Suomen Pankki elvytysrintamassa – entä Suomi?

1970-LUVULLA Neuvostoliiton johdon kommunikeoita luettiin mikroskoopin avulla: montako kertaa Suomen yhteydessä mainittiin luottamus, montako kertaa YYA.

Samanlaista sanansaivartelua on Euroopan keskuspankin tulkitseminen.

EKP:n neuvosto kokoontui eilen (4.12.) pohtimaan, mitä keskuspankki voisi tehdä taantumaan jämähtäneen Euroopan auttamiseksi. Pääjohtaja Mario Draghi on pitkään – ja myös puheessaan Helsingissä viime viikon torstaina – väläytellyt EKP:n ostavan eurooppalaisia arvopapereita noin 1000 miljardin edestä.

Mutta kuinka sitova lupaus voidaan tehdä? 

Sanamuoto intend (aikoa) on vahvempi kuin expect (odottaa). Tämän päivän kremlologit eli frankfurtologit olettavat, että ”aikominen” tarkoittaisi QE:n (Quantative Easing) eli Yhdysvaltain Fedin mallin mukaisen väljän ja yritysrahoitusta elvyttävän rahapolitiikan alkavan heti vuodenvaihteen jälkeen. Eritoten saksalaiset vastustavat tätä.

EKP:n 24-jäseninen neuvosto siis äänesti aikomisen ja odottamisen välillä.

Sattumaa tai ei, pääjohtajan kotimaan lehdet Corriere della Sera ja La Repubblica osaavat kertoa, että äänet jakautuivat ”aikomisen” hyväksi 18–6 tai 17-7. 

Yllätys ei ole, että saksalaiset, hollantilaiset sekä baltit äänestivät elvytystä  vastaan. Taloussanomien siteeraama saksalaislehti toteaa, että pankin johtokunta on jakautunut jyrkästi kahtia, mikä voi hidastaa "aikomista". Italialaiset kuitenkin ilahtuivat, että talouskurimaista Suomi on johdattanut Itävallan elvytysleiriin: Suomen Pankin Erkki Liikanen tukee Draghia, samoin virkaveli Ewald Nowotny.

Ideologinen raja ei kulje siis enää pohjoisen ja etelän välillä, vaan piirtyy nyt Suomenlahteen.

OLENNAISTA tietenkin on, missä mittakaavassa ja miten tarmokkaasti EKP ryhtyy elvyttämään. 

Öljyn hinnan halpeneminen laskee euroalueen inflaatio-odotukset lähes nollaan (joskin piristänee talouskasvua). Ilmaan heitetty 500 miljardin osto-ohjelma ei taida nostaa euroaluetta lähelle kahden prosentin tavoitetta. Kun siis QE1 pannaan liikkeelle, valmistaudutaan QE2:een ja varmaan QE3:een.

Ärräpussitkaan eivät nyt auta

Poliitikot eivät voi enää väistää kysymystä, hyväksyvätkö he EU:n taloudellisen yhteisvastuun vai eivät.

Osallistun 30.9. Suomen Pankin järjestämään keskusteluun Euroopan keskuspankin mahdollisuudesta – tai kenties peräti velvollisuudesta – lieventää EU:n taantumaa.

Olen toki esittänyt EKP:n valtuuksien ja velvoitteiden laajentamista kirjassani Suuri kiristys. Pidän kuitenkin olennaisimpana, että euroalueen talouspolitiikka toimisi jämäkässä yhteistyössä, eikä olisi kansallisten (lue: Saksan) etujen sanelemaa kokonaisuuden vahingoksi.

Tavoitteellinen ja sitova yhteistyö on tietenkin sitä, minkä 99 prosenttia suomalaisista torjuu ”liittovaltiona”. Koska poliitikot eivät uskalla yrittää välttämättömästä mahdollista, yhteisvastuuta toteutetaan takaoven kautta – Euroopan keskuspankin toimin.

En yleensä vuodata kyyneliä keskuspankkiirien puolesta, mutta EKP:n mahdoton tilanne säälittää.

Poliitikot ovat ulkoistaneet vastuun Euroopan talouden elpymisestä EKP:lle. Siinä on kolme ongelmaa; vain kolme, mutta sitäkin suurempaa.

Ensinnäkin EKP on myöhässä, kuten olen moneen otteeseen sanonut. Siitä seuraa, että EKP ei voi juuri vaikuttaa rahapolitiikalla. Mutta senkin vähän, minkä voisi, Euroopan poliitikot torpedoivat.

Poliittisesta pelokkuudesta seuraavat juuri ne asiat, joita halutaan välttää. Ensiksikin pakollinen ja paljon laajempi yhteisvastuu kuin mihin olisi voitu hallitusti ja suunnitellusti edetä. Ja siitä seurauksena populistien ja euroskeptikkojen aseman vahvistuminen.

Narulla ei voi työntää

Radikaalikaan rahapolitiikka ei auta, kun Eurooppaa vaivaa kysyntälama. Kirjani julkaisutilaisuudessa maaliskuussa Lauri Holappa totesi, että ”narulla ei voi työntää”. Toinen keskustelijoista, Sixten Korkman, käytti kolumnissaan täsmälleen samaa kielikuvaa puoli vuotta myöhemmin.