Ohjelmani demareille vuonna 1996

Vuonna 1996 SDP järjesti avoimen kirjoituskilpailun, jolla käynnistettiin periaateohjelman uudistustyö. 
Osallistuin ohjelmantekoon viettelevällä nimimerkillä Politiikka on tahdon asia - ja voitin kisan. Palkkion, 5000 markkaa, suoritin lyhentämättömänä verottajalle, kuten pitääkin. 
Kirjoitushanke on kuvattu kokonaisuudessaan Image-lehdessä ja kirjassani Viemärirotta (1998). Mutta koska aihe on ikuisesti ajankohtainen ja jotkut toverit ovat tekstiä kyselleet, julkaisen sen uudestaan. 
Ja tietysti voi pohtia, mitä olisi tapahtunut, jos SDP olisi 1990-luvulla ottanut ohjelmani vakavasti.

Tulevaisuuden kohtalonkysymys:

Hallitsevatko markkinat kansalaisia vai kansalaiset markkinoita? 

URHO KEKKONEN julkaisi vuonna 1937 kirjan nimeltä "Demokratian itsepuolustus". Teoksen ydinajatus oli se, että kansanvaltaisten poliittisten liikkeiden on kyettävä puolustautumaan totalitarismia vastaan. Lähes kuusi vuosikymmentä myöhemmin "demokratian itsepuolustus" on entistäkin polttavampi haaste.

Nyt kansanvaltaa ei horjuta mikään ulkoinen uhka, kilpaileva pakkovallan aate, vaan politiikan sisäinen rapautuminen. Vaaleilla valitut edustajat ovat luovuttaneet valtaansa kansainvälisille markkinavoimille.

Rahoituksen ja kaupan markkinat ovat maailmanlaajuistuneet nopeasti 1970-luvulta alkaen, kun pääomien liikkeitä ryhdyttiin vapauttamaan kaikissa vauraissa teollisuusvaltioissa. Maailman valuuttamarkkinoiden

Haavisto: Paasikiven reinkarnaatio

Ei ole sattuma, että Pekka Haavisto on ilmoittanut presidenteistä esikuvakseen J.K. Paasikiven (1872-1956).
Hänkin on kuullut lukuisat kerrat taiteilijaguru J.O. Mallanderin täysin vakavissaan esittämän teorian. Minulle hän kertoi sen 20 vuotta sitten.
Pekka Haavisto on Paasikiven reinkarnaatio. Kun Paasikivi kuoli joulukuussa 1956, suurmiehen sielu etsi levottomana uutta asuinsijaa. Mallanderin mukaan jälleensyntymässä kuluu tyypillisesti se 15 kuukautta, jonka jälkeen munkkiniemeläiseen opettajaperheeseen syntyi Pekka, maaliskuussa 1958.
En usko, että Haavisto tunnustaisi uskovansa tähän legendaan, vaikka työnnettäisiin tikkuja kynsien alle. Mutta kaikki hänen toimintansa on tähdännyt tähän hetkeen.
Hän oli ja on ehdokkaista vakavimmin pyrkimässä presidentiksi. Se palkittiin.

Olen vähän ymmälläni siitä, että Haavistoa pidetään "mutkattomana" ja "helposti lähestyttävänä". Olen tuntenut hänet 25 vuotta, enkä tunne häntä lainkaan.
Eikä moni muukaan. Haaviston sisäpiiri on suppea ja mies itse ylläpitänyt salaperäisyyden auraa. Hän on pitänyt yksityisasiansa omana tietonaan.
Vilpittömästä uteliaisuudesta vuonna 1994 esittämääni haastattelukysymykseen, oletko homo, hän vastasi: "No en, en mä mielestäni ole... Mä kuulun varmaan sellaisten suomalaisten ryhmään, ehkä enemmistöön, joille koko seksuaalisuus tai seksuaalisuuden merkitys on aika vähäinen."
Se oli hyvä vastaus, kenties tyhmään kysymykseen, jonka soisi jo jäävän taka-alalle.
Tuntuu kuitenkin oudolta, kun Pekka Haavistoa luonnehditaan "aidoksi". Hän on niin aito kuin poliitikko nyt voi olla, mutta tunnen kymmenittäin avoimempia, spontaanimpia, laskelmoimattomampia ihmisiä poliittisen kentän kaikilta laidoilta.
Tämä ei ole moite, vain ihmettely.

Vihreiden syntyhistoriassa (jonka olen kuvannut, samoin kuin Mallanderin profetian, kirjassani Viemärirotta) temmelsivät suuret egot ja tunteet leimusivat. Haavisto hoiti eleettömästi ja järjestelmällisesti puolueen "järkeviin" käsiin, helsinkiläisen Perheen johdettavaksi - johon hänen lisäkseen kuuluvat Heidi Hautala, Osmo Soininvaara, Pekka Sauri ja ottolapsia.
Haavisto rakastaa seremoniaa ja historiallisia puitteita. Teiskon kesäjuhlat on tarkkaan harkittu spektaakkeli, hänen vetämänsä Suomi-lehti perustettiin Hvitträskissä Eliel Saarisen makuuhuoneessa. Haavisto isännöi, kontrolloi - ja manipuloi. Toimittajan roolissa on hyvä tarkkailla, kerätä tiedot,
vaikuttaa vaivihkaa, vetäytyä syrjään ja pysyä silti keskiössä.
Pekka Haavisto on "helposti lähestyttävä" siten kuin psykiatri on. Hän on empaattisesti läsnä, kuuntelee ja auttaa, mutta ei paljasta itsestään mitään. Ja kuten potilas projisoi fantasioitaan terapeuttiin, Haavisto on  tyhjä taulu, johon koko kansa heijastaa toiveensa ja haaveensa.

Tämä hahmottomuus on pudottanut Haaviston eduskunnasta kahteen kertaan, vaikka hän oli puolueen puheenjohtaja 1995 ja ympäristöministeri 1999. Mutta luonteenomaisella huolella rakennetut hyvät suhteet järjestivät hänelle kansainvälisiä tehtäviä, joissa hänen pragmaattinen ja tärkeilemätön toimintatapansa on saanut loistaa.
Pekka Haavisto on ollut mestarillinen verkostoituja jo ennen kuin koko termi keksittiin. Tässä hyvänä esikuvana on ollut Ville Komsi, jonka päänsisäisestä henkilörekisteristä värvättiin väkijoukko Koijärvelle keväällä 1979.
Kenties tärkeämpi mentori on ollut Osmo Soininvaara, joka armollisesti piti "tyydyttävänä" Haaviston esiintymistä tv:n suuressa vaalikeskustelussa 1987. Muun Suomen mielestä Haavisto oli sensaatio: ennakkoäänistä hän sai vain kourallisen, mutta vaalipäivänä hän nousi rakettina eduskuntaan. Haavisto on siis, jos kuka, tv-politiikko,  kuten viime aikoina on jälleen vakuuttavasti huomattu.

"Ihmisenä" Pekka Haavisto on varautunut, jopa etäinen - tässä suhteessa toisen kierroksen kilpakumppanit ovat samanlaisia. Voittipa Sauli Niinistö tai Pekka Haavisto, Suomi saanee edellisiä etäisemmän presidentin, joka ei jammaile lippalakki päässä Pori Jazzin lavalla.
Urho Kekkonen oli taitava populisti, jota kansa luuli "kansanmieheksi". Sitä ei Suomen seuraava presidentti ole. Pikemmin palataan muodollisemman ja arvovaltaisemman presidenttiyden aikaan.
Voitti ehdokkaista kumpi tahansa, hänen puheestaan voi erottaa etäisesti Paasikiven tekohampaiden louskuntaa.

Rehellinen poliitikko ja luotettava toimittaja

Marraskuussa 1991 valtiovarainministeri Iiro Viinanen valehteli julkisesti, että devalvaatiota ei tule. Ja että hän eroaa, jos tulee.
Syyskuussa 1992 Iiro Viinanen valehteli, että Suomen ”lainahanat uhkaavat sulkeutua”. Siis että Suomi ei saisi ulkomailta rahaa millään korolla.
Uudessa elämäkerrassaan (2010) Iiro Viinanen syyttää Ben Zyskowiczia vehkeilystä. Kun syytetty on protestoinut, Viinanen tunnusti ”ampuneensa raskaasti yli”. Myös Eero Heinäluoma on kumonnut Risto Uimosen kirjoittaman henkilökuvan väitteet.

Miten Iiro Viinanen voi olla ”Suomen rehellisin poliitikko”?

Suomalaiset vihaavat poliitikkoja, mutta arvostavat auktoriteetteja. Nolottaa lukea 1970-luvun kansalaisten kirjeitä Urho Kekkoselle, niin täynnä ne ovat alamaista matelua ja nuoleskelua. Lehdistö oli sokea. Silloin kun Kekkonen häikäilemättömimmin politikoi, hän oli mukamas politiikan yläpuolella.

(Samanlainen media-asema oli Mauno Koivistolla ja nyt Sauli Niinistöllä.)

 Myös lama-ajan rahaministerin ympärille rakentui kovan jätkän kultti. ”En osaa kieroilla. En osaa enkä halua taktikoida”, Iiro Viinanen sanoi haastattelussa 1991. Ja media myi kaiken kansalle.

Päätoimittajat valitsivat valtiovarainministerin kahdesti peräkkäin Vuoden mielipidevaikuttajaksi. Uimosen mukaan lehtien johtomiehet olivat päättäneet, että Viinanen ”ajoi oikeita asioita”.

Ilta-Sanomien otsikko 10.9. 1992 on tyypillinen – ”Iiro Viinasen hätähuuto: Nyt on kyse isänmaan pelastamisesta”.

Media antautui innolla Viinasen peleihin, joihin kriisien keskelläkin riitti aikaa, kuten päiväkirjamerkinnästä ilmenee. ”Hesarissa kova juttu IV:n vaatimasta [Kimmo] Sasin erosta. TV: n ja radion joka uutisissa... Ilta-Sanomien [päätoimittaja Hannu] Savola lupasi hoitaa juttua.”

Aseenkantajiin kuului myös Risto Uimonen, Helsingin Sanomien pääkirjoitustoimittaja. Viinanen oli ollut vasta kolme kuukautta ministerinä, kun Uimonen alkoi rakentaa ”epäpoliittisen totuudenpuhujan” imagoa. 

Uimosen kolumnin otsikko: Kiitos Viinasesta.

20 vuotta myöhemmin – palvonta vain parane. Uimonen omistaa kirjansa lapsenlapsilleen, joiden ”tulevaisuuden turvaamiseksi Iiro Viinanen ja hänen kaltaisensa muut päättäjät ovat kantaneet raskasta vastuuta”.

Uimoset ovat kai pärjäilleet kivasti. Mutta entä ne sadat tuhannet 1990-luvulla syrjäytettyjen lapset, joiden tulevaisuudesta Viinanen ei koskaan osoittanut mitään huolta?

Tämä Viinas-kultti olisi ihan hellyttävä ilmiö, ellei se samalla olisi tukahduttanut kritiikkiä ja keskustelua.  Vaikka välitön vaara oli ohi, poikkeustila jätettiin voimaan. Työttömiä tuli puoli miljoonaa. Suomeen syntyi alaluokka.

Viinanen ei ollut epäpoliitikko, vaan poliitikoista poliittisin. ”Suoraselkäisen rehellisyyden” varjolla hän sai ajaa omaa oikeistolaisuuttaan: ammattiliitot alas, julkiset palvelut minimiin.

Hän oli Suomen Thatcher.

Englannissa thatcherismi vakiintui vasta Thatcherin jälkeen; kun myös työväenpuolue alkoi ajaa kovaa linjaa. Suomessa Viinasen ura jatkui myös Paavo Lipposen hallituksessa – ja Viinasen oppi Viinasen jälkeenkin.

Viinanen on kuulemma vanhemmiten pehmennyt, hän on ”luonnonsuojelija ja rakastava isoisä”. Sepä on lohdullinen ajatus. Samoin kuin se, että hänen PR-miehensä johtaa nyt Julkisen Sanan Neuvostoa. •