Alustus Vanhan kirjallisuuden päivien avajaisissa Sastamalassa 29.6.2012
Hyvät ihmiset, rahaihmiset,
Ensimmäinen raha-asioista kertova suomenkielinen kirja oli nimeltään ”Raha-asioista”. Se ilmestyi 1861, jolloin suomalaista taloutta luotiin kiivaasti.
Suomi sai oman valuutan, jota kunnioitettiin 2010 kahden euron kolikolla. Ensimmäinen liikepankki perustettiin, jota ei sitäkään ole enää olemassa. Yhdyspankin 150-vuotissynttäreitä juhlittiin viime kuussa aika vaimeasti.
”Raha-asioista” –teoksen käänsi ja mukaili englanninkielisestä alkuteoksesta niinkin huomattava henkilö kuin Yrjö-Sakari Yrjö-Koskinen.
Kiirieisinä suomalaistumisen vuosina pienen maan monialanerot hoitelivat sivutöinään talousasiat. J.V. Snellman, kansallisfilosofi, kirjailija ja lehtimies yllätti ehkä itsensäkin ryhtymällä maan johtavaksi finanssihahmoksi. Ja siis historian professori, kirjailija ja johtava poliitikko Yrjö-Koskinen käänsi kaiken muun ohella talouden alkeiskirjan, ilmeisesti yötöinään.
Tämä vain 60-sivuinen kirjanen oli kuuluisan piispa Whatelyn käsialaa ja tarkoitettu koululaisille 8-vuotiaista alkaen. Suomessa alettiin siis kirjaimellisesti aivan aakkosista.
Kasvatettiin uutta sukupolvea, mutta samalla käännös heijasteli tietysti myös sitä lapsen asemaa, jossa suomalaiset ja suomen kieli ylipäätään myös suomalaisten itsensä mielestä vielä oli.
Niinpä Yrjö-Koskinen moittii esipuheessaan suomalaista sivistyneistöä, sen ”vääriä ja perustattomia tuumia ja luuloja” talousasioissa. Se jopa pitää näitä ”totuuksia” pelkkinä ”ylenpuolettomina hullutuksina”, niin kovakalloista on älymystö. Nykyajan asiantuntijapuhe, jolla ymmärtämättömiä kriitikoita vähätellään, saa alkunsa heti suomenkielisen talouskirjallisuuden sivulla yksi.
Talouden ymmärtämistä vaikeutti huomattavasti se, että ei ollut talouden käsitteitä.
Noina vuosina urakoitiin suomen kieleen valtavalla vauhdilla valtiollisia käsitteitä, kuten itse valtio, kansalainen ja politiikki. Sana "talous” oli tuttu jo Agricolalta, mutta tarkoitti lähinnä talonpitoa, talollisuutta – kuten nykyään sanassa ”talousrakennus”.
Yleinen talous oli vaikeampi hahmottaa. Termit kansallistalous, kansatalous ja kansantalous ilmestyivät lehtiin 1850-luvulla, mutta yleisempi oli valtiotalous, jota Yrjö-Koskinenkin suosi. Sama sana oli käytössä myös 1864 ilmestyneessä Marius Gadin teoksessa, jonka nimi oli Yleisen varallisuuden luonto ja syyt, lyhyt osoitus valtiotaloushoidon pääperusteista.
Gadin, tanskalaisen taloustieteilijän, teos ei totisesti ollut mikään lastenkirja. Sivumäärästään huolimatta se ei ikävä kyllä tuonut paljon valaistusta yleisen talouden käsitteisiin.
Senaikaiset lehdistöarviot pohtivat, kumpi osa-alue oli kääntäjällä heikompi: hatara talousasioiden taju vai hutera suomen kieli. Täydestä syystä suomentaja on katsonut parhaaksi pysytellä nimettömänä.
Toki tutut talouden teoriat eli ”järkeis-perustelmat” kirjasta löytää, kun oikein keskittyy, kuten vaikka ”Aatami Smithin oppi-säänteen eteen-asetukset”, mutta on helppo kuvitella, miten ylivoimainen luku-urakka oli jopa Jukolan Eerolle.
Samaan aikaan, kun suomalaiset vasta tavasivat talouden perusasioita, niitä jo romutti parhaansa mukaan herra nimeltä Marx, vuonna 1867.
Pääoma-kirjan alaotsikkohan kuuluu: "Poliittisen taloustieteen arvostelua”. Tämä sanapari ei ole koskaan kotiutunut suomalaiseksi käsitteeksi: suomen kielessä talous ei ole poliittista. Poliittisen taloustieteen voi käsittää kahdella tavalla. Talouden ”totuudet” kuuluvat - tai siis kuuluisivat – jatkuvaan julkiseen arvokeskusteluun. Toisaalta talouden tehtävä on olla hyvän politiikan apuväline, ei siis päämäärä itsessään.
Oikea taloudenpito oli siis yhtä helposti opittavissa kuin kirjaimet. Sen ”totuudet” ovat luonnonlakeja, kiistattomia ja järkeviä. Samainen Yrjö-Koskinen oli vakuuttunut siitä, että kansantalous on täsmälleen sama asia kuin yksityinen talous, siis talonpito. Hän kirjoitti Helsingin Uutisissa 11.5.1863:
Niin kuin löytyy erinäisiä lakia yksityiselle taloudelle, jota seuraa jokainen taloudenhoitaja parhaan ymmärryksensä mukaan, niin myös on koko erinäinen tiede, joka tutkii kansatalouden lait. Mutta nämä lait joiden mukaan kansoissa varallisuus syntyy tahi häviää, koskevat myös yksityisen toimeentulon seikkoihin.
Vaihdetaan näkökulmaa. Jos yleinen talous on yksityisen talouden jatke, miten talonpoika tai maatyöläinen hahmotti asiat?
Väitän, että suomalaisen sielumme syvyyksissä ymmärrämme talouden edelleen samoin kuin 1860-luvulla. Koetan valottaa asiaa Iiro Viinasen avulla.
150 vuotta sitten yhdeksän suomalaista kymmenestä eli maataloudesta. Jos eli.
Köyhyys ja pula oli jatkuvaa. Torpparin ainoa ratkaisu suhdannevaihteluihin oli vyön kiristäminen. Tuskin kenelläkään oli käteistä rahaa – vuokrat ja verot maksettiin viljana ja voina ja työpäivinä. Säästöjä ei jäänyt. Omavaraisessa kotitarvetaloudessa vaihdanta ja kauppa oli olematonta.
”Ei voi tuhlata enemmän kuin tienaa”, ”On elettävä suu säkkiä myöten” – nämä 1800-luvun agraariyhteiskunnan sananparret olivat tietysti myös 1990-luvun valtiovarainministerin Iiro Viinasen hokemia, jotka tekivät hänestä uskomattoman suositun, samoin kuin hänen seuraajastaan, Sauli Niinistöstä.
Asiallisesti väittämä on väärä. Valtiontalous voi velkaantua, jos ei rajattomasti, niin ainakin rajattomaksi ajaksi; velkaa kannattaa ottaa investointeihin ja työllisyyteen; alijäämä ei johda välittömään tuhoon. Silti tämä yksinkertaistus uppoaa suomalaiseen sieluun, se tuntuu todelta ja oikealta tänä päivänäkin – vaikka on siis valhe (tai ainakin virhe).
Säästäminen oli esi-isillemme ylellisyys ja kaukainen haave, siksi se on ylin arvomme nyt. Vastaavasti: Velkaantuminen on yhä suurin painajaisemme.
Ja näin pääsemmekin lopuksi ajankohtaiseen eurooppalaiseen teemaan.
Koska jokainen hyvä esitys palaa antiikin Kreikkaan, siteeraan Herodotosta. Historioitsija kirjoitti persialaisista:
Valehtelu on heidän mielestään suurin häpeä, ja seuraavaksi pahin on olla velkaa... erityisesti, koska he ajattelevat, että velkaantunut joutuu välttämättä valehtelemaan.
Kreikkalaisen mielestä tämä on tietysti ihmeellistä.
Suomalaisten suhde velkaan on täysin persialainen. Olemme ylpeitä siitä, että ainoana maana maksoimme velkamme Yhdysvalloille 1930-luvulla. Tämä on kunnia-asiamme, vaikka kyseessä on vain massiivinen ja masokistinen typeryys. Keskellä hirvittävää lamaa ja pula-aikaa Suomi maksaa velkoja, jotka velan antaja on jo käytännössä antanut anteeksi ja joita mikään muu maa ei suorita, mieluummin kuin käyttäisi ne oman maan hätää kärsivien ja nälkää näkevien pelastamiseen.
Velaton on vapaa, ja vain velaton voi olla vapaa. Tämä on suomalainen unelma, ja harhakuva, jonka takia me tuhoamme perheemme raatamalla, jotta asuntolaina tulisi maksettua mahdollisimman pian. Ruotsalaiselle ei ole mikään ongelma elellä velkansa kanssa kaksi-kolme kertaa pidempi aika.
Mutta Suomi on köyhä maa. Se oli vielä köyhä maa silloin, kun minä menin kouluun. Koska sielun syvävirroissa asenteet liikkuvat hyvin hitaasti, se on yhä henkisesti köyhä.
Ehkä siksi suhteemme rahaan on vääristynyt. Tyhjästä ja olemuksettomasta rahasta on tehty arvo itsessään ja henkilökohtaisen moraalin mitta.
Mutta raha on vain rahaa, se on muuttuva ja muutettava ihmisten välinen sopimus, ei absoluuttinen suure, saatika ihmisarvon ilmentymä. Ja mitä Kreikkaan tulee: Se moraalinen närkästys, jolla tuomitsemme Kreikan, hätää näkemättä, kertoo että olemme läpikotaisin materialistinen kansa.
Miksi tämä pakkomielle on voimassa tänään, kun meidän ei tarvitse yhtä mittaa ajatella rahaa, taistella selviytymisestä, pelätä katoa ja nälkävuosia?
Miksi raha on yhä yhtä ihmeellinen ilmestys, haluttava harvinaisuus kuin 1860-luvun torppareille?
Miksi raha on meille niin pyhä, että koko Etelä-Eurooppa saa meidän puolestamme tuhoutua?
Miksei raha ole vain rahaa?
Näihin kysymyksiin eivät vastaa vanhat kirjat, eivätkä, pahoin pelkään, uudetkaan kirjat. Mutta onhan meillä täällä kauniissa Sastamalassa kaksi päivää aikaa käsitellä asiaa – ja käsitellä rahaa, tuhlata rahaa, ostaa ja myydä. On parempi käyttää rahaa kuin antaa rahan käyttää meitä.
