3/3 Markkinayhteiskunta vs. markkinavaltio
Karl Polanyi: Suuri murros (The Great Transformation, 1944), Vastapaino 2009
”Suuri murros” on nautittavaa luettavaa, jopa journalistisen sujuvaa tekstiä, eittämättä kiitos myös Natasha Vilokkisen jouhevan suomennoksen.
Teos on kenties journalistinen myös sanan vähemmän kiittävässä merkityksessä. En tiedä, kuinka kiistattomina historiantutkijat pitävät Polanyin tulkintoja ja analyyseja. Olen silti melko varma, että kirjoittaja liioittelee sitä, kuinka kattavasti ja syvällisesti edes liberaalia Englantia voi pitää "markkinayhteiskuntana", saatikka paljon perinteisempiä, suljetumpia ja tapauskollisempia Ranskaa ja Saksaa. (1830-1930 Yhdysvallat vasta muotoutui.)
Perinteiden ja uskonnon vuosisataista voimaa ei pyyhkäistä heti pois. Ja voiko edes olettaa, että yhteiskunnalla on yksi ainoa yhteinen "perusta", joka kaiken kukkuraksi on "valittu" jossakin? On mahdollista, että hyvin harva Polanyin kuvaaman markkinayhteiskunnan jäsen olisi itse kuvannut järjestelmäänsä sellaiseksi.
Liberalistisen markkina-ajattelun rinnalla elää yhä arkaaisempi talouden käsite, jota kuvaa kreikan sana oikonomia, sananmukaisesti ”kotitalous”. Nykymarkkinoiden kannalta olennainen tehokkuuden vaatimus – tuottavuuden ja tuottavuuserojen mittauksineen, kannustimineen, optimointeineen, rationalisointeineen, työnjakoineen ja ulkoistamisineen – ei päde oikonomiassa. Kotitaloudessa jokaisella perheenjäsenellä on paikkansa ja tärkeä tehtävänsä, kaikki ovat suunnilleen yhtä arvokkaita, ja kullakin on lautasensa päivällispöydässä. Tämä agraari-Suomen, jälleenrakentamisen ja naapuritalkoiden talous on silkkaa nostalgiaa, mutta saattaa silti muovata monien ihmisten käsitystä oikeudenmukaisuudesta. Oikonomisesti on mahdoton käsittää, että perheen päälle maksetaan tuhatkertaista palkkaa rivijäseneen verrattuna, tai että jonkun askareita pitäisi erikseen motivoida miljoonien eurojen optio-ohjelmilla.
Oikonomian ja ekonomian mentaalinen ero voisi selittää, miksi poliitikkojen ja kansalaisten käsitemaailmojen väliin aukeaa aina vain ammottavampi railo. Kansalaiset ovat erkaantuneet politiikasta, koska politiikka on erkaantunut politiikasta.
Voi siis olla täsmällisempää kutsua Suomea, osana Eurooppaa ja rikasta pohjoista planeetan puoliskoa, markkinavaltioksi kuin markkinayhteiskunnaksi. En syvenny käsiteanalyysiin, mutta ”markkinavaltio” kuvaisi paremmin, kuinka poliittinen valta ei enää tarjoa vastavoimaa markkinoille vaan takaa markkinoihin päin yhteistoimintaa ja yhteiskuntarauhaa.
Markkinavaltio on seuraus virallisten istituutioiden logiikasta, joka on irrallaan oma-aloitteisesta yhteisöllisestä toiminnasta. Markkinavaltio on päällysrakenne, joka pakotetaan kansalaisyhteiskunnan ylle, ja markkinakieli suomensukuinen vieras kieli.
Markkinavaltiossa päättäjät ratkovat sosiaalisia ja poliittisia ongelmia talouden keinoin. Ainoa hyväksyttävä perustelu on taloudellinen hyöty. Niinpä Jokelan tragediakin typistyi nopeasti keskusteluksi nuorisopsykiatrian rahankäytöstä. Syrjäytyneisyys, mielenterveysongelmat, jopa veriteot otetaan annettuina suureina, joihin (uus)liberaali politiikka ei voi ulottua. Se, mitä voidaan tehdä, on suunnata resursseja rationaalisesti ja optimoiden; ennaltaehkäisevillä investoinneilla säästetään hoitomäärärahoja ja väkivallan aiheuttamia sairaus-, hautaus-, korjaus- ja rakennuskuluja.
Jos joku rikkoo keskustelun sääntöjä ja vetoaa hinnoittamattomiin arvoihin, hän erottuu kuin Timo Soini muista puoluejohtajista.
Suomalaisille päättäjille markkinavaltio tuntuu sopivan - illuusio yhteistuumin saavutettavista yhteisistä eduista, jotka edellyttävät vain tehokkuutta ja järkevyyttä; ja tämän yleishyvän paras työkalu on neutraali, objektiivinen ja mitattava markkinamekanismi.
Suomi on jo aika pitkällä siinä, että poliitikot lopettavat politiikan tarpeettomana.
Olisi mukava, jos voisi kutsua Karl Polanyin vierailulle suomalaiseen markkinavaltioon. Hän saisi nähdä, että utopia itseohjautuvasta valtiosta, joka on kuin koirien ja vuohien saari, elää.
