Tämä on pidempi versio Helsingin Sanomissa 24.6. julkaistusta tekstistä. Blogi käynnistyy taas pienen tauon jälkeen - tällä sivulla haastetaan keskusteluun Euroopan velkakriisistä, josta kirjoitan uutta kirjaa kevääksi 2014.
Kolme kuukautta voi olla pitkä aika politiikassa. 13. helmikuuta EU-komission varapuheenjohtaja Olli Rehn lähetti yhteisön valtiovarainministereille kirjeen, jossa hän torjui jyrkästi vyönkiristyspolitiikan kohtaaman arvostelun. 17. toukokuuta Rehn totesi New York Timesin haastattelussa, että leikkauslinjaa onkin jo aika lieventää.
Espanjan nuorisotyöttömyys on ylittänyt 50 prosenttia, Portugali on nostamassa eläkeikänsä 66 vuoteen ja Kreikan terveydenhuollon rahoituksesta on leikattu yli kolmannes.
Eurooppa väittelee nyt kiivaasti, oliko kolmen vuoden kurimus uhrausten arvoinen.
EU-komission pääväite oli, että ylivelkaantuneet maat menettivät markkinoiden luottamuksen, mikä heijastuu niiden valtionveloille määrättyyn korkeaan korkoon. ”Luottamus” palautuu vain, kun julkisen talouden velkaa ja vajetta supistetaan näyttävästi.
”Euroopan reaalitalous on toipumassa kestävällä tavalla”, Rehn rohkaisi tammikuussa 2011. Tuona vuonna alkoi kuitenkin euroalueen historian pisin taantuma. Talous on supistunut kuusi vuosineljännestä peräkkäin.
Kansainvälinen valuuttarahasto IMF alkoi epäillä leikkauslinjaa jo viime syksynä. Pääekonomisti Olivier Blanchard tuli tulokseen, että julkisten palvelujen supistukset tukahduttavat kasvua pahemmin kuin oli luultu.
Rehnin voimakas reaktio herätti huomiota. Helmikuisessa kirjeessään hän ilmoitti, että Blanchardin virheellinen tutkimus ”rapauttaa sitä luottamusta, jota olemme rakentaneet suurella vaivalla”.
Tunnettu taloustieteilijä Paul De Grauwe väitti komission analyysia virheelliseksi jo kaksi vuotta sitten. Aiemmin euroalueen valtionvelkaa pidettiin lähes riskittömänä sijoituksena, mutta finanssikriisin jälkeen markkinat alkoivat lisätä eurovelkaan ”pelkokerrointa”.
Suuremmasta velkataakasta huolimatta Britannia sai peräti kaksi prosenttiyksikköä halvempaa lainaa kuin euromaa Espanja – vain siksi, että se voi turvautua omaan valuuttaan ja keskuspankkiin. Toukokuussa 2011 De Grauwe totesi, että markkinat eivät – toisin kuin komissio väittää – enää palkitse yksittäisen euromaan talouskuria
Onko EU-komissiolla sittten päinvastaista näyttöä siitä, että tiukennettu finanssipolitiikka olisi alentanut korkoja ja synnyttänyt talouskasvua?
Olli Rehn vetoasi kirjeessään Italian korkojen laskuun Mario Montin alkukaudella marraskuun 2011 ja maaliskuun 2012 välillä, ”koska markkinat osoittivat luottamusta Italian budjettipäätöksiin”. Rehn huolellisesti valitsemalla aikajaksolla väite on tosi. Myöhemmin keväällä korko kimposi Montista huolimatta kuitenkin lähelle lähtöpistettä.
Italian korot lähtivät pysyvään laskuun vasta heinäkuun lopulla. Mitä silloin tapahtui?
De Grauwe ja Yuemei Ji julkaisivat äskettäin artikkelin, joka osoittaa, että korkokriisi laukesi 26.7.2012 – kun Euroopan keskuspankki ilmoitti ostavansa rajattomasti eurovelkaa. Se oli tutkijoiden sanoin game changer, käännekohta, jolla oli ”dramaattinen vaikutus”.
EKP:n ilmoituksen jälkeen korot ovat laskeneet eniten niillä euromailla, joilla oli suurin ”pelkokerroin”. Vielä 26.7.2012 Kreikan 10-vuotisen valtiovelan korko oli yli 27 prosenttia. Toukokuun alussa se putosi yksinumeroiseen lukuun, ensimmäistä kertaa sitten kriisikesän 2010.
Leikkausten piti palauttaa markkinoiden ”luottamus”. Mutta velkasuhde on kiikkulauta. Jos talous supistuu, ei auta vaikka velkaantuminen loppuisi kokonaan: velan suhde kansantuotteeseen kasvaa. Vastoin komission diagnoosia markkinat eivät kuitenkaan näytä rankaisevan velkasuhteen heikkenemisestä, kiitos EKP:n.
Rehn kuuluu niihin harvoihin, jotka väheksyvät EKP:n ratkaisun merkitystä. Kirjeessään hän myöntää yhdellä virkkeellä, että se ”oli varmastikin avuksi”.
Palokuntavertaukset ovat komissaarille rakkaita. Tässä tapauksessa hän väittää, että sammutti metsäpalon kastelukannulla jo ennen raskaan pelastuskaluston saapumista.
Rehn korostaa, ettei noudata mitään talousideologiaa. Tosiaan, arvostelijoiden piirtämä karikatyyri kylmäkiskoisesta kurittajasta ei vaikuta näköiseltä. Ideologit ovatkin, tai olivat, toisaalla: Euroopan poliittisessa johdossa.
Toisin kuin muut komission pääosastot, Rehnin joukkue ei juurikaan tuota omia lakiesityksiä EU-päätöksentekoon, vaan toteuttaa Euroopan valtiojohtajien sopimuksia. Varapuheenjohtaja on silta EU:n poliittisen tahdon ja toimeenpanon välillä.
Kriisin puhjettua euromaissa valtaa pitivät oikeistoliberaalit, joista saksalaiset vastustivat jyrkästi EKP:n valtuuksien lisäämistä. Nämä tekijät määrittivät Rehnille linjan, jota hän puolusti senkin jälkeen, kun toiset olivat tunnustaneet tosiasiat.
Korkokriisi sai alusta pitäen tulkinnan, jonka mukaan sen aiheutti valtioiden kevytmielinen velkaantuminen ja tuhlailu. Tarina vain voimistui siitä huolimatta, että Espanjassa ja Irlannissa vaikeudet juontuivat pikemmin yksityisestä kiinteistökeinottelusta.
Samana päivänä, kun New York Timesin haastattelu julkaistiin, Olli Rehn pahoitteli puheessaan Helsingissä, että kriisinhoidossa on keskitytty liiaksi julkiseen velkaan eikä tarpeeksi yksityiseen vastuisiin. Siinä voisi olla uuden kertomuksen alku. •
* Komissio puolusti syksyllä linjaansa sillä, että talouskasvu on ollut hitainta siellä, missä korot ovat nousseet eniten, joten vyönkiristys on ollut riittämätöntä. Kuten Suomen Pankin Tuomas Saarenheimo analyyttisessä blogissaan toteaa, syy-seuraus-suhde ei vakuuta. Ja: "Talousteorian kielellä korkojen muutos on finanssipolitiikalle endogeeninen tekijä, eikä sitä siksi voi käyttää kontrollimuuttujana finanssipolitiikan vaikutuksia arvioitaessa." (Saarenheimo valittiin 19.6. 2013 valtiovarainiministeriön alivaltiosihteeriksi: hän on jatkossa euroasioissa Suomen johtava virkamies.)
Niinpä niin... Luottamus on termi joka toistuu aina silloin kun ollaan tekemisissä suurten mahtien kanssa... Pitää ansaita N.liiton luottamus ja markkinavoimien luottamus. Se mikä tässä on säälittävää on että pieni luulee toiminnallaan ansaitsevansa luottamuksen, minkä suuri taho antaa tai ei anna täysin omien syiden ja mm. valtataisteluiden takia.
VastaaPoistaOnneksemme velkaantumiskriisimittariksi on valittu velan suhde bkt:een eikä pelkä velka. Tämän ansioista ei ehkä vaivuta totaaliseen velkaahdinkoon. Yhtälailla suhdeluvuksi voisi valita velan suhteen varallisuuteen. Tämän mittarin ongelma on tietenkin se, ettei poliitikoilla enää olisi työkaluja kriisitietoisuuden synnyttämiseksi.
VastaaPoistaNimellinen tiukka talouskuri ei ratkaise mitään. Kurin lopputuloksena pitäisi syntyä menojen lasku, jota ei ole nähty vielä yhdessäkään EU-maassa. Kaikissa näennäissäästäneissä maissa yhdestä kohdasta vähennetty raha on sisäpoliittisen kissanhännänvedon jälkeen tungettu seuraavaan tuottamattomaan reikään. Nimetkääpä yksikin taantumavaltio, jonka julkiset kokonaismenot ovat tosiasiallisesti laskeneet.
VastaaPoistaJosko sitä olisi kohta aika siirtyä Tanskan malliin, jossa valtio suojelee vain työntekijöitä. Työyhteisöjen (julkiset ja yksityiset) tekohengittäminen jo viidettä vuotta on merkki siitä, että olisi varmaankin aika siirtyä eteenpäin. 90-luvun lama oli rankka, mutta siitä selvittiin ja noustiin vahempana kuin valtaosa Euroopan talouksista. Yhtenä syynä oli varmasti se, että tarve uudistua oli ilmiselvä. Mielestäni tilanne on vastaava, nyt meidän tulisi pitää asukkaistamme huolta, mutta myös uskaltaa kokeilla ja siityä seuraavaan vaiheeseen.
VastaaPoistaCui bono? Talouskuri ei ainakaan hyödyttänyt kriisimaiden kansalaisia tai eurooppalaisia yleensä.
VastaaPoistaTässä kärjekkäässä artikkelissa pengotaan myös saksalaisten pankkien menneitä mokia. Veikkaan, että ranskalaisista, ja miksei brittien pankeista saisi samanlaisen aikaiseksi. http://www.vanityfair.com/business/features/2011/09/europe-201109
Poliittinen valinta on mielestäni selvä eli rapakuntoiset pankit päätettiin pelastaa ja se legimitoitiin tarinalla tuhlailevasta julkisesta sektorista.
Islannista voi hakea vastaesimerkin siitä, mitä tapahtuu, jos pankkien annetaan mennä nurin eikä ihmisten.
Hienoa Harakka. Joku Suomen mediasta on nähnyt valon. Mitä tulee finanssikriisiin ja valtion velkoihin, niin näillä tekijöillä ei ole yhteyttä. Rehn on lähinnä keskiaikainen puoskari, joka aloittaa syyttömien verenvuodatuksen lepyttääkseen jumalia eli "markkinoita" (muutaman suurpankin kartelli).
VastaaPoistaNimetkääpä yksikin taantumavaltio, jonka julkiset kokonaismenot ovat tosiasiallisesti laskeneet.
VastaaPoistaNo, joku voisi mainita ylipäänsä jonkin nykyaikaisen länsimaisen valtion, jossa ne olisivat laskeneet.
Palkkojen jäykkyydestä alaspäin on puhuttu talouspoliittisessa keskustelussa paljon, mutta myös julkisten menojen kokonaissumma on jäykkä alaspäin melko samanlaisella tavalla. Sen leikkaamisessa ei onnistunut edes Thatcher eikä Reagan aikoinaan. (Vaikka heidän ihailijansa heitä siitä tänäkin päivänä ylistävät.)
Ihailen lausetajuasi ja kykyäsi tehdä vaikea asia ymmärrettäväksi.
VastaaPoista
VastaaPoista"…korkokriisi laukesi 26.7.2012". EKP lupasi ostaa euromaiden velkakirjoa rajatta -kunhan vain maa lupautuu troikan silmälläpitoon ja reformiohjelmaan. Ensimmäistäkään ei ole tarvinnut ostaa. Pelkkä sana tehosi. EKP toimisi samankaltaisesti kuin USA ja Englanti jo pitkään pumppaamalla tuliterää lisärahaa kansantalouksiinsa, "quantity easing", -josta irtaantumisaikeet juuri nyt ravistelevat bondimarkkinoita. Siis bondeja Rahastoista ja Pankeista ja Eläkeyhtiöistä Keskuspankkiin -ja dollareita, puntia näihin finanssiyhtiöihin.
Budjettivajeet (=elvytys) puolestaan kysyvät uusien velkakirjojen liikkeelle laskemista, mikä siis on akanvirta tuolle QE:lle tai nettoutusta.
Paul De Grauwe ja Yaemei Ji astuivat 14.6.2013 taloustieteen turvavöistä tabujen särkijöiden sekavaan joukkoon. Sinne ovat tähyilleet kaihoisasti useatkin establismentin nimet kun vanhat konstit osoittautuvat mahoiksi. Artikkelissaan 14.6. (EU VOX googlaa) De Grauwe ja Ji ensi alkuun honaavat että Valtion velkakonttori ja keskuspankki molemmat kuuluvat Valtioon, julkisen vallan konserniin. Mitähän jos ottaisi ne sellaisina ja mikä sitten tulisi mahdolliseksi ?
Velkakirjojen osto-ohjelman jälkeen (QE:n siis) Treasury huomaa olevansa velkaa ,ei pankeille eikä rahastoille eikä eläkeyhtiöille yksinomaan, vaan lisääntyvästi keskuspankille. Valtio havaitsee olevansa velkaa itselleen: treasury (vvm/valtiokonttori) keskuspankille ; ja keskuspankki huomaa että sillä on saamisia treasuryltä. Ja luvut ovat isoja. Mitä tehdä ? Kuitata vastakkain ja silputa paperit. Game changer 2. olisi tässä se että asiaa puhuvat valtaeliitin tiedemiehet ja think tankit ja päätöksentekijät instituutioissaan.
Onhan näitä puheita ja ajatuksenlentoja kuultu kaiken aikaa, Guardianissa Dean Baker kolumnoi nämä puhki kriisin alkuvuosina eikä enää ole jaksanut jankuttaa. Mutta että idea kytee. Suomessakin Kalevi Sorsan Säätiössä kävi loppusyksystä pari US intellektuellia unilukkareina. Olin paikalla kun olin jo aikoinaan nähnyt isä-Galbraithin Vanhalla Pentti Kourin vieraana ja seurassa. Uudella puolella Työväentaloa tuskin kukaan snajusi mitä radikaalia jenkit selittivät. (Vanhalla Siltasaarella olisivat ymmärtäneet jo pelkästään sotarahoituksen ja setelien leikkauksen toimeenpanijoina.)
Finanssitarkastuslaitoksen ykkösnimi -siis valtastatuksesta käsin- Englannissa, Adair Turner esitteli helikopterirahamalliaan ja julkisanoi murtavansa taas yhtä tabua (kriisihän on jo vienyt rahavirkavallan epäsovinnaisiin otteisiin). Hän ajatteli että jospa verottamatta,lainaamatta yksinkertaisesti printattaisiin rahaa yhteisiin tarkoitusperiin, infraan,taidelaitoksiin käyttörahoineen jne. Läheltä liippaa jo etteikö köyhille perheille pantaisi tileille rahaa kulutuspyörien rallatella. (Rikkaiden hankkeitahan jo kannatellaankin liikepankkien taseissa mutta tosiasiallisesti keskuspankin uusrahalla kun erinäisiä spekulaatiota pidetään pinnalla. Niiden velkakirjat on saatu myydä keskuspankkiin. Monimutkaista ? On mutta näihin ekonomistien pitäsi pureutua ja alan tieteen, jos reality on tieteen kohteena eikä vain shakki.)
Palaan De Grauween ja Jihin. Jos sittenkään ei kuitattaisi. Korkoa maksaa treasury,lainaaja keskuspankkiin ja keskuspankki,velkakirjan haltija palauttaa sen voittonaan omistajalleen valtiolle, treasury:iin eli VVM:ään. Eurossa on eri maiden bondeja ja useampia valtiovarainministeriöitä. De Grauwe ja Ji näyttävät kuinka asioiden hoidon ei tarvitsisi olla niiden jaman pahentamista. Tekeytyäkseni positiiviseksi sanon että finanssikriisi globaalin nettiyleisön silmien alla strippaa verhoja rahan salaperäisyyden yltä ja osoittautunee game changeriksi demokratian ja järkiperäisyyden mutkatiellä. -- De Grauwen ja Jin artikkeliin on vastoin VOX:in tavanomaista menettelyä lisätty kommentti 27.6. jossa herrat Steel ja Whittaker huomauttavat, että on se valtion velkaa sekin raha, jonka keskuspankki tosin tyhjästä, mutta realiteetiksi yhteiskuntaan printtaa. Tahdon asiaksi lopulta menee, mutta vihdoinkin julkean avoimeksi ja kaikki kivet kääntäväksi.Jukka Sjöstedt
Harakka olen kuullut, että sinulla on vakavia ongelmia siemensyöksysi kanssa, onko se totta? Laukeat kuulemma housuihisi aina kun kirjoitat näitä paskoja tekstejäsi, kannataisi hakeutua hoitoon.
VastaaPoistaAmbrose Evans-Pritchard
VastaaPoistaAmbrose Evans-Pritchard has covered world politics and economics for 30 years, based in Europe, the US, and Latin America. He joined the Telegraph in 1991, serving as Washington correspondent and later Europe correspondent in Brussels. He is now International Business Editor in London. Subscribe to the City Briefing e-mail.
Defend Europe, if you still dare
By Ambrose Evans-Pritchard Economics Last updated: August 8th, 2013
412 Comments Comment on this article
This from the ECB's monthly bulletin today:
The youth jobless rate in Greece has just reached 64.9pc.
Little to add. This is pure policy error. Europe has needlessly pushed the whole EMU bloc into a deep double-dip recession, and the longest unbroken contraction since World War Two.
Keynesians warned them. Monetarists warned them. Anbody with any common sense warned them, but no, they believed in their quack theories of expansionary fiscal contraction — even when conducted without the anaesthetic of monetary stimulus.
European policymakers are like the generals of Verdun, the Somme, and Passchendaele, sending their youth straight into the barbed wire
Europe's leaders still blame this crisis on America. You can only laugh or cry.
Is anybody on this comment thread really willing to defend EMU any longer?
Read more by Ambrose Evans-Pritchard on Telegraph Blogs Follow Telegraph Blogs on Twitter
Tags: emu, Europe, unemployment
Tumpelona en onnistunut saamaan kommenttiin (11) tärkeintä. Juttu pohjaa dramatiikkansa työttömyysasteen kehitykseen 2007 - 2013/1 USA:ssa ja euroalueella EA. Lyhentelen kuvasta tähän: 2007 US 4,5 % EA 8 % .2010 US 9.5 EA 10. 2011 US 9 EA 10,5. Ja nyt 2013 (kausitasoitettuna) US 8. EA 12. Kuvaajien visualisoimina tilanteen shokeeraavuus hätkähdyttää, sillä käyrien trendit vuodesta 2010 ovat vakaat ja erkanevat. Tarkkaan tihraten ero olisi pikemminkin likellä 5 prosenttiyksikköä kuin tuota neljää, jonka nuo pyöristysnumeroni antavat. Lähteet ovat Eurostat ja BLS (kai jotakin Board of Labour Statistics).
VastaaPoistaTämä Ambrose Evans-Pritchard usein, kuten nytkin, vetää rinnastuksia asioina ja kielikuvina historiasta. Tällä kertaa siis Ensimmäisen maailmansodan kuolinkentiltä -ja "syyttävä sormi" kohti korkeina sodanjohtoa. -Telegraphista 20 artikkelia/kk ilmaiseksi. Tämänpäiväisen löytää etusivun otsakelistasta "finance" alta oitis.
Omin luvinhan minä tuon kopioin ja omavaltaisesti tässäkin yritän vaihtaa tietoja, käsityksiä ja mielipiteitä. Eläköön kriisi -jotain käyttöä älylliselle uteliaisuudelle ! Jukka Sjöstedt