Savolainen pankkituki

Onko tulevan Euroopan Vakausmekanismin (EVM) kriisilainoitus etuoikeutettu eli saavatko veronmaksajat pankkitukensa ensimmäisinä pois, jos joudutaan velkasovitteluun – kuten EVM:ia perustettaessa sovittiin.
Mikkeliläinen EU-komissaari Olli Rehn antoi kysymykseen savolaisen vastauksen: ”Suattaapi olla että on, suattaapi olla että ei.”
Suomen eduskunta oli hyväksynyt EVM-sopimuksen vain kolme viikkoa aikaisemmin väärillä tiedoilla. Kun EU:n huippukokous ryhtyi perustamaan kriisirahastoa joulukuussa 2010, se julisti jyrkin sanoin: ”Jotta suojellaan veronmaksajien rahoja ja lähetetään selvä signaali yksityisille lainoittajille, EVM-laina tulee olemaan etuoikeutetun saatavan asemassa, toissijainen vain IMF:n (Kansainvälisen valuuttarahaston) lainoihin nähden.”
Muulla tavoin EU-johtajat eivät olisikaan voineet myydä äänestäjilleen pysyvää maksumiehen roolia viime kädessä pankkien pelastamisessa. Vasemmiston on vaikea niellä sitä, että yksityisen liiketoiminnan tappiot maksetaan opettajien ja eläkeläisten rahoista. Oikeistossa taas pelätään, että rahamarkkinat vääristyvät entisestään, jos riskilainojen takeena on pohjaton valtioiden tuki.
Yhdessä vuodessa, vaivihkaa, EVM-lainojen ehdoton etuoikeus oli muuttunut ”harkittavaksi tapauskohtaisesti”.
Selitän lopussa, mitä tuolla lausekkeella alun alkaenkin tarkoitettiin, ja miksi mikään ei käytännössä ole muuttunut. Ongelma vain on, että päättäjät ja varsinkin äänestäjät johdettiin harhaan – parhaiden EU-Bysantin hämäräperinteiden mukaisesti.
Tapahtunut on helppo määritellä yhdellä sanalla: petos.

Toinen sana, jota pitää käyttää, on hulluus. Savolainen sopimus, eli täysi epäselvyys EVM-ehdoista johtaa kolmella eri tavalla Euroopan yhä syvemmälle suohon. Ensinnäkin rahavalta nujertaa poliitikot, toisekseen euromaiden eriarvoisuus kasvaa, kolmannekseen taloudellinen kaaos lisääntyy.
1. Kun Euroopan pysyvää kriisirahastoa suunniteltiin talvella 2010, pankkien rahakkaat etujärjestöt vastustivat valtioiden lainojen etuoikeutta. Silloisessa poliittisessa tilanteessa ne saivat tyytyä torjuntavoittoon: EVM-etuoikeus kirjattiin sopimukseen vain alkulauseisiin epämääräisin sanakääntein (mistä lisää myöhemmin). Syntyi porsaanreikä, josta Rehn nyt ryömii ulos.
Lopulta markkinat ottavat niskalenkin politiikasta – täsmälleen päinvastoin kuin Jyrki Katainen lennokkaasti kaksi vuotta sitten julisti.
2. Jos lainaehdot määritellään ”tapauskohtaisesti”, mikään maa ei halua olla se ”tapaus”, jonka lainoituksessa EVM:llä on etuoikeus. Silloinhan yksityiset rahoittajat vaativat velalleen korkeamman koron vastikkeeksi viimesijaisuudestaan mahdollisessa velkajärjestelyssä. Kaiken järjen mukaan isot velalliset – joiden kaatuminen järisyttäisi koko euroaluetta – saisivat paremmat ehdot kuin pienet maat.
3. Kun EVM-ehdot jäävät täysin tulkinnanvaraisiksi, riskin hinnoittelu vaikeutuu. Parhaimmillaan epävarmuus lisääntyy ja pahimmillaan vaarallinen keinottelu yltyy.
Markkinoilla on jälleen aihetta syyttää poliittisia päättäjiä hapuilusta. Mutta mitä kansalaisten pitää ajatella valitsemiensa johtajien toiminnasta? Päätökset eivät olekaan päätöksiä, sopimuksia ei olekaan sovittu. Ministerit eivät tiedä mistä puhuvat, kansaedustajat vielä vähemmän.
Äänestäjiä pidetään pimennossa, eduskuntaa pidetään pilkkanaan.


Olli Rehniä on kuitenkin syytä kiittää rehellisyydestä: komisaari paljasti poliitikkojen petoksen. EVM-sopimuksen muotoilu on tahallisen epämääräinen. Alkulausekkeessa numero 13 vain merkitään tiedoksi ”valtion- ja päämiesten ilmoitus” EVM-etuoikeudesta; se on oikeastaan tavoite ja toive.
Suomenkielisessä sopimuksessa sanotaan, että  ”EVM:n lainoilla on sama etuoikeusasema kuin IMF:n lainoilla”. Suomennos vetää tärkeän mutkan suoraksi: englanninkielisessä versiossa EVM:n etuoikeus toteutuu ”samaan tapaan kuin” (in a similar fashion) Kansainvälisen valuttarahaston lainoissa.
Myöskään IMF:n saatavien etuoikeutta ei ole määrätty missään juridisesti sitovassa sopimuksessa. Käytännössä, kun Kansainvälinen valuuttarahasto on hälytetty hätiin, yksityiset velkojat ovat hyväksyneet IMF:n etusijan – ilman sitä kun ei järkevää velkajärjestelyä usein saada aikaan.
Päinvastoin kuin eurooppalainen pankkilobby on hokenut, matalakorkoisen julkisen rahan mukaantulo on poikkeuksetta turvannut myös yksityisiä saatavia viime vuosikymmenien velkajärjestelyissä.
Markkinoilla tulkitaan, että jos EVM noudattaa etuoikeuttaan ”samaan tapaan kuin” IMF, se pyrkii kaikin keinoin välttämään sen käyttämistä. Vaikka tilanne näyttäisi toivottomalta, EVM ei siis vedä sijoitustaan pois ennen kuin koko järjestely joudutaan purkamaan.
Tämä ääneen lausumaton takuu voi olla taloudellisesti järkevä – yksityiset sijoittajat pidetään loppuun saakka mukana kriisimaiden rahoituksessa. Mutta tosiasiassa veronmaksajien rahat pysyvät velkojen viimeisenä panttina.
Eurooppalaisten johtajien suureelliset sanat ovat pelkkää sumutusta. Väitellä voi enää siitä, onko hämäys tahallinen vain tahaton.
Ovatko päättäjät petollisia vai tyhmiä – siinä ovat tämän päivän europolitiikan surulliset vaihtoehdot.

Pankkiirin pakokauhu

Lisäys 13.8.2012: 
Törmäsin hiljakkoin samaan ajatukseen, jonka alla olevassa kolumnissani esitän. Albert O. Hirschman havaitsi "poistumisen" (exit) ja "äänen" (voice) välisen ongelman - uusliberaalin talousajattelun ja poliittisen osallistumisen ristiriidan - jo vuonna 1970. 
Teos on nimeltään Exit, Voice, And Loyalty. 
Kolumnini nordealaisten ammattiliiton Nousu-lehdessä 2/12

Nordean ja Sampon ja  hallitusten puheenjohtaja Björn Wahlroos (rkp, kok.) on julkaissut teoksen Markkinat ja demokratia. Lähes 400 sivun pääjuoni on tiivistettävissä yhteen virkkeeseen. Jos rikkaiden verotus kiristyy, he muuttavat pois.

Uhkaus toistuu toistakymmentä kertaa. Ensin se hämmästyttää. Eikö miljonäärien verotusta ole riittävästi kevennetty? Eikö Wahlroos muista, että 2005 poistettiin varallisuusvero, mistä sata rikkainta suomalaista on hyötynyt keskimäärin 230 000 euroa per nenä. Joka vuosi.

Lopulta ultimatum alkaa naurattaa. Kuinka korvaamattomia rikkaat ovat? Kun aina todistetaan, että heidän lisäverottamisestaan ei koidu tuntuvaa hyötyä, niin ei kai maa vastaavasti siihen kaadu, jos vielä muutama vauras siirtää kirjansa Monacoon.

Eli: tervemenoa, au revoir, hejdå.

Mutta kun selaan Wahlroosin lähdekirjoja, ilmeeni vakavoituu. Suuren opettajan, Milton Friedmanin 50 vuoden takainen klassikko Capitalism and Freedom ei ehdi kuin sivulle 3, kun kirjoittaja jo haaveilee häipyvänsä ensin kotikunnastaan ja sitten osavaltiosta, jos poliitikkojan päätökset eivät miellytä.

Mistä tämä pakokauhu? Tai pakohaave? Kenties nämä kirjat eivät sittenkään ole yhtä antoisia pörssianalyytikoille kuin psykoanalyytikoille.

Meillä kaikillallahan on pakofantasiamme. Jättäisi ongelmat kerralla taakseen ja aloittaisi puhtaalta pöydältä. Mutta teoistaan ja vastuistaan ei noin vain pääse eroon; joskus ne on kohdattava. Tätä sanotaan aikuistumiseksi.

Oudointa on, että Wahlroos ja Friedman eivät koe olevansa yhteisön jäseniä, jotka osallistuvat ja vaikuttavat  yhteisiin päätöksiin. He ovat uhreja.

Luulisi, että 2000-luvun upporikkaat ovat maailman vapaimpia ihmisiä. Miksi he tuntevat olevansa  muiden armoilla, olosuhteiden vankeja – avuttomia lapsia?
Miksi, ja mitä rikkaiden on kostettava köyhille?

Maailman pakolaiset eivät halua pakoa; se on pakko. Myös Wahlroosin oppi-isät pakenivat aikanaan Hitlerin vainoja. 

Ymmärrän siis hyvin, että Friedrich Hayekin ajattelussa valtio on pelottava tuhovoima. Se, että hänen innoittamanaan upporikas kartanonherra lähtisi maanpakoon pohjoismaisesta hyvinvointivaltiosta - pakoon liian vähäistä köyhyyttä, pakoon tasa-arvoa - tuntuu pelkästään irvokkaalta. 

Ja viimeisinä 20 vuotena suunta on ollut pikemmin päinvastainen. Korkea verotus vetää enemmän osaajia kuin karkottaa.

Lahjakkaimmat nuoret lähtevät ulkomaille, mutta palaavat yleensä silloin, kun jälkikasvun on aika mennä kouluun. Turvallisuutensa ansiosta Suomi saa kaiken hyödyn osaajien koulutuksesta ja urasta.

Miksi? Samasta, aika alkeellisesta syystä, miksi varakkaat eivät sittenkään lähde mihinkään. Ihmisillä on juuret. Raha ei merkitse kaikkea. 

Laki vääryyden poistamiseksi

Oikeusministeri kannattaa seksin ostokieltoa

HELSINGIN SANOMAT 6.7.2012 11:52

Oikeusministeri Anna-Maja Henriksson ( r) suhtautuu myönteisesti seksin ostamisen täydelliseen kieltämiseen. Nykylainsäädännössä on kriminalisoitu seksin ostaminen vain parituksen tai ihmiskaupan uhrilta.
Tämä déjà-vu minulla on ollut aiemminkin! Totta vieköön, eikö aiheesta käyty laaja keskustelu kuusi vuotta sitten, kun seksin ostamisen kriminalisointia yritettiin saada lakiin. Eduskunta päätti kuitenkin toisin. Tässä kolumnini 4.5. 2006:

Laki vääryyden poistamiseksi

Eräänä päivänä hallitus päätti kieltää turkistarhauksen. Jo oli aikakin. Mikä voi olla iljettävämpää ja alentavampaa kuin nyljetty minkki?

Kuka turkiksia edes tarvitsee? Ei voi olla oikein, että karvaturrit tapetaan muutaman turhamaisen ihmisen itsekkäiden tarpeiden takia. Nykyisin talvetkin ovat niin leutoja, että ihan hyvin pärjää huopatakissa.

Jokainen tietää, että turkiksissa pöyhkeilevät Venäjän uusrikkaat ja mafiosot. Turkistarhaus liittyy siis kansainväliseen rikollisuuteen, ihmiskauppaan, salakuljetukseen, kiristykseen ja Euroviisujen ennalta sovittuihin pisteytyksiin. Nämä kaikki ovat tietenkin itsessään jo rikoksia, mutta niillä voi silti perustella uutta kriminalisointia.

“Yhteiskunnan on selkeästi osoitettava, ettei tällaista toimintaa voi hyväksyä”, julisti kulttuuriministeri.

Eduskunta otti hallituksen esityksen vastaan tyydytyksellä. “Ihanneyhteiskunnassa ei ole turkistarhausta”, demariedustaja ilmoitti.

Ja tuulipukukansan suuri enemmistö oli samaa mieltä.

Lainsäätäjien kävi kuitenkin sääli turkistarhaajia. Vaikka terveelle ihmiselle löytyy aina eettisesti sopivampaa työtä vaikkapa puolueiden paikallisosastoista, turkistarhaus on sentään laillinen ammatti. Ja Suomen perustuslaki takaa elinkeinovapauden.

Niinpä päätettiin, että vain turkin ostaminen on rangaistavaa.

Kukapa säälisi turhamaisia asiakkaita, jotka yleisestä paheksunnasta huolimatta haluavat pukeutua murhattuihin eläimiin. Häkkiin vaan!

Ajatus oli kaunis, mutta epäkäytännöllinen. Miten voi harjoittaa laillista elinkeinoa, jonka asiakas joutuu poseen? Kun ostaja tekee rikoksen, niin myyjä syyllistyy rikokseen yllyttämiseen. Joka myös on rikos.

Käytännössä turkistarhaajat ajettaisiin konkurssiin, tai todennäköisemmin maan alle, rikollisiin piireihin ja mafioiden armoille. Tätä moni tarhaaja alkoi äänekkäästi vastustaa.

Päättäjät olivat ymmällään. Lämmin tarkoitus oli suojella turkisalalle ajautuneita ihmisiä, jotka kiittämättömästi ilmoittivatkin, etteivät luopuisi verisestä ammatistaan. 

Eivätkö ne ymmärrä omaa parastaan – ja ennen kaikkea yhteiskunnan?

Ongelma ratkaistiin siten, että heiltä poistettiin itsemääräämisoikeus. He ovat kaikki “hädänalaisia”. Se, ettei pidä itseään hädänalaisena, on hädänalaisuuden varmin merkki.

Turkistarhaukseen “ryhtyminen on vain harvoissa tapauksissa seurausta täysin vapaasta valinnasta”, lakiteksti perusteli. Totta, ihmiset tekevät usein työtä rahan pakosta. Sama pätee tietysti laitoshoitajiin, hitsareihin ja lehtien puhelinmyyjiin – mutta heitä hallitus ei vielä toistaiseksi suojele omalta työltään.

Jos uhrit joutuvat entistä vaikeampaan asemaan ja asiakkaat vankilaan, niin se on hinta, joka on vain maksettava matkalla ihanneyhteiskuntaan.

Turkistarhauksen kieltävä laki on siitä mainio, että sitä ei ole viime kädessä ollenkaan suunnattu niille, jotka joutuvat siitä kärsimään – myyjät ja ostajat – vaan niille, joiden elämää se ei ollenkaan kosketa. Se tyydyttää niitä, joille turkistarhaus on ideologinen ongelma.

“Lainsäädäntö ei pelkästään heijastele vallitsevia asenteita, vaan sillä voidaan vaikuttaa asenteisiin ja ohjata ihmisten käyttäytymistä toivottuun suuntaan”, kulttuuriministeri ilmoitti lehdessä.

Eräs henkilö uskaltautui kysymään: entäs jos turkistarhaus ei olekaan suuri ongelma? 

Sitä esiintyy, siitä on hankaluutensa, mutta kansainvälisesti katsoen sitä on Suomessa vähän. Se on joka tapauksessa yleisesti tuomittua, joten ihmisten asenteisiin ja käytökseen ei ole syytä puuttua rikoslailla. Rikoslaki on yhteiskunnan järein ase, jota ei pidä käyttää moraalisen närkästyksen osoituksiin.

Henkilö jatkoi: Voiko moniarvoisessa yhteiskunnassa ylipäätään määritellä yhtä ja yhteistä “toivottua suuntaa”? 

Onko edes periaatteessa toivottavaa, että valtio määrittelee moraalia? Ja kriminalisoi kaiken, mistä ei tykkää?

Henkilö olisi puhunut pidempäänkin, kunnes havaittiin, että hänellä oli ketunhäntä kainalossa.

Tällä hetkellä turkistarhauksen kieltävä laki on kuitenkin jonossa, sillä päättäjien on hoidettava ensin polttavampia epäkohtia.

“Prostituutio on eettisesti tuomittavampaa kuin turkistarhaus”, listasi kansanedustaja Susanna Rahkonen (sd) Helsingin Sanomissa.

Niinpä laki seksin ostamisen kriminalisoinnista on nyt eduskunnan lakivaliokunnan käsittelyssä. Mutta se on sitten kokonaan eri asia. •

Yleisen varallisuuden luonto ja syyt 1861 ja 2012

Alustus Vanhan kirjallisuuden päivien avajaisissa Sastamalassa 29.6.2012

Hyvät ihmiset, rahaihmiset,

Ensimmäinen raha-asioista kertova suomenkielinen kirja oli nimeltään ”Raha-asioista”. Se ilmestyi 1861, jolloin suomalaista taloutta luotiin kiivaasti. 
Suomi sai oman valuutan, jota kunnioitettiin 2010 kahden euron kolikolla. Ensimmäinen liikepankki perustettiin, jota ei sitäkään ole enää olemassa. Yhdyspankin 150-vuotissynttäreitä juhlittiin viime kuussa aika vaimeasti.

”Raha-asioista” –teoksen käänsi ja mukaili englanninkielisestä alkuteoksesta niinkin huomattava henkilö kuin Yrjö-Sakari Yrjö-Koskinen. 

Kiirieisinä suomalaistumisen vuosina pienen maan monialanerot hoitelivat sivutöinään talousasiat. J.V. Snellman, kansallisfilosofi, kirjailija ja lehtimies yllätti ehkä itsensäkin ryhtymällä maan johtavaksi finanssihahmoksi. Ja siis historian professori, kirjailija ja johtava poliitikko Yrjö-Koskinen käänsi kaiken muun ohella talouden alkeiskirjan, ilmeisesti yötöinään.

Tämä vain 60-sivuinen kirjanen oli kuuluisan piispa Whatelyn käsialaa ja tarkoitettu koululaisille 8-vuotiaista alkaen. Suomessa alettiin siis kirjaimellisesti aivan aakkosista.

Kasvatettiin uutta sukupolvea, mutta samalla käännös heijasteli tietysti myös sitä lapsen asemaa, jossa suomalaiset ja suomen kieli ylipäätään myös suomalaisten itsensä mielestä vielä oli.

Niinpä Yrjö-Koskinen moittii esipuheessaan suomalaista sivistyneistöä, sen ”vääriä ja perustattomia tuumia ja luuloja” talousasioissa. Se jopa pitää näitä ”totuuksia” pelkkinä ”ylenpuolettomina hullutuksina”, niin kovakalloista on älymystö. Nykyajan asiantuntijapuhe, jolla ymmärtämättömiä kriitikoita vähätellään, saa alkunsa heti suomenkielisen talouskirjallisuuden sivulla yksi.

Talouden ymmärtämistä vaikeutti huomattavasti se, että ei ollut talouden käsitteitä. 
Noina vuosina urakoitiin suomen kieleen valtavalla vauhdilla valtiollisia käsitteitä, kuten itse valtio, kansalainen ja politiikki.  Sana "talous” oli tuttu jo Agricolalta, mutta tarkoitti lähinnä talonpitoa, talollisuutta – kuten nykyään sanassa ”talousrakennus”.

Yleinen talous oli vaikeampi hahmottaa. Termit kansallistalous, kansatalous ja kansantalous ilmestyivät lehtiin 1850-luvulla, mutta yleisempi oli valtiotalous, jota Yrjö-Koskinenkin suosi. Sama sana oli käytössä myös 1864 ilmestyneessä Marius Gadin teoksessa, jonka nimi oli Yleisen varallisuuden luonto ja syyt, lyhyt osoitus valtiotaloushoidon pääperusteista.

Gadin, tanskalaisen taloustieteilijän, teos ei totisesti ollut mikään lastenkirja. Sivumäärästään huolimatta se ei ikävä kyllä tuonut paljon valaistusta yleisen talouden käsitteisiin. 

Senaikaiset lehdistöarviot pohtivat, kumpi osa-alue oli kääntäjällä heikompi: hatara talousasioiden taju vai hutera suomen kieli. Täydestä syystä suomentaja on katsonut parhaaksi pysytellä nimettömänä. 

Toki tutut talouden teoriat eli ”järkeis-perustelmat” kirjasta löytää, kun oikein keskittyy, kuten vaikka ”Aatami Smithin oppi-säänteen eteen-asetukset”, mutta on helppo kuvitella, miten ylivoimainen luku-urakka oli jopa Jukolan Eerolle.

Samaan aikaan, kun suomalaiset vasta tavasivat talouden perusasioita, niitä jo romutti parhaansa mukaan herra nimeltä Marx, vuonna 1867. 

Pääoma-kirjan alaotsikkohan kuuluu: "Poliittisen taloustieteen arvostelua”. Tämä sanapari ei ole koskaan kotiutunut suomalaiseksi käsitteeksi: suomen kielessä talous ei ole poliittista. Poliittisen taloustieteen voi käsittää kahdella tavalla. Talouden ”totuudet” kuuluvat - tai siis kuuluisivat – jatkuvaan julkiseen arvokeskusteluun. Toisaalta talouden tehtävä on olla hyvän politiikan apuväline, ei siis päämäärä itsessään.

Oikea taloudenpito oli siis yhtä helposti opittavissa kuin kirjaimet. Sen ”totuudet” ovat luonnonlakeja, kiistattomia ja järkeviä. Samainen Yrjö-Koskinen oli vakuuttunut siitä, että kansantalous on täsmälleen sama asia kuin yksityinen talous, siis talonpito. Hän kirjoitti Helsingin Uutisissa 11.5.1863: 
Niin kuin löytyy erinäisiä lakia yksityiselle taloudelle, jota seuraa jokainen taloudenhoitaja parhaan ymmärryksensä mukaan, niin myös on koko erinäinen tiede, joka tutkii kansatalouden lait. Mutta nämä lait joiden mukaan kansoissa varallisuus syntyy tahi häviää, koskevat myös yksityisen toimeentulon seikkoihin.
Vaihdetaan näkökulmaa. Jos yleinen talous on yksityisen talouden jatke, miten talonpoika tai maatyöläinen hahmotti asiat? 

Väitän, että suomalaisen sielumme syvyyksissä ymmärrämme talouden edelleen samoin kuin 1860-luvulla. Koetan valottaa asiaa Iiro Viinasen avulla.

150 vuotta sitten yhdeksän suomalaista kymmenestä eli maataloudesta. Jos eli.
Köyhyys ja pula oli jatkuvaa. Torpparin ainoa ratkaisu suhdannevaihteluihin oli vyön kiristäminen. Tuskin kenelläkään oli käteistä rahaa – vuokrat ja verot maksettiin viljana ja voina ja työpäivinä. Säästöjä ei jäänyt. Omavaraisessa kotitarvetaloudessa vaihdanta ja kauppa oli olematonta.
”Ei voi tuhlata enemmän kuin tienaa”, ”On elettävä suu säkkiä myöten” – nämä 1800-luvun agraariyhteiskunnan sananparret olivat tietysti myös 1990-luvun valtiovarainministerin Iiro Viinasen hokemia, jotka tekivät hänestä uskomattoman suositun, samoin kuin hänen seuraajastaan, Sauli Niinistöstä.

Asiallisesti väittämä on väärä. Valtiontalous voi velkaantua, jos ei rajattomasti, niin ainakin rajattomaksi ajaksi; velkaa kannattaa ottaa investointeihin ja työllisyyteen;  alijäämä ei johda välittömään tuhoon. Silti tämä yksinkertaistus uppoaa suomalaiseen sieluun, se tuntuu todelta ja oikealta tänä päivänäkin – vaikka on siis valhe (tai ainakin virhe).

Säästäminen oli esi-isillemme ylellisyys ja kaukainen haave, siksi se on ylin arvomme nyt. Vastaavasti: Velkaantuminen on yhä suurin painajaisemme. 
Ja näin pääsemmekin lopuksi ajankohtaiseen eurooppalaiseen teemaan.

Koska jokainen hyvä esitys palaa antiikin Kreikkaan, siteeraan Herodotosta. Historioitsija kirjoitti persialaisista:
Valehtelu on heidän mielestään suurin häpeä, ja seuraavaksi pahin on olla velkaa... erityisesti, koska he ajattelevat, että velkaantunut joutuu välttämättä valehtelemaan.

Kreikkalaisen mielestä tämä on tietysti  ihmeellistä.

Suomalaisten suhde velkaan on täysin persialainen. Olemme ylpeitä siitä, että ainoana maana maksoimme velkamme Yhdysvalloille 1930-luvulla. Tämä on kunnia-asiamme, vaikka kyseessä on vain massiivinen ja masokistinen typeryys. Keskellä hirvittävää lamaa ja pula-aikaa Suomi maksaa velkoja, jotka velan antaja on jo käytännössä antanut anteeksi ja joita mikään muu maa ei suorita, mieluummin kuin käyttäisi ne oman maan hätää kärsivien ja nälkää näkevien pelastamiseen.

Velaton on vapaa, ja vain velaton voi olla vapaa. Tämä on suomalainen unelma, ja harhakuva, jonka takia me tuhoamme perheemme raatamalla, jotta asuntolaina tulisi maksettua mahdollisimman pian. Ruotsalaiselle ei ole mikään ongelma elellä velkansa kanssa kaksi-kolme kertaa pidempi aika.
Mutta Suomi on köyhä maa. Se oli vielä köyhä maa silloin, kun minä menin kouluun. Koska sielun syvävirroissa asenteet liikkuvat hyvin hitaasti, se on yhä henkisesti köyhä.

Ehkä siksi suhteemme rahaan on vääristynyt. Tyhjästä ja olemuksettomasta rahasta on tehty arvo itsessään ja henkilökohtaisen moraalin mitta.

Mutta raha on vain rahaa, se on muuttuva ja muutettava ihmisten välinen sopimus, ei absoluuttinen suure, saatika ihmisarvon ilmentymä. Ja mitä Kreikkaan tulee: Se moraalinen närkästys, jolla tuomitsemme Kreikan, hätää näkemättä, kertoo että olemme läpikotaisin materialistinen kansa.

Miksi tämä pakkomielle on voimassa tänään, kun meidän ei tarvitse yhtä mittaa ajatella rahaa, taistella selviytymisestä, pelätä katoa ja nälkävuosia?

Miksi raha on yhä yhtä ihmeellinen ilmestys, haluttava harvinaisuus kuin 1860-luvun torppareille?

Miksi raha on meille niin pyhä, että koko Etelä-Eurooppa saa meidän puolestamme tuhoutua?

Miksei raha ole vain rahaa?

Näihin kysymyksiin eivät vastaa vanhat kirjat, eivätkä, pahoin pelkään, uudetkaan kirjat. Mutta onhan meillä täällä kauniissa Sastamalassa kaksi päivää aikaa käsitellä asiaa – ja käsitellä rahaa, tuhlata rahaa, ostaa ja myydä. On parempi käyttää rahaa kuin antaa rahan käyttää meitä.