksen hallituksen puheenjohtaja ei huoli rahoituslaitoksille minkäänlaista vastuuta rahoituskriisistä. Syy oli yksin valtion.
Samaa hokee amerikkalainen äärioikeisto: koska hallitus kannusti antamaan asuntolainaa vähävaraisille, pankkien oli pakko tuputtaa rahaa rappioalkoholisteille ja jopa keksityille henkilöille.
Tässä pyromaani syyttää tulitikkuja.
Tuho syntyi vasta, kun sijoituspankit moninkertaistivat roskalainat tekemällä niistä tuhansien miljardien dollareiden ”arvoisia” johdannaisia (12 nollaa). Kysyntä oli kyltymätön ja ylitti Yhdysvaltain valtiovelkakirjojenkin suosion. Kunnes Lehman Brothersin konkurssi – jota Wahlroos piti oikeana – sysäsi liikkeelle paniikin.
Lukuisat ongelmat kasaantuivat. Riski laskettiin kohtalokkaasti väärin (a) virheellisen teorian ja väärien mallien, (b) luottoluokittajien eturistiriidan, (c) valvonnan hampaattomuuden ja laiminlyöntien, (d) varjopankkeihin pimitetyn tiedon, (e) riskinottoon yllyttävän palkitsemistavan ja (f) moraalikadon eli liian suurille rahalaitoksille oletetun valtiosuojan vuoksi.
Näistä kysymyksistä, jotka riivaavat yhtä markkinoita ja lainsäätäjiä, Wahlroos viis veisaa. Ne eivät ole hänelle käytännön ongelmia, sillä ne eivät ole ongelmia teoriassa.
Sen jälkeenkin, kun rahoituskriisi tuhosi yksin Suomesta 70 000 työpaikkaa, leikkasi teollisuuden viennistä kolmasosan ja kansantuotteesta ennätykselliset 8,4 prosenttia, Wahlroos uskoo tehokkaiden markkinoiden teoriaan yhtä lujasti kuin 25 vuotta sitten.
Hän kirjoittaa: ”Ei ole yleisesti hyväksyttyä teoreettista pohjaa väitteelle rahamarkkinoiden luontaisesta epävakaudesta: niiden uusiutuvista takaiskuista ja pikkupaniikeista huolimatta ei liioin ole satunnaista havaintoa kummempia empiirisiä todisteita systemaattisesta ongelmasta.”
Vaikka Wahlroos ei seuraa uusinta tutkimusta, on silti hämmentävää, ettei hän tunne Carmen Reinhardtin ja Kenneth Rogoffin suurtyötä This Time is Different (2009). Professorit ovat keränneet 800 vuoden rahoituskriiseistä valtavan aineiston, josta he osoittavat säännölliset rakenteet. Useimmat ekonomistit ja talouspoliitikot tunnistavat systeemisen ongelman (ei ”systemaattisen”).
Ilmastonmuutoksellakin on kiistäjänsä, eikä kaikkien pidäkään myötäillä enemmistöä. Silloin toivoisi, että Wahlroos kumoaisi järjestelmällisesti Joseph Stiglitzin, George Akerlofin, Daniel Kahnemanin tai Paul Krugmanin näkemykset – vain tunnetuimmat, Nobel-palkitut mainitakseni. Mutta vain Krugman edes mainitaan kirjassa.
Koska Wahlroos ei perustele vakavasti uskomuksiaan, on pakko muistaa, että hän puhuu omassa asiassaan. Markkinat ja demokratia on säätelemättömästä rahoitusjärjestelmästä hyötyä saavan, verojaan minimoivan miljonäärin vetoomus ja uhkaus.
Uhkaus on se, että jos verotus ei laske, rikkaat muuttavat maasta pois. Tämä on kirjan perimmäinen viesti, jonka välittämiseen 373 sivua on paljon.
Wahlroos moittii ”enemmistön tyranniaa” tuhlaavaksi: se ylläpitää laajempia julkisia palveluita ja jakelee ”anteliaampia” sosiaalietuja, kuin mikä olisi ”optimaalista”. Tämäkin huoli tuntui todellisemmalta 1987 kuin tänä päivänä.
Mikään laki ei pakota demokratiaa haaskaamaan rahaa. Ja sättiessään sen tulonjakopyrkimyksiä ja vaarallista ”vähimmäispalkkalakia” Wahlroosilta jää havaitsematta vallan varsinainen ydin.
Eduskunta ei näet ole säätänyt minimipalkkaa, vaan se on määritelty työehtosopimuksissa. Käytännössä kaikki tulonjaot ja tulonsiirrot, joita Wahlroos kavahtaa, päätetään työmarkkinajärjestöjen kesken – siis jo nyt kansanvallan ulottumattomissa. Vaaleilla valittu hallitus muuttaa veroja ja etuuksia siten kuin Hakaniemi ja Eteläranta ovat sopineet.
Se, että Wahlroos ei lainkaan tutki yhteiskuntamme taloudellisesti merkittävintä ja kauaskantoisinta vallankäyttöä – joka ratkaisee tulevan eläkeikämmekin – tekee vääjäämättä pohdinnoista aika teoreettisia, ellei jopa triviaaleja.
Uskon varaan jää sekin Wahlroosin väittämä, että yksityiset tuottavat palveluita aina paremmin. ”Julkisilta organisaatioilta puuttuu luontainen kyky antaa oikeita kannustimia ja valvoa suoritusta, joten myös niiden ongelmat ja tehottomuus ovat moninkertaistuneet ja vaativat uusia ratkaisuja.”
Mikä sitten selittää Suomen koulujen jatkuvan Pisa-menestyksen – vaikka oppilaita ja kouluja ei kilpailuteta tai edes vertailla keskenään, eivätkä hyvät opettajat tai koulut saa mitään kannustimia?
Viimeisten 25 vuoden taloustiede on selvittänyt, että ihmisten kannustaminen on paljon mutkikkaampaa kuin oletettiin. Ihmiset eivät yleensäkään käyttäydy niin rationaalisesti kuin Chicagon vanha kaarti luuli.
Wahlroos ei tunne Chicagon uusia voimia. Richard Thalerin ja kumppanien ”valintaohjailu” yhdistää markkinoiden oppeja julkistalouden päämääriin tavalla, joka ylittää Wahlroosin vanhahtavat vastakkainasettelut.
Nykyiset ja tulevan Suomen haasteet ovat aivan toisaalla kuin tämän teoksen teemoissa. Eurokriisistäkään emme viisastu. Arvokkainta Markkinoissa ja demokratiassa on, että se antaa mahdollisuuden tutustua miljonäärin mielenmaisemaan ja päätellä, millaiset vaatteet keisarilla mahdollisesti on.
