Olisiko vihdoin EMU-kansanäänestyksen aika?

A-Studion kolumni 1.8.2012. KATSO

Savolainen pankkituki

Onko tulevan Euroopan Vakausmekanismin (EVM) kriisilainoitus etuoikeutettu eli saavatko veronmaksajat pankkitukensa ensimmäisinä pois, jos joudutaan velkasovitteluun – kuten EVM:ia perustettaessa sovittiin.
Mikkeliläinen EU-komissaari Olli Rehn antoi kysymykseen savolaisen vastauksen: ”Suattaapi olla että on, suattaapi olla että ei.”
Suomen eduskunta oli hyväksynyt EVM-sopimuksen vain kolme viikkoa aikaisemmin väärillä tiedoilla. Kun EU:n huippukokous ryhtyi perustamaan kriisirahastoa joulukuussa 2010, se julisti jyrkin sanoin: ”Jotta suojellaan veronmaksajien rahoja ja lähetetään selvä signaali yksityisille lainoittajille, EVM-laina tulee olemaan etuoikeutetun saatavan asemassa, toissijainen vain IMF:n (Kansainvälisen valuuttarahaston) lainoihin nähden.”
Muulla tavoin EU-johtajat eivät olisikaan voineet myydä äänestäjilleen pysyvää maksumiehen roolia viime kädessä pankkien pelastamisessa. Vasemmiston on vaikea niellä sitä, että yksityisen liiketoiminnan tappiot maksetaan opettajien ja eläkeläisten rahoista. Oikeistossa taas pelätään, että rahamarkkinat vääristyvät entisestään, jos riskilainojen takeena on pohjaton valtioiden tuki.
Yhdessä vuodessa, vaivihkaa, EVM-lainojen ehdoton etuoikeus oli muuttunut ”harkittavaksi tapauskohtaisesti”.
Selitän lopussa, mitä tuolla lausekkeella alun alkaenkin tarkoitettiin, ja miksi mikään ei käytännössä ole muuttunut. Ongelma vain on, että päättäjät ja varsinkin äänestäjät johdettiin harhaan – parhaiden EU-Bysantin hämäräperinteiden mukaisesti.
Tapahtunut on helppo määritellä yhdellä sanalla: petos.

Toinen sana, jota pitää käyttää, on hulluus. Savolainen sopimus, eli täysi epäselvyys EVM-ehdoista johtaa kolmella eri tavalla Euroopan yhä syvemmälle suohon. Ensinnäkin rahavalta nujertaa poliitikot, toisekseen euromaiden eriarvoisuus kasvaa, kolmannekseen taloudellinen kaaos lisääntyy.
1. Kun Euroopan pysyvää kriisirahastoa suunniteltiin talvella 2010, pankkien rahakkaat etujärjestöt vastustivat valtioiden lainojen etuoikeutta. Silloisessa poliittisessa tilanteessa ne saivat tyytyä torjuntavoittoon: EVM-etuoikeus kirjattiin sopimukseen vain alkulauseisiin epämääräisin sanakääntein (mistä lisää myöhemmin). Syntyi porsaanreikä, josta Rehn nyt ryömii ulos.
Lopulta markkinat ottavat niskalenkin politiikasta – täsmälleen päinvastoin kuin Jyrki Katainen lennokkaasti kaksi vuotta sitten julisti.
2. Jos lainaehdot määritellään ”tapauskohtaisesti”, mikään maa ei halua olla se ”tapaus”, jonka lainoituksessa EVM:llä on etuoikeus. Silloinhan yksityiset rahoittajat vaativat velalleen korkeamman koron vastikkeeksi viimesijaisuudestaan mahdollisessa velkajärjestelyssä. Kaiken järjen mukaan isot velalliset – joiden kaatuminen järisyttäisi koko euroaluetta – saisivat paremmat ehdot kuin pienet maat.
3. Kun EVM-ehdot jäävät täysin tulkinnanvaraisiksi, riskin hinnoittelu vaikeutuu. Parhaimmillaan epävarmuus lisääntyy ja pahimmillaan vaarallinen keinottelu yltyy.
Markkinoilla on jälleen aihetta syyttää poliittisia päättäjiä hapuilusta. Mutta mitä kansalaisten pitää ajatella valitsemiensa johtajien toiminnasta? Päätökset eivät olekaan päätöksiä, sopimuksia ei olekaan sovittu. Ministerit eivät tiedä mistä puhuvat, kansaedustajat vielä vähemmän.
Äänestäjiä pidetään pimennossa, eduskuntaa pidetään pilkkanaan.


Olli Rehniä on kuitenkin syytä kiittää rehellisyydestä: komisaari paljasti poliitikkojen petoksen. EVM-sopimuksen muotoilu on tahallisen epämääräinen. Alkulausekkeessa numero 13 vain merkitään tiedoksi ”valtion- ja päämiesten ilmoitus” EVM-etuoikeudesta; se on oikeastaan tavoite ja toive.
Suomenkielisessä sopimuksessa sanotaan, että  ”EVM:n lainoilla on sama etuoikeusasema kuin IMF:n lainoilla”. Suomennos vetää tärkeän mutkan suoraksi: englanninkielisessä versiossa EVM:n etuoikeus toteutuu ”samaan tapaan kuin” (in a similar fashion) Kansainvälisen valuttarahaston lainoissa.
Myöskään IMF:n saatavien etuoikeutta ei ole määrätty missään juridisesti sitovassa sopimuksessa. Käytännössä, kun Kansainvälinen valuuttarahasto on hälytetty hätiin, yksityiset velkojat ovat hyväksyneet IMF:n etusijan – ilman sitä kun ei järkevää velkajärjestelyä usein saada aikaan.
Päinvastoin kuin eurooppalainen pankkilobby on hokenut, matalakorkoisen julkisen rahan mukaantulo on poikkeuksetta turvannut myös yksityisiä saatavia viime vuosikymmenien velkajärjestelyissä.
Markkinoilla tulkitaan, että jos EVM noudattaa etuoikeuttaan ”samaan tapaan kuin” IMF, se pyrkii kaikin keinoin välttämään sen käyttämistä. Vaikka tilanne näyttäisi toivottomalta, EVM ei siis vedä sijoitustaan pois ennen kuin koko järjestely joudutaan purkamaan.
Tämä ääneen lausumaton takuu voi olla taloudellisesti järkevä – yksityiset sijoittajat pidetään loppuun saakka mukana kriisimaiden rahoituksessa. Mutta tosiasiassa veronmaksajien rahat pysyvät velkojen viimeisenä panttina.
Eurooppalaisten johtajien suureelliset sanat ovat pelkkää sumutusta. Väitellä voi enää siitä, onko hämäys tahallinen vain tahaton.
Ovatko päättäjät petollisia vai tyhmiä – siinä ovat tämän päivän europolitiikan surulliset vaihtoehdot.

Pankkiirin pakokauhu

Lisäys 13.8.2012: 
Törmäsin hiljakkoin samaan ajatukseen, jonka alla olevassa kolumnissani esitän. Albert O. Hirschman havaitsi "poistumisen" (exit) ja "äänen" (voice) välisen ongelman - uusliberaalin talousajattelun ja poliittisen osallistumisen ristiriidan - jo vuonna 1970. 
Teos on nimeltään Exit, Voice, And Loyalty. 
Kolumnini nordealaisten ammattiliiton Nousu-lehdessä 2/12

Nordean ja Sampon ja  hallitusten puheenjohtaja Björn Wahlroos (rkp, kok.) on julkaissut teoksen Markkinat ja demokratia. Lähes 400 sivun pääjuoni on tiivistettävissä yhteen virkkeeseen. Jos rikkaiden verotus kiristyy, he muuttavat pois.

Uhkaus toistuu toistakymmentä kertaa. Ensin se hämmästyttää. Eikö miljonäärien verotusta ole riittävästi kevennetty? Eikö Wahlroos muista, että 2005 poistettiin varallisuusvero, mistä sata rikkainta suomalaista on hyötynyt keskimäärin 230 000 euroa per nenä. Joka vuosi.

Lopulta ultimatum alkaa naurattaa. Kuinka korvaamattomia rikkaat ovat? Kun aina todistetaan, että heidän lisäverottamisestaan ei koidu tuntuvaa hyötyä, niin ei kai maa vastaavasti siihen kaadu, jos vielä muutama vauras siirtää kirjansa Monacoon.

Eli: tervemenoa, au revoir, hejdå.

Mutta kun selaan Wahlroosin lähdekirjoja, ilmeeni vakavoituu. Suuren opettajan, Milton Friedmanin 50 vuoden takainen klassikko Capitalism and Freedom ei ehdi kuin sivulle 3, kun kirjoittaja jo haaveilee häipyvänsä ensin kotikunnastaan ja sitten osavaltiosta, jos poliitikkojan päätökset eivät miellytä.

Mistä tämä pakokauhu? Tai pakohaave? Kenties nämä kirjat eivät sittenkään ole yhtä antoisia pörssianalyytikoille kuin psykoanalyytikoille.

Meillä kaikillallahan on pakofantasiamme. Jättäisi ongelmat kerralla taakseen ja aloittaisi puhtaalta pöydältä. Mutta teoistaan ja vastuistaan ei noin vain pääse eroon; joskus ne on kohdattava. Tätä sanotaan aikuistumiseksi.

Oudointa on, että Wahlroos ja Friedman eivät koe olevansa yhteisön jäseniä, jotka osallistuvat ja vaikuttavat  yhteisiin päätöksiin. He ovat uhreja.

Luulisi, että 2000-luvun upporikkaat ovat maailman vapaimpia ihmisiä. Miksi he tuntevat olevansa  muiden armoilla, olosuhteiden vankeja – avuttomia lapsia?
Miksi, ja mitä rikkaiden on kostettava köyhille?

Maailman pakolaiset eivät halua pakoa; se on pakko. Myös Wahlroosin oppi-isät pakenivat aikanaan Hitlerin vainoja. 

Ymmärrän siis hyvin, että Friedrich Hayekin ajattelussa valtio on pelottava tuhovoima. Se, että hänen innoittamanaan upporikas kartanonherra lähtisi maanpakoon pohjoismaisesta hyvinvointivaltiosta - pakoon liian vähäistä köyhyyttä, pakoon tasa-arvoa - tuntuu pelkästään irvokkaalta. 

Ja viimeisinä 20 vuotena suunta on ollut pikemmin päinvastainen. Korkea verotus vetää enemmän osaajia kuin karkottaa.

Lahjakkaimmat nuoret lähtevät ulkomaille, mutta palaavat yleensä silloin, kun jälkikasvun on aika mennä kouluun. Turvallisuutensa ansiosta Suomi saa kaiken hyödyn osaajien koulutuksesta ja urasta.

Miksi? Samasta, aika alkeellisesta syystä, miksi varakkaat eivät sittenkään lähde mihinkään. Ihmisillä on juuret. Raha ei merkitse kaikkea.