Kreikan kansanäänestys: Kyllä, ei, vaarinhousut

Euroopassa on ajauduttu outoon tilanteeseen: taloudellinen välttämättömyys on poliittinen mahdottomuus.

Kreikka äänestää tänään – mutta mistä?

Vapaasti suomennettuna kansanäänestyksen kysymys kuuluu näin: ”Tulisiko Euroopan komission, Euroopan keskuspankin ja Kansainvälisen valuuttarahaston euroryhmässä 25.6. esittämä sopimussuunnitelma, joka koostuu kahdesta osasta ja josta muodostuu niiden yhdistetty ehdotus, hyväksyä? Ensimmäisen asiapaperin nimi on ’Uudistukset nykyisen ohjelman loppuunsaattamiseksi ja sen jälkeen’ ja toisen ’Alustava velkakestävyysanalyysi.”
Kansalaisen ”avuksi” nämä dokumentit (10 sivua mutkikasta eurojargonia) on laitettu kysymyksen liitteisiin.
Kumpi tahansa lopputulos – saati niukka enemmistö – ei johda selkeästi hahmotettavaan tulokseen. Kyllä-äänten voitto ei siirrä Syrizaa sivuun, ei-äänten enemmistö ei pakota eurovaltiaita yhtään mihinkään.

Oli tulos mitä vain, se tarkoittaa mitä vain.

Johannes Virolainen totesi vaalit hävittyään: ”Kansa on puhunut. Pulinat pois.” Tällä kertaa on niin, että sitten kun vaalit on käyty, pulina vasta alkaa.
Vanhaa lastenlorua mukaillen: Kreikan kansanäänestyksen tulos on joka tapauksessa Vaarinhousut.

Kansanäänestys sinetöi henkisesti Euroopan kahtiajaon. Asetetut vaihtoehdot esittelevät kaksi kilpailevaa, toisensa poissulkevaa kertomusta Kreikka-kriisistä.

Himanen 2

Anders Borgin ja Juhana Vartiaisen kilpailukykyraporttia on odotettu innokkaasti. Ikävä kyllä Ruotsin entisen valtiovarainministerin ja hänen nykyisen puoluetoverinsa esitys on nollatutkimus.
Siitä on Suomen valtiolle talouden vaikeuksissa yhtä paljon hyötyä kuin Jyrki Kataisen aikanaan Pekka Himaselta tilaamista ohjelmista.
Työ on sinänsä ammattitaitoinen ja järkeenkäypä kooste Suomen kilpailukykyongelmista ja väestön ikääntymisen aiheuttamista haasteista. Vertailu Ruotsiin on paikoin antoisaa, paikoin vähemmän. Raflaavista otsikoista huolimatta varsinaiset ratkaisuesitykset ovat kuitenkin yllättävän kesyjä – eikä niitä kukaan edes verisesti vastusta.

Yhteisvastuuttomuus

Yhteisvastuu on ruma sana. Melkein yhtä yrjöttävä kuin solidaarisuus.

Eurovaalien ehdokkaat laidasta laitaan vannoivat, että Suomen ei pidä osallistua toisten euromaiden velkaan, eikä antaa rahaliiton sotkeutua Suomen talouspolitiikkaan.

Rahaliiton idea on, että jokainen jäsenmaa vastaa yksin taloudestaan. Mutta mikäs liitto se sellainen on, jonka periaatteisiin ei kuulu jäsentensä auttaminen?  Eikö yhteisvastuu ole suorastaan liitto-sanan määritelmä?

Kuka haluaisi osallistua sotilasliittoon, joka ei lupaisi tulla hätiin, jos johonkin maahan hyökätään?

Suomalaiset ovat käsittäneet yhteisvastuun väärin. Ja ennen kaikkea: yhteisvastuuta on turha vastustaa, koska se on jo voimassa.

Varsinkaan kokoomuksen ja keskustan edustajilla ei ole oikeutta uhota yhteisvastuuta vastaan. Vanhasen–Kataisen hallitus hyväksyi keväällä 2010 järjestelyn, jolla perustettiin vakausrahasto lainamaan hädänalaisille euromaille rahaa.

Suomalaiset osallistuvat yhteisvastuullisesti toisten euromaiden rahoitukseen.

Rahat eivät tietenkään päätyneet itse kriisimaille, vaan niitä velkoneille pankeille.

Niinistön niksit, vielä kerran

Oma vastaukseni HS-raadin kysymykseen 14.9.: "Tepsivätkö Niinistön työryhmän neuvot nuorten syrjäytymisen torjuntaan?"

"On pettymys, että arvojohtajan sijasta olemme saaneet Niksi-Niinistön.

On peräti kummallista, että työryhmä on rajannut politiikan keinot ehdotustensa ulkopuolelle – ryhmän sihteerin mukaan, koska 'lainsäädännölliset, taloudelliset kuin hallinnolliset rakenteet eivät kuulu presidentin toimivaltaan'. Eivätkö edes presidentin vaikutusvaltaan?

Muissa asioissa Niinistö on voinut täysin ongelmatta ottaa kantaa lainsäädäntöön, talouteen tai hallintoon – niin kuin tietenkin pitääkin. Se, että aito ja vakava nuorten syrjäytymisongelma ei ansaitse pohdintaa rakenteellisista muutoksia, todistaa sittenkin asian vähättelystä.

Toinen onneton seuraamus on politiikan halveksunta. Miksi ylipäätään äänestetään kunnallisvaaleissa, jos tärkeimmät yhteiskunnalliset ongelmat voidaan ratkoa ihan kotipiirissä, rukoilemalla ja kasveja keräilemällä?

Jyrki Katainen ja Sauli Niinistö korostavat oman vastuun, omatoimisuuden, lähimmäisyyden, hyväntekeväisyyden, talkoiden ja vapaaehtoistyön merkitystä julkisten palveluiden ohella tai jopa sijasta. Teema on sinänsä tervetullut. Silti yksilönvastuuta perustellaan nimenomaan taloudellisilla syillä, ikään kuin Suomella ei olisi enää varaa hyvinvointiyhteiskuntaan. Kokoomus asettuu brittiläisen veljespuolueensa, konservatiivien, linjoille.

Niinistön niksit ja Kataisen lähimmäispuhe aiheuttavat torjuntaa osin siksi, että valtiovalta marssii empimättä ihmisten koteihin ja yksityisyyteen. Tämä on ristiriidassa politiikan totunnaisen roolin kanssa: lähinnä Kristillinen liitto on toistaiseksi puuttunut kansalaisten yksityiseen moraaliin. Se on myös ristiriidassa liberalismin arvojen kanssa, joita osa kokoomuksesta edustaa: nimenomaan oikeisto on yleensä vaatinut valtiovaltaa pysyttelemään neutraalissa hallinnoinnissa ja poissa yksilönvapauksien piiristä. Kokoomuksesta on tullut konservatiivipuolue.

Mitä Matti Apuseen tulee, hän todistaa kolumnillaan, että nuorten syrjäytyminen ei kiinnosta häntä läheskään siinä mitassa kuin muiden keskusteluun osallistujien leimaaminen ja henkilöönkäyvä väheksyntä – mikä toistuvana tyylilajina on väsyttävää. Mutta siitähän hänelle Elinkeinoelämän Valtuuskunta, syystä joka minulle jää arvoitukseksi, palkkaa maksaa."

Vakavat vaalit

Olen aistivinani, että perussuomalaisten nousu on muuttanut koko poliittisen maiseman. Hyvien aikojen tyylittelevä henkilöpolitiikka on muuttunut monta astetta vakavammaksi, asialähtöisemmäksi ja aatteellisemmaksi.
Perussuomalaisten tuoma muutoksen vaatimus tuntuu läpäisseen äänestäjäkunnan. Muutosta haluavat nekin, jotka eivät kannata perussuomalaisia – ja nimenomaan toisenlaista muutosta kuin mitä Timo Soini tarjoaa. Vaalit ovat kansalle nyt vakava paikka.

Asetelma, jossa Timo Soini istuu tasaveroisena totunnaisten poliittisten johtajien joukossa, on riisunut Jyrki Kataisesta ja Mari Kiviniemestä hallitusvallan tuoman auktoriteetin. He ovat kutistuneet monta kokoa, eikä heidän aiemmin vakuuttava hallintojargoninsa enää riitä edes medialle.
EU-kriisirahastot eivät normaalioloissa olisi nousseet määrääväksi vaaliteemaksi, sillä hallitus on tottunut selittämään ne pois ympäripyöreyksillä ja asiaa hämärtävillä teknisillä yksityiskohdilla. Olen iloinen, että vasemmisto on viimein – pakotettuna – politisoinut kansainvälisen rahoitusjärjestelmän, mihin se ei kyennyt 2009 eurovaaleissa (tunnetuin seurauksin: SDP menetti asemiaan ja vasemmistoliitto kokonaan euroedustajan).
Tämän päivän Helsingin Sanomien kannatusmittauksessa näkyvät pienet siirtymät osoittavat mielestäni laajemmin vaalikampanjan suuntaa. SDP ja vasemmistoliitto saalistavat muutoshaluisia äänestäjiä, jotka vastustavat perussuomalaisia.
Kun perussuomalaisten jättivoiton ansiosta mikään ei kuitenkaan ”jatku kuten ennen”, hallituspuolueiden on vaikea markkinoida itseään jatkuvuudella. Hallituspuolueet häviävät vaalit - kysymys on enää, kuinka paljon kukin.

Olen nuuhkivinani heikkoja signaaleja, joiden mukaan kaupunkilaiset punavihreät vaihtavat tässä vakavassa poliittisessa tilanteessa ”epäpoliittiset” vihreät ”poliittiseen” vasemmistoliittoon. Vaikka listoilta ei löydykään mieluisia, tunnettuja ehdokkaita, ollaan valmiita äänestämään väriä. Eiväthän monet perussuomalaistenkaan kannattajat äänestä henkilöä, koska puolueen ehdokkaat eivät ole suuresta julkisuudesta tuttuja.
Politiikan henkilöitymistä on pidetty vääjäämättömänä kehityksenä. Väitän, että näissä vaaleissa sittenkin aate voi ohittaa persoonallisuudet.

Tässä vakavoituneessa ilmapiirissä Kokoomuksen ja erityisesti Vihreän liiton kepeät kampanjat soivat aivan väärässä rekisterissä.
Kokoomuksen nokkelat sloganit tuntuvat ikään kuin peittävän alleen sitä varsinaista sanomaa, jos sellainen on. Vihreiden postmoderni ”Uusi Suomi” –iloittelu ja kampanja-avauksessa esitelty ”naimalakko” vaikuttavat suorastaan noloilta yrityksiltä pelkistää politiikka jonkinlaiseksi tyylileikiksi.
Demarit ovat tehneet välttämättömyydestä hyveen – jos Jutta Urpilainen ei pärjää pääministerikyselyissä, on paras pitäytyä asiakysymyksissä. Vakavuus, jopa totisuus, on silmiinpistävä tyylilajin vaihdos vielä viime kesänä tarjoillusta ”unelmien” ja ”rakkauden” hattarasta.
Aika on tiheänään poliittista debattia, aitoja teemoja ja palavaa aatetta. Se on hienoa.
Melkeinpä toivoisin, että kampanja-aika jatkuisi ikuisesti, että vaaleja ei koskaan tulisikaan.

Epäisän maa

Kansakunta hätkähti, kun asiallisena pidetty uusi pääministeri sortui alatyyliseen kielenkäyttöön. Hänhän kyseenalaisti opposition isänmaallisuuden, kun se kovisteli eduskunnassa hallitusta EU-politiikasta.

Tämä tapahtui 24.10. 1996, kun Paavo Lipponen (sd.) syytti oppositiojohtaja Esko Ahoa (kesk.) ”valehtelijaksi”, joka ”jeesustelee” tällä  ”vakavalla isänmaata koskevalla asialla”. Tuore pääministeri uhosi: ”Tällä tiellä, hyvä keskusta, teitä tulee se karhu vastaan.”
Historian suurta ironiaa on, että lähes 15 vuotta myöhemmin keskustalainen pääministeri  tölvii sosiaalidemokraatteja "epäisänmaallisiksi" EU-asioissa.
Ja se karhu tuli vastaan - SDP:tä ja kokoomusta. 
Lue koko maakuntalehtien kolumni täältä.

Luokkataistelun lippu lepattaa

Katso A-studion kolumni 21.2. tästä

Politiikassa jotkut päivämäärät jäävät historiaan.
Sosialidemokraattien alamäki alkoi tarkalleen 12. lokakuuta 2005. Silloin puolueen puheenjohtaja ja tuore valtiovarainministeri Eero Heinäluoma esitti eduskunnalle, että kaikkein rikkaimpien varallisuusvero poistetaan kokonaan.
Heinäluoma on jälkeenpäinkin vähätellyt, että tämä Erkkojen, Herlinien ja Wahlroosien kiusaaminen toi valtiolle vain seitsemänkymmentä miljoonaa euroa (HS 24.8.10). Samaa sanoo nytkin SDP:n verovastaava Jouni Backman.
Molemmat puhuvat lööperiä, oikea luku on 85 miljoonaa senkin jälkeen, kun veroa leikattiin. Edellisenä vuonna tuotto oli 130 miljoonaa. Eli kun demarit haukkuvat nykyistä hallitusta löperöstä taloudenpidosta, ovat he osanneet itsekin haaskata valtion tuloja.
Demareiden ansiosta sata Suomen rikkainta on hyötynyt keskimäärin 230 000 euroa per nenä. Joka vuosi. Ei siis ihme, että työväenpuolue halusi viikonlopun vero-ohjelmassaan korjata virheen ja liputtaa taas luokkataistelua.

Mielikuvituksellisesti otsikoidussa Työn ja oikeudenmukaisuuden puolesta -ohjelmassa varallisuusveroa ei palauteta, mutta varallisuuden verotus kiristyisi. Suurista kiinteistöistä ja perinnöistä pitäisi saada valtiolle 200 miljoonaa lisää, ja Ruotsin mallin pankkiverosta sata viisikymmentä miljoonaa.
(Pankkivero on kyllä pieni silmänkääntötemppu, sillä Ruotsissakin rahat kerätään rahastoon pahan päivän varalle. Niillä ei siis voi maksella valtion velkoja pois tai kustantaa katuvaloja Sallan Aatsingin kylään.)
Koska kaikki muutkin suuret puolueet ovat valmiit korottamaan pääomaveroa, jää demareiden luokkataistelu lähinnä symbolitasolle. Porvari voi nukkua yönsä rauhassa.
Eikä vihreiden puheenjohtajan Anni Sinnemäen olisi tarvinnut tyrmätä demareiden ohjelmaa niin kovalla kiireellä, ettei ehtinyt lukea sitä ensin.

Miljoonat ja miljardit ovat vaikeita käsittää. Verokeskustelukin käydään lähinnä mielikuvatasolla. Ja suurin mörkö on tasavero.
Niinpä kokoomus ilmoitti maanantain sanomalehdissä näyttävästi, ettei se kannata tasaveroa. Sellaiseen luuloon voi tulla, jos lukee kokoomusnuorten ohjelman, jossa tasavero on tärkein tavoite.
Lehti-ilmoituksessa kokoomus kuitenkin vakuuttaa, että jatkossakin he, jotka ansaitsevat enemmän, myös maksavat enemmän. Mutta mutta – ansioveroalennuksen jälkeen kuitenkin vähemmän kuin nyt, eikö niin, kokoomus?
Verolinjausten perusteella neljä suurta jakautuu kahteen blokkiin. SDP ja perussuomalaiset haluavat käydä rikkaiden kukkarolle, kokoomus ja keskusta kerätä rahat meiltä kaikilta arvonlisäveron korotuksella. Toisaalta SDP ja kokoomus ovat valmiita leikkauksiin, keskusta ja Soini taas eivät.
Näistä tulee vielä hauskat vaalit. Ehkä myös päivämäärä 17.4.11 jää Suomen historiaan.

Natouttamisen koko kuva

”Olen kokenut toimittajan painajaisen”, parahti Unto Hämäläinen viime lauantain Helsingin Sanomissa. Wikileaksin paljastukset Yhdysvaltain Suomen-lähetystön luottamuksellisista raporteista tulivat julkisuuteen vain viikko sen jälkeen, kun HS Kuukausiliitteessä julkaistiin Hämäläisen laaja juttu siitä, kuinka Suomen eliitti on ajanut Suomea Natoon jo 15 vuotta.
Huojennuksekseen Hämäläinen saattoi kuitenkin todeta, että raporteissa ei ollut mitään uutta kokonaiskuvan kannalta. ”Uskallan väittää, että Helsingin Sanomien lukija on jo aikaisemmin saanut monipuolisemman käsityksen kuin amerikkalaisten nyt julkistetuista raporteista voi saada.”
Aika uskallettua.
Hämäläisen sinänsä ansiokkaasta kronikasta näet puuttuu kokonaan kaksi Suomen natouttamisen keskeistä peluria: Yhdysvaltain lähetystö – ja Helsingin Sanomat.

Wikileaks-dokumenteista ilmenee, kuinka Suomen uusi ulkopoliittinen johto rohkaisi lähetystöä uskomaan, että Suomi voi hyvinkin liittyä Natoon 2011 vaalien jälkeen. Kokoomusta autettiin näkyvimmin järjestämällä ulkoministeri Ilkka Kanervalle välittömästi vierailu Condoleezza Ricen luokse. Samalla lähetystö esitti, että presidentti Tarja Halosen kovasti haluamalla tapaamisella George W. Bushin kanssa ei ole erityistä kiirettä.
Kanervan visiitin aikoihin, 10.6. 2007, Helsingin Sanomien sunnuntaisivuston avasi peräti kahden sivun päivittely siitä, miten huonoon jamaan Halonen on Yhdysvaltain-suhteet päästänyt (”Suhteilla jonon ohi”).
”Suomessa lasketaan, kuka saa kutsun Valkoiseen taloon. Suomi on saanut värjötellä vierailujonossa, kun britit ja ruotsalaisetkin porhaltavat ohi. Se, ettei kutsua kuulu, ei kerro hyvää Suomen ja Yhdysvaltain väleistä.”
Värjötellä?
Tuskin Atlantti-seuran johtokaan olisi osannut kynäillä parempaa ingressiä. Yhdysvaltain hyväksynnästä tuli yht´äkkiä hyvän poliitikon objektiivinen kriteeri. Raadollinen politiikka unohtui tykkänään – esimerkiksi se, että Britannia sentään oli Yhdyvaltain pääkumppani Irakin sodassa, ja että Ruotsissa valtaan oli juuri astunut pitkästä aikaa porvarillinen ja Natoa ymmärtävä pääministeri.
Niin, että kuka Suomessa laskee kutsuja Valkoiseen taloon?

Unto Hämäläinen kehottaa, aivan oikein, käyttämään tiukkaa lähdekritiikkiä Wikileaks-aineistoon.
Tosin Ilkka Kanerva sanoi TV1:n A-studiossa (14.2.): ”Nämä keskusteluraportit, joita nyt olen saanut Wikileaksista lukea toistaiseksi, ovat minusta kokolailla juuri niin kuin mä ne myös henkilökohtaisesti olen kokenut.” Jopa Erkki Tuomioja totesi, että ”amerikkalaisten raportointi on tässä tapauksessa ollut kohtalaisen korkeatasoista”, joskin toisen osapuolen muistiinpanosta voisi löytyä ”vähän vivahde-eroja”.
Mutta Hämäläisen puhuttamat lähetystövieraat ovat olleet ”pahalla päällä” kerrotusta. ”Heidän muistikuvansa ja jopa muistiinpanonsa samoista tapaamista ovat toisenlaisia kuin nyt julkaistussa aineistossa”.
Myös heidän jälkikäteisiin kertomuksiinsa on suhtauduttava hyvin lähdekriittisesti. Jos esimerkiksi Jori Arvonen kiistää arvioineensa, että kokoomus vie kevään 2011 vaalivoittonsa jälkeen Suomen Natoon – mitä muutakaan hän voisi nyt sanoa? Kiistäminen on ainoa vaihtoehto, jos ulkoministerin avustaja haluaa pitää työpaikkansa.
Ja kaikin mokomin hän voi kertoa oman versionsa julkisuuteen. Voisiko Unto Hämäläinen haastatella?

KOK + USA = totta!

Maanantaina oli ystävänpäivä. Onkin hyvä syy juhlia kaikkien aikojen kansainvälistä romanssia, joka syttyi kokoomuksen ja Yhdysvaltain lähetystön välille heti viime vaalien jälkeen. Amerikkalaiset eivät olleet uskoa onneaan, kun kokoomus valtasi yllättäen Suomen ulkopolitiikan ja ilmoitti ryhtyvänsä korjaamaan vahinkoa, jonka ”pahamaineiset Amerikka-skeptikot” Tarja Halonen ja Erkki Tuomioja saivat aikaan.

Nuo sanat löytyvät lähetystön luottamuksellisista raporteista jotka Wikileaks on tuonut julki.
Nyt jännitetään, johtaako suhde oikein liittoon - sotilasliittoon.
Lue koko kolumni täältä - ja tutustu kahteen uuteen, mielenkiintoiseen Wikileaks-dokumenttiin.

Eräs maailmanselitys

"Demarien idea oli aikanaan se, mikä on nyt perussuomalaisten ideologia. Tänä päivänä vihreydestä on tullut määräävä tekijä. Sille alttarille ollaan valmiita uhraamaan suomalaisen teollisuuden työpaikat.
Kokoomuksen ideologia oli aikanaan selkeä hyvempiosasisten ja suuryritysten puolesta puhuminen, nyt vihreä meikkaus. Porvarillisuus on maalattu vihreällä värillä
Kepu on ollut ja on suurtilallisten puolestapuhuja. Hyvä esimerkki on uusiutuvien energian nimikkeellä tehtävät toimet. Vuonna 2020 tapahtuu miljardiluokan tulonsiirto suurtilallisille ja suurmetsänomistajille. Sekin on puettu vihreyteen!"
-  Matti Putkonen (pers.) Jussi Lähteen haastattelussa 17.8. 2010. 

Puolue, jolla on taskut

Suomi seuraa Yhdysvaltojen tietä "hyvä veli" -kapitalismissa. Amerikkalainen finanssiteollisuus on voidellut 2000-luvulla poliitikkoja 2,1 miljardilla dollarilla ja varmistanut itselleen vapaudet, jotka johtivat maailmantalouden katastrofiin. Kokoomuksen palveluiden suurimmaksi asiakkaaksi paljastui Sampo.
Kokoomus mainosti itseään "puolueena, jolla on korvat". Se on myös "puolue, jolla on taskut".
Puheenjohtaja Jyrki Kataisen mielestä on täysin hyväksyttävää, että valtiovaranministerin ja valtion omistuksista vastaavan ministerin puolue vastaanottaa huomattavaa tukea finanssikonsernilta - jonka suurin omistaja on vieläpä Suomen valtio (HS. 9.8.). Valtion ääntä yhtiössä käyttää kokoomusjohtoinen ministeriö toisen kokoomusministerin suuntaviivoin, tai jättää käyttämättä.
Täysin hyväksyttävää on siis se, että maailmanlaajuisessa finanssikriisissä Suomen johtavalla rahoitusalan konsernilla sattuu olemaan valtiovarainministerin tuki ja ymmärrys. "Suomalaiset pankit ovat toimineet mitä ilmeisimmin vastuullisemmin kuin ulkomaalaiset toimijat", Katainen ylisti eduskunnassa 16.9.2008.
"Pankkien raportointien mukaan niiden ongelmaluottojen määrä ei ole merkittävä", tyynnytteli ministeri, jolla varmasti oli korvat pankkien asialle.
Täysin hyväksyttävää oli ilmeisesti myös se, että kokoomuslaiset hakeutuivat hallitusneuvotteluissa tehtäviin, joissa heillä on valtava eturistiriita. Paljon mitättömämmistäkin kytkyistä ovat päättäjät ja viranomaiset jäävänneet itsensä.
Kertoiko kokoomus hallituskumppaneille, miten se oli hyötynyt Samposta, joka tuli nyt heidän valvontaansa ja vastuulleen?

Salaisen yritysrahoituksen paheksujille poliitikot usein vastaavat, kuten viimeksi Matti Vanhanen, että päättäjät eivät suinkaan tee rahojen vastineeksi yrityksille mieluisia päätöksiä. (Muutakaan he eivät toisaalta voi sanoa, koska silloin täyttyisi lahjonnan tunnusmerkistö.)
Kokoomuksen hallintojohtajan Jarmo Pekkalan täytyy kertoa, miten hän perusteli Björn Wahlroosille, että kokoomusta on syytä tukea. Ja Wahlroosin on esitettävä julkisesti syyt, miksi päätti sijoittaa Sampon osakkeenomistajien varoja kokoomukseen. Jos Wahlroos on haluton sen tekemään, median tehtävä on puristaa vastaus esiin.
Valtion edustaja Sampon hallituksessa, Jukka Pekkarinen (sd.), oli tietämätön silloisen konsernijohtaja Wahlroosin vedosta. Pekkarisen on syytä kertoa, ottaako hän asian esiin yhtiön hallituksessa ja jos, niin miten siitä tiedotetaan julkisuuteen.
Helpointahan on vastaanottaa samanmielistä rahaa. Jos Vanhanen tukee jo valmiiksi Novan, Toivo Sukarin ja Kyösti Kakkosen visiota siitä, että Suomeen kaavoitettakoon kaikin mokomin jättiläismäisiä kauppakeskuksia kaikkialle, hän voi väittää ettei raha mitenkään muuttanut hänen mieltään.
Jännästi raha voi toki vahvistaa politiikon mielipiteitä. Kokoomus on entistä jykevämmin pankkien asialla. Ja edessä siintävä rahamassi vähintäänkin kannustaa olemaan asioista oikeaa mieltä.

Kenen asialla - kokoomuksen, isänmaan, vai Sampon - on Jyrki Katainen, kun hän kerta toisensa jälkeen torpedoi keinotteluveron? Muualla Euroopassa halutaan panna suitset juuri sellaiselle taloudellisesti täysin hyödyttömälle miljardipelille, joka huojuttaa valtioita, kaataa yrityksiä ja aiheuttaa aiheettomia markkinalevottomuuksia.
Professori Paul-Bernd Spahnin kehittämä keinotteluvero, joka rokottaa nimenomaan lyhytaikaisia sijoituksia, säädettiin laiksi Belgiassa jo vuonna 2004. Laissa on kuitenkin viekas ehto: se astuu voimaan vasta, kun kaikki muutkin EMU-maat ovat mukana.
Suomi voisi siis mitään menettämättä, täysin riskittömästi, säätää samanlaisen lain. Samalla Suomi voisi tehdä edes jotakin konkreettista tulevien finanssikriisien hillitsemiseksi. Mutta ei Kataisen aikana.
Tässä valtiovarainministeri Jyrki Kataisen (kok., Sampo) vastaus eduskunnassa edustaja Bjarne Kalliksen (kd.) kysymykseen keinotteluverosta: "Meidän ei kannata riskeerata pienenä maana, jossa on pieni pörssi, Pohjoismaissa yhteinen, tämän tulevaisuutta tai toimintakykyä."
Eikä puolueen rahoitusta.

Vielä yksi yksityiskohta.
Sampo on Nordea-pankin suuri omistaja. Suomen valtiokin omistaa siis, enää, välillisesti pankkia, jonka toinen pääomistaja on taas Ruotsin valtio.
Ruotsin hallitus halusi panna suitset Nordean johdon palkitsemisille - olihan päätön palkitsemisjärjestelmä yksi finanssikriisin syistä (kts. edellinen blogimerkintä).
Sampon edustajana huhtikuun yhtiökokouksessa Björn Wahlroos nujersi Ruotsin valtion ja piti huolen, että bonukset jäivät voimaan. "Ne ovat niin pienet", hän perusteli. Johtajia palkittiin lisäksi Nordean osakkeilla, joiden hinta juuri tuolloin oli matalimmillaan.
Käytiinkö tästä keskustelua Sampon hallituksessa? Hyväksyivätkö Suomen valtiovarainministeri (kok., Sampo) ja valtion omistajaohjauksesta vastaava ministeri (kok., Sampo) Wahlroosin kannan, joka poikkesi Ruotsin valtiovarainministeriön (kok.) näkemyksestä?
Keskustelivatko naapurimaiden valtiovarainministerit keskenään - vai ulkoistiko Katainen asian Björn Wahlroosille?