Osaavatko miehet lukea?

A-Studion kolumni 23.4.

Tänään alkaa Lukuviikko ja vietetään Kirjan ja ruusun päivää. Alun perin juhlapäivänä naiset lahjoittivat miehelle kirjan ja miehet antoivat naiselle ruusun. Tätä ei tasa-arvo-Suomessa hyväksytty, ja tulos on karmea: miehet eivät lue kirjoja. 

Kaksi viikkoa sitten julkaistiin viimeisimmästä PISA-tutkimuksesta tehty ansiokas selvitys, joka jäi mediassa täysin prinsessa Estellen ja Salkkari-Sepon varjoon. Vuonna 2000 Suomi sijoittui kärkeen OECD-maiden ysiluokkalaisten lukutaitomittauksessa, ja yhdeksän vuotta myöhemminkin ihan niukasti kakkostilalle. Mutta.
Sari Sulkusen ja Jouni Välijärven toimittama tutkimus kertoo, että lukuinto on Suomessa laantunut pahemmin kuin melkein missään.
 Tytöistä omaksi ilokseen lukee päivittäin yhä 80 prosenttia, mutta pojista vain puolet.
Suomessa on muita maita vähemmän heikkoja lukijoita eli niitä joiden taidot eivät riitä nykyajan työelämään. Mutta on heitä kuitenkin kahdeksan prosenttia, eli kustakin ikäluokasta useita tuhansia.
Tytöistä heikkoja lukijoita on vain kolme prosenttia, mutta pojista kolmetoista prosenttia – siis neljä kertaa tyttöjä enemmän. Toisin sanoen neljä viidesosaa heikoista lukijoista on poikia. 
Vuonna 2000 sekä erinomaisia että heikkoja poikalukijoita oli yhtä paljon. Yhdeksän vuoden aikana tähtien osuus laski yhtä paljon kuin huonojen osuus nousi, eli lukukyvyttömiä poikia on jo puolet enemmän kuin huippulukijoita. 
Ne harvat huonot tyttölukijat ovat useimmiten maahanmuuttajia.  Poikien suhteen yllättävä tutkimustulos on se, että he tulevat usein hyvätuloisista perheistä, joissa ei vain arvosteta kulttuuria. 

Nyt täytyy jakaa pojille kirjoja ja vähän äkkiä. Muuten Suomi joutuu vaikeuksiin.
Jos pojat syrjäytyvät lukemisesta ja sitä myöten elämästä, on selvää, että koulutusta vaativat ammatit jäävät tytöille.  
Levottomat pojat päätyvät suoraan ysiluokalta kortistoon, kapakkaan tai kalterien taakse. Kuka heidän kanssaan perustaisi perheen ja tekisi lapsia? 
Lukeminen tapana ja lukeminen taitona tarkoittavat myös mielikuvituksen käyttöä. Kaunokirjallisuus vaatii samastumista ja empatiaa, eri motiivien ymmärtämistä ja erilaisuuden sietämistä. Turhautunut ja lukutaidoton nuori mies on vastaanottavaista yleisöä vihapuheelle  ja kykenee kylmäverisiin tekoihin. 
Tämä on pelottelua. Mutta harva asia on Suomessa nyt tärkeämpi kuin se, että pojat saadaan lukemaan. 
Eikä tarvitse tarttua edes Seitsemään veljekseen, vaan lukutaito karttuu ahkeralla sähköpostin, chatin, Facebookin ja Wikipedian käytöllä. Ja silloinhan toteutuu myös se hieno paradoksi, että lukiessa saa aina olla yksin, mutta koskaan ei tarvitse olla yksin. 

Wahlroosin valikoiva historia

Björn Wahlroosin, ikuisen marxilaisen, ylimalkainen kirja sivuuttaa viime vuosikymmenien taloustieteen.

Helsingin Sanomat, 17.4. 2011
Marx oli oikeassa, väittää pankkiiri Björn Wahlroos kirjassaan Markkinat ja demokratia. Historiallinen determinismi on Wahlroosille aivan yhtä totta tänään kuin 1970-luvun taistolaisvuosina – mutta nyt pienin muutoksin.
”Korvaamalla luokkaristiriita kilpailulla ja yhteiskunnallinen vallankumous luovalla tuholla voimme kehittää uuden, suuren historianäkemyksen ja käyttää sitä ymmärtääksemme modernia maailmaamme muokkaavia voimia ja prosesseja”, hän visioi.
Wahlroos ei koskaan kääntänyt takkiaan, vaan korvasi marxismin toisella, yhtä selkeällä ja totaalisella maailmanselityksellä. Sen hän omaksui Yhdysvaltain-vuosinaan 1980-1984 Chicagon uusliberaaleilta taloustieteilijöiltä Milton Friedmanilta, Eugene Famalta ja Gary Beckeriltä.
He ”lähestyivät ongelmaa kiehtovasti, karsien sen ympäriltä kaiken epäoleellisen: tunteilun, asenteet, moralisoinnin”, Wahlroos kuvaili 1987 HS Kuukausiliitteen haastattelussa.

Kuluneen neljännesvuosisadan aikana Wahlroosin ajattelu ei ole juuri liikahtanut.
Hänen kirjansa tutkimustieto on vuosikymmenten takaa. Tuoreemmat lähteet ovat samoja populaareja tietopokkareita, joita kaikki liikemiehet ostavat lentokentiltä. Nämä englanninkieliset bestsellerit – Fergusonit, Fukuyamat, Kaganit, Kennedyt, Zakariat – vetävät yleensä faktat ja historian suoriksi todistaakseen Yhden Suuren Ideansa.

Kun pelkistykset siirtyvät Wahlroosin keitokseen suuremmin sulattamatta, ja alkukielellä, tuloksena on valikoituja tosiasioita ja ylimalkaista historiaa. 
Tällaisia laajojen kaarien opuksia päättäjät yleensä kirjoittavat eläkepäivinään; Wahlroos jo ennen aikojaan.
”Uusi, suuri historianäkemys” jää vain aikomukseksi. Syy on se, että taloudellinen kilpailu on vasta noin 150 vuotta vanha ilmiö. Ihmislaji joutui siis odottamaan kapitalismin keksimistä kymmeniä tuhansia vuosia, ”maailmassa, jossa taloudellinen kasvu oli tuskallisen hidasta”.
Markkinavapaus ei kerralla nostanut elintasoa ja pidentänyt elinikää, kuten Wahlroos maalaa. 
Elinolot olivat kohentuneet ainakin vuosisadan ajan ennen markkinoitakin. Rokotusohjelmat ja hygieniakampanjat pelastivat enemmän henkiä kuin pörssi.
Kapitalismin menestystarina on kiistaton, mutta raadollisempi kuin Wahlroos muistaa. Ällistyttävää kyllä, hän ihailee Britannian kansantulon kasvua 1800-luvun lopulla mainitsematta lainkaan sen tärkeää lähdettä: siirtomaita. Imperiumin kilpailukyky perustui Intiasta ja Kaakkois-Aasiasta ryövättyihin raaka-aineisiin.
Marx sen opetti: tosiasiat valikoidaan teoriaan sopiviksi.

Mitä Wahroosin mielestä pitäisi oppia 2008 alkaneesta finanssikriisistä? Ei mitään.
On valaisevaa, että kahden suuren rahoituslaitoksen hallituksen puheenjohtaja ei huoli rahoituslaitoksille minkäänlaista vastuuta rahoituskriisistä. Syy oli yksin valtion.
Samaa hokee amerikkalainen äärioikeisto: koska hallitus kannusti antamaan asuntolainaa vähävaraisille, pankkien oli pakko tuputtaa rahaa rappioalkoholisteille ja jopa keksityille henkilöille.
Tässä pyromaani syyttää tulitikkuja.
Tuho syntyi vasta, kun sijoituspankit moninkertaistivat roskalainat tekemällä niistä tuhansien miljardien dollareiden ”arvoisia” johdannaisia (12 nollaa). Kysyntä oli kyltymätön ja ylitti Yhdysvaltain valtiovelkakirjojenkin suosion. Kunnes Lehman Brothersin konkurssi – jota Wahlroos piti oikeana – sysäsi liikkeelle paniikin.
Lukuisat ongelmat kasaantuivat. Riski laskettiin kohtalokkaasti väärin (a) virheellisen teorian ja väärien mallien, (b) luottoluokittajien eturistiriidan, (c) valvonnan hampaattomuuden ja laiminlyöntien, (d) varjopankkeihin pimitetyn tiedon, (e) riskinottoon yllyttävän palkitsemistavan ja (f) moraalikadon eli liian suurille rahalaitoksille oletetun valtiosuojan vuoksi.
Näistä kysymyksistä, jotka riivaavat yhtä markkinoita ja lainsäätäjiä, Wahlroos viis veisaa. Ne eivät ole hänelle käytännön ongelmia, sillä ne eivät ole ongelmia teoriassa.

Sen jälkeenkin, kun rahoituskriisi tuhosi yksin Suomesta 70 000 työpaikkaa, leikkasi teollisuuden viennistä kolmasosan ja kansantuotteesta ennätykselliset 8,4 prosenttia, Wahlroos uskoo tehokkaiden markkinoiden teoriaan yhtä lujasti kuin 25 vuotta sitten.
Hän kirjoittaa: ”Ei ole yleisesti hyväksyttyä teoreettista pohjaa väitteelle rahamarkkinoiden luontaisesta epävakaudesta: niiden uusiutuvista takaiskuista ja pikkupaniikeista huolimatta ei liioin ole satunnaista havaintoa kummempia empiirisiä todisteita systemaattisesta ongelmasta.”
Vaikka Wahlroos ei seuraa uusinta tutkimusta, on silti hämmentävää, ettei hän tunne Carmen Reinhardtin ja Kenneth Rogoffin suurtyötä This Time is Different (2009). Professorit ovat keränneet 800 vuoden rahoituskriiseistä valtavan aineiston, josta he osoittavat säännölliset rakenteet. Useimmat ekonomistit ja talouspoliitikot tunnistavat systeemisen ongelman (ei ”systemaattisen”).
Ilmastonmuutoksellakin on kiistäjänsä, eikä kaikkien pidäkään myötäillä enemmistöä. Silloin toivoisi, että Wahlroos kumoaisi järjestelmällisesti Joseph Stiglitzin, George Akerlofin, Daniel Kahnemanin tai Paul Krugmanin näkemykset – vain tunnetuimmat, Nobel-palkitut mainitakseni. Mutta vain Krugman edes mainitaan kirjassa.
Koska Wahlroos ei perustele vakavasti uskomuksiaan, on pakko muistaa, että hän puhuu omassa asiassaan. Markkinat ja demokratia on säätelemättömästä rahoitusjärjestelmästä hyötyä saavan, verojaan minimoivan miljonäärin vetoomus ja uhkaus.
Uhkaus on se, että jos verotus ei laske, rikkaat muuttavat maasta pois. Tämä on kirjan perimmäinen viesti, jonka välittämiseen 373 sivua on paljon.

Wahlroos moittii ”enemmistön tyranniaa” tuhlaavaksi: se ylläpitää laajempia julkisia palveluita ja jakelee ”anteliaampia” sosiaalietuja, kuin mikä olisi ”optimaalista”. Tämäkin huoli tuntui todellisemmalta 1987 kuin tänä päivänä.
Mikään laki ei pakota demokratiaa haaskaamaan rahaa. Ja sättiessään sen tulonjakopyrkimyksiä ja vaarallista ”vähimmäispalkkalakia” Wahlroosilta jää havaitsematta vallan varsinainen ydin.
Eduskunta ei näet ole säätänyt minimipalkkaa, vaan se on määritelty työehtosopimuksissa. Käytännössä kaikki tulonjaot ja tulonsiirrot, joita Wahlroos kavahtaa, päätetään työmarkkinajärjestöjen kesken – siis jo nyt kansanvallan ulottumattomissa. Vaaleilla valittu hallitus muuttaa veroja ja etuuksia siten kuin Hakaniemi ja Eteläranta ovat sopineet.
Se, että Wahlroos ei lainkaan tutki yhteiskuntamme taloudellisesti merkittävintä ja kauaskantoisinta vallankäyttöä – joka ratkaisee tulevan eläkeikämmekin – tekee vääjäämättä pohdinnoista aika teoreettisia, ellei jopa triviaaleja.

Uskon varaan jää sekin Wahlroosin väittämä, että yksityiset tuottavat palveluita aina paremmin. ”Julkisilta organisaatioilta puuttuu luontainen kyky antaa oikeita kannustimia ja valvoa suoritusta, joten myös niiden ongelmat ja tehottomuus ovat moninkertaistuneet ja vaativat uusia ratkaisuja.”
Mikä sitten selittää Suomen koulujen jatkuvan Pisa-menestyksen – vaikka oppilaita ja kouluja ei kilpailuteta tai edes vertailla keskenään, eivätkä hyvät opettajat tai koulut saa mitään kannustimia?
Viimeisten 25 vuoden taloustiede on selvittänyt, että ihmisten kannustaminen on paljon mutkikkaampaa kuin oletettiin. Ihmiset eivät yleensäkään käyttäydy niin rationaalisesti kuin Chicagon vanha kaarti luuli.
Wahlroos ei tunne Chicagon uusia voimia. Richard Thalerin ja kumppanien ”valintaohjailu” yhdistää markkinoiden oppeja julkistalouden päämääriin tavalla, joka ylittää Wahlroosin vanhahtavat vastakkainasettelut.
Nykyiset ja tulevan Suomen haasteet ovat aivan toisaalla kuin tämän teoksen teemoissa. Eurokriisistäkään emme viisastu. Arvokkainta Markkinoissa ja demokratiassa on, että se antaa mahdollisuuden tutustua miljonäärin mielenmaisemaan ja päätellä, millaiset vaatteet keisarilla mahdollisesti on.

Björnismejä

Arvioni Wahlroosin 

kirjasta julkaistaan 

Helsingin Sanomissa 

tiistaina. 

Tänään julkaistu Björn Wahlroosin teos Markkinat ja demokratia on käännöskirja monellakin tapaa.
     Wahlroos sanoo kirjoittaneensa kirjan englanniksi, koska termit ovat hänelle tutuimpia sillä kielellä. Syynä on se, että uusliberaalit talouskäsitteet ankkuroituvat brittiläis-yhdysvaltalaiseen keskusteluun.

     Suomennos on vääjäämättä kömpelö ja vaikeaselkoinen, paikoin käsittämätön. Harvoin on näin yksinkertaiset ajatukset esitetty noin monimutkaisesti.

     Wahlroosin este ei ole vain kieli, vaan aatemaailma, jota voi ymmärtää vain anglo-amerikkalaisen perinteen, kulttuurin ja instituutioiden ympäristössä.    
     Ilmaisut eivät istu suomeen eivätkä Suomeen, siksi tuntuu kuin Wahlroos kirjoittaisi ulkomailta. Ellei peräti eri planeetalta.

     Konstikkaat ilmaukset tuottavat hämmentäviä tyylirikkoja ja outoa komiikkaa - björnismejä.

[Köyhimmissä maissa] lähestytään eläinkunnan oloja ja väkivallasta tulee helposti varsinkin nuorten ja fyysisesti vahvojen mieluisin allokointimekanismi.

Niinpä 1900-luku nosti ennennäkemättömän enemmistön tyrannian aallon ensin fasismina ja toisen maailmansodan jälkeen varsinkin ylimpien tuloluokkien henkilöverotuksen nousuna.

Monen tekijän tuottama ihmistyön tuottavuuden räjähdysmäinen nousu sai tulot kasvamaan niin nopeasti, ettei väestönkasvu pysynyt naisen luontaisen fysiikan rajoitusten takia sen vauhdissa.

Miksi kirja on ylipäätään julkaistu suomeksi, kun harva taloustieteen merkkiteoskaan suomennetaan? Ollakseen omien sanojensa mittainen Wahlroosin olisi tarjottava alkuteostaan kansainvälisen kustantamisen kovaan kilpailuun.
     Pääsy oikean englanninkielisen kustantajan listoille todistaisi, että kirjan julkaisemisen ainoa syy ei ole Björn Wahlroosin nimi. 

Saksan talouslinjalla on pitkät juuret

Helsingin Sanomat, Vieraskynä 2.4. 2012
Saksalta odotetaan euroalueen rahoituskriisissä johtajuutta, mutta niin muilla euromailla kuin markkinoiden toimijoillakin on vaikeuksia ymmärtää liittokansleri Angela Merkelin linjaa.

Tammikuussa Suomen ulkoministeri Erkki Tuomioja (sd) arvosteli Saksan vaatimusta, jonka mukaan EU-maiden rakenteellinen alijäämä on pakotettava pienemmäksi kuin 0,5 prosenttia kansantuotteesta. Etlan toimitusjohtaja Sixten Korkman taas on kummastellut, miksi Saksa keskittyy budjettikuriin, kun kriisin ratkaisuja tulisi etsiä toisaalta.

Yksi syy hämmennykseen on se, että maan ulkopuolella ei tunneta saksalaisen talousajattelun pitkää linjaa, ordoliberalismia. Eurooppalaiset kumppanit keskittyvät Saksan mahtiasemaan, jota sen pitäisi samanaikaisesti käyttää rahaliiton hyväksi ja olla käyttämättä EU-maiden tasa-arvon säilyttämiseksi. Ristiriitaisten odotusten keskellä Merkel luovii linjallaan, joka pyrkii pelastamaan euron – saksalaisin ehdoin.

Toisen maailmansodan jälkeen Länsi-Saksassa ei ollut enää paluuta natsivallan aikaiseen vahvaan keskushallintoon ja valtiolliseen ideologiaan. Toisaalta hallitsematon markkinatalous, joka huipentui vuoden 1929 pörssiromahdukseen, oli ollut nostamassa Hitleriä valtaan.

Tuleva liittokansleri Ludwig Erhard julisti vuonna 1948, että uuden valtion oli löydettävä tiensä "anarkian" ja "kollektivistisen termiittiyhteiskunnan" väliltä. Saksalainen ratkaisu oli valtiojohtoinen liberalismi.

Ordoliberalismi on saanut nimensä vuonna 1948 perustetusta Ordo-aikakauskirjasta (Jahrbuch für die Ordnung von Wirtschaft und Gesellschaft), jonka tekijät olivat olleet osallisia myös Weimarin tasavallan luhistumisessa vuonna 1933. Filosofi Michel Foucault näki Länsi-Saksan erikoisena poliittisena innovaationa: valtio luotiin tyhjästä talouden ehdoilla, talouden tarpeisiin.

Ordoliberaalit kehittivät 1800-luvun liberalismia kahdella tavalla. He eivät uskoneet, että markkinat toimivat luonnontilassa ja tuottavat itsestään parhaan tuloksen, vaan valtion oli säänneltävä, valvottava ja ohjattava kilpailua.

Kilpailusta tuli pyhä periaate. Sen piti estää inflaatio, jonka muisto 1920-luvulta pelotti ja pelottaa nykyäänkin. Tehokas sisäinen kilpailu heijastui ulkoiseen kilpailukykyyn. Saksan vientiteollisuus sai aikaan "talousihmeen".

Aiempi liberalismi ei ordoliberaalien mielestä myöskään ottanut riittävästi huomioon vapaiden markkinoiden aiheuttamaa sosiaalista vahinkoa. Työväenkin piti saada neuvotella työehdoista ja jakaa talouskasvun tulokset.

Kristillisdemokraatit ristivät järjestelmän sosiaaliseksi markkinataloudeksi ja vetivät siihen mukaan vasemmiston. Sosiaalidemokraattien Karl Schiller – tuleva valtiovarainministeri – linjasi vuonna 1953: "Niin paljon kilpailua kuin mahdollista, niin paljon suunnittelua kuin välttämätöntä." Puolue luopui tuotantovälineiden sosialisoinnista jo vuonna 1959.

Liittotasavallassa siis saavutettiin konsensus vaurastumisen politiikasta lähes kaksikymmentä vuotta ennen Suomea.

Muu maailma pitää Saksan menestystekijänä yksioikoisesti maan teollis-teknistä ylivoimaa. Monet saksalaiset taas kiittävät ennen kaikkea yhteiskunnallista järjestelmäänsä, joka on osoittanut voimansa myös viime vuosien finanssikriisissä. Saksan suhteellinen asema on vahvistunut: kauppataseen ylijäämä oli viime vuoden lopussa huikeat 158 miljardia euroa.

Vaikka järki sanoo, että vienti tyrehtyy, jos muu Eurooppa lamaantuu, valtaosa saksalaisista ei halua rahoittaa Etelä-Euroopan maita, saati suostua eurobondeihin. Tässä itsetyytyväisyydessä unohtuu, että miljardituilla pelastetaan vaikeuksiin ajautuneita saksalaispankkeja, vaikka rahojen näennäinen määränpää on "kuriton ja laiska" Kreikka.

Yleensä ordoliberalismi määritellään osaksi uusliberalistista ajattelua. Saksan mallin edustajat kuitenkin vastustavat jyrkästi angloamerikkalaista libertaristista suuntausta. He pitävät sitä virheellisenä, sillä markkinat eivät voi toimia ilman vahvaa valtiota eivätkä globaalit markkinat ilman määrätietoista Euroopan unionia, ja vaarallisena, sillä markkinoiden rajaton valta johtaa aina maailmaa järisyttäviin kriiseihin.

Ordoliberalismin keinoihin kuuluvat tiukat säännöt ja kuritoimet, jotka rajoittavat poliittista päätösvaltaa ennakolta. Euroopan rahaliiton määräykset budjettivajeista ja velkaantumisesta ovat tämän ajattelun tuotoksia, samoin tietenkin Saksan ajama uusi talouskurisopimus.

Tiukat säännöt suojelevat myös palkansaajia. Saksalainen irtisanomissuoja on paljon vahvempi kuin suomalainen, kuten Nokia sai huomata sulkiessaan Bochumin-tehtaansa ja Outokumpu hankkiessaan Thyssen-Kruppin terästuotannon.

Sääntöihin sitoutuminen on taannut Saksan vaurauden, mutta ulkopolitiikan keskeisiksi välineiksi sopimukset eivät riitä. Ne ovat epäuskottavia ja liian jäykkiä. Kriisitilanteessa esimerkiksi Euroopan keskuspankin toimintavaltuuksien ei pitäisi olla kiveen hakattuja.

Ankarat säännöt myös kaventavat kiistatta demokratiaa. Se, mikä oli hyväksi Saksalle, ei välttämättä ole hyväksi Euroopalle.

Suomen sanotaan usein siirtyneen kohti amerikkalaismallista uusliberalismia, mutta yhtä hyvin voi väittää, että Suomi on entistä ordoliberaalimpi maa. Suomessa vain edettiin päinvastaisessa järjestyksessä kuin Saksassa.

Saksassa talouspolitiikan suunta päätettiin 60 vuotta sitten ja sen menestys synnytti konsensuksen. Suomessa taas 1990-luvun lama luhisti konsensuksen ja talous vapautui sen kummemmin suunnittelematta.