Työmarkkinajärjestöt neuvottelevat eläkeratkaisusta, jonka
pitäisi pidentää ihmisten työssäolovuosia. Samalla pienennettäisiin aukkoa,
jonka väestön ikääntymisestä aiheutuvat kulut louhivat julkisiin menoihin, kestävyysvajetta.*
Ensimmäisenä mieleen tulee tietysti eläkeiän alarajan nostaminen
nykyisestä 63 vuodesta vaikkapa 65 vuoteen. Tähän numerototemiin julkinen
keskustelu onkin tarrautunut – varsinkin kun elinkeinoelämä kannattaa, ay-liike
vastustaa sitä.
Vähemmän puhutaan eläkeiän ylärajasta.
Loogistahan olisi
siirtää nykyinen 63–68 –vuoden haarukka kokonaisuudessaan 65–70 vuoteen. Ylärajan
nostoa puolestaan työntekijät kannattavat, mutta työnantajat vastustavat.
Kysymyksessä onkin alaston etujen taistelu. Työnantajat ovat
onnistuneet kehystämään oman pyyteensä paljon paremmin ”kansalliseksi
eduksi” kuin työntekijät.
Jos eläköitymisen alarajaa nostetaan, työntekijä on
velvoitettu olemaan pidempään työssä. Sen sijaan työnantaja on yhä vapaa
irtisanomaan iäkkäämpiä työntekijöitään, mikä on yleistynyt viime vuosina.
Toisin kuin monet luulevat, yleinen irtisanomisjärjestys ei suojaa pitkään talossa olleita – kuten Ruotsissa. Kiinnostavaa on, että
ay-liike ei ole voimaperäisesti vaatinut eläkeiän noston vastikkeeksi pitkien
työsuhteiden parempaa suojaa.
Jos näet virallisesti tavoitellaan ”työurien pidentämistä”,
ei kai pitäisi sallia, että työnantaja väkivalloin tai painostamalla ne katkoo?
