Viisikko harhateillä

Absurdimpaa viisikkoa ratkomaan finanssikriisiä on vaikea keksiä kuin minkä Helsingin Sanomat valitsi kirjamessujen paneeliinsa: populistijohtaja Timo Soini, pastori Antti Kylliäinen, valmennusguru Jari Sarasvuo, kulttuuripomo Saska Saarikoski ja allekirjoittanut.
Periaatteessa kelpo miehiä - mutta kaikki miehiä. Ja vääriä miehiä: paikalle ei kutsuttu yhtään taloustieteilijää tai talouspolitiikasta vastaavaa. Ei siis ihme, että keskustelu lievästi sanoen harhautui. Saarikoski kiusasi Sarasvuota väärästä Kummisetä-sitaatista ja Sarasvuo intoili laveasti Ruohonjuuren ekotuotteista.
Kovasti keskustelusta kuitenkin tykättiin. Ja itsekin sain siitä alkusysäyksen Talouselämän kolumniin. Siihen sisältyy radikaali idea, joka ei ainakaan ole sosialidemokraattinen.
Onko ajatus täysin järjetön? Otan mielelläni kommentteja vastaan!

Viimeiset karkkipussit
Sain höristää korviani Helsingin Kirjamessujen keskustelussa viime viikonloppuna. Jari Sarasvuo ylisti poliitikkoja, jotka ripeillä toimillaan pelastivat planeetan finanssikapitalismin aiheuttamalta hävitykseltä. Entinen vapaan rahan apostoli korosti myös, että markkinataloutta ei voi olla olemassa ilman julkisen vallan suojaa ja kontrollia.
Mikä hullunkurisinta, jouduin jälleen kerran olemaan Jarin kanssa eri mieltä – mutta tällä erää meistä markkinamielisempänä. Nimittäin: kapitalismi pitää vihdoin vapauttaa.
En epäile yhtään Sarasvuon vilpittömyyttä. Silti moni muukin pörssiyhtiön johtaja on nyt tilapäissosialisti, hetken demokraatti.
Maailman valtiot ovat syytäneet markkinoille 2,5 biljoonaa elvytyseuroa. (Kaksitoista nollaa.) Osa veronmaksajien rahoista on siirtynyt Wall Streetin suurpankkien miljardivoitoiksi ja miljoonabonuksiksi. Osa yhteisistä varoista on lahjoitettu myös suomalaisille osakkeenomistajille.
Omistaminen on maatalouttakin tuetumpi elinkeino.
Uusi ralli, uusi kupla, uusi euforia, uusi törmäys, uusi katastrofi on tekeillä. Siitä valtiot eivät selviäkään enää velalla – ellei nopeasti saada yhteyttä Uranuksen Säästöpankkiin.
Poliitikot eivät ole keksineet ratkaisuksi muuta kuin lisää politiikkaa. Koska sitä janoavat Jari ja koko kansa, se näyttää melkein toimenpiteeltä. Mutta valvonta ei poista ongelmaa. Se vain valvoo ongelmaa.
Kadulla riehuu hullu mies, joka särkee lekalla jokaisen näyteikkunan ja hakkaa viattomia ohikulkijoita. Sirpaleita sataa ja veri lentää.
Paikalle rientää valkotakkisia hoitajia. Hullua ei kukaan estä, joten riehunta vain yltyy. Tilataan lisää valkotakkeja, kymmeniä ja satoja.
Verinen uhri kysyy valkotakilta, kuka korvaa hullun tekemät vahingot ja maksaa hoidot. Hoitaja rauhoittelee: ”Tärkeintä on, että se ei vahingoita itseään.”

Rahoitusjärjestelmä on tänään vaarallisempi kuin vuosi sitten. Silloin suuret rahalaitokset saattoivat olettaa, että valtio rientää hätiin, jos niiden konkurssi uhkaa koko järjestelmää.
Nyt ne tietävät, että valtio rientää hätiin.
Britannian keskuspankin pääjohtaja Mervyn King totesi hiljan, että globaali pankkituki on ”luonut mahdollisesti suurimman moraalisen vaaran, jonka maailmanhistoria tuntee”.
Tämän kohtalokkaan ja kohta kalliin moral hazardin ikävin puoli on se, että poliitikot pitävät sitä yllä. He pääsevät isojen poikien peleihin vain valtion varoilla, vaikka sitten maksajaksi.
King esitti, että liian suuret pankit pilkotaan – osa hoitaisi ”jakelulaitoksena” peruspalveluita kuin sähköyhtiö konsanaan, osa saisi ottaa riskiä kuin ”kasino”. Hänet ampuivat alas sekä valtiovarainministeri Alistair Darling että pääministeri Gordon Brown jo ennen kuin Lontoon Cityssä yksikään Asser & Turnbullin mittatilauspaidan kainalo ehti kostua.
Niinpä maailman pankkijärjestelmä on kuin ongintaa pikkulasten synttäreillä. Pankkiirit kuvittelevat ihan omin neuvoin saalistaneensa karkkipussit, joita veronmaksaja verhon takana kiinnittää kaikkiin onkiin.

Myös finanssimaailma on herännyt pohtimaan, onko reilua, että jotkut pelaavat omalla riskillä ja toisilla aina pappa betalar. George Soros on ehdottanut, että valtiontakauksen vastikkeeksi on voitava rajoittaa pankkien riskinottoa, velkaantumista ja palkitsemisia.
Se on mahdotonta. Pittsburghin G20-kokous osoitti, että vaikka Barack Obama voi tuhota koko maailman yhdellä napinpainalluksella, kaikkeen hänelläkään ei ole valtaa. Pankkiirien bonuksiin ei voi puuttua.
On toimittava toisin päin. Kapitalismi on vapautettava valtion ikeestä. Keskuspankkien ei enää pidä toimia rahareserveinä, viimeisinä lainanantajina.
Rahan hinta määräytyköön yksin pankkien välisillä markkinoilla. Ratkaiskoot ihan itse, mitä vakuuksia ja vakuutuksia vastaan antavat luottojaan. Riskin arviointiin vaikuttaa varmasti, että valtio ei suurintakaan firmaa pelasta.
Tietenkin rahapolitiikasta luopuminen tuottaa valtavia ongelmia. Luotottajien mielivaltaa olisi suitsittava laeilla. Jne. Mutta - joskus karkkipussit kuitenkin loppuvat.
On korkea aika, että vapaa kilpailu ulottuu myös kapitalismiin.