Lyhyt itsenäisyys

Helsingin Sanomat on kysellyt viime päivinä, "milloin Suomi on ollut itsenäisimmillään". 
Vastasin omalta osaltani kysymykseen lähes 15 vuotta sitten – Suomen Kuvalehdessä 11.6. 1998. 
Aika moni näkyy nytkin olevan suunnilleen samaa mieltä.

Lyhyt itsenäisyys
Muuttopuuhissa olen joutunut käymään läpi lääninhallituksellisen verran papereita. Muuan lämpöpaperilla haalistuva "luottamuksellinen muistio" yllätti jä järkytti minut.
Se on Kansainvälisen valuuttarahaston (IMF) toimenpideohjelma Suomelle 13.3. 1992.
Tämä päivämäärä sietää merkitä historiaan. 
Suomessa käynyt IMF:n tarkastuskunta vaatii hallitukselta "signaalin ehdottomasta päättäväisyydestä" leikata julkisia menoja.
"Kiireellisimmät" lainmuutokset ovat "avokätisten" ja "haitallisten" työttömyyskorvausten supistaminen sekä kuntien valtionosuuksien leikkaaminen. 
Myös "työmenettelyjä tarpeettomasti rajoittavia säädöksiä" on poistettava. Kansainvälinen valuuttarahasto on siis Keskustan työreformin salainen siittäjä.
Kaksi viikkoa myöhemmin Ahon-Viinasen hallitus leikkasi budjetista kymmenen miljardia. Se oli vasta varovainen ensiaskel IMF:n määräämällä tiellä, jossa "vaihtoehtoja ei ole".

Turha muuten luullakaan, että tiedotusvälineet olisivat hoksanneet tapahtuman merkityksen. Itseni mukaan lukien. 
Toisin kuin [Washingon Post -lehden kustantaja] Phil Graham julisti, media ei "luonnostele historiaa". Ajan virrasta media huuhtoo esiin kuution hiekkaa, tutkii tarkkaan kivet ja hukkaa kultahiput. 
Talouspaniikki ja ahopuuna ajelehtiva hallitus siirsivät Suomen päätöksenteon Lontoon, New Yorkin ja Tokion salkunhoitajille. 
Suomi oli seuraavana talvena hetken aikaa maailman kolmanneksi suurin lainanottaja. 
Kuten Iiro Viinanen on reilusti tunnustanut, näillä kiertueilla sovittiin talouslinja, jonka poliitikot saivat jäljestä päin, ilmoitusasiana, hyväksyä.

Suomen ylipäätään kyseenalaista "itsenäisyyttä" ei siis menetetty Etaan, EU:hun tai Emuun. Se loppui 13.3. 1992.
Neuvostoliitto oli lopetettu edellisenä joulupäivänä. Suomi oli suurvalloista vapaa vajaat kolme kuukautta.
Se oli 80 päivän itsenäisyys.

Niinistön niksit, vielä kerran

Oma vastaukseni HS-raadin kysymykseen 14.9.: "Tepsivätkö Niinistön työryhmän neuvot nuorten syrjäytymisen torjuntaan?"

"On pettymys, että arvojohtajan sijasta olemme saaneet Niksi-Niinistön.

On peräti kummallista, että työryhmä on rajannut politiikan keinot ehdotustensa ulkopuolelle – ryhmän sihteerin mukaan, koska 'lainsäädännölliset, taloudelliset kuin hallinnolliset rakenteet eivät kuulu presidentin toimivaltaan'. Eivätkö edes presidentin vaikutusvaltaan?

Muissa asioissa Niinistö on voinut täysin ongelmatta ottaa kantaa lainsäädäntöön, talouteen tai hallintoon – niin kuin tietenkin pitääkin. Se, että aito ja vakava nuorten syrjäytymisongelma ei ansaitse pohdintaa rakenteellisista muutoksia, todistaa sittenkin asian vähättelystä.

Toinen onneton seuraamus on politiikan halveksunta. Miksi ylipäätään äänestetään kunnallisvaaleissa, jos tärkeimmät yhteiskunnalliset ongelmat voidaan ratkoa ihan kotipiirissä, rukoilemalla ja kasveja keräilemällä?

Jyrki Katainen ja Sauli Niinistö korostavat oman vastuun, omatoimisuuden, lähimmäisyyden, hyväntekeväisyyden, talkoiden ja vapaaehtoistyön merkitystä julkisten palveluiden ohella tai jopa sijasta. Teema on sinänsä tervetullut. Silti yksilönvastuuta perustellaan nimenomaan taloudellisilla syillä, ikään kuin Suomella ei olisi enää varaa hyvinvointiyhteiskuntaan. Kokoomus asettuu brittiläisen veljespuolueensa, konservatiivien, linjoille.

Niinistön niksit ja Kataisen lähimmäispuhe aiheuttavat torjuntaa osin siksi, että valtiovalta marssii empimättä ihmisten koteihin ja yksityisyyteen. Tämä on ristiriidassa politiikan totunnaisen roolin kanssa: lähinnä Kristillinen liitto on toistaiseksi puuttunut kansalaisten yksityiseen moraaliin. Se on myös ristiriidassa liberalismin arvojen kanssa, joita osa kokoomuksesta edustaa: nimenomaan oikeisto on yleensä vaatinut valtiovaltaa pysyttelemään neutraalissa hallinnoinnissa ja poissa yksilönvapauksien piiristä. Kokoomuksesta on tullut konservatiivipuolue.

Mitä Matti Apuseen tulee, hän todistaa kolumnillaan, että nuorten syrjäytyminen ei kiinnosta häntä läheskään siinä mitassa kuin muiden keskusteluun osallistujien leimaaminen ja henkilöönkäyvä väheksyntä – mikä toistuvana tyylilajina on väsyttävää. Mutta siitähän hänelle Elinkeinoelämän Valtuuskunta, syystä joka minulle jää arvoitukseksi, palkkaa maksaa."

Halvaantuneiden messiaan kärsimys ja kuolema

Saska Saarikoski julkaisi tänään Helsingin Sanomissa erinomaisen tekstin isänsä Pentin poliittisista harharetkistä 60-80-luvuilla. Hän toteaa, että 2012 on helppo hymähdellä innokkaan kommunistin sokeille illuusioille, mutta että Pentti Saarikoski on oman aikansa kuva.

Saman näki Kari Kontio jo 29 vuotta sitten, jolloin YYA ja idänpolitiikka olivat vielä voimissaan suomettuneessa Suomessa. Hänen "muistokirjoituksensa" juuri kuolleelle runoilijalle Ylioppilaslehdessä syksyllä 1983 herätti suurta pahennusta. 

Mutta oliko Kontio - joka olisi täyttänyt tässä kuussa vasta 56 vuotta - oikeassa? 

Halvaantuneiden messiaan kärsimys ja kuolema

Kari Kontio, Ylioppilaslehti 8.9. 1983

Miksi kirjoittaa Ylioppilaslehteen Pentti Saarikoskesta. Kuolleesta miehestä. (Kaikki kuolevat.)

Siksikö, että hän kirjoitti tähän lehteen rienaavia pakinoita, joskus, parikymmentä vuotta sitten. (Niin ovat tehneet toisetkin.) Vai siksi, että suomalaisia ensiaskeleitaan ottava paskalehdistö valitsi hänet juomaan viinaa ja huoraamaan julkisesti. (Niin on tehty muillekin.) Vai siksi, että hän oli ammattitaitoinen sananvääntäjä, runonikkari. (Sellaisia on ollut muitakin.) Vai siksi, että hän valitsi heikosti perustellun kommunismin sortuvan ja horjuvan keskiluokkaisen naivin idealismin sijaan. (Niitä vasta olikin.) Vai siksi, että hän pettyi kun huomasi olleensa väärässä ja antoi pessimismilleen vallan ja tulevaisuudelle palttua; kääntyi itsensä myytteihin. (Niinhän tekivät tavallaan kaikki hänen ”taistelutoverinsa” – mutta siihen palaamme pian.)

Ei mikään näistä syistä, eivätkä kaikki yhdessäkään ole riittäviä. Riittävä, tämänkin kirjoituksen liikkeelle sysäävä syy on Kuolema.

Hän sattui kuolemaan noista menneisyyden haamuista ensimmäisenä. Tämä dramaattinen, hyvin ajoitettu lähtö hänet vain erottaa toisista aikansa lapsista. Tragikoomisista sankareista, salamoista, paasilinnoista, kaisakorhosista sun muista joutavista joukoturkista.

Samaan hautaan

On aika haudata koko remmi aatteineen ja tylsine pakkomielteineen samaan joukkohautaan ”sukupolvensa neron” kanssa. Valamon hurskaisiin multiin. Valtion kustannuksella, kuten uskonnollisille johtajille kuuluu. Kunnioittaen ja kaihoten.

Ja kuitenkin; tekisi mieli kusaista Neron haudalle. Tämän tyypillisen messiaan, joka kärsi ihmiskunnan puolesta. Roikkui rappeutuneen kärsimyksen ristillä – ja tietysti väliaikoina kirjoitti viisauden sanoja jälkipolville tulkittaviksi.

Tämän pyhän miehen modernin version. Miehen, jota täytyy ymmärtää?

Näin ehkä säästämme aikaa ja palstatilaa tulevaisuudessa tärkeämmille asioille. Tämä, Pentti Saarikoski –nimisen symbolin ympärille kiedottu vuodatus, olkoon saman tien muistokirjoitus Urho Kekkosen kuvitelmille ”Sosialistisen leirin Sveitsistä”, Eino S. Revolle, stalinisteille ja revareille, kansanrintamalle ja kaikelle mitä mieleen  tulee siitä kuolevien armeijasta, joka peloissaan ja katkeruudessaan yrittää myrkyttää meidänkin mielemme näköalattomuudellaan ja kuvitelmillaan lukkiutuneesta maailmanjärjestyksestä, jossa ”tältä maapallolta ei semmoista ihmistä löydykään joka keksisi jotain uutta” (Pentti Saarikoski, Legenda jo eläessään).

Pettymys

Varmaankin Saarikosken oli sellaista vaikea kuvitella, sillä hän ei koskaan löytänyt mitään uutta. Hänen paljon puhuttu neroutensa oli kouluneroutta. Hän opetteli hurjalla, kompleksisella kiihkolla kaikki menneisyyden opit. Pettyi niihin yksi kerrallaan, niin kuin menneisyyden oppeihin aina petytään. Aloitti antiikin idealismista ja päätyi marxilais-leniniläisen idealismin kautta idealistisen pettymyksen suohon, ja kuoli sinne.

Ja kun nyt taas Freudilla selitetään kaikki (niin kuin vähän aikaa sitten Marxilla ja aivan viime aikoina molemmilla), niin isäähän nero epätoivoisesti etsi, perusturvaa mihin takertua: odysseusta, marxia, kekkosta, suuria juoppoja, äidinsyliä. Eikä löytänyt. Ei löytänyt mille rakentaa Omaa Uskoa Ylempään, Kovaa Ydintä.

Onhan se sääli. Mutta miksi sääliä kuolleita. Emme ole vastuussa Pentti Saarikoskesta. Säälikööt ja ymmärtäkööt häntä aikalaiset. Sellaiset kuin hovikriitikko Pekka Tarkka, joka epäilemättä tulkitsee oikein Runoilijan kauniiksi säkeiksi jalostettua itsesääliä ja pettymystä, mutta kaunaisella sukupolvelleen tyypillisellä tavalla asettuu tuomitsemaan syylliseksi nykyisen maailman. ”Hänen pettymyksensä kertoo paljon meidän ajastamme.” (HS 28.8.)

Teidän aikanne

Ja kuitenkin Tarkka ja kumppanit: Hänen pettymyksensä kertoo paljon Teidän ajastanne. Niin kuin Teidän jokaisen tarina, Teidän erilaatuiset halvauksenne, kertovat taudista, jonka syy on Virheellinen Maailmankuva. Te kuvittelitte, että maailma on sellainen paikka, jossa ”uuden politiikan” sisällön voi tuntea etukäteen. Te – raukat – kuvittelitte, että maailma on, tosin monimutkainen, mutta loogisesti ymmärrettävä valmis systeemi, jota selvitettävissä olevat (esim. taloudelliset) lainalaisuudet mekaanisesti ohjaavat.

No, ongelmia tuli heti kohta. Jo kuusikymmenluvun lopulla fiksuimmat Teistä huomasivat, että uudella politiikalla olikin aivan arvaamattomia seuraamuksia. Asiat rupesivat menemään perseelleen. P. Saarikosken kunniaksi on sanottava, että hän vaistosi tilanteen jo vuonna 1966 aloittaessaan loitontumisen aktiivipolitiikasta liittymällä kohtalon-, pakon- ja rituaalinomaisesti jäseneksi SKP:hen. Kuin vapautta pelkäävä nimikristitty, joka ei enää käy kirkossa, mutta kuuluu siihen koska ”jotain voi olla olemassa”.

Saarikoski alkoi vaieta poliittisesti, mutta toiset taistelivat täysin rinnoin, vielä. Riviin astuivat myös 60-luvun kakkosketjulaiset. Luistavat pojut ja tyttöset, joiden ei enää tarvinnut olla niin tosissaan kuin Teidän. He selviytyivät ”kulttuurievoluution” tästä vaiheesta voittajina, kun Te olitte ”salamasotineet” tien auki taivasta myöten. Heitä ei tänään leimaa kauna ja pettymys, kuten teitä, vaan leppoisa opportunismi ja enemmän tai vähemmän salattu kyyninen saalistusmieliala. Nimiä? Uffen ja Paavon ja Ilkka-Christianin sekä tietenkin E. Tuomiojan johtamaa uuspoliitikkokaartia ei viitsi enää luetellakaan .Tai näitä veronmaksajien rahoilla teatterikiisteleviä kalleholmbergeja. Sun muita populisti-sosiologi-ammattilausunnonantaja-anttieskoloita.

Teidän kriisinne

Niin maailma alkoi Teitä kurjia ahdistaa. Kivettyneeseen maailmaanne Te lisäilitte yhä uusia näkökulmia. ”Tunnustitte” talouden lakien lisäksi ”ekologiset näkökohdat”, jotkut jopa ”psykologiset vaikuttimet”. Mutta mitä helvettiä se auttoi, kun koko perusoletus oli väärä. Tuloksena oli vain niin sekava vyyhti ”materialismin”, ”ekologian” ja ”psykologian” ”rautaisia lakeja”, ettei sitä enää voinut edes kuvitella hallitsevansa. Teidän ulkomaiset kohtalotoverinne päätyivät tutkimuksissaan siihen, että ”läpikapitalisoituminen” saattaa maailman monimutkaisessa ja vääjäämättömässä prosessissa tuhoon, vieläpä pian.

Mutta Teistä vain harvat ovat uskaltaneet kehittää virheellisen logiikkansa tähän komeaan loppuun saakka. Ryhtyä maailmanlopun profeetoiksi. Saarikoskikin vain tunnetasolla, runoilijana, virallisesti hän oli aatteelle uskollinen.

Sen sijaan Te olette paennet erilaisten vihamielisten tai empaattisten roolien taakse esittämään omia pikkunäppäriä näytelmiänne hyvinvointivaltion tukemina ”erilaisten näkemysten edustajina”.

Voi Teitä

Voi Teitä. ”Uusi politiikka” on uutta. Outoa ja epävarmaa. (Tähän lainaan viisasta Kari Palosta.) Niinpä ”uuden politiikan” välttämättömyyden tajuaminen vaatii valmiutta (halua) outouden, epävarmuuden ja arvaamattomuuden riskin ottamiseen.

Helvetti sentään. Maailma on pelkästään fysikaalisesti keskeneräinen prosessi, jonka kaikkia vaikuttavia osasia ei kyetä edes teoreettisesti saamaan selville, koska maailmankaikkeuden historian ikä ei riittäisi tähän tehtävään, ei menneen eikä tulevan.

Mitä lyhytnäköinen typerys, jonka kaunis poliittinen maailmanrakennelma juuri romahti, tekee tässä tilanteessa? Aivan, hän ei ymmärrä. Korkeintaan hän ryhtyy realistiksi (tai ylentää vanhat dogminsa irrationaaliseksi uskonnoksi), konservatiivisuus näyttäytyy hänelle turvallisuutena. (Mitä se ei ole koska tilanne koko ajan muuttuu, säilyttäminen ei onnistu, pää pensaassa konservatiivit ovat maailman armoilla.)

Tunnettujen ymmärtämättömien toilauksia saamme sitten seurata kiusaksemme. Hannu Salama väittää, että pian olemme hullujen insinöörien armoilla, vaikka jokainen pikkukoululainen pian tuntee avaimet uuteen informaatiomaailmaan. Jouko Turkka on vaihtanut pään hakkaamisen aatteen kiviseinään terveellisempään nyrkin hakkaamiseen sosialidemokratian tukevaan, mutta pehmustettuun seinään. Erno Paasilinna, poliisin poika, häärii kulttuuripoliisina tuomitsemassa uusien kulttuurin kevytsarjalaisten vaarattomia (E. Saarinen) vittuiluja systeemin happamille pönkkämiehille.

Kuolleelle:

Tämän porukan airut olit, Saarikoski. Rankka olit. Ja Yritystä oli. Mutta väärässä olit. Sinä, periuskovainen ”vanhan ajan sivistynyt” etsijä, joka et löytänyt. Vai etkö halunnut löytää? Sillä olisihan sinun pitänyt ymmärtää, että kaikki on vielä kesken (ja aina), Kovaa Ydintä ei ole. Tilanne ei ole koskaan toivoton, vaan aina tuntematon. Uusia elementtejä tulee (keksitään) koko ajan. Että ihmisellä on runsaasti mahdollisuuksia ja hän on vapaa valitsemaan. Etkö todella ymmärtänyt, että ihminen voi myös antaa hypoteesiensa kuolla itsensä sijasta?
Vai rakastitko – sinä epävarma tiedonvallanhimoinen – enemmän Lopullista Totuutta kuin Elämää ilman sitä?