Vakavat vaalit

Olen aistivinani, että perussuomalaisten nousu on muuttanut koko poliittisen maiseman. Hyvien aikojen tyylittelevä henkilöpolitiikka on muuttunut monta astetta vakavammaksi, asialähtöisemmäksi ja aatteellisemmaksi.
Perussuomalaisten tuoma muutoksen vaatimus tuntuu läpäisseen äänestäjäkunnan. Muutosta haluavat nekin, jotka eivät kannata perussuomalaisia – ja nimenomaan toisenlaista muutosta kuin mitä Timo Soini tarjoaa. Vaalit ovat kansalle nyt vakava paikka.

Asetelma, jossa Timo Soini istuu tasaveroisena totunnaisten poliittisten johtajien joukossa, on riisunut Jyrki Kataisesta ja Mari Kiviniemestä hallitusvallan tuoman auktoriteetin. He ovat kutistuneet monta kokoa, eikä heidän aiemmin vakuuttava hallintojargoninsa enää riitä edes medialle.
EU-kriisirahastot eivät normaalioloissa olisi nousseet määrääväksi vaaliteemaksi, sillä hallitus on tottunut selittämään ne pois ympäripyöreyksillä ja asiaa hämärtävillä teknisillä yksityiskohdilla. Olen iloinen, että vasemmisto on viimein – pakotettuna – politisoinut kansainvälisen rahoitusjärjestelmän, mihin se ei kyennyt 2009 eurovaaleissa (tunnetuin seurauksin: SDP menetti asemiaan ja vasemmistoliitto kokonaan euroedustajan).
Tämän päivän Helsingin Sanomien kannatusmittauksessa näkyvät pienet siirtymät osoittavat mielestäni laajemmin vaalikampanjan suuntaa. SDP ja vasemmistoliitto saalistavat muutoshaluisia äänestäjiä, jotka vastustavat perussuomalaisia.
Kun perussuomalaisten jättivoiton ansiosta mikään ei kuitenkaan ”jatku kuten ennen”, hallituspuolueiden on vaikea markkinoida itseään jatkuvuudella. Hallituspuolueet häviävät vaalit - kysymys on enää, kuinka paljon kukin.

Olen nuuhkivinani heikkoja signaaleja, joiden mukaan kaupunkilaiset punavihreät vaihtavat tässä vakavassa poliittisessa tilanteessa ”epäpoliittiset” vihreät ”poliittiseen” vasemmistoliittoon. Vaikka listoilta ei löydykään mieluisia, tunnettuja ehdokkaita, ollaan valmiita äänestämään väriä. Eiväthän monet perussuomalaistenkaan kannattajat äänestä henkilöä, koska puolueen ehdokkaat eivät ole suuresta julkisuudesta tuttuja.
Politiikan henkilöitymistä on pidetty vääjäämättömänä kehityksenä. Väitän, että näissä vaaleissa sittenkin aate voi ohittaa persoonallisuudet.

Tässä vakavoituneessa ilmapiirissä Kokoomuksen ja erityisesti Vihreän liiton kepeät kampanjat soivat aivan väärässä rekisterissä.
Kokoomuksen nokkelat sloganit tuntuvat ikään kuin peittävän alleen sitä varsinaista sanomaa, jos sellainen on. Vihreiden postmoderni ”Uusi Suomi” –iloittelu ja kampanja-avauksessa esitelty ”naimalakko” vaikuttavat suorastaan noloilta yrityksiltä pelkistää politiikka jonkinlaiseksi tyylileikiksi.
Demarit ovat tehneet välttämättömyydestä hyveen – jos Jutta Urpilainen ei pärjää pääministerikyselyissä, on paras pitäytyä asiakysymyksissä. Vakavuus, jopa totisuus, on silmiinpistävä tyylilajin vaihdos vielä viime kesänä tarjoillusta ”unelmien” ja ”rakkauden” hattarasta.
Aika on tiheänään poliittista debattia, aitoja teemoja ja palavaa aatetta. Se on hienoa.
Melkeinpä toivoisin, että kampanja-aika jatkuisi ikuisesti, että vaaleja ei koskaan tulisikaan.