Yhteisvastuu alkaa olla varma

Suomen Pankin talouskatsaus osui mielenkiintoiseen päivään. Synkältä viestiltä vei vähän pohjaa se, että samaan aikaan Turun telakka julkaisi tervetulleen suurtilauksen Tallinkilta. (Kiistämättä madonlukuja, joita pääjohtaja Erkki Liikanen tykitti joka sektorille.)
Omalta kannaltani vielä kiintoisampi ajoitus oli se, että tänään Euroopan keskuspankki joutui myös myöntämään TLTRO-ohjelman toisenkin jaon epäonnistuneen (kts. Taloussanomat). 
Kuten ennakoin tässä blogissa jo syyskuussa, eurooppalaiset pankit eivät nyt himoitse halpaa lainarahaa. Financial Timesissä muuan markkinavoima kiteytti: "Ilmaistakaan kaljaa ei pysty juomaan loputtomasti". 
EKP on koettanut vähätellä tapahtumaa madaltamalla odotuksia koko ajan ennen h-hetkeä. Muistamme kuitenkin, että kun syksyn TLTRO jäi alle odotusten, keskuspankki kertoi monia hyviä syitä, miksi joulukuussa pankkiraha kelpaa paljon paremmin. Ei kelvannut.
Liikasen tiedossa floppi oli jo etukäteen, joten itse kiinnitin huomiota esityksen viimeiseen diaan. EKP on harjoittanut "historiallisen kevyttä rahapolitiikkaa"...

"Rahapoliittiset lisätoimet" tarkoittavat yrityslainoja  (joita Euroopassa on tarjolla murto-osa siitä, mitä EKP olisi valmis ostamaan, kuten kerroin samassa blogissa). Kun EKP ilmoittaa aikovansa hankkia markkinoilta noin 1000 miljardin euron edestä arvopapereita, niiden on oltava valtioiden velkakirjoja. 
Markkinat ovat jo varmoja, että näin käy. 
Ja koska markkinat toteuttavat omia ennustuksiaan, vaihtoehdon hinta nousee. Enää ei ole edes kysymys siitä, onko rahapolitiikan järjestelmällinen ja jatkuva keventäminen (QE eli Quantative Easing) oikea tapa potkia Euroopan lamataloutta liikkeelle – vaan siitä menettävätkö sijoittajat taas kerran uskonsa rahaliiton kykyyn tehdä päätöksiä. Seuraukset nähtiin jo 2010–2012.
Vain poliitikot haraavat vastaan, varsinkin Saksassa – ja Suomessa, kuten olen jo väsyksiin asti viime kuukausien blogeissani arvioinut. 
Yhteisvastuu tulee. Mutta tuleeko se ennen Suomen eduskuntavaaleja? 

Suomen Pankki elvytysrintamassa – entä Suomi?

1970-LUVULLA Neuvostoliiton johdon kommunikeoita luettiin mikroskoopin avulla: montako kertaa Suomen yhteydessä mainittiin luottamus, montako kertaa YYA.

Samanlaista sanansaivartelua on Euroopan keskuspankin tulkitseminen.

EKP:n neuvosto kokoontui eilen (4.12.) pohtimaan, mitä keskuspankki voisi tehdä taantumaan jämähtäneen Euroopan auttamiseksi. Pääjohtaja Mario Draghi on pitkään – ja myös puheessaan Helsingissä viime viikon torstaina – väläytellyt EKP:n ostavan eurooppalaisia arvopapereita noin 1000 miljardin edestä.

Mutta kuinka sitova lupaus voidaan tehdä? 

Sanamuoto intend (aikoa) on vahvempi kuin expect (odottaa). Tämän päivän kremlologit eli frankfurtologit olettavat, että ”aikominen” tarkoittaisi QE:n (Quantative Easing) eli Yhdysvaltain Fedin mallin mukaisen väljän ja yritysrahoitusta elvyttävän rahapolitiikan alkavan heti vuodenvaihteen jälkeen. Eritoten saksalaiset vastustavat tätä.

EKP:n 24-jäseninen neuvosto siis äänesti aikomisen ja odottamisen välillä.

Sattumaa tai ei, pääjohtajan kotimaan lehdet Corriere della Sera ja La Repubblica osaavat kertoa, että äänet jakautuivat ”aikomisen” hyväksi 18–6 tai 17-7. 

Yllätys ei ole, että saksalaiset, hollantilaiset sekä baltit äänestivät elvytystä  vastaan. Taloussanomien siteeraama saksalaislehti toteaa, että pankin johtokunta on jakautunut jyrkästi kahtia, mikä voi hidastaa "aikomista". Italialaiset kuitenkin ilahtuivat, että talouskurimaista Suomi on johdattanut Itävallan elvytysleiriin: Suomen Pankin Erkki Liikanen tukee Draghia, samoin virkaveli Ewald Nowotny.

Ideologinen raja ei kulje siis enää pohjoisen ja etelän välillä, vaan piirtyy nyt Suomenlahteen.

OLENNAISTA tietenkin on, missä mittakaavassa ja miten tarmokkaasti EKP ryhtyy elvyttämään. 

Öljyn hinnan halpeneminen laskee euroalueen inflaatio-odotukset lähes nollaan (joskin piristänee talouskasvua). Ilmaan heitetty 500 miljardin osto-ohjelma ei taida nostaa euroaluetta lähelle kahden prosentin tavoitetta. Kun siis QE1 pannaan liikkeelle, valmistaudutaan QE2:een ja varmaan QE3:een.

Brysselin pyramidihuijaus

Kaveri lupaa investoida yritykseesi 315 000 euroa. Laitat siis firman pystyyn ja pyydät luvatut rahat. Kaverisi sanoo, että rahaa ei ole, mutta hän voi taata 21 000 euron lainat. Jostain löytyvät varmasti loput 296 000 euroa – siis 93 prosenttia luvatusta pääomasta. Se tosin edellyttää, että laitat itse vielä muutaman kymppitonnin.

Olisiko sinua huijattu?

Kuta kuinkin näin toimivat Jean-Claude Juncker ja Jyrki Katainen esitellessään tänään keskiviikkona suunnitelmansa Euroopan investointien käynnistämiseksi.

Komission uusi puheenjohtaja lupasi kesällä koota 300 miljardin euron investointipaukun, jotta Eurooppaa koetteleva kysyntälama lieventyisi. (Viis nyt siitä, että euroryhmän puheenjohtajana 2005-2013 Juncker edisti leikkauslinjaa, jolla lama saatiin aikaan ja pitkittymään. Hyvä, jos näkee järjen valon, vaikka myöhäänkin.)

Ikävä kyllä Juncker ja Katainen eivät löytäneet rahoja mistään. Heidän oli turvauduttava silmänkääntötemppuun. Suomen mediassa se näyttää menneen läpi. Ikävä kyllä Euroopan rahoitusmarkkinat eivät mene yhtä halpaan.

Junckerin-Kataisen ohjelma ei ole 315 miljardin ohjelma. Se ei ole edes 21 miljardin ohjelma. 

Se ei ole ohjelma, ellei sitten viihde-ohjelma. 

Juncker lupasi  21 miljardin takuut EU:n budjettivaroista ja Euroopan Investointipankin voitoista. Takuu ei ole pääomaa. Se ei korvaa pääomaa, jota vastaan voisi edes kuvitella myyvänsä velkaa 15-kertaisesti.

Tätä kerrointa kutsutaan vivutukseksi (leverage). Alkuperäistä pääomaa vastaan voidaan rakentaa velkakirjojen kerroksia (tranche). 

Suomessa on nyt kaikkien aikojen pahin lama

Käsitteet ovat tärkeitä. Käsitteet määräävät käsitykset.
Suomen kielessä ei ole vakiintunutta käännöstä käsitteelle The Great Depression – Suuren laman sijaan yleensä puhutaan vain "1930-luvun lamasta". 
Aikalaiset käyttivät sanaa pula-aika. Suomalaisille maailmanlaajuinen talouden taantuma näkyi siis puutteena ja hätänä, inhimillisenä kärsimyksenä. Se vertautui nälkävuosiin, jotka olivat tuolloin reilun 60 vuoden takana (kuten Helsingin olympialaiset tästä päivästä). 
Pula, joka kyllä näännytti lapsia hengiltä, ajoi perhekuntia kerjuulle ja "pulamiehiä" hätäaputöihin ympäri Suomea, ei tietenkään ollut aivan yhtä kohtalokas kuin suoranainen nälänhätä. Tässä vertailussa 1990-luvun lama ei tunnu puolestaan aivan yhtä hirveältä kuin – jälleen 60 vuotta aikaisempi – pula-aika.
Vastaavasti nykyään puhutaan varovasti taantumasta. Harva uskoo, että nykyinen taantuma on pahempi kuin 1990-luvun lama (eihän työttömyys sentään yllä puoleen miljoonaan) saatikka 1930-luvun pula-aika (eiväthän tuhannet ole sentään joutuneet mieron tielle).
Talouden mittareilla Suomen nykyinen lama on kuitenkin sitkeämpi kuin 1990-luvulla tai 1930-luvulla.

Danske Bankin maineikas ekonomisti – eikä taatusti mikään vasemmistohippi – Lars Christensen julkaisi ansiokkaan blogitekstin (16.11.). Hän osoittaa yksinkertaisella kuviolla, että Suomen bruttokansantuote on kärsinyt pahemmin ja pidempään kuin 1930-luvun ja 1990-luvun lamoissa.

(c) Lars Christensen. Lähteet: Angus Maddison ja IMF. Vuosi 2014 on IMF:n ennuste

Toinen käsi jäässä, toinen tulessa

Tämä kuva, johon törmäsin harhaillessani Euroopan keskuspankin datassa, pysäytti.  Ei siksi, että se olisi erityisen dramaattinen, vaan juuri siksi, että se ei ole.

Se on kuva Euroopan rahoituskriisistä 2010-2013, finanssikriisin jäljiltä syntyneestä markkinapaniikista ja poliittisesta kaaoksesta. Se on kuva itkusta ja kärsimyksestä, 10 miljoonasta uudesta työttömästä; kymmenistä tuhansista kotinsa, toimeentulonsa ja terveytensä menettäneestä.  Se on talouskurin, austerityn, kuva. Se on pitkittyvän taantuman, uhkaavan kysyntäalaman ja deflaation kuva.

Ja mikä hätkähdyttävintä, kuva on nätti, hillitty ja harmiton – oikeastaan positiivinen. Käyrä esittää euromaiden maksamia valtionvelan korkoja yhteisvaluutta-aikana.

Missä kriisi, missä maailmanloppu? Enintään näkyy erittäin ripeän edistyksen taittuminen vakiintuneeksi menestykseksi.

Yhteisvastuuttomuus

Yhteisvastuu on ruma sana. Melkein yhtä yrjöttävä kuin solidaarisuus.

Eurovaalien ehdokkaat laidasta laitaan vannoivat, että Suomen ei pidä osallistua toisten euromaiden velkaan, eikä antaa rahaliiton sotkeutua Suomen talouspolitiikkaan.

Rahaliiton idea on, että jokainen jäsenmaa vastaa yksin taloudestaan. Mutta mikäs liitto se sellainen on, jonka periaatteisiin ei kuulu jäsentensä auttaminen?  Eikö yhteisvastuu ole suorastaan liitto-sanan määritelmä?

Kuka haluaisi osallistua sotilasliittoon, joka ei lupaisi tulla hätiin, jos johonkin maahan hyökätään?

Suomalaiset ovat käsittäneet yhteisvastuun väärin. Ja ennen kaikkea: yhteisvastuuta on turha vastustaa, koska se on jo voimassa.

Varsinkaan kokoomuksen ja keskustan edustajilla ei ole oikeutta uhota yhteisvastuuta vastaan. Vanhasen–Kataisen hallitus hyväksyi keväällä 2010 järjestelyn, jolla perustettiin vakausrahasto lainamaan hädänalaisille euromaille rahaa.

Suomalaiset osallistuvat yhteisvastuullisesti toisten euromaiden rahoitukseen.

Rahat eivät tietenkään päätyneet itse kriisimaille, vaan niitä velkoneille pankeille.

Talouskriisi on tasa-arvon kriisi

Eurovaaleissa on erityinen syy äänestää feministiä. Oikeistolaisen eurojohdon toteuttama julma talouskiristys on heikentänyt huomattavasti naisten asemaa Euroopassa.

Kriisimaille määrätty talouskuri on aina edellyttänyt rajuja ja nopeita leikkauksia julkisiin palveluihin. Euroopassa julkisen sektorin työntekijöistä 70 prosenttia on naisia.

Kun Euroopan Keskuspankki määräsi Irlannille kiristysohjelman vuonna 2010, julkisen sektorin työntekijöitä irtisanottiin 25 000. Jo sitä ennen heidän palkkojaan oli leikattu 15 prosenttia, lapsilisiä supistettu ja sosiaalimenoista vähennetty kolme miljardia euroa. Kaikki täsmäiskuja naisia vastaan, 

Euron vaikeudet saivat alkunsa Yhdysvaltain finanssikriisistä 2008. Havaintojeni mukaan Wall Street ja Lontoon City ovat naurettavuuteen asti machomaailmoja, joissa miehet taistelevat lauman johtajuudesta ja kunnioituksesta.

Lehmanin veljekset jättivät laskun työtätekeville siskoille. 

Taantuma on lisännyt sekä miesten että naisten työttömyyttä. Kyynisten ekonomistien mielestä tämä on "tasa-arvoa"– mutta lukujen takaa paljastuu toinen totuus. 

Miljoonat miehet ovat menettäneet työnsä teollisuudessa ja rakennusalalla. Naiset taas eivät pääse työuran alkuun tai palaamaan työvoiman piiriin. Naisten työvuosia hukataan moninkertainen määrä miehiin verrattuna.

Talouskriisi on ajanut Etelä-Euroopan naisia takaisin mieselättäjän armoille. Konservatiivien kiristyslinja on vahvistanut konservatiivista perhemallia.

Koska taantuma on sukupuolittunut, myös sen korjaamisessa on huomioitava tasa-arvo. 

Euroopan talous on saatava käyntiin määrätietoisella jälleenrakennuksen ohjelmalla. Samalla valtioiden on elvytettävä myös julkisia palveluja siten, että perheellisille naisille taataan pääsy työelämään ja hallitsemaan omaa elämäänsä.