Euroopan johtotähti

Suomalaiset ovat ylpeitä Olli Rehnistä, syystä. Ja syyttä. 

Hän on EU:n komission varapuheenjohtajana ja talouskomissaarina pätevä ja etevä. Hänen puisevuuteen asti asiallinen tyylinsä puhuttelee suomalaisia. Pitkästä kansainvälisestä kokemuksesta huolimatta jopa englannin aksentti on lähempänä Ahti Karjalaista kuin Alexander Stubbia.

Huono syy arvostaa Rehniä on se, että hän on suomalainen. Kansallistunne sanelee kuitenkin vahvasti sen, miten media käsittelee Rehniä. Kun ulkomaalaiset arvostelevat meidän Ollia, komissaarin loukkaantumiselle annetaan myötätuntoisesti enemmän tilaa kuin alkuperäiselle kritiikille. 

Näin Suomessa eurokriisi on tyystin epäpolitisoitunut.

Etelä-Euroopassa suhde talouskuriin on suurin poliittinen jakolinja. Komission, Kansainvälisen valuuttarahaston (IMF) ja Euroopan keskuspankin (EKP) muodostama troikka on vasemmiston, kansallismielisten ja ylipäätään leikkauksista kärsivän väen vihan kohde.

Suomalaiset ovat poikkeus Euroopassa. Jopa tiukkaa talouskuria vaativien euromaiden Hollannin ja Itävallan usko vyönkiristykseen on koetuksella, mutta Suomi on lääkinnyt taantumaansa vain lisäleikkauksilla. ”En sanoisi että kyse on fetissistä, mutta ylivelkaantumisen välttäminen on meille hyvin tärkeää”, toteaa Financial Timesin (26.6.) haastattelema suomalainen liikemies.

Asenteeseemme lienee kaksi syytä: muistin lyhyys ja muistin valikoivuus. 

1990-luvun alun laman aiheuttama sokkihoito muistetaan suurena menestystarinana, koska Nokian maailmanmenestys nosti maan kasvuun ja sadat tuhannet syrjäytyneet on unohdettu (2010-luvun presidentti voisi toki kysyä nuoriso-ongelman lähteitä 1990-luvun valtiovarainministeriltä, itseltään). Ja kun likainen työ jätettiin Raimo Sailakselle, syntyi kuva, että leikkaukset ovat vain ”välttämätöntä” teknistä virkatyötä, eivät poliittisten valintojen tuloksia.

Ajattelemme, että koska Suomi koki kovan kuurin 20 vuotta sitten, sama sopii muillekin. Mutta silloin, kun masokismi ei koske itseä, se muuttuu sadismiksi.

Lamassakin rikkaan ja tasa-arvoisen maan suojaverkko toimi jotenkuten; ainakaan tartuntataudit ja kuolemat eivät lisääntyneet rajusti. Sen sijaan Kreikassa HIV-tartuntojen määrät ovat kaksinkertaistuneet, kun terveydenhuollosta on vähennetty väkeä 40 prosenttia. Myös itsemurhat ovat lisääntyneet rajusti viime vuosina. 

Näin sinivalkoisin silmälapuin meidän on mahdoton käsittää, että Olli Rehniä todella vihataan Etelä-Euroopassa.

Vaikka Olli Rehn ”harkitsee lähtevänsä” tai ”ryhtyvänsä” ensi kesän eurovaaleissa liberaalien (Alde) kärkiehdokkaaksi, se ei kotimaisesta uutisoinnista huolimatta ole ihan vain ilmoittautumisasia.
Sen lisäksi, että Rehn on suuressa osassa Eurooppaa demonisoitu, varteenotettavia ehdokkaita on muitakin. 
Naton pääsihteerin ja Tanskan ex-pääministerin Anders Fogh Rasmussenin kausi loppuu parahultaisesti 2013. Liberaalien europarlamenttiryhmän puheenjohtaja Guy Verhofstadt kuuluu Belgian entisenä pääministerinä raskaaseen sarjaan. Viron pääministeri Andrus Ansip olisi todella vahvoilla, jos kiinnostuisi tehtävästä – uusliberaalit reformit ovat nostaneet entisen Neuvostoliiton osan uudeksi euroalueen tähdeksi.
Myös Saksan nykyinen ulkoministeri Guido Westerwelle etsinee pian uusia töitä, koska FDP on ennusteiden mukaan kärsimässä rökäletappion ensi kuun vaaleissa – se saattaa jopa pudota kokonaan äänikynnyksen alle.
Lisäksi moni haikailee liberaalien kärkiehdokkaaksi naista, joskaan valovoimaista tarjokasta ei ole vielä ilmaantunut.
Liberaalien eurovaalimenestys 2014 luonnollisesti sanelee, millaisia johtotehtäviä puolueelle on jaossa – jos mitään. Nykyisessä parlamentissa 85-henkinen joukko voi yltää vaa´ankielen asemaan 274-jäsenisen konservatiiviryhmän (EPP) ja 195-henkisen sosialistiryhmän (PES) välillä, mutta ainakin tämänhetkiset prognoosit ennustavat eurojytkyä – suurta vaalivoittoa kansallishenkisille, EU-vastaisille puolueille.
Euroopan komissiossa oikeistoliberaalit ovat yhtä yliedustettuja kuin ministerineuvostossa – toki jälkimmäinen heijastaa jäsenmaiden kansalaisten poliittista tahtoa. Sen sijaan Euroopan unionin viisi huipputehtävää on jaettu tällä hetkellä täsmälleen oikeiston ja sosialistien kesken. Yhtään liberaalia ei ole johtoasemissa.

Oikeistolla on komission puheenjohtajuus sekä Eurooppa-neuvoston eli jäsenmaiden ministerikokousten puheenjohtajuus. Vasemmisto hallitsee EU:n ulkoasiainedustajan tehtävää ja sivutoimista euroryhmän puheenjohtajuutta. Europarlamentin puhemies oli ensimmäiset 2,5 vuotta konservatiivi ja loppukauden sosialisti.* 
Osaaminen ja ominaisuudet painavat toki henkilövalinnoissa. Jos eurovaalien tulos menee ihan kiharaiseksi, ja jos liberaalit pitävät asemansa, Olli Rehnin osakkeet nousevat.

Mutta edes europarlamenttiin valinta ei ole läpihuutojuttu, Suomessakaan. Rehn ei ole mikään kansankiihottaja. Nykyinen eurolinja ei innosta suomalaisia, varsinkaan keskustalaisia, joiden äänistä kilpailevat myös vastalaidan änkyrät – Paavo Väyrysen johdolla.

Edellisen ja ainoan kerran, kun Rehn on ollut europarlamenttiehdokkaana (1996), äänet eivät riittäneet läpimenoon.

Olli Rehnin asema europäättäjänä saattaa olla huterampi kuin suomalaisia lehtiä seuraamalla ymmärtäisi. Brittiläinen Daily Telegraph vaati kesäkuun alussa, että Rehnin on erottava ”rikoksista Kreikkaa ja taloustiedettä vastaan”.

Britannia on tietysti euron ulkopuolella ja EU:ssakin sivuraiteella. Silti luulisi, että ison maan isoimman sanomalehden räväkkä vaatimus olisi ylittänyt suomalaisen uutiskynnyksen. (Ainoa poikkeus on tässä).

Vuonna 2010 komissiolla oli vähän tosiasiallista toimivaltaa euromaiden talouden valvonnassa, joten Rehnin on sekä pitänyt laadittaa kiireesti lakeja itselleen että tyydyttävä eurokriisin hoidossa siihen, mihin poliittiset johtajat olivat valmiit.

Erityisiä haasteita ovat olleet Saksa ja Ranska. Saksa on tiukasti torjunut yhteisvastuullisuuden, joka edellyttäisi Euroopan keskuspankin ostovaltuuksia tai euroalueen yhteisiä velkakirjoja, eurobondeja. Ranska taas vastustaa sääntöjen tiukennuksia ja sanktioita rikkureille.

Vaikeinta komissaarin työlle kuitenkin on, että Saksa ja Ranska pyrkivät omimaan suuret ratkaisut kahdenvälisiksi päätöksiksi, joihin muun EU:n on sopeuduttava. Rehn kuvaa muistelmissaan tuskaa, jonka Ranskan ja Saksan sopimus Deauvillessa syksyllä 2010 aiheutti. 

”Myönnän, että Deauvillen diili tuli täysin puskista… sopimus oli niin yllättävä, että en edes painajaisissani olisi pystynyt sellaista kuvittelemaan, en ennen kuin jouduin sen näkemään.”

EU:n suurvallat ovat näyttäneet koko ajan komissaarille kaapin paikkaa.

Julkisimmin Saksa ja Ranska nöyryyttivät Rehniä touko-kesäkuun vaihteessa 2013. Uusi presidentti François Hollande vimmastui komission puuttumisesta Ranskan talouteen. ”Mitään eurooppalaisia suosituksia ei tarvita, on ilmeistä mitä pitää tehdä. Komission asia ei ole sanella mitä meidän on tehtävä”, Hollande jyrisi.

Heti perään järjestetyssä huippukokouksessa Hollande ja Angela Merkel esittivät, että eurokriisin hoito otettaisiin komissiolta pois. 

”Nykyisestä kriisinhoidosta oppineina” he ehdottavat, että EU:n puheenjohtajan ja ulkoedustajan rinnalle perustettaisiin euromaiden talousedustajan toimisto. Nykyinen euroalueen oto-puheenjohtajuus lopetettaisiin.

Uusi talousedustaja johtaisi selkeästi euromaiden toimia velkakriisien estämiseksi – siis hoitaisi tehtävät, jotka nyt kuuluvat komissiolle. Tavoitteena on varmistaa ”päätösten demokraattisuus ja toimenpiteiden tehokkuus”. (Lue: komissio on omavaltainen, eikä saa tuloksia aikaan.)

Varmemmaksi vakuudeksi Merkel ja Hollande haluavat vahvistaa kaikkia muita eurooppalaisia instituutioita paitsi komissiota. 

Euroopan parlamentin täytyisi saada lisävaltuuksia, jotta varmistettaisiin päätöksenteon ”asianmukainen demokraattinen kontrolli ja hyväksyttävyys”. (Lue: komissio ei ole demokraattisessa kontrollissa.) 

Myös kansallisella tasolla on huolehdittava, että vaaleilla valitut päättäjät saavat tehdä itselleen kuuluvat ratkaisut. (Lue: komission puuttuminen sisäisiin asioihin lopetettava.) Jopa ”sosiaalisten partnereiden” eli työmarkkinaosapuolten asemaa halutaan kohentaa. Komission roolista ei sanaakaan.

”Vahvempi euroalue edellyttää vahvempaa euroalueen hallintoa ja vahvempaa hyväksyttävyyttä (legitimacy)”, Saksan ja Ranskan johtajat perustelivat. ”Legitimiteetin” vaatimus on ilkeä piikki komissiolle, jonka jäseniä ei valita vaaleilla.

Hämmästyttävää on, että Suomessa ei edes ymmärretty, että EU-vallat haluavat syrjäyttää komission – ja ikioman komissaarimme – euroalueen kriisinhoidosta.

Näyttää siltä, että komission kovan linjan voimistuva kritiikki on heikentänyt Rehnin ennestään vaikeaa asemaa. 

Koska ”Brysselin koneisto” ja ”kasvottomat byrokraatit” ovat helppoja syntipukkeja – eritoten poliittisissa vaikeuksissa painivalle Ranskan presidentille ja vaaleihin valmistautuvalle Saksan liittokanslerille – EU:n epäonnistuminen eurokriisin hoidossa henkilöityy Rehniin.

Vasemmisto syyttää komissiota liian oikeistolaisesta politiikasta, oikeisto taas taitamattomuudesta.

Tietenkin talouden käänne voi pelastaa Rehnin. Mikä tahansa lama loppuu joskus, ja politiikassa on usein kyse siitä, kenen kohdalle onnenpyörä pysähtyy. (Tai näyttää pysähtyvän. Suomessakin talous kääntyi kasvuun jo 1993, mutta perässä laahanneen jättiläistyöttömyyden takia talousnousu tuntui tukevalta vasta joitakin vuosia myöhemmin, hallituksen vaihduttua.)

On ennenaikaista sanoa, pelastaako loppukesän hienoinen talouskasvu komissaarin – on sentään selätetty puolentoista vuoden kiusallinen taantuma, joka sai Rehnin toistuvat lupaukset paremmasta kuulostamaan jo koomisilta.

Jos kuitenkin kasvu jää kangastukseksi ja miinus palaa eurotalouden etumerkiksi, voi olla että Olli Rehn ei olisi niinkään EU-parlamenttivaalien ehdokas kuin vaalien aihe.

* Eri kirjasimella erottuva jakso on korjattu alkuperäisestä tekstistä allaolevan (4. kommentti) palautteen perusteella 7.12.

Talouskuri ei ratkaissut Euroopan velkakriisiä

Tämä on pidempi versio Helsingin Sanomissa 24.6. julkaistusta tekstistä. Blogi käynnistyy taas pienen tauon jälkeen - tällä sivulla haastetaan keskusteluun Euroopan velkakriisistä, josta kirjoitan uutta kirjaa kevääksi 2014. 

Kolme kuukautta voi olla pitkä aika politiikassa. 13. helmikuuta EU-komission varapuheenjohtaja Olli Rehn lähetti yhteisön valtiovarainministereille kirjeen, jossa hän torjui jyrkästi vyönkiristyspolitiikan kohtaaman arvostelun. 17. toukokuuta Rehn totesi New York Timesin haastattelussa, että leikkauslinjaa onkin jo aika lieventää.

Espanjan nuorisotyöttömyys on ylittänyt 50 prosenttia, Portugali on nostamassa eläkeikänsä 66 vuoteen ja Kreikan terveydenhuollon rahoituksesta on leikattu yli kolmannes.

Eurooppa väittelee nyt kiivaasti, oliko kolmen vuoden kurimus uhrausten arvoinen.

EU-komission pääväite oli, että ylivelkaantuneet maat menettivät markkinoiden luottamuksen, mikä heijastuu niiden valtionveloille määrättyyn korkeaan korkoon. ”Luottamus” palautuu vain, kun julkisen talouden velkaa ja vajetta supistetaan näyttävästi.

”Euroopan reaalitalous on toipumassa kestävällä tavalla”, Rehn rohkaisi tammikuussa 2011. Tuona vuonna alkoi kuitenkin euroalueen historian pisin taantuma. Talous on supistunut kuusi vuosineljännestä peräkkäin.

Kansainvälinen valuuttarahasto IMF alkoi epäillä leikkauslinjaa jo viime syksynä. Pääekonomisti Olivier Blanchard tuli tulokseen, että julkisten palvelujen supistukset tukahduttavat kasvua pahemmin kuin oli luultu.

Rehnin voimakas reaktio herätti huomiota. Helmikuisessa kirjeessään hän ilmoitti, että Blanchardin virheellinen tutkimus ”rapauttaa sitä luottamusta, jota olemme rakentaneet suurella vaivalla”.

Tunnettu taloustieteilijä Paul De Grauwe väitti komission analyysia virheelliseksi jo kaksi vuotta sitten. Aiemmin euroalueen valtionvelkaa pidettiin lähes riskittömänä sijoituksena, mutta finanssikriisin jälkeen markkinat alkoivat lisätä eurovelkaan ”pelkokerrointa”.

Suuremmasta velkataakasta huolimatta Britannia sai peräti kaksi prosenttiyksikköä halvempaa lainaa kuin euromaa Espanja – vain siksi, että se voi turvautua omaan valuuttaan ja keskuspankkiin. Toukokuussa 2011 De Grauwe totesi, että markkinat eivät – toisin kuin komissio väittää – enää palkitse yksittäisen euromaan talouskuria

Onko EU-komissiolla sittten päinvastaista näyttöä siitä, että tiukennettu finanssipolitiikka olisi alentanut korkoja ja synnyttänyt talouskasvua?

Olli Rehn vetoasi kirjeessään Italian korkojen laskuun Mario Montin alkukaudella marraskuun 2011 ja maaliskuun 2012 välillä, ”koska markkinat osoittivat luottamusta Italian budjettipäätöksiin”. Rehn huolellisesti valitsemalla aikajaksolla väite on tosi. Myöhemmin keväällä korko kimposi Montista huolimatta kuitenkin lähelle lähtöpistettä.

Italian korot lähtivät pysyvään laskuun vasta heinäkuun lopulla. Mitä silloin tapahtui?

De Grauwe ja Yuemei Ji julkaisivat äskettäin artikkelin, joka osoittaa, että korkokriisi laukesi 26.7.2012 – kun Euroopan keskuspankki ilmoitti ostavansa rajattomasti eurovelkaa. Se oli tutkijoiden sanoin game changer, käännekohta, jolla oli ”dramaattinen vaikutus”.

EKP:n ilmoituksen jälkeen korot ovat laskeneet eniten niillä euromailla, joilla oli suurin ”pelkokerroin”. Vielä 26.7.2012 Kreikan 10-vuotisen valtiovelan korko oli yli 27 prosenttia. Toukokuun alussa se putosi yksinumeroiseen lukuun, ensimmäistä kertaa sitten kriisikesän 2010.

Viime kesän jälkeen valtionvelan korot ovat laskeneet kautta euroalueen, vaikka Kreikkaa lukuun ottamatta jokaisen maan velka suhteessa kansantuotteeseen on kasvanut entisestään. Finanssikurin oppien mukaan pitäisi käydä päinvastoin.*

Leikkausten piti palauttaa markkinoiden ”luottamus”. Mutta velkasuhde on kiikkulauta. Jos talous supistuu, ei auta vaikka velkaantuminen loppuisi kokonaan: velan suhde kansantuotteeseen kasvaa. Vastoin komission diagnoosia markkinat eivät kuitenkaan näytä rankaisevan velkasuhteen heikkenemisestä, kiitos EKP:n.

Rehn kuuluu niihin harvoihin, jotka väheksyvät EKP:n ratkaisun merkitystä. Kirjeessään hän myöntää yhdellä virkkeellä, että se ”oli varmastikin avuksi”.

Palokuntavertaukset ovat komissaarille rakkaita. Tässä tapauksessa hän väittää, että sammutti metsäpalon kastelukannulla jo ennen raskaan pelastuskaluston saapumista.

Rehn korostaa, ettei noudata mitään talousideologiaa. Tosiaan, arvostelijoiden piirtämä karikatyyri kylmäkiskoisesta kurittajasta ei vaikuta näköiseltä. Ideologit ovatkin, tai olivat, toisaalla: Euroopan poliittisessa johdossa.

Toisin kuin muut komission pääosastot, Rehnin joukkue ei juurikaan tuota omia lakiesityksiä EU-päätöksentekoon, vaan toteuttaa Euroopan valtiojohtajien sopimuksia. Varapuheenjohtaja on silta EU:n poliittisen tahdon ja toimeenpanon välillä.

Kriisin puhjettua euromaissa valtaa pitivät oikeistoliberaalit, joista saksalaiset vastustivat jyrkästi EKP:n valtuuksien lisäämistä. Nämä tekijät määrittivät Rehnille linjan, jota hän puolusti senkin jälkeen, kun toiset olivat tunnustaneet tosiasiat.

Korkokriisi sai alusta pitäen tulkinnan, jonka mukaan sen aiheutti valtioiden kevytmielinen velkaantuminen ja tuhlailu. Tarina vain voimistui siitä huolimatta, että Espanjassa ja Irlannissa vaikeudet juontuivat pikemmin yksityisestä kiinteistökeinottelusta.

Samana päivänä, kun New York Timesin haastattelu julkaistiin, Olli Rehn pahoitteli puheessaan Helsingissä, että kriisinhoidossa on keskitytty liiaksi julkiseen velkaan eikä tarpeeksi yksityiseen vastuisiin. Siinä voisi olla uuden kertomuksen alku. •

* Komissio puolusti syksyllä linjaansa sillä, että talouskasvu on ollut hitainta siellä, missä korot ovat nousseet eniten, joten vyönkiristys on ollut riittämätöntä. Kuten Suomen Pankin Tuomas Saarenheimo analyyttisessä blogissaan toteaa, syy-seuraus-suhde ei vakuuta. Ja: "Talousteorian kielellä korkojen muutos on finanssipolitiikalle endogeeninen tekijä, eikä sitä siksi voi käyttää kontrollimuuttujana finanssipolitiikan vaikutuksia arvioitaessa." (Saarenheimo  valittiin 19.6. 2013 valtiovarainiministeriön alivaltiosihteeriksi: hän on jatkossa euroasioissa Suomen johtava virkamies.)

Onnittelupuhe 100-vuotiaalle Ylioppilaslehdelle

Hyvät naiset ja miehet,

Onnittelen omasta puolestani lämpimästi satavuotiasta Ylioppilaslehteä. Ja erityisesti onnittelen tämänhetkistä toimitusta, päätoimittaja Vappu Kaarenojaa ja toimittaja Aurora Rämöä, erinomaisesti onnistuneesta provokaatiosta, eli kuuluisasta YL-Raportista ”Paskoimme housuun bussissa Turkuun”.

Miksi? Saanen eritellä neljä syytä onnitella kakkajutusta:

1. Se ylipäätään ylitti välinpitämättömyyden muurin. Maailma on täynnä viestejä, jotka yrittävät kilvan ärsyttää, herättää, jäädä mieleen. Siinä metakassa on hyvin vaikea tulla huomatuksi, päästä puheenaiheeksi – ja varsinkin, kun jokainen osaa arvata, että nyt häntä Ylioppilaslehden 100-vuotisjuhlan kunniaksi yritetään provosoida. Ja silti provosoituivat!

2. Provokaation perinteen noudattaminen on lähes mahdoton tehtävä. Jotta tekoa voi pitää provokaationa, sen täytyy tietenkin pilkata perinnettä, mutta samalla se pitäisi tunnistaa jonkin jatkumon osaksi, niin että sen voi suhteuttaa sekä historiallisesti että oman aikansa kuvaan.

Onnistumisen avain olikin juuri se, että Ylioppilaslehden nimissä tehtiin jotakin täysin vailla älyllisyyden tai yhteiskunnallisen motiivin häivää. Tekijät eivät esiinny intellektuelleina, vaan lähinnä häiriintyneinä pissiksinä. Täysi epäakateemisuus yllätti, kuten juuri tähän yhteyteen sopiva metafora kuuluu, yleisön housut kintuissa.

Epä-älyllisyys on provokaation välttämätön tunnusmerkki. On epä-älyllistä syyttää provokaatiota epä-älylliseksi.

Minua naurattaa vieläkin Osmo Soininvaaralta aikoinaan saamani ohje, että irvailu on hyvä asia, kunhan sen tekee tyylikkäästi. Irvailu ei voi tepsiä, ellei se ole tyylitöntä, eikä provokaatio herätä levottomuutta, jos sen tarkoitusperät ovat heti analysoitavissa. Sen täytyy tuntua aivan järjettömältä, käsittämättömältä – sen täytyy olla arvoitus.

Tässä on huomattava aikojen muutos. Vielä neljännesvuosisata sitten, kun hyvinvointivaltio oli olemassa, 1980-luvun lopussa, provokaattorit levittivät ulostetta toisten ihmisten päälle. Nykymaailmassa, jossa yksilö on jätetty kurittamaan itseään ja johtamaan itseään, myös yhteiskunnallinen protesti purkautuu itseä vastaan, itsetuhoisesti, eli tämän päivän provokaattorit tahrivat vain itsensä.

Provokaatio varsinaisesti syntyy siitä reaktiosta, jonka se aiheuttaa. Se paljastaa yhteiskunnan piilevät rakenteet kuin röntgen-kuvassa, se osoittaa Suomen sokeat pisteet. 1960-luvulla ne olivat kristilliset normit ja hyveet, Jumalan teatterin tapauksessa leppeän hyvinvointivaltion sisältä paljastuva kurin ja väkivallan koneisto, joka ryhtyi taltuttamaan terrorismia täydellä tehollaan. Uusimman kakkakeppsoen vaikutus jää vielä nähtäväksi, mutta se voisi ainakin järkyttää kuvaamme journalismista.

En nyt yritä heti analysoida asiaa puhki, mutta selvää on, että reportaasi on tietysti parodia tutkivasta journalismista, sen päätepiste. Media selvittää kaikki mahdolliset asiat – miksi siis ei pitäisi selvittääå, miltä oikein tuntuu istua kakat housussa suuren ihmisjoukon keskellä. Lukijoiden kiinnostus herää, eikä sellaista ole ennen tehty. Kun tavoite saavutetaan, eli saadaan tuhansia klikkauksia, keskustelupalstoille pöhinää ja someen suoranainen viraaliefekti, eikö ole samantekevää, mikä oli alkuperäinen aihe? Kuka voi määritellä markkinamaailmassa yhteiskunnallisesti merkittävän puheenaiheen?

Helsingin Sanomien uutispäällikkö Jussi Pullinen onkin yhtenä harvoista ymmärtänyt jutun idean. Hän kirjoittaa kolumnissaan (5.2.): ”Verkossa mielikuva journalismista on rapautunut halvaksi klikkausten kalasteluksi, jossa uutinen on [mikä tahansa] asia, joka voidaan taivuttaa myyvimpään mahdolliseen muotoon. Järjettömän kakkajutun leviäminen otsikkohoukuttimeksi eri sivustoille on helppo nähdä tämän kehityksen huippuna.”

3. Kolmanneksi haluan onnitella provokaatiota siitä, että se on myös tyylipuhtaasti kirjoitettu juttu – siis lajityypillistä journalismia esimerkillisimmään.

Siinä on tarkkaa ja eläytyvää silminnäkijäraportointia, juuri sitä läsnäoloa ja hetken tuntua, jota aikakauslehtien toimituspäälliköt janoavat. Se tihkuu eläytymistä, empatiaa ja tunteikkuutta, joilla lukija-kuluttajaa houkutellaan housuunsapaskojien pään sisään. Mitä seuraavaksi – haluaisiko lukija-asiakas kenties kokea, miltä pedofiilistä tuntuu? Tai millaista on sahata oma sormi poikki?

Samalla voin vanhana gonzo-reportterina kokea seuraavan sukupolven kirpeän läimäyksen omalla poskellani. Tähän tullaan, kun sankarijournalistin narsismi ylittää viimeisetkin rajat, Turun bussiin haisemaan.

4. Neljäs – ja viimeinen - syy, miksi haluan onnitella Ylioppilaslehden provokaatiota on, että olikin jo korkea aika vetää journalistien ammattikunta sananmukaisesti lokaan. Emme ole vallan vahtikoiria, vaan viihdebisneksen vahtimestareita. Säälittävää on, että suurin osa meistä ei hyväksy tätä totuutta, vaan katsoo oikeudekseen käyttäytyä kuin Ranskan hoviaateli 1700-luvulla, ahne, imartelulle perso, ylimielinen, hemmoteltu ja tuhoon tuomittu eliittirälssi, jonka haudalla ei kukaan itke, jonka tappio on demokratian voitto.

On toki mahdollista, että koko juttu osoittautuu keksityksi. Se taas alleviivaisi viihdebisneksemme sitä ulottuvuutta, että toden ja valheen, tapahtuneen ja kuvitellun välinen ero on kadonnut. Teatteri onkin tällä hetkellä parasta journalismia.

Hyvät ystävät, hyvät ylioppilaslehtiläiset –

Nyt kun tiedämme, millaista journalismi ei saa olla, on syytä katsoa, millaista sen pitää olla.

Varmin osoitus siitä, että provokaatio on ollut tarpeen, on Julkisen Sanan Neuvoston puheenjohtajan Risto Uimosen suuttumus. Hän on ilmaissut sen twitterissä, ja jostain syystä englannin kielellä. Miksi ihmeessä? Eikö JSN pyri nimenomaan tukemaan suomenkielistä lehdistöä, lukemista ja keskustelua? Vai onko Uimonen vihdoin myöntänyt, liian myöhään, ettei hän osaa kirjoittaa suomeksi? Vai onko tarkoitus ilmiantaa ulkomaisille tahoille, vanhaan hyvään maan tapaan, millaisiin ajatusrikoksiin ja virheellisiin mielipiteisiin täällä syyllistytään?

Uimonen ilmoitti, että journalismin alennustila jatkuu ja että Ylioppilaslehti on saavuttanut pohjanoteerauksen. Hän ihmettelee, että älylliset ideat ovat loppuneet.

Epäselvää on, onko Uimonen suuttunut koska häntä loukataan, vai siksi, ettei hän edes ymmärrä, että häntä loukataan – ja samalla koko sitä alaa, joka on puheenjohtajan omahyväisessä lahjattomuduessa saanut täsmälleen itsensä näköisen johtohahmon.

Haluaisin vuorostani kysyä Uimoselta, mitkä ovat ne laatukriteerit, joilla erehtymättömästi erotetaan hyvä journalismi huonosta journalismista. Jos ne kriteerit sijaitsevat hänen erehtymättömien aivojensa sopukoissa, onko siis pidettävä hänen omaa tuotantoansa hyvän journalismin erehtymättömänä mittatikkuna?

Helsingin Sanomien pitkäaikainen pääkirjoitustoimittaja ja myöhemmin Kalevan päätoimittaja julkaisi kolme vuotta sitten kirjan ”Iiro Viinanen, henkilökuva”. Uimosen lähtökohta ilmenee heti omistuskirjoituksessa, joka lähentelee pohjoiskorealaisia journalismin standardeja. Kirja on omistettu ”lapsenlapsilleni Elsalle (3 v) ja Venlalle (9 kk) joiden tulevaisuuden turvaamiseksi Iiro Viinanen ja hänen kaltaisensa muut päättäjät ovat kantaneet raskasta vastuuta.”

Uimosten jälkikasvun sijaan kirja olisi pitänyt omistaa niiden satojen tuhansien työttömiksi tuomittujen lapsille, joiden tulevaisuudesta Viinanen ei välittänyt vähääkään – toisen sukupolven syrjäytyneille ja periytyvän osattomuuden luokalle, jonka Viinanen tähän maahan loi. Tyhjästä, mutta pysyvästi.

Kun Ben Zyskowicz ja Eero Heinäluoma tahoillaan osoittivat kirjasta virheitä, kirjailija Uimonen siirsi vastuun muistelija Viinaselle. Siis ainakaan lähdekritiikin osalta Uimosella ei ole mitään opetettavaa Ylioppilaslehden tekijöille. Samalla Julkisen Sanan Neuvoston puheenjohtaja rikkoi itse Journalistin ohjeista ainakin numeroita 8, 10, 11 ja 12 sekä ehkä myös 16. Se, että tällainen hahmo on ylennyt ammattikuntamme ylimmäksi edustajaksi, on kosmisen mittakaavan koominen oikku, joka suorastaan huutaa omaa tv-sarjaa Konttorin (The Office) David Brentin oikeutettuna perillisenä.

Lyhyesti loppuun vielä ironiasta ja radikalismista.

Kirjailija Thomas Mann pohti – hänkin lähes sata vuotta sitten - esseekokoelmassaan Betrachtungen eines Unpolitischen, että älymystön jäsenen on valittava joko ironikon tai radikaalin osa – mitään kolmatta vaihtoehtoa ei ole.

Mannin mukaan radikalisti on nihilisti ja ironikko on konservatiivi. Koska ironinen ihminen kykenee ironisoimaan myös omia ajatuksiaan ja toimiaan, hän hyväksyy elämässä jatkuvan kaksoisvalotuksen ilman pysyviä totuuksia. Koska hän ei masennu maailman epätäydellisyydestä, hänen elämänsä on vita activa.

Radikaali on taas valmis uhraamaan elämän aatteelle, omansa ja toisten: ”Fiat spiritus, pereat mundus”. Hän haluaa vimmaisesti toimia, mutta juuri aate ja totuuden etsintä halvaannuttaa hänet. Toisin kuin yleensä ajatellaan, radikaali ei sittenkään toimi vaan teoretisoi, hänen kohtalonsa on vita contemplativa, mietiskelevä, epäpoliittinen elämä. Taistolaisten jälkimaineessa korostetaan hyviä bileitä. Mutta Heikki Mäki-Kulmalan Taistolaisuuden harmaa kirja muistuttaa ihailtavan rehellisesti, miten - tosiaan – harmaata tuo opintopiirien ja menettelytapavaliokuntien radikaali arki sittenkin oli.

Toisin kuin ironinen konservatiivi, tosikkomainen radikaali ei ymmärrä maailman monikerroksisuutta ja sattumanvaraisuutta, ja siksi hänen toimintansa on pelkkää vandalismia. Näin siis Thomas Mann vallankumousvuonna 1918. Ja juuri se, että on helppo nähdä hänen olleen oikessa, saa minut – ironikon – säälimään radikaaleja, joita teistäkin on moni.

Ironia oli meille 1980-luvun alussa ainoa mahdollinen maailmankuva. Elettiin outoa aikaa: vanha järjestys ei ollut enää voimissaan, mutta uutta ei ollut luotu. Kekkonen oli syrjässä, mutta ei vielä kuollut. Neuvostoliittoakaan ei varsinaisesti ollut enää, mutta käyttäydyttiin kuin se olisi vielä läsnä.

Vallitsi irreaalisosialismi. Tai surreaalisosialismi.

Neuvostoliiton iäkkäät johtajat kuolivat kuin kärpäset. Tshernenkon kuolinvuoteelle lavastettiin vaalikoppi, ja kuva julkaistiin myös Helsingin Sanomissa osoituksena itänaapurin demokratiasta. Tämä lavastus paljastettiin Guardianissa ja sitä myötä myös Ylioppilaslehdessä, mistä saavutimme neuvostovastaisen maineen ja Mauno Koiviston kimmastuksen. Hän provosoitui, vaikkei provosoitu – niin helppoa se oli siihen aikaan.

Kaksoispuheen maailmassa pienet ironiset liikkeet saivat outoja merkityksiä. Julkaisimme Neuvostoliiton uutistoimiston APN:n innostuneen reportaasin tulevista maailman nuorison rauhan ja ystävyyden festivaaleista, sellaisenaan, lyhentämättä ja kommentoimatta, isolla pistekoolla ja koko sivulla. Toimittiin muodollisesti juuri niin kuin virallisessa protokollassa kuuluukin ja Ylioppilaslehden 70-luvun tyylin mukaan – mutta uudessa ajassa tämä kirjaimellisuus näytti yliampuvalta, groteskilta, pilkalliselsta.

Kyseessä oli jälleen arvoitus, sinänsä epä-älyllinen mutta juuri siksi niin vaikuttava: neuvostoliittolaisia hermostutti se, että he eivät tajunneet mitä tämä ele tarkoitti. Olen antanut kertoa itselleni, että nuhteeton neuvostotoimittaja, joka hyvässä uskossa tuon festivaalijutun kirjoitti, sai saman tien potkut. Ja en oikein tiedä vieläkään, pitäisikö asiasta tuntea syyllisyyttä.

Ironia oli ainoa mahdollisuutemme radikalismin jälkeen – ja ennen seuraavaa radikalismia, joka yhdisti vihreät ja jupit. Jäljestä päin katsoen Arvo Salon kuuluisa Ylioppilaslehti oli 25 vuotta aiemmin samassa tilassa; 1950-luvun arvot olivat happanemassa, mutta uusi vasemmisto vasta syntymässä. Ja ehkä, päätellen kakkaprovokaatiosta, tällä hetkellä eletään myös ironian huippuvuosia.

Vielä lopuksi pari sanaa historian tuomiosta. Päätoimittajani Kimmo Pietinen sanoi aina, kun jostakin jutusta syntyi kalabaliikki, että ”historia on meidät vapauttava”. Hän oli oikeassa, tietenkin, koska ironia osoittautuu aina oikeaksi ja radikaali aina vääräksi. Jos ironikkoa epäillään virheestä, hän voi aina kätkeytyä seuraavan ironian kerroksen taakse. Ja historian viekkauteen kuuluu, että toiminnalla on aina tarkoittamattomia seurauksia, jotka muistetaan aina paremmin kuin toteutuneet aikeet. Radikaali joutuu aina tilille epäonnistumisesta, sillä sellaisena historia vääjäämättä hänen toimensa näkee – se on historian ironiaa.

Ja me ironikot osoitamme aina iloisina, vähääkään sääliä saatikka yhteiskuntavastuuta tuntematta, milloin ja miten nuo tarkoitukset kääntyivät vastakohdikseen, sillä se on maailman laki. Siinä mielessä pysyttäytyminen turvallisessa ironiassa on journalistille luonnollinen valinta. (On myös ironisia poliitikkoja, joista Timo Soini on varmasti näkyvin esimerkki.)

Mutta kaikkia radikaaleja ei rangaista samalla tavalla, sen osoittaa myös Ylioppilaslehden satavuotinen ja ei-niin-kunniakas historia. Se radikalismi, joka lähetti sadat tuhannet miehet sotaan Neuvostoliittoa vastaan, jäi rankaisematta, kun taas se radikalismi, joka syyllistyi pitkästyttäviin Marx-opintopiirehin, kärsii elinkautisia tuomioita ilman oikeudenkäyntejä.

Akateemisen Karjala-Seuran äänitorvena Ylioppilaslehti lietsoi sotaa lähes kaksikymmentä vuotta, ennen kuin se sen sai. Niinpä lehti vietti 30-vuotisjuhlaansa ”työn merkeissä” ja ”matkoilla” Syvärin suunnalla. Mutta nämä nuoret radikaalit, joiden tunnolle voidaan laittaa 90 000 kuollutta ja 200 000 haavoittunutta, eivät koskaan kohdanneet yhteiskunnan tuomiota. Moni heistä jatkoi sodan jälkeen näkyvissä tehtävissä - ennen kaikkea yliopistoissa.

Paradoksaalista kyllä, sotaan syyllisiä ei tuomittu, koska Neuvostoliitto järjesti näytösluontoisen sotasyyllisyysoikeudenkäynnin, joka ikään kuin sulki asian. Siinä koettu epäoikeudenmukaisuus ja nöyryytys tavallaan pelastivat Ylioppilaslehden sodanlietsojat.

Samanlainen totuuskomissio olisi tarvittu 1970-luvun taistolaisuudesta ja suomettumisesta. Niin paljon vähäisemmät rikokset, jotka rajoittuvat opiskelijaelämään, raskauttavat aikansa radikaaleja hautaan saakka. Vallankumousleikit ovat kasvaneet myyttisiin mittoihin ja leimaavat kokonaan aikakausia, joissa niiden todellinen vaikutus ja näkyvyys oli olematon. Ainoa väri, jota 1970-luku tunnusti, oli väri-televisio.

Näillä sanoilla, rakkaat radikaalit ja ironikot, haluan tervehtiä yhteisen hiekkalaatikkomme vuosipäivää. Kaikki kissat ovat siihen tarpeensa tehneet, kaikki koirat merkinneet reviirikseen; hiekkalaatikolla leluja on ollut paljon tai vähän, aina ei ole leikitty kiltisti eikä päästetty tyttöjä mukaan, rapa on roiskunut ja nauru ja itku ja huuto ovat kantautuneet pihan poikki suuren, välinpitämättömän ja yleensä kuuron puistotätimme korviin, joka joskus – ai sitä onnea – on suonut meille huomionsa, kieltänyt puhumasta tuhmia, mutta aina torujen jälkeen kietonut meidät lämpimään, upottavaan ja loppumattomaan syleilyynsä.

Maljanne, Vappu ja Aurora!