Onnittelupuhe 100-vuotiaalle Ylioppilaslehdelle

Hyvät naiset ja miehet,

Onnittelen omasta puolestani lämpimästi satavuotiasta Ylioppilaslehteä. Ja erityisesti onnittelen tämänhetkistä toimitusta, päätoimittaja Vappu Kaarenojaa ja toimittaja Aurora Rämöä, erinomaisesti onnistuneesta provokaatiosta, eli kuuluisasta YL-Raportista ”Paskoimme housuun bussissa Turkuun”.

Miksi? Saanen eritellä neljä syytä onnitella kakkajutusta:

1. Se ylipäätään ylitti välinpitämättömyyden muurin. Maailma on täynnä viestejä, jotka yrittävät kilvan ärsyttää, herättää, jäädä mieleen. Siinä metakassa on hyvin vaikea tulla huomatuksi, päästä puheenaiheeksi – ja varsinkin, kun jokainen osaa arvata, että nyt häntä Ylioppilaslehden 100-vuotisjuhlan kunniaksi yritetään provosoida. Ja silti provosoituivat!

2. Provokaation perinteen noudattaminen on lähes mahdoton tehtävä. Jotta tekoa voi pitää provokaationa, sen täytyy tietenkin pilkata perinnettä, mutta samalla se pitäisi tunnistaa jonkin jatkumon osaksi, niin että sen voi suhteuttaa sekä historiallisesti että oman aikansa kuvaan.

Onnistumisen avain olikin juuri se, että Ylioppilaslehden nimissä tehtiin jotakin täysin vailla älyllisyyden tai yhteiskunnallisen motiivin häivää. Tekijät eivät esiinny intellektuelleina, vaan lähinnä häiriintyneinä pissiksinä. Täysi epäakateemisuus yllätti, kuten juuri tähän yhteyteen sopiva metafora kuuluu, yleisön housut kintuissa.

Epä-älyllisyys on provokaation välttämätön tunnusmerkki. On epä-älyllistä syyttää provokaatiota epä-älylliseksi.

Minua naurattaa vieläkin Osmo Soininvaaralta aikoinaan saamani ohje, että irvailu on hyvä asia, kunhan sen tekee tyylikkäästi. Irvailu ei voi tepsiä, ellei se ole tyylitöntä, eikä provokaatio herätä levottomuutta, jos sen tarkoitusperät ovat heti analysoitavissa. Sen täytyy tuntua aivan järjettömältä, käsittämättömältä – sen täytyy olla arvoitus.

Tässä on huomattava aikojen muutos. Vielä neljännesvuosisata sitten, kun hyvinvointivaltio oli olemassa, 1980-luvun lopussa, provokaattorit levittivät ulostetta toisten ihmisten päälle. Nykymaailmassa, jossa yksilö on jätetty kurittamaan itseään ja johtamaan itseään, myös yhteiskunnallinen protesti purkautuu itseä vastaan, itsetuhoisesti, eli tämän päivän provokaattorit tahrivat vain itsensä.

Provokaatio varsinaisesti syntyy siitä reaktiosta, jonka se aiheuttaa. Se paljastaa yhteiskunnan piilevät rakenteet kuin röntgen-kuvassa, se osoittaa Suomen sokeat pisteet. 1960-luvulla ne olivat kristilliset normit ja hyveet, Jumalan teatterin tapauksessa leppeän hyvinvointivaltion sisältä paljastuva kurin ja väkivallan koneisto, joka ryhtyi taltuttamaan terrorismia täydellä tehollaan. Uusimman kakkakeppsoen vaikutus jää vielä nähtäväksi, mutta se voisi ainakin järkyttää kuvaamme journalismista.

En nyt yritä heti analysoida asiaa puhki, mutta selvää on, että reportaasi on tietysti parodia tutkivasta journalismista, sen päätepiste. Media selvittää kaikki mahdolliset asiat – miksi siis ei pitäisi selvittääå, miltä oikein tuntuu istua kakat housussa suuren ihmisjoukon keskellä. Lukijoiden kiinnostus herää, eikä sellaista ole ennen tehty. Kun tavoite saavutetaan, eli saadaan tuhansia klikkauksia, keskustelupalstoille pöhinää ja someen suoranainen viraaliefekti, eikö ole samantekevää, mikä oli alkuperäinen aihe? Kuka voi määritellä markkinamaailmassa yhteiskunnallisesti merkittävän puheenaiheen?

Helsingin Sanomien uutispäällikkö Jussi Pullinen onkin yhtenä harvoista ymmärtänyt jutun idean. Hän kirjoittaa kolumnissaan (5.2.): ”Verkossa mielikuva journalismista on rapautunut halvaksi klikkausten kalasteluksi, jossa uutinen on [mikä tahansa] asia, joka voidaan taivuttaa myyvimpään mahdolliseen muotoon. Järjettömän kakkajutun leviäminen otsikkohoukuttimeksi eri sivustoille on helppo nähdä tämän kehityksen huippuna.”

3. Kolmanneksi haluan onnitella provokaatiota siitä, että se on myös tyylipuhtaasti kirjoitettu juttu – siis lajityypillistä journalismia esimerkillisimmään.

Siinä on tarkkaa ja eläytyvää silminnäkijäraportointia, juuri sitä läsnäoloa ja hetken tuntua, jota aikakauslehtien toimituspäälliköt janoavat. Se tihkuu eläytymistä, empatiaa ja tunteikkuutta, joilla lukija-kuluttajaa houkutellaan housuunsapaskojien pään sisään. Mitä seuraavaksi – haluaisiko lukija-asiakas kenties kokea, miltä pedofiilistä tuntuu? Tai millaista on sahata oma sormi poikki?

Samalla voin vanhana gonzo-reportterina kokea seuraavan sukupolven kirpeän läimäyksen omalla poskellani. Tähän tullaan, kun sankarijournalistin narsismi ylittää viimeisetkin rajat, Turun bussiin haisemaan.

4. Neljäs – ja viimeinen - syy, miksi haluan onnitella Ylioppilaslehden provokaatiota on, että olikin jo korkea aika vetää journalistien ammattikunta sananmukaisesti lokaan. Emme ole vallan vahtikoiria, vaan viihdebisneksen vahtimestareita. Säälittävää on, että suurin osa meistä ei hyväksy tätä totuutta, vaan katsoo oikeudekseen käyttäytyä kuin Ranskan hoviaateli 1700-luvulla, ahne, imartelulle perso, ylimielinen, hemmoteltu ja tuhoon tuomittu eliittirälssi, jonka haudalla ei kukaan itke, jonka tappio on demokratian voitto.

On toki mahdollista, että koko juttu osoittautuu keksityksi. Se taas alleviivaisi viihdebisneksemme sitä ulottuvuutta, että toden ja valheen, tapahtuneen ja kuvitellun välinen ero on kadonnut. Teatteri onkin tällä hetkellä parasta journalismia.

Hyvät ystävät, hyvät ylioppilaslehtiläiset –

Nyt kun tiedämme, millaista journalismi ei saa olla, on syytä katsoa, millaista sen pitää olla.

Varmin osoitus siitä, että provokaatio on ollut tarpeen, on Julkisen Sanan Neuvoston puheenjohtajan Risto Uimosen suuttumus. Hän on ilmaissut sen twitterissä, ja jostain syystä englannin kielellä. Miksi ihmeessä? Eikö JSN pyri nimenomaan tukemaan suomenkielistä lehdistöä, lukemista ja keskustelua? Vai onko Uimonen vihdoin myöntänyt, liian myöhään, ettei hän osaa kirjoittaa suomeksi? Vai onko tarkoitus ilmiantaa ulkomaisille tahoille, vanhaan hyvään maan tapaan, millaisiin ajatusrikoksiin ja virheellisiin mielipiteisiin täällä syyllistytään?

Uimonen ilmoitti, että journalismin alennustila jatkuu ja että Ylioppilaslehti on saavuttanut pohjanoteerauksen. Hän ihmettelee, että älylliset ideat ovat loppuneet.

Epäselvää on, onko Uimonen suuttunut koska häntä loukataan, vai siksi, ettei hän edes ymmärrä, että häntä loukataan – ja samalla koko sitä alaa, joka on puheenjohtajan omahyväisessä lahjattomuduessa saanut täsmälleen itsensä näköisen johtohahmon.

Haluaisin vuorostani kysyä Uimoselta, mitkä ovat ne laatukriteerit, joilla erehtymättömästi erotetaan hyvä journalismi huonosta journalismista. Jos ne kriteerit sijaitsevat hänen erehtymättömien aivojensa sopukoissa, onko siis pidettävä hänen omaa tuotantoansa hyvän journalismin erehtymättömänä mittatikkuna?

Helsingin Sanomien pitkäaikainen pääkirjoitustoimittaja ja myöhemmin Kalevan päätoimittaja julkaisi kolme vuotta sitten kirjan ”Iiro Viinanen, henkilökuva”. Uimosen lähtökohta ilmenee heti omistuskirjoituksessa, joka lähentelee pohjoiskorealaisia journalismin standardeja. Kirja on omistettu ”lapsenlapsilleni Elsalle (3 v) ja Venlalle (9 kk) joiden tulevaisuuden turvaamiseksi Iiro Viinanen ja hänen kaltaisensa muut päättäjät ovat kantaneet raskasta vastuuta.”

Uimosten jälkikasvun sijaan kirja olisi pitänyt omistaa niiden satojen tuhansien työttömiksi tuomittujen lapsille, joiden tulevaisuudesta Viinanen ei välittänyt vähääkään – toisen sukupolven syrjäytyneille ja periytyvän osattomuuden luokalle, jonka Viinanen tähän maahan loi. Tyhjästä, mutta pysyvästi.

Kun Ben Zyskowicz ja Eero Heinäluoma tahoillaan osoittivat kirjasta virheitä, kirjailija Uimonen siirsi vastuun muistelija Viinaselle. Siis ainakaan lähdekritiikin osalta Uimosella ei ole mitään opetettavaa Ylioppilaslehden tekijöille. Samalla Julkisen Sanan Neuvoston puheenjohtaja rikkoi itse Journalistin ohjeista ainakin numeroita 8, 10, 11 ja 12 sekä ehkä myös 16. Se, että tällainen hahmo on ylennyt ammattikuntamme ylimmäksi edustajaksi, on kosmisen mittakaavan koominen oikku, joka suorastaan huutaa omaa tv-sarjaa Konttorin (The Office) David Brentin oikeutettuna perillisenä.

Lyhyesti loppuun vielä ironiasta ja radikalismista.

Kirjailija Thomas Mann pohti – hänkin lähes sata vuotta sitten - esseekokoelmassaan Betrachtungen eines Unpolitischen, että älymystön jäsenen on valittava joko ironikon tai radikaalin osa – mitään kolmatta vaihtoehtoa ei ole.

Mannin mukaan radikalisti on nihilisti ja ironikko on konservatiivi. Koska ironinen ihminen kykenee ironisoimaan myös omia ajatuksiaan ja toimiaan, hän hyväksyy elämässä jatkuvan kaksoisvalotuksen ilman pysyviä totuuksia. Koska hän ei masennu maailman epätäydellisyydestä, hänen elämänsä on vita activa.

Radikaali on taas valmis uhraamaan elämän aatteelle, omansa ja toisten: ”Fiat spiritus, pereat mundus”. Hän haluaa vimmaisesti toimia, mutta juuri aate ja totuuden etsintä halvaannuttaa hänet. Toisin kuin yleensä ajatellaan, radikaali ei sittenkään toimi vaan teoretisoi, hänen kohtalonsa on vita contemplativa, mietiskelevä, epäpoliittinen elämä. Taistolaisten jälkimaineessa korostetaan hyviä bileitä. Mutta Heikki Mäki-Kulmalan Taistolaisuuden harmaa kirja muistuttaa ihailtavan rehellisesti, miten - tosiaan – harmaata tuo opintopiirien ja menettelytapavaliokuntien radikaali arki sittenkin oli.

Toisin kuin ironinen konservatiivi, tosikkomainen radikaali ei ymmärrä maailman monikerroksisuutta ja sattumanvaraisuutta, ja siksi hänen toimintansa on pelkkää vandalismia. Näin siis Thomas Mann vallankumousvuonna 1918. Ja juuri se, että on helppo nähdä hänen olleen oikessa, saa minut – ironikon – säälimään radikaaleja, joita teistäkin on moni.

Ironia oli meille 1980-luvun alussa ainoa mahdollinen maailmankuva. Elettiin outoa aikaa: vanha järjestys ei ollut enää voimissaan, mutta uutta ei ollut luotu. Kekkonen oli syrjässä, mutta ei vielä kuollut. Neuvostoliittoakaan ei varsinaisesti ollut enää, mutta käyttäydyttiin kuin se olisi vielä läsnä.

Vallitsi irreaalisosialismi. Tai surreaalisosialismi.

Neuvostoliiton iäkkäät johtajat kuolivat kuin kärpäset. Tshernenkon kuolinvuoteelle lavastettiin vaalikoppi, ja kuva julkaistiin myös Helsingin Sanomissa osoituksena itänaapurin demokratiasta. Tämä lavastus paljastettiin Guardianissa ja sitä myötä myös Ylioppilaslehdessä, mistä saavutimme neuvostovastaisen maineen ja Mauno Koiviston kimmastuksen. Hän provosoitui, vaikkei provosoitu – niin helppoa se oli siihen aikaan.

Kaksoispuheen maailmassa pienet ironiset liikkeet saivat outoja merkityksiä. Julkaisimme Neuvostoliiton uutistoimiston APN:n innostuneen reportaasin tulevista maailman nuorison rauhan ja ystävyyden festivaaleista, sellaisenaan, lyhentämättä ja kommentoimatta, isolla pistekoolla ja koko sivulla. Toimittiin muodollisesti juuri niin kuin virallisessa protokollassa kuuluukin ja Ylioppilaslehden 70-luvun tyylin mukaan – mutta uudessa ajassa tämä kirjaimellisuus näytti yliampuvalta, groteskilta, pilkalliselsta.

Kyseessä oli jälleen arvoitus, sinänsä epä-älyllinen mutta juuri siksi niin vaikuttava: neuvostoliittolaisia hermostutti se, että he eivät tajunneet mitä tämä ele tarkoitti. Olen antanut kertoa itselleni, että nuhteeton neuvostotoimittaja, joka hyvässä uskossa tuon festivaalijutun kirjoitti, sai saman tien potkut. Ja en oikein tiedä vieläkään, pitäisikö asiasta tuntea syyllisyyttä.

Ironia oli ainoa mahdollisuutemme radikalismin jälkeen – ja ennen seuraavaa radikalismia, joka yhdisti vihreät ja jupit. Jäljestä päin katsoen Arvo Salon kuuluisa Ylioppilaslehti oli 25 vuotta aiemmin samassa tilassa; 1950-luvun arvot olivat happanemassa, mutta uusi vasemmisto vasta syntymässä. Ja ehkä, päätellen kakkaprovokaatiosta, tällä hetkellä eletään myös ironian huippuvuosia.

Vielä lopuksi pari sanaa historian tuomiosta. Päätoimittajani Kimmo Pietinen sanoi aina, kun jostakin jutusta syntyi kalabaliikki, että ”historia on meidät vapauttava”. Hän oli oikeassa, tietenkin, koska ironia osoittautuu aina oikeaksi ja radikaali aina vääräksi. Jos ironikkoa epäillään virheestä, hän voi aina kätkeytyä seuraavan ironian kerroksen taakse. Ja historian viekkauteen kuuluu, että toiminnalla on aina tarkoittamattomia seurauksia, jotka muistetaan aina paremmin kuin toteutuneet aikeet. Radikaali joutuu aina tilille epäonnistumisesta, sillä sellaisena historia vääjäämättä hänen toimensa näkee – se on historian ironiaa.

Ja me ironikot osoitamme aina iloisina, vähääkään sääliä saatikka yhteiskuntavastuuta tuntematta, milloin ja miten nuo tarkoitukset kääntyivät vastakohdikseen, sillä se on maailman laki. Siinä mielessä pysyttäytyminen turvallisessa ironiassa on journalistille luonnollinen valinta. (On myös ironisia poliitikkoja, joista Timo Soini on varmasti näkyvin esimerkki.)

Mutta kaikkia radikaaleja ei rangaista samalla tavalla, sen osoittaa myös Ylioppilaslehden satavuotinen ja ei-niin-kunniakas historia. Se radikalismi, joka lähetti sadat tuhannet miehet sotaan Neuvostoliittoa vastaan, jäi rankaisematta, kun taas se radikalismi, joka syyllistyi pitkästyttäviin Marx-opintopiirehin, kärsii elinkautisia tuomioita ilman oikeudenkäyntejä.

Akateemisen Karjala-Seuran äänitorvena Ylioppilaslehti lietsoi sotaa lähes kaksikymmentä vuotta, ennen kuin se sen sai. Niinpä lehti vietti 30-vuotisjuhlaansa ”työn merkeissä” ja ”matkoilla” Syvärin suunnalla. Mutta nämä nuoret radikaalit, joiden tunnolle voidaan laittaa 90 000 kuollutta ja 200 000 haavoittunutta, eivät koskaan kohdanneet yhteiskunnan tuomiota. Moni heistä jatkoi sodan jälkeen näkyvissä tehtävissä - ennen kaikkea yliopistoissa.

Paradoksaalista kyllä, sotaan syyllisiä ei tuomittu, koska Neuvostoliitto järjesti näytösluontoisen sotasyyllisyysoikeudenkäynnin, joka ikään kuin sulki asian. Siinä koettu epäoikeudenmukaisuus ja nöyryytys tavallaan pelastivat Ylioppilaslehden sodanlietsojat.

Samanlainen totuuskomissio olisi tarvittu 1970-luvun taistolaisuudesta ja suomettumisesta. Niin paljon vähäisemmät rikokset, jotka rajoittuvat opiskelijaelämään, raskauttavat aikansa radikaaleja hautaan saakka. Vallankumousleikit ovat kasvaneet myyttisiin mittoihin ja leimaavat kokonaan aikakausia, joissa niiden todellinen vaikutus ja näkyvyys oli olematon. Ainoa väri, jota 1970-luku tunnusti, oli väri-televisio.

Näillä sanoilla, rakkaat radikaalit ja ironikot, haluan tervehtiä yhteisen hiekkalaatikkomme vuosipäivää. Kaikki kissat ovat siihen tarpeensa tehneet, kaikki koirat merkinneet reviirikseen; hiekkalaatikolla leluja on ollut paljon tai vähän, aina ei ole leikitty kiltisti eikä päästetty tyttöjä mukaan, rapa on roiskunut ja nauru ja itku ja huuto ovat kantautuneet pihan poikki suuren, välinpitämättömän ja yleensä kuuron puistotätimme korviin, joka joskus – ai sitä onnea – on suonut meille huomionsa, kieltänyt puhumasta tuhmia, mutta aina torujen jälkeen kietonut meidät lämpimään, upottavaan ja loppumattomaan syleilyynsä.

Maljanne, Vappu ja Aurora!

Milton Friedman, perustulo ja politiikan ylistys

Täytin äskettäin 50 vuotta. Perustulo syntyi samana vuonna, 1962. Meitä erottaa se, että minä en jäänyt vain paperille. Yhteistä on, että sosialidemokraatit eivät hyväksy kumpaakaan.
   Perustulon osalta syynä voi olla, että sen keksi pahamaineinen Milton Friedman, oikeistolainen ekonomisti ja Chilen diktaattori Pinochetin myöhempi neuvonantaja. Tulin lukeneeksi Friedmanin klassikon Capitalism and Freedom – siis vuodelta 1962 – ja löysin yllättävän paljon kannatettavaakin.
   Ennen muuta siis negatiivisen tuloveron.

Idea valtiollisesta köyhäintuesta ei ihan istu uusliberalistiseen ajatteluun, jonka ytimessä on kannustimien taloustiede - yksilön väitetty taipumus optimoida etujaan aina tilaisuuden tullen. Valtion automaattinen apuraha ei todellakaan kannusta köyhää tuottaviin töihin, jollaisiin Juhana Vartiainen ja muut 1950-luvun työläisromantiikkaan hurahtaneet ääridemarit heitä tahtoisivat pakottaa.
   Friedman yllättää ensinnä jo sillä, että hän hyväksyy ajatuksen köyhyyden lieventämisestä yhteiskunnan toimin. Muualla kirjassa hän näet luettelee kaikki ne kohteet, joista valtion pitäisi heti väistyä sotkemasta viisaan markkinatalouden toimintaa - julkisen vallan ei pitäisi määrätä minimipalkkoja, tukea maataloutta, säädellä pankkeja, eikä edes ýlläpitää kansallispuistoja.
   (Yleistä asevelvollisuutta Friedman ei myöskään voi sulattaa.
   ”Vapaiden markkinoiden edellyttämä järjestely on vapaaehtoinen asejoukko, toisin sanoen, palvelukseen palkattavat miehet. Ei ole oikeutusta olla maksamatta mitä tahansa tarpeellista hintaa tarvittavan miesmäärän houkuttelemiseksi. Nykyiset järjestelyt ovat epätasa-arvoisia ja keinotekoisia, ja loukkaavat vakavasti nuorten miesten vapautta muokata omaa elämäänsä, ja luultavasti ovat jopa kalliimmat kuin markkinaehtoinen ratkaisu.”
   Mitähän tähän vastaa opetuslapsi ja fanaattinen reservinupseeri Björn Wahlroos?)

Friedmanin esimerkissä 600 dollaria on verotettavan tulon alaraja. Sen alittavista ansioista maksetaan "negatiivista veroa" eli saadaan tukea, esimerkiksi 50 prosentin verran. Jos tulot jäävät siis satasen verran alle verorajan, valtio tukee 50 dollarilla; jos kaksi sataa, tukea tulee satanen – aina siihen rajaan asti, joksi yhteiskunta on määrännyt alimman toimeentulotason: tässä tapauksessa 300 dollariin.
   ”Järjestelyn edut ovat selkeät”, Friedman vakuuttaa.
   ”Se on suunnattu erityisesti köyhyyden ongelmaan. Se antaa apua yksilölle hyödyllisimmässä muodossa: rahana. Se on yleinen, ja voi korvata lukuisia nyt voimassa olevia erityistoimia. Se tuo näkyviin yhteiskunnan kantamat kustannukset. Se toimii markkinoiden ulkopuolella. Kuten mitkä tahansa toimet köyhyyden lieventämiseksi, se vähentää avustettavien kannustinta auttaa itse itseään, mutta ei poista kannustinta kokonaan... jokainen ansaittu ylimääräinen dollari tuo lisää rahaa kulutusta varten.”
   Perustulo on tietenkin myös nykyistä toimeentuloturvan tilkkutäkkiä täsmällisempi ja kustannustehokkaampi. (Friedmaninkaan malli ei ole yhden koon korvaus, vaan huomioi lapsimäärää, lääkekuluja ja muuta tarveharkintaa – ja on siis jossain määrin uskon asia, ettei perustulo erilaisten justeerausten, hienosäätöjen ja kompromissien jälkeen sittenkin edellyttäisi laajaa byrokratiaa.)
   Friedmanin näkemys yhteiskunnasta on kauttaaltaan naiivi, joten hän ei osaa kuvitella, miten mahdottomaksi hänen ehdotuksensa poliittisesti osoittautuu.
   Protestanttis-kalvinistinen työn moraali ei kerta kaikkiaan kestä järjestelmää, joka vapauttaisi ihmiset työvoimansa kauppaamisen pakosta. Se sotii sekä työn ostajien (joita suomessa jostain syystä kutsutaan työn ”antajiksi”) että yllättäen vielä jyrkemmin työn myyjien kartellien etuja vastaan. Ammattiliittojenhan luulisi laskelmoivan, että jos perustulon ansiosta työn tarjonta vähenee, sen hinta voisi nousta.

Perustulo kääntääkin vasemmiston ja oikeiston perinteiset roolit nurinniskoin. Työn orjat eivät tahdokaan vapauttaa itseään kahleistaan – eivätkä heitä, jotka eivät edes päässeet kaleeriin. Vastaavasti pääoman edustajat, jotka tahtovat supistaa valtiota ja alentaa veroja, ovat outoa kyllä valmiit aika avokätiseen köyhäintukeen. (Friedman jopa näyttää kehittäneen ideansa vastaukseksi 1950-luvun lopulta alkaen kasvaneeseen työttömyyteen, eikä vain valtion menojen vähentämiseksi.)
   Friedman onkin eniten huolissaan perustulon ”poliittisista seurauksista”. Systeemi, jossa suuri enemmistö auttaa vapaaehtoisesti vähäosaista vähemmistöä, uhkaa muuttua irvikuvakseen: edunsaajien enemmistö äänestää itselleen aina vain kohtuuttomampaa hyötyä vähenevien veronmaksajien kustannuksella.
   Friedmanin vastaus on lopulta yllättävä.
   ”En näe muuta ratkaisua tähän ongelmaan paitsi luottaa äänestäjäkunnan itsehillintään ja hyvään tahtoon.”
   On rohkaisevaa, että myös uusliberaali ajattelu voi kunnioittaa edustuksellista demokratiaa. Politiikka, joka on jatkuvien kompromissien taidetta, noudattaa lopulta eri logiikkaa kuin keskenään kilpailevien yritysten liiketoiminta. Liberaalien ja liberaalien toivoisi ymmärtävän tämän perusasian (josta Frank Ankersmit, itsekin liberaalien senaattorina toiminut hollantilainen politiikan tutkija on kirjoittanut hyviä teoksia).
   Paljon parjatut poliitikot eivät noudata orjallisesti äänestäjiensä vaatimuksia – eivätkä kansalaiset ole niin ahneita ja tyhmiä, että odottaisivat edustajiensa aina tuottavan heille välitöntä hyötyä. Jos Wahlroos siis lukisi Friedmaniaan, hän ei leimaisi demokratiaa ”enemmistön tyranniaksi”.
   Se, että me mediassa ihailemme miljonäärejä ja heitä mielistelläksemme halveksimme poliitikkoja, on häpeäksi ammatillemme. Sen sijaan, että pääkirjoittajat fantasioivat jonkin liiketaloudellisen ”tahtotilan” ratkaisevan yhdellä iskulla isänmaan ongelmat, olisi vaadittava lisää politiikkaa politiikkaan.
   Tarvitaan luovia kompromisseja, rohkeita reformi-ideoita - yhteiskunnallista mielikuvitusta, jota ei heti nujerreta valtion tämänviikkoisen kassatilanteen perustelemalla ankealla lähisokeudella.
   Vain siten voidaan joskus toteuttaa myös perustulo.

Vuoden 1979 sukupolvi

Olen eri mieltä Helsingin Sanomien Teema-lehden kanssa. 1980-luku ei alkanut vasta 1985, kun Radio City perustettiin ja gootti- sekä juppikulttuuri alkoivat tulla näkyviin. 
Eivät ne tyhjästä putkahtaneet: Radio Cityä ei olisi voinut perustaa ilman Lepakkoluolaa, joka piti ensin vallata. Idea saatiin Koijärveltä. Ja mitä Radio City olisi soittanut, jos ei olisi ollut suomenkielisen rockin uutta aaltoa? Ja mistä idea radioasemaan, jos ei olisi harjoiteltu pienlehdillä? Jne.
1980-luku alkoi vuonna 1979, joka on mielestäni sodanjälkeisen Suomen tärkein vuosiluku.
Kirjoitin keväällä 1999 Suomen Kuvalehteen pitkän kertomuksen vuoden 1979 sukupolvesta. Moni asia on itsestäänselvempi 13 vuotta myöhemmin kuin julkaisuaikana, eräiden ennusteiden toteutumistakin voi jo arvioida – mutta enempiä anteeksi pyytelemättä julkaisen sen alla.

Vuoden 1979 sukupolvi:

Miksi Lepakon valtaus on tärkeämpi kuin Vanhan valtaus

Koijärven valtauksesta tuli äsken kuluneeksi 20 vuotta. Merkkipäivä ohitettiin varsin huomaamattomasti - etenkin kun vertaa metakkaan, jolla viime syksynä muisteltiin sitä, että joukko ylioppilaita murtautui omaan huoneistoonsa marraskuussa 1968.

     Suurten ikäluokkien pienet tapahtumat saavat enemmän huomiota kuin pienten ikäluokkien suuret tapaukset.

     Suuret ikäluokat valtasivat vanhaa. Vuoden 1979 sukupolvi valtasi uutta.

     60-luvun opiskelijaradikaalit imaistiin suoraan Systeemiin, jonne he katosivat jälkiä jättämättä. Oma sukupolveni ei noussut näkyviin asemiin, mutta muutti kyllä maata, ja maailmaa.

     Ne, jotka pääsiäispyhinä 1979 lähtivät spontaanisti Koijärvelle, eivät intoilleet omasta historiallisesta roolistaan, vaan keskittyivät pelastamaan korvaamatonta lintualuetta. Moni tuskin tajusi rautakaupasta lapioita ostaessaan olevansa kansalaistottelemattomuuden airut, saatikka poliittisen ympäristöliikkeen perustaja.

      Vielä vähemmän ne, jotka saman vuoden elokuussa Kaivopuiston ilmaiskonsertin jälkeen vaelsivat valtaamaan Lepakkoluolaa, pitivät päämääränään murtaa monokulttuurista Suomea. Tarkoitus oli vain Elävän musiikin yhdistyksen bändeille tiloja entisestä juoppojen yömajasta.

     Irokeesipäiset punkkarit eivät analysoineet opintopiireissä: ”Tää on niinku symbolisesti jälleenrakennuksen Suomen loppu, YYA-Suomen pakollisen yksimielisyyden loppu, ja ennen pitkää, tota... valtion ja kansantalouden loppu.”

     Sitä se kumminkin oli.

Kulttuurivallankumous

Vuosi 1979 on sukupolveni hullu vuosi.

     Koijärvi sysäsi vihreän liikkeen liikkeelle - ja ennen pitkää puolueeksi. Lepakon valtaajat käsittivät sanan party ihan toisin, mutta sama asenne ja ajan henki yhdistävät buddhalaisen kasviskokin Heidi Hautalan niittitakkiseen teinihäirikköön General Njassaan.

     Koijärven ja Lepakon väliin, niin ajallisesti kuin ajatuksellisesti, sijoittuu Inkoon ympäristöleiri. Päivällä pohditaan tuulienergian mahdollisuuksia, yöllä Sehr Schnell -yhtye soittaa kirkossa. Politiikan ja punkin liiton best man on Pekka Haavisto, tuolloin 20-vuotias, juuri perustetun Komposti-lehden ja tulevan Suomi-lehden päätoimittaja sekä Munkkivuoren yhteiskoulun kasvatti.

     Samasta koulusta on myös Kai Vaara, koijärveläisten koollekutsuja. Muita munkkivuorelaisia ovat Teemu Lehto, Lepakon valtauksen pääpukari sekä Teppo Turkki, joka perustaa samaan taloon Radio Cityn, 1985.

     Mutta 1979 erottuu vuodesta 1968 siinäkin, ettei se ole pienen piirin elämys. Liikehdintä ulottuu aivan perimmäiselle maaseudulle asti.

     ”Uusi aalto” alkaa, ainakin minun ajanlaskussani, sillä sekunnilla, kun Pelle Miljoona murtautuu Yleisradion taajuudelle keväällä 1978: ”Per-kee-le! Olen työtön!”

     Eppu Normaali täydentää: ”Poliisi pamputtaa” – ja teinit Hangosta Peitsamoon oivaltavat, että rock-bändi pitää perustaa, vaikkei osaisi soittaa. Tai nimenomaan siksi. Tuomas Nevanlinnaa ei huolita Sehr Schnellin kitaristiksi, koska hän on liian musikaalinen.

     Ne, joilla on pääsy isän firman kopiokoneelle, ryhtyvät tehtailemaan pienlehtiä. Suuri osa journalistisesta energiasta kuluu lehden nimen keksimiseen: Hurma, Hilse, Joukkohauta, Maanalainen kaitaelokuva.

     Aivan yht´äkkiä syntyy uusi julkisuus ja maanlaajuinen alakulttuurin kehä. Kellaribändit esiintyvät festivaaleilla, joilla myydään kilpaa pienlehtiä, joissa haastatellaan bändejä, jotka esiintyvät festivaaleilla, joilla myydään...

     Maaseudun rakennemuutoksesta käyköön esimerkkinä Pihtipudas, joka siihen saakka tunnetaan pienviljelijä Tauno Pasasen kahdeksasta surmanluodista. Nyt kylä nousee valtakunnan maineeseen Ratsia-yhtyeen ja Saapasjalkarock-festivaalin siivellä. Jäyhät maanviljelijätkin kannattavat uutta aaltoa - sillä kustannetaan urheiluseuran toiminta.

     Se oli kulttuurivallankumous.

Nonsensus

Hullu vuosi tuli yllättäen ja sattumalta.

     Saksassa Vihreä puolue oli luontevaa jatkoa vuoden 1968 antiautoritääriselle liikkeelle. Koska Vanhan valtausnäytös ei jättänyt mitään perintöä, Suomen vihreät syntyivät vasemmistoradikaaleista huolimatta, suorastaan vastapainoksi.

     Pariisin ja Prahan keväät tulivat siis Suomeen pitkällä viipeellä, vasta 1979. Ja nimenomaan Vanhan valtaajat suhtautuivat vaihtoehtoliikkeeseen vihamielisimmin.

     Kaikkihan oli hyvin! Suomi oli valmis! Talouskasvu oli vankkaa! Ulkopoliitikassa vallitsi luottamus, sisäpolitiikassa konsensus.

     Meidän kannaltamme: nonsensus.

     1970-lukua on pidetty ylipolitisoitumisen aikana. Todellisuudessa se oli alipolitisoitunut.

     Koska itä ja kauppa eli idänkauppa asettivat "politiikalle" ahtaan raamin, se täytettiin sitten absurdilla puoluepukaroinnilla, Tehtaankadun ilmiannoilla ja muulla sijaistoiminnalla, joka vieraannutti sukupolveni tyystin politiikasta.

     1970-luvulla Suomi oli yhtä ”demokraattinen” kuin DDR oli ”demokratisch”. Vuoden 1978 presidentinvaaleissa Urho Kekkosta uhkasivat sellaiset raskaan sarjan valtiomiehet kuin Raino Westerholm, Ahti M. Salonen ja Eino Haikala. Äänestysprosentti oli alhaisin sotien jälkeen - mutta ei auttanut valittaa. Vaalitkaan eivät olleet itsestäänselvyys poikkeuslain vuosikymmenellä.

     Yksipuoluejärjestelmä kiteytyi vuoden 1983 eduskuntavaaleihin. Nimelliset vastavoimat, SDP ja kokoomus, olivat valinneet saman iskulauseen, kuin tulevaa sulautumistaan ennakoiden. Valtiovalta kuuluu kansalle, ne ilkamoivat.

     Neuvostoliitto oli suuri ja mahtava vitsi - jolle on naurettava salaa.

Kävimme Leningradissa todistamassa kansojen "luottamusta" ja "ystävyyttä". Luotimme siihen, että ostamme ystävän sukkahousuilla.

     1970-luku oli mykkä vuosikymmen, vaikeneminen paras vientivalttimme.

     Mutta kaikessa hiljaisuudessa aloimme epäillä Tarinaa.

Tarina

Meidät 1960-luvulla syntyneet, siis todelliset kuusikymmentälukulaiset, kasvatettiin uskomaan kansalliseen Tarinaan.

     Tarina pääpiirteissään: Köyhä Suomi taisteli urhoollisesti sodassa ja jälleenrakensi sisukkaasti. Palkinnoksi ponnisteluistamme olemme saaneet alati kasvavan hyvinvoinnin, johon saattoi luottaa ja tulevaisuutensa rakentaa. Suomi on maailman paras maa, ja paremmaksi vain tulee.

     Vanhan valtaajat vastustivat ensin tarinaa, mutta ryhtyivät sitten sen kiihkeimmiksi kertojiksi. Väritelevisiot ja ohjaustehostimet riittivät todisteiksi. Meillekään ei ikinä juolahtanut mieleen, että työttömyys olisi edes mahdollista, saatikka todennäköistä.

     Mutta melko pian saatoimme lukea tarinan rivien välit. Elintason edellytys oli Neuvostoliitto, vaikeneminen ja vaihtoehdottomuus. Talouskasvun hintana oli saastuminen - itse sanakin keksittiin vasta 1970-luvulla - ja vaarallinen ydinvoima. Kaikkea edistystä uhkasi lopulta maailman kahtiajako ja ydinsota.

     Tarina alkoi rakoilla, kun presidentti sairastui dementiaan, Itä-Eurooppa vapautui ja Neuvostoliitto romahti. Ja viimeistään 1990-luvun lama paljasti stoorin valheeksi. Luottavaiset asuntosäästäjät menettivät omaisuutensa, yrittäjät ajettiin konkurssiin, hyvinvointivaltiota purettiin, valmistuimme akateemisiksi työttömiksi.

     Edistys ei edistykään, kehitys kehity. Tunsimme itsemme petetyiksi, heitteille jätetyiksi. Mikään tavaran määrä ei korvaa turvaa ja tulevaisuutta. Meistä tuli itsekkäitä, kylmiä ja kyynisiä.

     Mutta meillä ei ollut uutta tarinaa.

Abba vs. Agit Prop

Pekka Haavisto kirjoitti 1980-luvun alussa Interrail-oppaan.

     Niin kulunut määritelmä kuin Interrail-sukupolvi on, sillä on todellista sisältöä. Olemme ensimmäinen kielitaitoinen, kansainvälinen sukupolvi.

     Eurooppa ei ole ulkomaa. Barcelona on tutumpi kuin Tuupovaara. Joten ei ollut mitenkään pelottavaa ”liittyä” johonkin, jossa jo on. Ei toisaalta niin ihanaakaan kuin 180 asteen käännynnäisten mielestä.

     Sama pätee tietotekniikkaan. Vanha poliitikkopolvi sai internet-herätyksen, ja luonteensa mukaisesti ryhtyi ”kokonaisvaltaiseen suunnitteluun”: iski sata miljoonaa valtion rahaa tietoyhteiskuntaan.

     Suuret ikäluokat suhtautuvat pelokkaan haltioituneesti kodinkoneeseen, joka on meille yhtä arkinen kuin leivänpaahdin. Ja jos ei tuhlaa aikaansa komiteoissa istumiseen, tietotekniikalla voi oikeasti myös tehdä jotakin, muun muassa rahaa.

     Eurooppa oli meille jo tuttu, tylsä manner. Pelle Miljoona johdatti meidät Etelä-Amerikkaan ja Intiaan kauan ennen kuin Erkki Liikanen oppi syömään etanoita.

     Ja uneliaan Brysselin jokainen interreilaaja on kiertänyt kaukaa.

     Suuret ikäluokat palvovat EU-sopimusta yhtä hartaasti kuin YYA-dogmia. Emuun he uskovat yhtä järkähtämättä kuin suunnitelmatalouteen. Surullista mutta totta: niillä on ikävä Neuvostoliittoa.

     Suuret ikäluokat viihtyivät kylmän sodan maailmassa, kahtia jaetussa Euroopassa. Baltian itsenäistymistahto säikäytti ne pahanpäiväisesti. Presidentti Koivisto varoitti haastamasta riitaa Suuren ja Mahtavan kanssa. Ulkoasianvaliokunnan puheenjohtaja kantoi huolta Leningradin puolustuksesta. Samaan aikaan Suomen vihreät olivat perustamassa Latvian Tautas Frontasia.

     Minun sukupolvelleni Berliinin muurin murtuminen oli unelmien täyttymys. Teppo Turkki oli todistamassa maagista uudenvuodenyötä, jolloin eheytyvä Eurooppa siirtyi 1990-luvulle:

     Muurin juurella minut tempaistiin ylös muurin päälle seisomaan. Kohta olin vetämässä itse seuraavaa eurooppalaista korkeuksiin... Ihmisten voittamaton päätös tunkeutua Eurooppaa skitsofrenisesti jakaneen epätodellisen rajan lävitse soi kuin historian suuri sinfonia.

     Meidän ongelmamme oli - ja se oli ongelma 1970-luvulla - että oli

mahdoton uskoa Neuvostoliittoon. Olemme ensimmäinen televisiosukupolvi,

Bonan ja Bonanzan ruokkima. Ensimmäinen rock-sukupolvi, amerikkalainen

sukupolvi, kauttaaltaan kaupallinen sukupolvi.

     Meidän piti valita: Disney vai bulgarialaiset paperinpala-animaatiot? Abba vai Agit Prop?

     Ja me valitsimme.

     Jos sukupolvemme oli Prahan kevät 1968 kymmenen vuotta myöhästyneenä,

olimme myös Prahan syksy 1989 kymmenen vuotta aikaisemmin.

Yksilöiden sukupolvi

Vuoden 1979 sukupolven määrittelyssä on oma ongelmansa. Ennen kaikkea se,

että kukaan ei katso kuuluvansa siihen.

     Sosiologi Keijo Rahkonen huomautti jo kymmenen vuotta sitten, että kuuluisia juppeja ei ole olemassa. Kysyitpä keneltä tahansa vakuudetonta lainarahaa cavalettiinsa tunkevalta armani-asuiselta muskeliveneen omistajalta, hän kiisti olevansa juppi.

     Mitä muuta voi odottaa yksilöiden sukupolvelta?

     Sukupolveni kavahtaa kaikkia puolueita ja kuppikuntia, leimoja ja määritelmiä. Kun kysytään ”Kenen joukoissa seisot”, vastaamme vaistomaisesti: en kenenkään. (Eikä ole joukkojakaan, kun meitä on hyvä jos puolet suurista ikäluokista.)

     Toinen hyväkäs, JP Roos, on havainnut 60-luvulla syntyneissä mielestään ristiriidan. Koska synnytimme sekä vihreät että nuorsuomalaiset, olemme ”vastakohtien sukupolvi”.

     Kyllä, jos pitää "vasemmistoa" ja "oikeistoa" merkitsevinä määreinä, eikä vain nonsensuksen nimilappuina - kuten me. Vihreissä ja nuorsuomalaisissa on enemmän yhteistä kuin erottavaa.

     Vihreät halusivat irtisanoutua koko rämettyneestä puoluelaitoksesta ja vastustaa korpilampelaista korporatismia. Ihan niin kuin nuorsuomalaiset 15 vuotta myöhemmin.

     Molemmat vuoden 1979 sukupolven liikkeet asettivat yksilöllisyyden ja vapauden ihanteet latistavaa puoluekuria ja jähmettyneisyyttä vastaan. Ja molemmat osoittivat omalla tavallaan yksilöpolitiikan mahdottomuuden. Vihreät normalisoitumalla ja kurinalaistumalla. Nuorsuomalaiset jäämällä yksilöiksi, kun massat katosivat vaaleissa.

     Sille ei mahda mitään. Politiikka on suuria ikäluokkia varten.

     Sukupolveni päätti pärjätä ilman.

Cityman

Vanhan valtaajat eivät vallanneet Vanhaa, vaan vallan. Suuret ikäluokat miehittivät myös median, firmat ja virastot.

     Se oli meidän onnettomuutemme, ja onnemme.

     Suuret ikäluokat vain korvasivat edeltäjänsä ja tyytyivät pitämään yllä totunnaisia rakenteita. Nyt kaikki säännöt ovat muuttuneet, kaikki opittu on arvotonta, ja ne lymyävät peloissaan korporatiivisen barrikadinsa uumenissa.

     Se on se toinen syy, miksi sukupolveni ei ole kiinnostunut politiikasta: se ei ole kiinnostavaa. Kun poliitikot 1980-luvun loppupuolella vapauttivat pääomien liikkeet, he eivät tienneet, mitä tekivät. Eivät tiedä vieläkään.

     Sukupolveni etummaisto meni suoraan valtaan, käymättä piiritoimikuntien ja menettelytapavaliokuntien kautta. He menivät bisnekseen.

     Vuoden 1979 sukupolvi ei vallannut vanhaa, vaan uutta. Se perusti itse itselleen mediat ja firmat - sekä kokonaisen teollisuudenalan, jonka menestyksestä Suomi on riippuvainen: digitaaliset palvelut.

     Teimme itse omat asemamme. Alkaen radioasemista.

     Suomen ensimmäisen paikallisradion ensimmäinen ohjelma lähetettiin Lepakosta vappuaattona 1985. ”Nyt eetteri on vapaa”, tiivisti tunnelmansa toimittaja Outi Popp. Sillä hetkellä alkoi suomalaisen median mullistus - ja samalla Suomen.

     Siihen saakka kansakunnan oli määrittänyt Yleisradio. Parlamentaarisesti, valistushenkisesti, naapurineljänneksin. Suomella oli Yleisohjelma (ja vaihtoehtona, loogisesti, Rinnakkaisohjelma). Nyt kansakunnan tajunta alkoi pirstoutua, totuus hajota. Idealisti sanoisi: alakulttuurit itsenäistyivät, kyynikko toteaisi: kohderyhmät segmentoituivat.

     City radioaseman nimessä tarkoitti eurooppalaista metropolia, vaikka ajan muotikaupunkia Länsi-Berliiniä - hallitsemattomuudessaan ja hillitsemättömyydessään betoni-Suomen vastakohtaa. Vaan tuota pikaa ”citykulttuuri” olikin nuorten hedonistien kulutusjuhlaa, jota City-lehti koki istuttaa Helsinkiin - Kalifornian karvalakkiversiota. Silti jono leningradilaisen tavaratalon edessä oli lyhyempi kuin Café Metropolin; sikäläinen miliisi liian pehmeä suomalaiseksi portsariksi.

     Entä Cityman!

Ensimmäisen ”kannettavan puhelimen” omistajat raahasivat ensi katsomalta painavaa bensakanisteria, seuraavan mallin käyttäjät mustaa tiiliskiveä. Heille ja heidän kiireilleen naurettiin.     

Voi miten syvästi keskiverto lääninhallituksen esittelijä ”juppeja” vihasikaan. Tuo vakaa virkamies oli vahingoniloinen, kun lama muutti yhdessä yössä luottoasiakkaat luottovangeiksi. 1990-luvun lopussa samainen konttorirotta omistaa kaksi kännykkää ja tietokoneen, jolla hän seuraa osakesalkkunsa arvoa nopean rikastumisen toivossa, hän kuuluu viiniklubiin ja ihailee Jari Sarasvuota.

     Mikä ei estä häntä yhä halveksimasta - kuten suurten ikäluokkien tapaan kuuluu - vuoden 1979 sukupolvea. Vastakysymykseni on: montako uusmediayritystä olette perustaneet?

     Sukupolveni ei ole saanut pääministerin paikkaa. Mutta se pörssianalyytikko, joka saa pääministerin hyppimään, on meitä. Työministeri voi olla suurista ikäluokista, mutta hän on meidän armoillamme, meidän johtamamme Nokian.

Tshernobyl-polvi

Interrail-sukupolveamme seuraa internet-sukupolvi. Mitä heille jää?

     Meidän lapsuutemme on määrittänyt Kuun valloitus. He muistavat Tshernobylin. Me muistamme kohoavan elintason. He muistavat laman. Me muistamme juoksija Lasse Virénin. He muistavat kansanedustaja Lasse Virénin. Ehkä.

     Me emme keksineet vanhan kansallisen tarinan tilalle toista, parempaa. Ehkä Tshernobyl-sukupolvi löytää uuden juonen.

     Vuoden 1979 sukupolvi ei keksinyt uusia ismejä, vain ismittömyyden. Menetimme uskomme politiikkaan - mutta vihreiden ja nusujenkin asenne oli viime kädessä teknokraattinen: asiat voitaisiin hoitaa järkevästi, kunhan päästäisiin eroon tyhmien poliitikkojen tyhmistä intohimoista. Ehkä seuraava polvi keksii politiikan uudelleen.

     Kansallisen tarinan sijaan voi tulla ylikansallinen. Yhteisiä asioita on yhä vähemmän, ja yhä harvempi osallistuu edustukselliseen demokratiaan. Yhä useampi edustaa itseään itse. Netin ansiosta poliittiset kampanjat polkaistaan pystyyn hetkessä, ja hetkessä ne kuolevatkin.

     Vuoden 1979 sukupolvelle avattiin markkinat. Me kaupallistimme Suomen, yksityistimme Suomen, pilkoimme sen ja myimme sen. Tulevat polvet saavat kokea seuraukset. Mene tiedä, he näkevät ehkä maailmatalouden harhaman luhistumisen.

     Vuoden 1979 sukupolvi ei koskaan aikuistunut, koska vastuuta ei vaadittu.

     Me olemme ne nelikymppiset, farkkuihin pukeutuvat rock-aikuiset, joita

nuoret inhoavat sydämensä pohjasta. (1999)

Aku Ankan työttömyys ja Hannu Hanhen työllisyys

Suomea ja Ruotsia pidetään yleensä samanlaisina hyvinvointivaltioina. Mutta erot ovat merkittävämpiä kuin yhtäläisyydet.

Suomi on köyhä maa ja Ruotsi on rikas maa – riippumatta siitä, että Suomi on yhtä rikas kuin Ruotsi. 

Suomella ei ole koskaan ollut varaa Ruotsin malliin: vuonna 1960 suomalaisten elintaso oli vain kaksi kolmasosaa länsinaapurin tasosta. Kun toisaalta kuitenkin ihailemme vaurasta naapuria, olemme jäljitelleet sitä  parhaamme mukaan, mutta huonommin kyvyin ja resurssein. Siinä missä ruotsalaiset pop-tähdet täyttävät jäähalleja ympäri maailman, suomi-rokin areenaksi riittää pitserian nurkka Posiolla.

Suomen malli on amatööriversio Ruotsista, karaoke-hyvinvointivaltio.

Ruotsin talouspolitiikka oli 1930-luvulta alkaen keynesiläistä, kun taas suomalaiset pitivät vielä 1960-luvulla valtion puuttumista suhdannevaihteluihin ihan kommunismina. Näin kertoo Tommi Uschanov mainiossa uudessa kirjassaan Miksi Suomi on Suomi; klassinen esitys aiheesta on Pekkarisen-Vartiaisen Suomen talouspolitiikan pitkä linja (1993). 

Siksi lamat ovat täällä syvempiä ja nousukaudet humaltuneempia kuin naapurissa. Se heijastaa kansallista mytologiaammekin: köyhän talon poika hummaa rahansa kaupunkireissulla kuin Nummisuutarien Iivari.

Ruotsin omakuva rikkaana maana ja Suomen omakuva köyhänä maana kiteytyy ennen kaikkea näkemykseen työstä. Rikkaalla maalla on työtä yllin kyllin ja huoli tekijöiden riittävyydestä; köyhällä maalla on lähtökohtaisesti pulaa työpaikoista.

Kansantaloustieteen termein Ruotsissa on kiinnitetty aina huomio työn tarjontaan eli korkeaan työllisyysasteeseen; Suomessa taas työn kysyntään eli mahdollisimman matalaan työttömyysprosenttiin. 

Äkkiä katsottuna näkemykset näyttävät saman asian eri puolilta, mutta maailmankatsomuksellisesti ne ovat täysin vastakkaisia.

Ruotsi pitää väestön mukana työvoimassa vaikka väkisin: huonoina aikoina julkisen sektorin on työllistettävä, kun muut eivät kykene. Keskipitkällä ajalla vahva kasvu rahoittaa julkisen talouden hetkelliset alijäämät helposti, eikä velkaantuminen riistäydy käsistä. Tarvitaan vain Hannu Hanhen optimismia, luottamusta ja itsevarmuutta.

Suomessa on tavoiteltu matalaa työttömyyttä siksi, ettei julkinen talous rasittuisi liikaa. Aku Ankan maailmassa on aina rahapula. Huonoina aikoina valtio ja kunnat ovat vähentäneet, eivätkä lisänneet, työvoimaa. Väkeä on hätäpäissä patistettu jopa työmarkkinoiden ulkopuolelle.

Tämä ero näkyi selvimmin 1960-luvulla ja jälleen 1990-luvun taantumassa.

Sotien jälkeen pakollinen panostus pienviljelyyn myöhästytti Suomen elinkeinorakenteen muutosta, joka iski kovalla voimalla 1960-luvun lopussa. Maaseudun liikaväestö tyhjeni kaupunkien lähiöihin ja Ruotsin autotehtaisiin.

Se oli win-win-tilanne. Ruotsissa itsetuntoinen näkemys kasvavasta teollisuusimperiumista herätti 1966 huolen työvoimapulasta ja siitä aiheutuvasta taantumasta. Hallituksen långtidsutredningin nojalla suosittiin voimakkaasti siirtolaisuutta ja alettiin kannustaa naisia kodeista työhön.

Kuvaavaa kyllä, Suomelle oli helpotus joutua kantamaan aikaisempaa pienempi väestö, resurssit eivät riittäneet enempään. Suomelle hyvinvointivaltio on aina ollut mitoituskysymys, sitä toteutetaan vain, jos uskalletaan uskoa rahkeiden riittävän.

Vasta Matti Vanhasen hallitukset pitivät olennaisempana työllisyysasteen nostamista kuin työttömyysprosentin alentamista. Silti lehdissä seurataan työttömyyttä, ei työllisyyttä. Moni osaa kertoa kotikuntansa työttömyysprosentin, mutta harva työllisyysastetta.

Se, miten yhteiskunnat suhtautuvat työllistämisen kykyynsä, heijastuu tietysti peilikuvana kodin ja vanhemmuuden rooliin. Ruotsissa ei ole maksettu vanhemmille lasten hoitamisesta kotona (ennen kuin aivan viime vuosina), Suomessa kyllä.

Heikki Hiilamo ja Olli Kangas kuvaavat vuoden 2009 artikkelissaan, kuinka Ruotsin sosialidemokraatit kääntyivät 1970-luvun puolivälissä jyrkästi vastustamaan aiemmin kannattamaansa kotiäidin palkkaa. Äidinpalkka heikentäisi naisten menestymistä työuralla, vaarantaisi tasa-arvon ja veisi resursseja päiväkotien rakentamisesta.

Suomessa kotihoidontuki ei ollut ideologinen kysymys, vaan yhtäältä etupolitiikkaa, toisaalta taloudellinen pakko. Jo 1948 Martta Salmela-Järvinen (sd.) esitti eduskunta-aloitteessaan, että ”äitipalkka” oli halpa vaihtoehto ”yhteiskunnan huoltolaitoksille”. 1970-luvulla keskusta ajoi kotihoitoa oman äänestäjäkuntansa hyödyksi, mutta kaupungeissa tukea maksettiin siksi, että niillä ei ollut varaa rakentaa riittävästi päiväkoteja.

SDP ja keskusta joutuivat tekemään kompromissin, jollaista yksipuolue-Ruotsissa ei tarvittu: 1980-luvulla kunnallisen päivähoidon vaihtoehdoksi tuli tuettu lastenkasvatus kotona.

Kun Ruotsissa siis torjuttiin pysyvää työvoimapulan uhkaa patistamalla naiset työelämään, Suomessa työttömyyttä on lievennetty houkuttelemalla naisia jäämään kotiin.

”Maassamme on kymmeniä tuhansia äitejä, jotka mielellään jäisivät kotiin työhön ja lapsia hoitamaan, kun vain olisi taloudellisia edellytyksiä. Samalla vapautuisi laajan työttömyyden aikana työpaikkoja työtä tarvitseville”, perusteli SMP eduskunta-aloitetta kotihoidon tuen lisäämiseksi 1983.

Köyhä talo tuijottaa perunalaarin vajenemista, jokavuotisen kassan tilannetta. Jos kaikki investoinnit katsotaan vain kuluiksi – kuten valtiovarainministeriön budjettiosasto aina tekee – mihinkään reformiin ei ole ikinä varaa.

Rikkaassa talossa on toisin: ”Se, mikä lyhyellä tähtäimellä oli kustannus ja rasite, oli pidemmällä perspektiivillä resurssi ja taloudellisen kasvun ja maan vaurastumisen ja hyvinvoinnin keskeinen edellytys.” (Hiilamo & Kangas)

Ruotsin Konjunkturinstitutetista kotiutunut VATT:n tuore pääjohtaja Juhana Vartiainen on pitkään saarnannut kotihoidontuen vahingollisuutta. Hän täräytti keväällä Helsingin Sanomissa, että valtion ei pitäisi rahoittaa vuosikausien ”ihanaa velttoilua”.

Nyt Vartiainen on saanut pääministeri Jyrki Kataisen samalle kannalle: Suomen pitää ottaa Ruotsista esimerkkiä ja kannustaa kotiäitejä aikaisemmin töihin, muun muassa osa-aikatyötä suosimalla.

Nuorten naisten katoaminen työmarkkinoilta ei ole vain kansantalouden ongelma, vaan tasa-arvon este. Kotona vietetyt vuodet heikentävät naisen työmarkkina-asemaa ja palkkatasoa vielä vuosikaudet työhönpaluun jälkeenkin. 

Työnantajia voi toki syyttää siitä, että he eivät palkkaa nuoria naisia, edistä heidän uraansa, maksa rikkonaisten vuosienkin jälkeen yhtä hyvää palkkaa kuin miehille, mutta tosimaailmassa on helpompi kannustaa naisia pysymään työmarkkinoilla kuin aivopestä heidän esimiehiään. (Niin, miehiähän ne tuppaavat olemaan, mutta ei täysin naisten omatta syyttä.)

Ja kyllä, miehiäkin pitää patistaa kotiin. Mutta eikö silloin, jos pienten lasten äidit tekevät joustavaa osa-aikatyötä, miesten ole pakkokin kantaa enemmän vastuuta kodista?

Ja kyllä, päivähoitopaikkoja on lisättävä samalla kun ryhmäkoot pysyvät järkevinä, osa-aikatöitä on löydyttävä muualtakin kuin kauppojen kassoilta, ja ties mitä.  Ai niin: kotiäitejä ei myöskään saa halventaa, eikä heidän työtään väheksyä. Lapsen paras, jne.

Kataisen ja Vartiaisen esitys on saanut välittömästi karvat pystyyn myös edistyksellisiltä naisilta, jotka jännästi löytävät sata syytä sille, miksi äitien pitäisi jatkossakin saada syrjäytyä työmarkkinoilta.

Aku Ankka näkee oitis ongelmat, Hannu Hanhi haluaisi tarttua mahdollisuuksiin.

Aku Ankka kummastelee, mistä kotiäideille riittäisi töitä, kun on työttömyyttä ennestäänkin. Hannu Hanhi uskoo, että tarjonta luo kysyntää. Jos on pystynyt menestyksellä pyörittämään kolmen lapsen vaippasirkusta, on pikku juttu pyörittää yritystoimintaa.

Aku Ankka luulee, että työpaikkoja on rajallinen määrä, ja että niistä vallitsee ikuinen niukkuus. Hannu Hanhi tietää – kokemuksesta – että työ luo työtä.

Suomella on vielä pitkä matka Ruotsiksi. Mutta kun Ruotsin porvarihallitus on alkanut tukea kotihoitoa ja jos Suomen hallitus alkaa tukea pienten lasten äitien työllistymistä, välimatka lyhenee.

Ja ehkä jonakin kauniina päivänä ruotsalaiset ostavat huonekalunsa suomalaisesta liikkeestä. 

Kuka pelastetaan, ja miten?

”Suomen pelastusohjelma pitää käynnistää nyt”, otsikoi dramaattisesti Helsingin Sanomat pääkirjoituksessaan tänään (12.11.).

Lähtökohtana on Elinkeinoelämän keskusliiton (EK) kysely, jossa yritysjohtajien käsitys tulevista suhdanteista on yhtä synkeä kuin 1990-luvun laman alla ja vuonna 2008. Toisaalta tilanne ei ole yllätys, sillä finanssikriisihän jatkuu yhä, nyt vain eurokriisin otsikolla.

Kun samaan aikaan sekä metsäteollisuus että elektroniikkateollisuus ovat vaikeuksissa, syytä huoleen tosiaan on. Mitä Helsingin Sanomat ehdottaa?

HS:n mielestä avainasemassa ovat työmarkkinatoimet ja julkisen talouden linjaukset.

Miksei olisikin hyvä, että työnantajat uusine johtoineen ja työntekijät löytäisivät hyvän neuvotteluyhteyden, mutta mitä pitäisi tavoitella, miksi ja milloin, HS ei muista kertoa.

Sama juttu valtion budjetin suhteen. Lehti korostaa, ettei esitä leikkauksia tai veronkorotuksia, vaan kaipaa ”pitkän aikavälin rakenteellista ohjelmaa”. No huh huh.

Komea otsikko lätsähtää varsin vaatimattomiin vaatimuksiin. 

Ovatko vaikeudet sittenkin niin pieniä, että maltilliset tupot, työuran pidennykset ja ”pitkän aikavälin rakenteelliset ohjelmat” riittävät? Silloinhan Suomi pelastettaisiin kuin kissanpoika puusta, tarvitaan vain tikkaat ja tiukat otteet. 

Vai osoittaako teksti itse joka rivillään sellaista neuvottomuutta ja mielikuvituksettomuutta, että jos sellainen leviää Sanomatalosta muuhun taloteen, alkaa olla aihetta paniikkiin? 

”Kyse on uskottavuuden lisäämisestä”, lehti painottaa. ”Pitää vahvistaa ulkoisen maailman uskoa Suomen kykyyn selviytyä, ja vahvistaa kansalaisten uskoa järjestelmän kestävyyteen.”

Ulkoisella maailmalla ei kuitenkaan tunnu olevaan mitään vaikeuksia uskoa Suomeen. Euroopan kurassa Suomi loistaa AAA-timanttina, mikä näkyy valtionvelan matalana korkona. (Edullista velkaa saadaan lisääkin niin paljon kuin mieli tekee, eikä silti jouduta ”Kreikan tielle”.)

Kansalaisten tulevaisuudenuskokaan ei kaipaa kovasti vahvistamista – pikemmin kriisitietoisuutta sietäisi lietsoa lisää. 

Huoli suomalaisten firmojen kilpailukyvystä on näet todellinen (vaikka ekonomistit eivät ole yhtä mieltä Suomen kilpailukyvyn heikkenemisestä). Mutta suomalaisen perinteen mukaan HS hahmottaa haasteet viime kädessä luottamuksen ja uskottavuuden ongelmiksi – kunhan yhdessä uskomme parempaan, menestymme.

Periaate on yhtä hellyttävä kuin siihen sisältyvä me-pronomini. Kapitalismin todellisuudessa menestymiseen tarvitaan raakaa rahanahneutta ja julmaa keskinäistä kilpailuakin. Ja menestyksen tulot jaetaan epätasaisesti: jotkut ”meistä” hyötyvät monin kerroin enemmän kuin toiset. (Se, jos mikä, nakertaa luottamusta, mutta se ei taida nyt kuulua aiheeseen.)

Toisaalta Suomi on luottamusyhteiskunta, jonka julkinen talous on kaikkien mielestä järkevissä kantamissa ja jonka kansalaiset jännittävät enemmän tanssikilpailun tuloksia kuin tulevaisuuden toimeentuloansa. 

Kyse ei todellakaan ole ”luottamuksen, uskottavuuden ja tulevaisuudenuskon” ongelmista. Kyse on ihan rahasta: miten sitä luodaan riittävästi, jotta hyvinvointivaltio voi säilyä?

Kuten HS:n pääkirjoitus osoittaa, globalisoituneessakaan taloudessa ei osata etsiä ratkaisuja muualta kuin 1970-lukulaisesta korporatiivisesta konsensuskoneistosta (KKK).

Joka toisessa pääkirjoituksessa Suomea moititaan liian valtiokeskeiseksi maaksi, josta puuttuu itsenäisen yrittämisen henki. Joka toisessa sitten vaaditaan valtiolta toimia.

Työehtosopimuksilla tai julkisen talouden ohjelmilla ei pelasteta Suomen kilpailukykyä ja teollisuutta, mikäli liiketoiminnasta puuttuu rahavainu, äly, kekseliäisyys ja myyntikyky.

Jos ”Suomen pelastusohjelma pitää käynnistää nyt”, siihen ei todellakaan pysty vanha tulopoliittinen juntta eikä valtiovarainministeriön budjettiosasto.

Asia voi hyvinkin olla päinvastoin. 

Suurisuuntaisesti suunniteltu, yksimielinen ja keskitetty ”Suomen pelastusohjelma”, jota laadittaisiin KKK:n kokoushuoneissa ja kelomajoissa, olisi pikemminkin vahingollinen. Parhaassa tapauksessa se arkistoitaisiin satojen kaltaistensa kanssa Olkiluodon syvimpään onkaloon.  

Taisin suhtautua turhan vakavasti Helsingin Sanomien pääkirjoitukseen. Tajusin näet katsoa kalenteriin: jouluun on enää 42 päivää.
Tähän vuoden aikaan Hesari on aina erityisen huolestunut kansalaisten tulevaisuudenuskosta ja kulutushaluista.

Rahakauppavero on pankkisakkoa parempi

HS Mielipide 2.10.12

OP-Pohjolan pääjohtaja Reijo Karhinen väläyttää pankkinsa siirtymistä Ruotsiin tai peräti Viroon, jos EU:ssa kaavailtu rahamarkkinavero päätetään toteuttaa Suomessakin (HS 30.9.).

Aika huolettomasti pääjohtaja tärvelee OP-Pohjolan brändin ydintä. Verkkosivuillaan yhtiö ylpeilee: ”OP-Pohjolan juuret ovat syvällä suomalaisessa yhteiskunnassa, mikä heijastuu ryhmän arvoihin ja tapaan toimia. Vastuullisuus on keskeinen osa ryhmän arvopohjaa ja strategiaa.”

Ei siis kovin syvällä. 

Mutta rehellisyyden nimissä Karhinen voisi toki kertoa, että Ruotsissa on voimassa pankkivero, joka tuottaisi OP-Pohjolalle miljoonamenot lahden takana – mahdollisen asiakaskadon lisäksi.

Ruotsin pankkivero on vakausmaksu, jollainen on myös mm. Saksassa ja Britanniassa. Se rahastoidaan seuraavan pankkikriisin varalle, ja tavoitteena on puskuri, joka olisi kooltaan noin 2,5 prosenttia bruttokansantuotteesta. Myös Suomen hallitus on päättänyt toteuttaa vastaavan veron, jonka tuotoksi toivotaan noin 170 miljoonaa euroa vuodessa.

Rahalaitosten edunvalvoja Finanssialan Keskusliitto on taipunut hyväksymään pankkiveron, koska se pitää EU:n rahamarkkinaveroa itselleen ikävämpänä. Rahoitusmarkkinavero (Financial Transactions Tax) perittäisiin pikkuriikkisenä summana jokaisesta kaupasta. Siten se pureutuu syihin, jotka aiheuttivat eurokriisinä jatkuvan finanssikatastrofin, ja on puutteineenkin tehokkain keino estää uusi tuho. Samalla se rajoittaa pankkien riskinottoa, varsinkin lyhytaikaista keinottelua ja viime aikojen vitsausta, sekuntien miljoonasosissa vyöryvää tietokoneistettua kauppaa (high frequency trading).

Pankkivero taas perustuu rahalaitoksen taseen kokoon. Se on oikeammin pankkisakko, joka periaatteessa rankaisee menestyksestä. Lisäksi se suorastaan kannustaa siirtämään riskisijoituksia taseen ulkopuolelle, niin sanottuihin varjopankkeihin, joilla oli iso rooli finanssikatatrofissa. Ne sijaitsevat yleensä veroparatiiseissa valvonnan ulottumattomissa.

Kansallisen rahaston ongelma on sekin, että kriisit ovat kansainvälisiä. Edellisessä kriisissä Suomen valtion ei tarvinnut tukea pankkeja lainkaan. Jos sama toistuu, hyviltä kotipankeilta kerätyt vakausrahat voisivat jäädä seisomaan tilille samaan aikaan, kun talous syöksyy ja lisävelkaa haetaan ulkomailta.

Loviisan ja Olkiluodon ydinlaitokset ovat verraten turvallisia. Silti Suomi on nähnyt paljon vaivaa ja uhrannut rahaakin lähialueiden ydinvoimaloiden korjaamiseksi tai sulkemiseksi, koska ne aiheuttavat meillekin vaaraa.

Vaikka Suomessa toimivat rahalaitokset olisivat maailman parhaita, se ei suojaa meitä vastuuttoman keinottelun aiheuttamilta kriiseiltä, joista viimeisin tuhosi välittömästi 70 000 suomalaista työpaikkaa ja kolmanneksen ulkomaanviennistä.

Suomen itsekäs etu on edistää rahoitusmarkkinaveroa, johon Saksa ja Ranska ovat jo sitoutuneet, ja luoda painetta veron laajentumiseksi mahdollisimman kattavaksi. Pankkilobbarit pelottelevat, että vero häätää rahoitusalan Suomesta. Uskokoon ken tahtoo, että 0,1 prosentin lisäkulu tuhoaa terveen liiketoiminnan.

Koska pankkitoiminta itsessään ei ole mitenkään rangaistavaa, hallitus voisi suoraan haudata huonon pankkiveron ja siirtyä suoraan EU:n  rahakauppamaksuun.

Vastuulliset rahalaitokset voivat joko osallistua toimialansa turvallisuuden parantamiseen tai valita itsekkään kiukuttelun tien. Asiakkaan kannattaa kiinnittää huomiota, kumpaan ryhmään oma pankki kuuluu.

Lisäys 3.10.12: Professori Pertti Haaparanta on vakuuttanut minut siitä, että rahoitusmarkkinaveron toinen variantti,  Financial Activities Tax (FAT) on vielä parempi ratkaisu kuin rahakauppavero FTT. Ne eivät kuitenkaan ole toisensa poissulkevia vaihtoehtoja.
Rahalaitosten liiketoimintavero koskisi tuottoja eikä kauppahintoja: se siis olisi arvonlisävero, josta finanssiala on jostain syystä vapautettu. 
On selvää, että FAT on rahalaitosten kannalta pelottavin ratkaisu, ja siksi se ei ole yltänyt vakavaan poliittiseen harkintaan. Vaikka poliittinen keskustelu pelkistyy tiettyihin vaihtoehtoihin - rahakauppavero vastaan pankkivero - olisi luonnollisesti syytä tuoda esiin myös "mahdottomat", mutta toivottavimmat ratkaisut.