EJRK Suomeen, EFVJ Ranskaan

Onnittelut Olli Rehnille, josta tulee kuin tuleekin Euroopan unionin talous- ja rahakomissaari.
Jälkimmäinen osa tittelistä liittyy keskus-, eikä liikepankkeihin. Rahoituspalvelut kuuluvat sisämarkkinakomissaarille, ja tämän ”herkkutehtävän” saa Lontoon Cityn finanssikeskuksen kauhuksi Ranskan Michel Barnier. Brittiläisen lehdistön sitkeästi ylläpitämän kansallisen stereotypian mukaan ranskalaiset ovat aina neuvostohenkisiä valtiobyrokraatteja, jotka ylimielisyyttään ja kateuttaan vainoavat liike-elämän vapauksia kaikkialla.
Rehnille jää, ehkei sentään ”kevyt salkku” (kuten Talouselämä ansiokkaasti provosoi), mutta epäkiitollinen. Hänen pitäisi vaalia Euroopan talouksien elpymistä, mutta samalla suitsia valtioiden yletöntä velkaantumista. On helppo joutua syntipukiksi.

Euroopan rahoitusvalvontaan syntyy ehkä jo ensi vuonna kaksi superbyrokratiaa. European Systemic Risk Council on virallisesti suomeksi Euroopan Järjestelmäriskikomitea, EJRK. Ääneen lausuttuna tuo kirjayhdistelmä vaikuttaa lyhenteeltä sanoista ”Ei Järkeä”.
EJRK vastaa ”makrotason” vakaudesta. Sillä on valtuus puuttua havaitsemiinsa järjestelmäriskeihin ja vaatia jäsenmaiden valvontaviranomaisilta toimia. Käsittääkseni tämä ylivalvoja kuuluu juuri komissaari Rehnin toimenkuvaan.
Odottakaamme siis hetkeä, jolloin komissaari Rehn antaa määräyksiä Suomen Pankin pääjohtajalle Erkki Liikaselle. Rengin ja isännän paikat ovat vaihtuneet.
Toinen, ”mikrotasolla” huseeraava, uusi byrokratia on European System of Financial Supervisors eli brysselisuomeksi Euroopan Finanssivalvontajärjstelmä EFVJ. Loogisesti se kuuluisi pelätyn Barnierin rooteliin.

Lontoon lehdet kertoivat, että brittihallitus lobbasi viimeiseen asti pankkisalkkua "liberaalille" komissaarille. Rehnin voimakasta finanssikapitalismin kritiikkiä ei näköjään ole käännetty englanniksi. Elokuisessa postauksessani on laajempi lainaus Kokkolan Chydenius-seminaarista, jossa Rehn lausui mm. näin:
”Se sokea luottamus markkinoiden kykyyn korjata omat virheensä, mikä oli Reaganin ja Thatcherin ideologisen perinnön ydin, on joutunut romukoppaan – ja sinne joutaakin, etenkin rahamarkkinoiden osalta. Aikakautta, jota parhaillaan rakennamme, tulee leimaamaan valtion aktiivisempi taloudellinen rooli ja ennen muuta finanssijärjestelmän tiukempi sääntely.”

Nyt on sitten tekojen vuoro.

Lapsellista laskentoa

Tammisaaren synnytyssairaalan kohtalo kiinnostaa, sattuneesta syystä. HUS:n hallitus päätti lokakuussa, että osasto lakkautetaan ensi kesänä.
Kun Tammisaaressa on Suomen ammattitaitoisimmaksi arvioitu ja edelläkävijäksi tunnustettu synnytysosasto, on tietenkin mielenkiintoista, miksi HUS sulkee sen ainoan yksikkönsä, jonka asiakkaat ovat tyytyväisiä palveluun. Näin epätoivoiseen tekoon on varmaankin painavat syyt.
”Kaikkeen ei ole varaa”, totesi hallituksen puheenjohtaja Ulla-Marja Urho (kok.) täpärän äänestyspäätöksen (9-8) jälkeen. Helsingin Sanomat uutisoi, että HUS tavoittelee 1,9 miljoonan euron säästöä. Se ei ole pikkuraha.
Uutinen on harhauttava, sillä mitään laskelmaa HUS:n hallitus ei mahdollisista säästöistä saanut, eikä ilmeisesti tarvinnut. 1,9 miljoonaa on Tammisaaren synnytysosaston vuosikulu.
Summa säästyisi siis vain, jos kaikille annettaisiin heti potkut, synnytyshuoneiden kalusteet myydään, sähköt katkaistaan, lämmitys lakkautetaan ja tila koetetaan vuokrata vaikka kebab-pizzeriaksi. Jos sittenkään.
Ja samaan aikaan 650 synnyttäjää vuosittain solahtaa muihin HUS-sairaaloihin ilman, että tarvitaan yhtä ainuttakaan uutta virkaa, lisäsänkyä tai vempainta – eikä yhtään neuvolatätiä tai lastenlääkäriäkään saisi palkata minnekään.
Vaikea sanoa, kun kerran päättäjätkin päättivät summamutikassa. Yksi hallituksen jäsenistä totesi säästöksi ”muutamia satoja tuhansia”.
Ainoa kiistaton säästö lienee noin 220 000 euron vuosittainen päivystyskulu. Se on HUS:n miljardibudjetista noin 0,18 promillea.
Tämän tuhansien säästön jälkeen HUS:n hallitus hyväksyi miljoonien vajeen. Pääkaupunkiseudun HYKS ylitti menonsa 42,4 miljoonalla eurolla. Muut sairaanhoitoalueet saavat kattaa tuon törsäyksen. Vaikka Länsi-Uudenmaan alue on alittanut menonsa, se joutuu maksamaan ylimääräistä 1,5 miljoonaa.
Tammisaari siis menettää maineikkaan synnytysosastonsa – ja kohta kenties koko sairaalan – sananmukaisesti lapsellisin perustein. Ja joutuu kaiken kukkuraksi maksamaan siitä.
Mutta mikä on lakkautuksen todellinen peruste?

Ja taas...

Helsingin Sanomat 6.12.2009 (s. A18): "Kiistelty päätös lakkauttaa Tammisaaren synnytysosasto ensi kesänä tuo [HUS:n toimitusjohtajan] Kari Nenosen mukaan Husille 1,9 miljoonan euron säästön vuosittain."
Jokohan tätä saa sanoa tarkoitukselliseksi harhauttamiseksi?

Kuka ei innostu kansainvälisestä pankkiverosta?

Britannian pääministeri Gordon Brown esitti viikonlopun G20-kokouksessa rahalaitosveroa. On suoranainen sensaatio, että Britannia – joka on tähän saakka hyysännyt maailman finanssikeskusta, Lontoon Cityä – liittyi nyt Ranskan ja Saksan seuraan pääomaliikkeiden verottajiksi.
Ainoa valtakunnallinen 7-päiväinen talouslehti Hufvudstadsbladet lietsoi intoa sunnuntaina oikein etusivun pääotsikollaan: ”Nu ska bankskatten utredas”.
Helsingin Sanomat sen sijaan, ehdittyään maanantaina kyytiin, toppuutteli: ”Suomalaisasiantuntijat eivät innostu kansainvälisestä pankkiverosta”.
Mitä tästä pitää ajatella?

Tobin or not Tobin?
"Asiantuntijat" eivät innostuneet ehkä siksi, että oli erinomaisen hämärää, mikä on se "asia", joka piti tuntea. Puhuttiin summittaisesti "Tobinin verosta", jolloin viitattiin amerikkalaisen talouden nobelistin James Tobinin 1970-luvulla ensimmäisenä esittämään valuuttakauppaveroon. Mutta vuosikymmenten varrella keinotteluveron malleja on paranneltu ja varioitu niin paljon, että ”Tobinin verosta” puhuminen on vähän samaa kuin kutsua Keskustaa sitkeästi ”Maalaisliitoksi”.
Siksi on nollauutinen, että valtionvarainministeri Jyrki Katainen, Etlan toimitusjohtaja Sixten Korkman, Suomen Pankin osastopäällikkö Antti Suvanto, ex-kansanedustaja Osmo Soininvaara ja varsinkin rahoitusteollisuuden päälobbari Piia-Noora Kauppi ”eivät innostu” Tobin-verosta.
En minäkään ”innostu” Datsun 100 A:sta.
Toki pitää myös kysyä, miten juuri heistä tuli "asiantuntijat". Ja eikö edes etsitty ketään erimielistä?
"Kansainväliselle pankkiverolle" (jossain muodossa) olisi taatusti löytynyt jopa yksimielinen kannatus, jos HS olisi huolinut asiantuntijoikseen vaikkapa professori Heikki Patomäen , SDP:n puheenjohtajan Jutta Urpilaisen, kansanedustajat Erkki Tuomiojan ja Bjarne Kalliksen, tai veroparatiisitutkija Matti Ylösen.
Tai jos Finanssialan keskusliiton sijasta olisi pirautettu Kepaan, ATTACiin, Tax Justice Networkiin...
Eikö edes kaikkien aikojen keinottelukatastrofi sekä valtavirran taloustieteen näyttävä mahalasku pane toimitusta miettimään, pitäisikö laajentaa tai peräti vaihtaa ”asiantuntijoiden” joukkoa?

Jyrki Katainen vastusti jälleen kerran pääomaliikkeiden verotusta sanomalla, että "järjestelyn pitäisi olla globaali". Niin pitäisi, ollakseen globaali systeemi. Mutta mitä mieltä hän on itse tavoitteesta? Voisiko sitä edistää? Edes vähän?
(Eikä globaali systeemi aina edes ole globaali. Jos Kataisen logiikkaa seurattaisiin, Suomi ei olisi allekirjoittanut Kioton sopimusta, koska kaikki maat eivät ole mukana. Eivät edes keskeiset maat.)
Jo ennen Kataisen lausetta oli selvää, että Suomi ei ole rahoitusturvallisuuden eturintamassa. Ja tottahan päänavaaminen on vaikeaa. Tämä Round Robin-pulma voitaisiin kuitenkin ratkaista seuraamalla Belgian esimerkkiä.
Belgiassa säädettiin jo 2004 laki keinotteluverosta, joka astuu voimaan vasta ja ainoastaan, kun kaikki muutkin EMU-maat ovat mukana.
Mikä estää, Jyrki Katainen, laatimasta tällaisen ehdollisen lain?
(Kaikki muutkin ”asiantuntijat” saavat vastata.)

Tobin to bin?
Gordon Brown ei oikeastaan edes ensisijaisesti ehdottanut Tobin-tyyppistä veroa jokaiselle rajat ylittävälle rahakaupalle. Financial Timesissä (8.11.) julkaistussa puheenvuorossaan hän mainitsi ensimmäisenä eräänlaisen rahoituslaitosten riskivakuutusmaksun, jollaista myös Kansainvälinen valuuttarahasto, IMF, ajaa.
Brown mainitsi muitakin vaihtoehtoja, jotka johtaisivat kuta kuinkin samaan tulokseen. Rahat voidaan kerätä myös koko alaa koskevaan tai firmakohtaiseen vakuusrahastoon. Riskipuskuri voidaan saada aikaan myös pankkien vakavaraisuusvaatimuksia korottamalla. Ja neljäntenä vaihtoehtona Brown mainitsee globaalin rahoitusveron.
Paljon päänvaivaa riskivakuutusmaksustakin tulisi. Pitääkö Suupohjan Osuuspankin maksaa sitä samassa suhteessa kuin investointipankki Goldman Sachsin? Vai enemmänkin, sillä Goldman Sachs ei ole sortunut riskaabeleihin asuntoluottoihin kuten Teuvan pankkiirit?
Kuka määrittelee riskin - ja miten? Eikö juuri se ole osoittautunut vähintäänkin haasteelliseksi?
On turhanaikaista takertua nimenomaan kansainväliseen rahoitusveroon. Nyt olisi hyvä käydä Suomessakin keskustelua parhaista keinoista, joilla sen tarkoitus suunnilleen täyttyisi: massiivisen riskin ja salamannopean keinottelun hinta nousee.
Gordon Brown on lisännyt poliittista tahtoa, raivannut tietä rahoituksen turvallisuuden lisäämiseksi. Se on Suomenkin intressi: että seuraavan, aika pian, päälle kaatuvan kriisin alle ei murskaudu jälleen kolmannes teollisesta tuotannostamme ja taas yli 70 000 työpaikkaa.
Tästä kansainvälisestä yhteisponnistuksesta soisi Suomen päättäjien innostuvan. Jossain vaiheessa. Joutaessaan.

Viisikko harhateillä

Absurdimpaa viisikkoa ratkomaan finanssikriisiä on vaikea keksiä kuin minkä Helsingin Sanomat valitsi kirjamessujen paneeliinsa: populistijohtaja Timo Soini, pastori Antti Kylliäinen, valmennusguru Jari Sarasvuo, kulttuuripomo Saska Saarikoski ja allekirjoittanut.
Periaatteessa kelpo miehiä - mutta kaikki miehiä. Ja vääriä miehiä: paikalle ei kutsuttu yhtään taloustieteilijää tai talouspolitiikasta vastaavaa. Ei siis ihme, että keskustelu lievästi sanoen harhautui. Saarikoski kiusasi Sarasvuota väärästä Kummisetä-sitaatista ja Sarasvuo intoili laveasti Ruohonjuuren ekotuotteista.
Kovasti keskustelusta kuitenkin tykättiin. Ja itsekin sain siitä alkusysäyksen Talouselämän kolumniin. Siihen sisältyy radikaali idea, joka ei ainakaan ole sosialidemokraattinen.
Onko ajatus täysin järjetön? Otan mielelläni kommentteja vastaan!

Viimeiset karkkipussit
Sain höristää korviani Helsingin Kirjamessujen keskustelussa viime viikonloppuna. Jari Sarasvuo ylisti poliitikkoja, jotka ripeillä toimillaan pelastivat planeetan finanssikapitalismin aiheuttamalta hävitykseltä. Entinen vapaan rahan apostoli korosti myös, että markkinataloutta ei voi olla olemassa ilman julkisen vallan suojaa ja kontrollia.
Mikä hullunkurisinta, jouduin jälleen kerran olemaan Jarin kanssa eri mieltä – mutta tällä erää meistä markkinamielisempänä. Nimittäin: kapitalismi pitää vihdoin vapauttaa.
En epäile yhtään Sarasvuon vilpittömyyttä. Silti moni muukin pörssiyhtiön johtaja on nyt tilapäissosialisti, hetken demokraatti.
Maailman valtiot ovat syytäneet markkinoille 2,5 biljoonaa elvytyseuroa. (Kaksitoista nollaa.) Osa veronmaksajien rahoista on siirtynyt Wall Streetin suurpankkien miljardivoitoiksi ja miljoonabonuksiksi. Osa yhteisistä varoista on lahjoitettu myös suomalaisille osakkeenomistajille.
Omistaminen on maatalouttakin tuetumpi elinkeino.
Uusi ralli, uusi kupla, uusi euforia, uusi törmäys, uusi katastrofi on tekeillä. Siitä valtiot eivät selviäkään enää velalla – ellei nopeasti saada yhteyttä Uranuksen Säästöpankkiin.
Poliitikot eivät ole keksineet ratkaisuksi muuta kuin lisää politiikkaa. Koska sitä janoavat Jari ja koko kansa, se näyttää melkein toimenpiteeltä. Mutta valvonta ei poista ongelmaa. Se vain valvoo ongelmaa.
Kadulla riehuu hullu mies, joka särkee lekalla jokaisen näyteikkunan ja hakkaa viattomia ohikulkijoita. Sirpaleita sataa ja veri lentää.
Paikalle rientää valkotakkisia hoitajia. Hullua ei kukaan estä, joten riehunta vain yltyy. Tilataan lisää valkotakkeja, kymmeniä ja satoja.
Verinen uhri kysyy valkotakilta, kuka korvaa hullun tekemät vahingot ja maksaa hoidot. Hoitaja rauhoittelee: ”Tärkeintä on, että se ei vahingoita itseään.”

Rahoitusjärjestelmä on tänään vaarallisempi kuin vuosi sitten. Silloin suuret rahalaitokset saattoivat olettaa, että valtio rientää hätiin, jos niiden konkurssi uhkaa koko järjestelmää.
Nyt ne tietävät, että valtio rientää hätiin.
Britannian keskuspankin pääjohtaja Mervyn King totesi hiljan, että globaali pankkituki on ”luonut mahdollisesti suurimman moraalisen vaaran, jonka maailmanhistoria tuntee”.
Tämän kohtalokkaan ja kohta kalliin moral hazardin ikävin puoli on se, että poliitikot pitävät sitä yllä. He pääsevät isojen poikien peleihin vain valtion varoilla, vaikka sitten maksajaksi.
King esitti, että liian suuret pankit pilkotaan – osa hoitaisi ”jakelulaitoksena” peruspalveluita kuin sähköyhtiö konsanaan, osa saisi ottaa riskiä kuin ”kasino”. Hänet ampuivat alas sekä valtiovarainministeri Alistair Darling että pääministeri Gordon Brown jo ennen kuin Lontoon Cityssä yksikään Asser & Turnbullin mittatilauspaidan kainalo ehti kostua.
Niinpä maailman pankkijärjestelmä on kuin ongintaa pikkulasten synttäreillä. Pankkiirit kuvittelevat ihan omin neuvoin saalistaneensa karkkipussit, joita veronmaksaja verhon takana kiinnittää kaikkiin onkiin.

Myös finanssimaailma on herännyt pohtimaan, onko reilua, että jotkut pelaavat omalla riskillä ja toisilla aina pappa betalar. George Soros on ehdottanut, että valtiontakauksen vastikkeeksi on voitava rajoittaa pankkien riskinottoa, velkaantumista ja palkitsemisia.
Se on mahdotonta. Pittsburghin G20-kokous osoitti, että vaikka Barack Obama voi tuhota koko maailman yhdellä napinpainalluksella, kaikkeen hänelläkään ei ole valtaa. Pankkiirien bonuksiin ei voi puuttua.
On toimittava toisin päin. Kapitalismi on vapautettava valtion ikeestä. Keskuspankkien ei enää pidä toimia rahareserveinä, viimeisinä lainanantajina.
Rahan hinta määräytyköön yksin pankkien välisillä markkinoilla. Ratkaiskoot ihan itse, mitä vakuuksia ja vakuutuksia vastaan antavat luottojaan. Riskin arviointiin vaikuttaa varmasti, että valtio ei suurintakaan firmaa pelasta.
Tietenkin rahapolitiikasta luopuminen tuottaa valtavia ongelmia. Luotottajien mielivaltaa olisi suitsittava laeilla. Jne. Mutta - joskus karkkipussit kuitenkin loppuvat.
On korkea aika, että vapaa kilpailu ulottuu myös kapitalismiin.

Kultaryntäys vai yhteismaa?

Metafora, vertauskuva, ohjaa ajattelua. Tästä havainnosta syntyi myös Luoton loppu. Kun ensin Helsingin Sanomat ja sittemmin Alan Greenspan vertasivat finanssikriisiä ”tsunamiin”, suutuin.
Hyvä tarkoitus oli tietenkin havainnollistaa tragedian suuruutta, vakavuutta, yllättävyyttä ja äkillisyyttä. Mutta luonnonkatastrofille, joka vaati 200 000 ihmisen hengen Kaakkois-Aasiassa jouluna 2004, emme voi mitään. Siihen voi varautua ja ihmishenkiä voi säästää, mutta pohjimmiltaan suuronnettomuus on ihmisen ulottumattomissa. Finanssikriisi ja sitä seurannut talouskatastrofi olivat alusta alkaen ja pelkästään ihmisen oma luomus.
Kapitalismin keskeinen metafora on Klondyke. Aivan kuin 1800-luvun puolivälissä Kalifornian kultaryntäyksessä, nykyisessä globaalissa kapitalismissakin ”kuka tahansa voi rikastua”. Tarvitaan vain onnea, älyä, taitoa, sisua, rohkeutta ja häikäilemättömyyttä.
Vertauskuvaan sisältyy kuitenkin jo vastakohtansa. Kulta on arvokasta vain, koska se on rajallinen hyödyke. Kuka tahansa voi rikastua, mutta kaikki eivät voi rikastua.
Tämä rajallisuus (scarcity) on syy, miksi rahoitusmarkkinat ovat olemassa. Rahoituksella on talousjärjestelmässä kaksi päätehtävää: sijoittaa varallisuutta tehokkaasti hyödyllisimpiin kohteisiin ja muodostaa liiketoiminnalle markkina-arvo.
(Todettakoon lyhyesti, että 2007 varallisuutta ohjattiin biljoonakaupalla täysin järjettömiin kohteisiin, ja aiheutetussa kaaoksessa minkään liiketoiminnan markkina-arvon määritteleminen kävi mahdottomaksi.
Sen sijaan, että finanssijärjestelmä olisi epäonnistuneena lakkautettu, maailman valtiot ovat panneet siihen lisää 9000 miljardia dollaria. Siinä on siis kaksitoista nollaa.)

Klondyke-metafora perustuu tulkintaan Adam Smithin legendaarisesta ”näkymättömästä kädestä”. Kun jokainen yksilö toimii oman etunsa (self-interest) mukaan, ”näkymätön käsi” jakaa resurssit kokonaisuuden hyödyksi.
Vertauskuvan ytimessä on rajattomuus, rajoittamattomuus, minkä takia se lieneekin rahavallalle varsin mieluisa vuosisadasta toiseen. Lontoon Cityn viinibaareissa kuulee kaksikymppisten meklareiden juhlallisesti vannovan Adam Smithin nimeen, ja vielä toinen pullo samppanjaa, kiitos.
”Näkymätön käsi” on rajattoman kasvun metafora. Mitä useammat ihmiset ja mitä enemmän omaa etuaan ajavat, sitä paremmaksi maailma menee. ”Näkymättömän käden” menestystä mitataan bruttokansantuotteen, tuotannon, osakehintojen kasvulla.
Lisää on hyvä, enemmän on paremmin.
Mutta hetkinen. Mitenkäs selitetään, että tuhansien pankkiirien omaa etua ajava toiminta kääntyi kokonaisuuden – finanssimaailman, läntisten teollisuusvaltioiden, maailman – valtavaksi vahingoksi?
Nyt voisi olla hyvä hetki kilpailevalle metaforalle.

”Näkymättömän käden” vastametafora on ”laidunmaan tragedia” (Tragedy of the Commons), joka julkaistiin Science-lehdessä 1968.
Garrett Hardingin ajatusleikissä joukko lehmänkasvattajia jakaa yhteisen laidunmaan. Jokainen lisää lehmiä laitumelle, joka köyhtyy asteittain, kunnes tuhoutuu. Yksittäisen farmarin hyöty koituu yhteiseksi vahingoksi, lopulta yksilölle itselleen.
Rajallisen maapallon metafora, säästäväisen yhteisvastuun idea, on siivittänyt siit´edes ekologista liikettä. (Harding olettaa, että laidunmaan köyhtymiseen ei löydy ”teknistä ratkaisua” kuten superlannoitetta; se selittää siis myös vihreiden syvän periaatteellisen ydinvoimavastaisuuden – maailmanselityksen sääntöjä ei saa rikkoa!)

Voi väittää, että finanssikriisi on noudattanut Laidunmaan tragediaa. Yksilöiden hyvä koitui yhteisön tappioksi. Taloustieteessä puhutaan ”ulkoisvaikutuksista” (externalities).
Oikeammin ”ulkoisvaikutukset” ovat kapitalismin sisäisvaikutuksia, talousjärjestelmän ydintä. Kriisi osoitti talousjärjestelmän ”prosyklisyyden” eli äärimmäistyvyyden kumpaankin suuntaan. Kuplan rakentuminen kiihdyttää kuplan paisumista ja laskun alettua paniikki johtaa romahdukseen.
Mitä enemmän lehmiä laitumelle pääsee, sitä useampia nautoja farmarit sinne vievät. Vaikka he tietävät, että laidun loppuu, he haluavat haukata viimeiset heinät. Järkevä ja vastuullinen lehmänkasvattaja, joka luopuu leikistä ennen muita, joutuu pilkattavaksi, menettää työnsä ja elinkeinonsa.
(Tästä syystä on mieletöntä riidellä siitä, "kuka osasi ennustaa" finanssikriisin. Kuka tahansa tiesi, että viritys sortuu, mutta ei, miten, milloin, miksi ja mitä siitä seuraa. Olennaista on, tai olisi, tai olisi ollut, estää seuraava katastrofi .)
Ristiriidan summaa John Cassidy erinomaisessa New Yorkerin artikkelissaan: ”Näkymättömästä kädestä on tullut näkymätön nyrkki.”

Onko raha rajallinen resurssi? Voiko ekonomistista tulla ekologisti? Voiko metaforan vaihtaa? Pitääkö se vaihtaa?

Mitään ei tapahtunut

Maanantaina on kulunut tasan vuosi siitä, kun Wall Streetille iski - Helsingin Sanomien mukaan - "tsunami". Tarkoitus oli tietysti havainnollistaa tuhon äkillisyys, laajuus ja perusteellisuus, mutta täydelleen ihmisten omalla toiminnalla aiheutettua vahinkoa ei voi mitenkään verrata luonnonilmiöön, joka vaati 200 000 uhria jouluna 2004.
Miten Suomi reagoi tuhoviikkoon?
Tulee mieleen Jukka Relanderin kertoma juttu Suomen Italian-lähettiläästä 1920-luvulla. Edustajamme näet raportoi joka vuosi samalla virkkeellä: ”Italiassa ei ole tapahtunut mitään merkittävää.”
Noihin aikoihin Benito Mussolini nousi valtaan. Kun lähettiläältä kysyttiin, eikö sentään ole tekeillä jotakin tärkeää, tämä vastasi närkästyneenä: ”Italiassa ei ole tapahtunut mitään merkittävää Suomen kannalta.”
Ja kun maanantaina 6.10. 2008 finanssikriisi räjähti, Suomen hallitus ilmoitti tiedonantonaan seuraavaa.
”Hallitus toivoo, että muiden maiden toimet osoittautuvat tehokkaiksi siellä esiintyvien ongelmien ratkaisemiseksi. Suomen markkinoilla ei ole esiintynyt merkittäviä häiriöitä.”
Maailmassa ei tapahdu koskaan mitään – Suomen kannalta.
Ei silloinkaan, kun maahan tulee yht´äkkiä 70 000 uutta työtöntä ja satoja konkursseja. Kun sijoitusrahastoista katoaa 13,3 miljardia euroa, ja Nordealta kokonaisia sijoitusrahastoja. Ja kun joudutaan ottamaan kymmeniä miljardeja euroja turhaa velkaa lastemme maksettavaksi.
Koska, harmiksemme, "muut maat" eivät pidä ongelmiaan "siellä esiintyvinä". Koska globalisoituneessa maailmassa myös Suomi on aina "siellä".
Aiheesta lisää - ja Matti Vanhasen yllättävästä supersankaruudesta maailmantalouden kriisissä - Talouselämän kolumnissa, jonne pääset tästä.

Vuosi Lehmanin konkurssista

Huomenna (15.9.) on kulunut vuosi Lehman Brothersin konkurssista. Mutta vielä tänä päivänäkään pankin johdannaissotkuja ei ole saatu selvitettyä.
Kymmenet asiantuntijat ovat käyneet kuukausien ajan läpi Lehmanin kauppoja ja hinnoitteluja, mutta työ on kesken.
Yhä jatkuva kaaos kertoo karusti, miten finanssinerot ajoivat koko maailmantalouden katastrofiin.
Maailmassa käytiin johdannaiskauppaa 572 biljoonan (000 000 000 000) euron nimellisarvosta. Lehman Brothersin osuus oli noin 30 biljoonaa ja sopimuksissa oli 8000 eri osapuolta.
Niin intergalaktisen valtavia kuin nämä nimellisarvot ovat, varsinainen ongelma rahoitusjärjestelmässä syntyi siitä, että kukaan ei voinut tietää, mikä oli näiden suurella velkavivulla rahoitettujen massiivisten vedonlyöntien suhde itse kunkin maksukykyyn.
Eikä tiedetä siis tarkalleen vielä tänäkään päivänä.
90 prosenttia johdannaisten fantastiljoonista pyöri täydessä pimennossa; kahdenvälisinä kauppoina (OTC - "Over the counter"). Lisäksi Lehman käytti johdannaiskaupoissaan yli 20 eri tietokonejärjestelmää, kertoo Aline van Duyn Financial Timesissa.
Lehmanin konkurssipesän pitkällinen setvintä antaa itsessään jo osviittaa, mitä maailman rahoitusjärjestelmässä on välttämättä tehtävä. Kaikkien kauppojen, jotka kestävät päivänvaloa, on oltava julkisia ja seurattavissa alusta loppuun.
Itsestään selvää, muttei suinkaan yksinkertaista. Avoimuudesta näet seuraa valvonta, eikä raha - ja rahavalta - siedä kontrollia. Niinpä finanssiteollisuuden edunvalvojat ja äärikapitalismin ideologit taistelevat kaikella käytössä olevalla voimallaan sääntelyä vastaan.
Tämä taistelu on vasta alussa, vuosi Lehmanin konkurssin jälkeenkin.

Höperöä tai löperöä

Jari Tervon Koljatti vaikuttaa aivan liian kiltiltä kirjalta. Pääministeri Matti Vanhasen ”lamanhoito” on aidosti vastuutonta.
Suomi ottaa uutta ulkomaanvelkaa kymmeniä miljardeja. Tässä tilanteessa pääministerille oli tärkeintä saada aikaan puolen miljardin pysyvä aukko valtion tuloihin laskemalla ruuan arvonlisäveroa.
Kun se taas uhkasi aiheuttaa ravintola-alalle lisää ahdinkoa, päätettiin hövelisti alentaa sieltäkin: lisämenoa 300 miljoonaa.
Tämä vaje katetaan nostamalla koko arvonlisäveroa prosenttiyksiköllä ensi vuonna. Sekin tulolähde ehtyy nyt aivan turhaan. Uusia työpaikkoja ei tule.
Kuten ei tule työnantajien kela-maksun poistamisestakaan, jolla valtio menetti jälleen miljardi euroa. Kotimaan verotulot eivät siis kelpaa, vain ulkomaisilta pankeilta saatava korollinen lainaraha.
Suomen talouden ja tuotannon syöksykierteessä Vanhasen päähuolena on siis ollut S- ja K-mafioiden hyvinvointi, leipomokonsernien harvainvalta (jonka takia Suomessa leipäkilo maksaa tuplasti sen mitä Ruotsissa) ja Valion voitot.
Eikä siinä edes kaikki.
Kaiken kurjuuden keskellä Vanhanen katsoo keskeisiksi epäkohdiksi myös hyvätuloisen miesten liiallisen verotuksen sekä naisten työssäkäynnin. Molemmat huutavat vääryydet korjattaisiin perheen yhteisverotuksella.
Joka sekin tietysti vähentäisi valtion verotuloja. Mutta valtiollahan näyttää olevan liikaa rahaa.
Miksi Suomessa hoidetaan lamaa vain äärimmäisin keinoin? Joko höperösti tai löperösti; julmin leikkauslistoin tai kylvämällä rahaa holtittomasti omille eturyhmille?
En olisi ikinä uskonut, että tulee Iiro Viinasta ikävä.

Gogo-kapitalismia

Mitä voi oppia alakoululaisten keskinäiusestä kaupanteosta? Millainen on lasten talousjärjestelmä?

Aloitin perjantaina Talouselämä-lehden kolumnistina, mikäs sen hauskempaa. Inspiroiduin ensimmäisessä jutussani syksyn kirjauutuudesta, joka tarkastelee taloutta kulttuuriantropologian vuosituhantisesta perspektiivistä.
Teos on Timo Kallisen ja Minna Ruckensteinin toimittama Rahan kulttuuri (SKS, 2009). Suosittelen!
Itse kolumni löytyy tästä linkistä.

Olisiko helpointa vain polttaa kirja?

Hämmentävä keskusteluni professori Haaparannan kanssa on tullut loogiseen päätepisteeseensä.
Taloustieteilijöiden arvostus ei ole viime aikoina ollut kovin korkealla (kts. mm. The Economist 18.7.).
Kritiikkiin voi vastata kahdella tavalla. Maailman kenties arvostetuin opinahjo, London School of Economics, kutsui arvostelijoista äänekkäimmän, nobelisti Paul Krugmanin, antamaan itselleen satikutia neljässä luennossa. (Krugman totesikin, että viimeisten 30 vuoden aikana kansantaloustieteilijät ovat olleet "parhaimmillaan mahtavan hyödyttömiä, pahimmillaan ehdottoman vahingollisia".)
Kritiikkiin voi reagoida myös toisin - suomalaisittain. Tavalla, joka saa arvostamaan strutsin älyä ja rohkeutta.
Viime viikolla Suomen taloustieteilijöiden keulakuva, kauppakorkeakoulun kansantaloustieteen laitoksen johtaja Pertti Haaparanta lyttäsi julkisesti kirjani edes lukematta sitä - pelkkien mielikuviensa, väärinkäsitystensä ja myös tahallisen harhaanjohtamisen perusteella.
Akateemisessa talousblogissa käydyn dadaistisen sananvaihdon jälkeen
minun on pakko myöntää tappioni. Professorin oma luulo lukemastaan oli vahvempi kuin kirjoittajan oma tieto kirjoittamastaan.
Pertti Haaparanta päätti keskustelun uskossaan yhtä varmana kuin sen aloittikin:
"En lue kirjaasi. Se saattaa sisältää vaikka mitä kultajyviä, mutta minulla on hyvät perusteet epäillä sitä. Jos olet sen lähettänyt, niin panen sen laitoksemme kahvihuoneen pöydälle näytille, jos joku siitä kiinnostuisi."
Mitä siihen voi enää sanoa?

Kauppiksen professori nolasi itsensä

Kauppakorkeakoulun professori Pertti Haaparanta on nolannut itsensä pahan kerran. Tuntisin myötätuntoa - jollei hän olisi nolannut itseään minun ja kirjani kustannuksella.
Arvostelen Luoton lopussa taloustiedettä ja taloustieteilijöitä. Osasin odottaa reaktiota. Mutta en mitään niin hämmentävän halpamaista kuin teksti, jonka professori julkaisi Suomen johtavien taloustieteilijöiden ylläpitämässä Akateemisessa talousblogissa.

Haaparanta ei ole kuka tahansa. Hän on Kauppakorkeakoulun kansantaloustieteen laitoksen johtaja, alan keulakuva. Hänen sanoillaan on painoa, Hän on auktoriteetti.
Auktoriteettinsa nojalla hän haukkuu Luoton lopun - ylvästellen sillä, ettei ole lukenut kirjaa.
Perustelu on kiintoisa: "Jätin perehtymättä syvällisesti kirjan antiin ja kirjoittaa siitä tästä huolimatta, aivan kuten Harakka on jättänyt perehtymättä mihinkään kunnolliseen taloustieteelliseen analyysiin kriisin synnystä,"
Öh - miten professori voi tietää tämän, jos ei ole lukenut kirjaa?
Tilanteeni on surrealistinen. Haaparanta teilaa väitteitä, joita hän luulee kirjassa olevan. Hän oikoo virheitä, joita hän uskoo kirjassa vilisevän. Hän luennoi kirjailijalle, jonka hän olettaa olevan idiootti.
Uskomaton juttu, mutta jokainen professorin väittämä on palturia.

Teksti on ehkä jonkinlainen pakina. Silti Haaparannan asennetta leimaavat ylimielisyys, autoritäärisyys, oman opin varmuus, toisen halveksunta ja mitätöinti. Professori antaa tarkoituksella kirjasta väärän kuvan: siis vääristää, valehtelee.
(EN vertaa valtion budjettia ja Nokian liikevaihtoa toisiinsa, vaan havainnollistan niillä valtavia lukuja; KYLLÄ erotan brutto- ja nettoarvot toisistaan, vaikka jälkimmäisillä ei ole kriisissä paljonkaan merkitystä, koska niitä ei voitu tietää ja syntyi paniikki; EN henkilöi kriisiä. Jne. Kuten kirjan lukenut voi itse todeta.)
Kauppakorkeakoulun kansantaloustieteen laitoksen johtaja syyllistyy auktoriteettinsa tietoiseen väärinkäyttöön. Mitä se paljastaa tämän päivän taloustieteen sielunmaisemasta?

Professori Haaparannan arvovaltainen arvio kirjasta, jota hän siis ei ole lukenut, on alla kokonaisuudessaan.
Mitä ajattelet? Ole hyvä ja kommentoi!

Harakka on kaunis lintu
26.8.2009 Kirjoittanut Pertti Haaparanta

Meneillään oleva talouskriisi on nostattanut kaikenlaista ja kaikentasoista keskustelua kriisin syistä. Yksi keskustelun valtaväylä mystifioi velan osuuden kriisin syntyyn. Tutustuakseni taloustieteen ulkopuolella käytävään keskusteluun kävelin tänään Akateemiseen Kirjakauppaan tutustuakseni toimittaja Timo Harakan kesällä ilmestyneeseen kirjaan “Luoton loppu”.

En ostanut kirjaa. Selailin sitä aluksi. Joka kerta, kun otin esille uuden aukeaman, silmiini osui omituisia väitteitä. Siksi päätin tehdä harakat: jätin perehtymättä syvällisesti kirjan antiin ja kirjoittaa siitä tästä huolimatta, aivan kuten Harakka on jättänyt perehtymättä mihinkään kunnolliseen taloustieteelliseen analyysiin kriisin synnystä (jollaista valistuneelle ei-taloustieteilijä kansalaiselle olisi löydettävissä vaikkapa VoxEU-sivustosta). Akateemisen Kirjakaupan rauhassa siis jatkoin selaamista, kunnes olin vakuuttunut henkilökohtaisella tasolla siitä, että mitään opittavaa Harakan tekstissä ei ole. Pyydän anteeksi AK:lta, mutta korvaan tämän kunhan kollegani Oulusta rantautuu seuraavan kerran pääkaupunkiseudulle. Tulemme silloin AK:n kahvilaan juomaan kahvit, on minun vuoroni tarjota. Olen siis velkaa hänelle.

Ensimmäinen silmiini osunut omituisuus oli seuraava: Harakka kertoo, että vuonna 2007 Suomen valtion budjetti (tällä TH varmasti tarkoittaa valtion kokonaismenoja) oli XX miljardia ja samana vuonna Nokian liikevaihto oli myös samat XX miljardia. Tästä on sitten lyhyt tie vertailuun Nokiasta Suomen valtion kokoisena instituutiona. Näitä lukuja ei kuitenkaan pidä verrata keskenään. Nokian liikevaihdosta pitäisi vähentää Nokian ostamien välipanosten arvo, jolloin päästäisiin Nokian tuottamaan arvonlisään. Tätä arvonlisää voidaan verrata valtion menoihin. Harakka ei tietysti ole yksin, erilaiset globalisaatiokriittiset sivustot esimerkiksi ovat täynnä vertailuja, joissa monikansallisen yrityksen Z liikevaihtoa verrataan maan Y bruttokansantuotteeseen. Vertailun kestämättömyydestä on huomautettu usein (bruttokansantuote on arvonlisäkäsite), mutta Harakalta tämä on mennyt ohi. Ymmärrän hyvin, että taloustieteen oppikirjat ovat tylsiä ja peruskurssit vielä tylsempiä, mutta niillä voi oppia tällaisia asioita, jos kykenee pysymään hereillä. Mutta kuten kapteeni Kaarna sanoo alikersantti Lehdolle: Koskaan ei ole liian myöhäistä aloittaa.

Melkein joka avaamisella silmissä vilkkui erilaisia lukuja maailman kokonaisvelasta, hurjimmillaan Harakka oli laskenut yhteen maailman kaikkien (vai olikohan se sittenkään kaikkien?) pörssien ja velkojen arvot. Silmiini ei osunut yhtään mainintaa taloustieteen nobelisti James Tobinista, mutta jokainen Tobinin oppilas tietää, että jonkun ottama velka on jonkun antama velka, toisen velka on toisen varallisuutta. Koko maailman tasolla nettovelka on siis nolla. Tai tarkkaan ottaen taloustieteessä on pitkään keskusteltu siitä, onko valtioiden velka yksityisen sektorin nettovarallisuutta vai ei. Sama pätee erilaisiin rahoitusmarkkinoiden johdannaisten kokonaisarvoon: joku on saava, joku on maksava osapuoli. Jos Harakka olisi ymmärtänyt edes tämän yksinkertaisen tosiasian, niin hän olisi saattanut edetä mielenkiintoisiin kysymyksenasetteluihin. Harakka kyllä viittasi pariin otteeseen velkaantumisketjuihin, mutta ei edes sen perusteella päässyt eteenpäin pohtimaan järjestelmäriskejä tai muita kriisin kannalta tärkeitä aiheita. Ei velan olemassaolo itsessään ole kriisin syy.

Olen törmännyt eri keskustelupalstoilla seuraavan kaltaiseen velan mystifiointiin, en tiedä syyllistyykö Harakka kirjassaan siihen, mutta joka tapauksessa sekin pohjautuu siihen, ettei ymmärretä netto- ja bruttovelan käsitteitä: Väitetään, että velan määrä on niin suuri, että rahamäärä tai tuotannon arvo ei riitä sen koron maksuihin saati itse velan takaisinmaksamiseen (Harakan kirjassa on lukuja siitä, kuinka suuri maailmankokonaisvelka suhteessa maailman kokonaistuotannon arvoon on). Tämä on tietenkin virhepäätelmä: Lainatkoon investointipankki A henkilölle PH 100 euroa, ja olkoon korko 10 prosenttia. Rahoittakoon A lainanantonsa ottamalla lainaa pankki B:stä 100 euroa, ja rahoittakoon pankki B lainansa ottamalla lainan sijoittaja C:ltä, joka rahoittaa sen omista varoistaan. Tällöin koko talouden bruttovelka on 100 (PH)+ 100 (A)+100 (B) = 300 euroa. Edellisen logiikan mukaan (oletetaan, että A saa luoton 9 prosentin korolla, B 8 prosentin korolla) koko talouden korkovastuu on 24-30 euroa. Tosiasia on kuitenkin, että jos PH maksaa korkonsa säällisesti, niin A saa 10 euroa, josta se maksaa 9 euroa B:lle ja B 8 euroa C:lle.

Toimittajille tyypilliseen tapaan Harakka näyttäisi henkilöivän kriisin ja ainakin taloustieteilijät kuuluvat galleriaan (nimiä vilisi kyllä niin paljon, onhan niin helppo korvata oma ajattelu nimiä luettelemalla, että muitakin syyllisiä varmasti on,). Hän mainitsee tietysti Milton Friedmanin, jonka sukunimelle hän antaa oikein lausumisohjeen, freed-man, vapautettu mies. Hauskaa, kyllä Turkan koulu on avannut luovuuden solmut, meillä taloustieteilijöillä voi vain olla harmaa aavistus siitä. No, meillehän kaikki on yhtä harmaata kaavaa. Harakka onkin tuonut suuren yleisölle näytiksi Black-Scholes-optiohinnoittelukaavan. Ehkä siksi minunkin on esitettävä kaava: z = x+y, x = lahtelaisten optiohuijareiden määrä, y = hämeenlinnalaisten optiohuijareiden määrä. Kaavani on hinnoittelukaava lahtelaisten ja hämeenlinnalaisten optiohuijareiden kokonaismäärälle. Toivottavasti yhteenlasku kielletään tästä lähin.

Kansakoulussa neljännellä luokalla lintuja opiskellessamme opettajani Kalevi Leino sanoi harakkaa kauniiksi. Tuo toteamus oli yksi elämääni syvästi vaikuttaneista huomioista, siihen asti harakka oli minulle ollut vain räkättävä lusikkavaras. Asiat voi nähdä toisin ja ne tulee nähdä toisin. Minäkin havaitsin, että harakka todella on kaunis. Piirustustunnilla sitten piirsin harakan kuvan (Leino kyllä avitti sen hahmottamisessa). Olin sen verran innoittunut, että piirrokseni sai paikan luokan takaseinällä. Se oli ainoa kerta, kun luova työni sai tällaisen huomion. Muuten piirrokseni olivat roiskaisuja tyhjän paperin täyttämiseksi, ehkä siksi tunnen lievää sympatiaa Harakan työtäkin kohtaan.

Ja nyt palaan taloustieteilijän normityöhön.

Avainsanat: harakka, lintu, velka
Aihealueet: Kummalliset, Rahoitus

Ja nyt Yhdysvaltain keskuspankin johtoon...

Erkki Liikasen kunniaksi on sanottava, että hänellä on kuin onkin huumorintajua.
Tämän kesän Ruokolahden leijona oli Suomen Pankin harakka. JP Rooshan päätti Luoton lopun arvostelunsa Hufvudstadsbladetissa heittoon, että kirjan ansiosta minut pitäisi nimittää Suomen Pankin pääjohtajaksi.
Edeltäjäni, nykyinen pääjohtaja, osoitti jaloa mieltä ja kutsui minut lounaalle. Keskustelimme finanssikriisin syistä ja vastalääkkeistä sekä Pankin vähemmän onnistuneista talousennusteista. Viisastuinkin.
Ilmeni, että ainakin yksi asiantuntija varoitti hyvissä ajoin tulevasta katastrofista - ja vieläpä Alan Greenspanin jäähyväisseminaarissa 2005 Yhdysvaltain Jackson Holessa, jonne maailman keskuspankkiirit ja talousviisaat vuosittain kokoontuvat. Kuten Wall Street Journal raportoi, ilonpilaaja oli Kansainvälisen valuuttarahaston tuolloinen pääekonomisti, Raghuram Rajan. Asetelma oli sama kuin jos kauppakamarin juhlissa esiintyisi Pentti Linkola.
Rajanista rahoitusjärjestelmä toimi riskirajoilla ja vaati lisää valvontaa. Hän painotti, että "on kohtalokkaan tärkeää" saada rahalaitosten johdon ja pelureiden palkkiojärjestelmä hallintaan.
"Meidän pitäisi olla valmiina laskukäänteeseen, jonka todennäköisyys on pieni, mutta kustannus korkea. Jos niin kävisi, on mahdollista että rahoituksen katastrofin aiheuttamia tappioita eivät nykyiset sukupolvet kykene kattamaan, vaan tulevat sukupolvet joutuvat vähintään jakamaan kustannukset."
Reaktio oli tyrmäävä. Lawrence Summers tuomitsi suorasanaisesti Rajanin paperin "suurelta osin väärinkäsitykseksi".
Summers on nykyään Barack Obaman tärkein talousneuvonantaja.

Minun ainoa etuni näihin taloustietäjiin kai on, etten ole vielä ehtinyt tehdä virheitä. Niinpä Talouselämä-lehti korotti panoksia tulevaisuuteni suhteen. Yhdysvaltain keskuspankin, Fedin, pääjohtajan kausi on katkolla ensi vuonna. Talouselämä pohdiskeli: "Olisihan muuten Suomessakin hyvä ehdokas Ben Bernanken paikalle"...
Lopun arvaatkin.
Paavo Väyrynen kysyi ikimuistoisesti "Voiko vitutukseen kuolla?" Minä mietin: "Voiko imarteluun kuolla?"

Ai mikä finanssikriisi?

Tapasin viime viikonloppuna yksissä juhlissa Ilkka Harjun. Hän vaikuttaa fiksulta ja mukavalta mieheltä, ja koska on valtiovarainministeriössä töissä, kutsuin hänet lounaalle lähiaikoina.
Pöytäpuheistamme saattaakin tulla kiinnostavia. Tämän päivän Helsingin Sanomissa Harju näet puolustaa ministeriönsä lakiesitystä, joka laajentaisi hallintarekisteristeröintiä osakekaupasta myös rahastotoimintaan. Veronkiertoa vastustavat viranomaiset ovat kauhistelleet suunnitelmaa: Suomesta on tulossa entistä pimeämpi veroparatiisi.
Hallintarekisterin suojassa voi omistaa osakkeita nimettömänä. Salailu mahdollistaa sen, että niin ulkomaalaiset kuin suomalaiset kiertävät osinkojen ja myyntivoittojen verotuksen. Sisäpiirin tietoa voi hyödyntää. Rahanpesu on helppoa.
Kuten Luoton lopussa kerron, nykyinen finanssikapitalismin kriitikko Matti Vanhanen toi 2005 eduskunnan hyväksyttäväksi hallintarekisteröintilain. Silloinen hallituskumppani SDP, joka samoin vastustaa nykyisin jyrkästi finanssikapitalismia, äänesti lain puolesta.
Nyt siis veronkierto- ja rahanpesujärjestelmää on tarkoitus laajentaa.
Veroparatiisit olivat avainroolissa, kun maailman finanssiteollisuus ajautui katastrofiin. Pimeät ja hämärät omistukset aiheuttavat epävarmuutta ja kaaosta systeemissä, jonka pitäisi olla avoin, selkeä ja julkinen.
Eikö finanssikriisi ole opettanut mitään?
Lakiesitys on mielenvikainen.

Ilkka Harju ei ole. Hän on kylmän älyllinen. Hän huomauttaa, että joissakin muissa EU-maissa on mahdollista omistaa rahasto-osuuksia nimettömässä hallintarekisterissä. Niinpä hän järkeilee, että suomalaisten veronkierto tuskin lisääntyy, koska veronkiertäjä voi sijoittaa johonkin muuhun EU-maahan.
Ei lisäänny - vain helpottuu.
Vaan mikä pakko meidän on suorastaan houkutella verojen pimitykseen? Oletettavasti muualla Euroopassa on nyt kova paine purkaa hallintarekistereitä - miksi emme näytä esimerkkiä muille?
Finanssialan keskusliitto ei sijoittanut turhaan 22 000 euroa vaalirahoitukseen. Aivan edellisten eduskuntavaalien alla eduskunta hyväksyi pankkien toivoman ponnen, josta nyt siis valmistellaan lakia.
Yksikään edustaja ei vastustanut lausumaa.
Myös Sammon 125 000 (kokoomukselle) ja OP-Pohjolan 24 000 (kolmelle suurimmalle) euron stipendit ovat auttaneet oppimiskykyisimpiä edustajia ymmärtämään rahoitusalan asiaa.

Kiintoisa ja tuttu ilmiö. Rikkauksien verottamista ja keinottelun rajoittamista vastustetaan aina sillä, että varakkaat kyllä aina löytävät konstit veron kiertämiseen ja omaisuuden pimittämiseen. Verosuunnittelu on toki laillista, ja porsaanreikiä löytyy.
Mutta samaa argumenttia - "laki on turha, koska sitä kuitenkin kierretään" - ei koskaan sovelleta tavallisiin kuolevaisiin. Oletetaan ilman muuta, että kansalainen maksaa verot ja maksut säädetyn mukaan ja vapaaehtoisesti.
Käytössä on aivan konkreettisesti kaksinaismoraali. Yli-ihmiset osallistuvat yhteiseen rahoitukseen, jos huvittaa, toisten on pakko.

Pankkialan perustelu hallintarekisteröinnin laajentamiselle on tietysti se, että "rahastot ja osakkeet olisivat tältä osin sijoitusmuotoina tasavertaisessa asemassa".
Tähän päästään myös niin, että puretaan hallintarekisterijärjestelmä myös suorista osakesijoituksista. Jos ei kehtaa sijoittaa rahaa omalla nimellään, niin jääköön sijoittamatta.
Vai?

PS: Edelliseen blogiini tuli huvittava käänne. Ruotsin hallitus halusi rajoittaa Nordean palkitsemisjärjestelmää huhtikuun yhtiökokouksessa. Sammon - ja välillisesti Suomen - edustajana Björn Wahlroos huolehti, että bonuksiin ei kajota.
Ruotsin ja Tanskan valtiot pääomittivat Nordeaa viime syksynä, joten on aika paksua, että Nordea on vaivihkaa varannut 117 miljoonan euron edestä palkanlisää henkilöstölle.
Vuositasolla siis jopa ylitetään edellisten vuosien bonukset.
Nordea ei kerro julkisuuteen sanaakaan palkitsemisista. Mainio meininki puolivaltiollisessa pankissa!
Ai mikä finanssikriisi?

Puolue, jolla on taskut

Suomi seuraa Yhdysvaltojen tietä "hyvä veli" -kapitalismissa. Amerikkalainen finanssiteollisuus on voidellut 2000-luvulla poliitikkoja 2,1 miljardilla dollarilla ja varmistanut itselleen vapaudet, jotka johtivat maailmantalouden katastrofiin. Kokoomuksen palveluiden suurimmaksi asiakkaaksi paljastui Sampo.
Kokoomus mainosti itseään "puolueena, jolla on korvat". Se on myös "puolue, jolla on taskut".
Puheenjohtaja Jyrki Kataisen mielestä on täysin hyväksyttävää, että valtiovaranministerin ja valtion omistuksista vastaavan ministerin puolue vastaanottaa huomattavaa tukea finanssikonsernilta - jonka suurin omistaja on vieläpä Suomen valtio (HS. 9.8.). Valtion ääntä yhtiössä käyttää kokoomusjohtoinen ministeriö toisen kokoomusministerin suuntaviivoin, tai jättää käyttämättä.
Täysin hyväksyttävää on siis se, että maailmanlaajuisessa finanssikriisissä Suomen johtavalla rahoitusalan konsernilla sattuu olemaan valtiovarainministerin tuki ja ymmärrys. "Suomalaiset pankit ovat toimineet mitä ilmeisimmin vastuullisemmin kuin ulkomaalaiset toimijat", Katainen ylisti eduskunnassa 16.9.2008.
"Pankkien raportointien mukaan niiden ongelmaluottojen määrä ei ole merkittävä", tyynnytteli ministeri, jolla varmasti oli korvat pankkien asialle.
Täysin hyväksyttävää oli ilmeisesti myös se, että kokoomuslaiset hakeutuivat hallitusneuvotteluissa tehtäviin, joissa heillä on valtava eturistiriita. Paljon mitättömämmistäkin kytkyistä ovat päättäjät ja viranomaiset jäävänneet itsensä.
Kertoiko kokoomus hallituskumppaneille, miten se oli hyötynyt Samposta, joka tuli nyt heidän valvontaansa ja vastuulleen?

Salaisen yritysrahoituksen paheksujille poliitikot usein vastaavat, kuten viimeksi Matti Vanhanen, että päättäjät eivät suinkaan tee rahojen vastineeksi yrityksille mieluisia päätöksiä. (Muutakaan he eivät toisaalta voi sanoa, koska silloin täyttyisi lahjonnan tunnusmerkistö.)
Kokoomuksen hallintojohtajan Jarmo Pekkalan täytyy kertoa, miten hän perusteli Björn Wahlroosille, että kokoomusta on syytä tukea. Ja Wahlroosin on esitettävä julkisesti syyt, miksi päätti sijoittaa Sampon osakkeenomistajien varoja kokoomukseen. Jos Wahlroos on haluton sen tekemään, median tehtävä on puristaa vastaus esiin.
Valtion edustaja Sampon hallituksessa, Jukka Pekkarinen (sd.), oli tietämätön silloisen konsernijohtaja Wahlroosin vedosta. Pekkarisen on syytä kertoa, ottaako hän asian esiin yhtiön hallituksessa ja jos, niin miten siitä tiedotetaan julkisuuteen.
Helpointahan on vastaanottaa samanmielistä rahaa. Jos Vanhanen tukee jo valmiiksi Novan, Toivo Sukarin ja Kyösti Kakkosen visiota siitä, että Suomeen kaavoitettakoon kaikin mokomin jättiläismäisiä kauppakeskuksia kaikkialle, hän voi väittää ettei raha mitenkään muuttanut hänen mieltään.
Jännästi raha voi toki vahvistaa politiikon mielipiteitä. Kokoomus on entistä jykevämmin pankkien asialla. Ja edessä siintävä rahamassi vähintäänkin kannustaa olemaan asioista oikeaa mieltä.

Kenen asialla - kokoomuksen, isänmaan, vai Sampon - on Jyrki Katainen, kun hän kerta toisensa jälkeen torpedoi keinotteluveron? Muualla Euroopassa halutaan panna suitset juuri sellaiselle taloudellisesti täysin hyödyttömälle miljardipelille, joka huojuttaa valtioita, kaataa yrityksiä ja aiheuttaa aiheettomia markkinalevottomuuksia.
Professori Paul-Bernd Spahnin kehittämä keinotteluvero, joka rokottaa nimenomaan lyhytaikaisia sijoituksia, säädettiin laiksi Belgiassa jo vuonna 2004. Laissa on kuitenkin viekas ehto: se astuu voimaan vasta, kun kaikki muutkin EMU-maat ovat mukana.
Suomi voisi siis mitään menettämättä, täysin riskittömästi, säätää samanlaisen lain. Samalla Suomi voisi tehdä edes jotakin konkreettista tulevien finanssikriisien hillitsemiseksi. Mutta ei Kataisen aikana.
Tässä valtiovarainministeri Jyrki Kataisen (kok., Sampo) vastaus eduskunnassa edustaja Bjarne Kalliksen (kd.) kysymykseen keinotteluverosta: "Meidän ei kannata riskeerata pienenä maana, jossa on pieni pörssi, Pohjoismaissa yhteinen, tämän tulevaisuutta tai toimintakykyä."
Eikä puolueen rahoitusta.

Vielä yksi yksityiskohta.
Sampo on Nordea-pankin suuri omistaja. Suomen valtiokin omistaa siis, enää, välillisesti pankkia, jonka toinen pääomistaja on taas Ruotsin valtio.
Ruotsin hallitus halusi panna suitset Nordean johdon palkitsemisille - olihan päätön palkitsemisjärjestelmä yksi finanssikriisin syistä (kts. edellinen blogimerkintä).
Sampon edustajana huhtikuun yhtiökokouksessa Björn Wahlroos nujersi Ruotsin valtion ja piti huolen, että bonukset jäivät voimaan. "Ne ovat niin pienet", hän perusteli. Johtajia palkittiin lisäksi Nordean osakkeilla, joiden hinta juuri tuolloin oli matalimmillaan.
Käytiinkö tästä keskustelua Sampon hallituksessa? Hyväksyivätkö Suomen valtiovarainministeri (kok., Sampo) ja valtion omistajaohjauksesta vastaava ministeri (kok., Sampo) Wahlroosin kannan, joka poikkesi Ruotsin valtiovarainministeriön (kok.) näkemyksestä?
Keskustelivatko naapurimaiden valtiovarainministerit keskenään - vai ulkoistiko Katainen asian Björn Wahlroosille?

Kateutta! Kostonhimoa! Populismia!

Jos finanssikriisistä jotain opittiin, niin se, että rahakauppiaille ei pidä maksaa miljoonabonuksia ennen kuin varmistutaan näennäisten voittojen todenperäisyydestä. Enää ei yllytetä ketään ottamaan pöyristyttäviä riskejä siksi, että ne kirjautuvat nopeasti voitoiksi, jotka voi rahastaa välittömästi jättiläispalkkioina. Eikö niin?
No ei.
Goldman Sachs -pankki vastaanotti Yhdysvaltain hallituksen tukimiljardeja viime vuonna. Järkeenkäypää siis on, että valtio haluaa valvoa, ettei veronmaksajien rahoja käytetä ja uusia vaaroja aiheuteta maksamalla hillittömiä bonuksia. Goldman oli valmis hyväksymään kaiken muun kontrollin, mutta pankkiirien estotonta rikastumista ei saa estää.
Niinpä Goldman Sachs maksoi velkansa pois etuajassa.
Tänä vuonna Goldman Sachs varautuu maksamaan lähes 23 miljardia dollaria bonuksina, kertoo Financial Times. Kyllä, miljardia. Yksi ainoa pankki maksaa palkanlisää koko Viron valtion kansantuotteen verran.
Pelastaessaan vakuutusjätti AIG:n Yhdysvaltain hallitus maksoi Goldman Sachsille sentilleen AIG:n velat. Näin ollen valtio on kantanut yksityisen yrityksen liiketoiminnan riskin. Vastikkeeksi yritys on yksin kantanut liiketoiminnan voitot.

Jos joku luulee, että jättiläispalkkioilla on jokin yhteys firman hyvään tulokseen, niin tässä vähän faktaa. Citigroup ja Merrill Lynch tekivät viime vuonna tappiota yhteensä 55 miljardia dollaria. Merrill Lynchiä ei enää ole, Bank of America nielaisi sen. Citi on "zombie-pankki", jonka Yhdysvaltain hallitus pelasti (sosialisoi) 45 miljardilla dollarilla.
Kaikesta huolimatta Citi maksoi 738 työntekijälleen kullekin yli miljoonan bonuksen, Merrill Lynchillä 696 neropattia sai miljoonan tai enemmän.
Merrill Lynchin katastrofiin ajanutta pääjohtajaa Stanley O´Nealia rangaistiin 160 miljoonan dollarin erorahalla. Viime toimikseen pankkiirit aikaistivat bonuksiaan, jotta neljä miljardia dollaria saatiin vedettyä välistä vielä, kun firma on olemassa.
Sitten nämä veronmaksajien verenimijät vielä itkevät julkisesti kohtaamaansa "populistista paheksuntaa" ja "kateellisten panettelua". Minustakin moralisointi on väärin. On muutettava lakeja.
Vai osaako joku perustella näiden palkitsemisien oikeutuksen ja järkevyyden? Kuulisin mielelläni!

Mutta Wall Streetilla meno jatkuu kuin entisinä aikoina - aivan kuin 3 biljoonaa euroa, miljoonia työpaikkoja, kymmeniä tuhansia konkursseja ja maailman köyhimpien terveyden ja hengen maksanut finanssikriisi olisi vain pahaa unta.
Meillä kapitalismin kriitikoilla alkavat jälleen ankeat ajat. Vai mitä ajattelet siitä, että eilen käydessäni kustantamossa jäin WSOY:n hissiin jumiin yli puoleksi tunniksi. Selvä merkki, kenties varoitus Mammonan jumalilta?

Komissaari, paavi ja minä

Kuulin ilokseni, että Luoton loppu saa lisäpainoksia. Menen huomenna WSOY:lle korjailemaan ensipainoksen lyöntivirheitä. Kirjoitan ehkä pari uutta kappalettakin, joissa viitataan Michael Lewisin ansiokkaaseen juttuun vakuutusjätti AIG:stä. Se esittää selkeästi koko katastrofin syyt ja vaiheet, kannattaa lukea elokuun Vanity Fairista.
Keskustelu rahamarkkinoiden toilailuista viriää. Alla on minun ja EU-komissaari Olli Rehnin sananvaihtoa Kokkolan Chydenius-seminaarin tiimoilta.
Rehnhän kuuluu Suomen sirkkelikäden sormilla laskettaviin intellektuelleihin.

Harakan haaste
Rahamarkkinoilla on kansantaloudessa kaksi tehtävää. Ne antavat ajantasaista tietoa liiketoiminnan arvosta ja ohjaavat pääomia tehokkaasti oikeisiin kohteisiin.
Pankit ja rahastot ovat pettäneet kummankin tehtävänsä.
Ennen romahdusta maailman näennäinen arvopaperivarallisuus ylitti 570 biljoonaa (eli miljoonaa miljoonaa) euroa. Se on yli kymmenen kertaa maapallon todellinen tuotanto.
Tämä järjetön summa, josta olisi riittänyt jokaiselle planeetan asukkaalle mielikuvitusrahaa 84 360 euroa, osoittaa, että rahalaitoksilla ei ollut tietoa edes omien omistustensa ja vastuittensa määrästä. Vetoja lyötiin sadoista miljardeista euroista, ja kun ensimmäisiltä petti usko, syntyi paniikki ja sekasorto, joka tuhosi ensin pankkeja ja sitten aivan tervettä liiketoimintaa kautta maailman.
Rahamarkkinat eivät siis tuota tietoa, vaan epätietoisuutta; ne peittävät ja hämärtävät tietoa. Ja Kansainvälisen Valuttarahaston mukaan finanssikriisi on hävittänyt maailmasta 3 100 000 000 000 euroa – se ei liene pääomien tehokkainta ja järkevintä käyttöä.
Talousromahdus on seurausta maailmanhistorian tuhoisimmasta keinottelusta – toistaiseksi. Muiden muassa Hyman Minsky ja J.K. Galbraith ovat osoittaneet, että rahoitusmarkkinoille on suorastaan ominaista ajautua kriiseihin säännöllisesti. Edellisetkin ovat vielä muistissa – IT-kupla puhkesi 2000, Aasian ja Venäjän kriisit koettiin kaksi vuotta aiemmin.
Nyt katastrofin laskua maksaa Suomessa 65 000 uutta työtöntä. Kymmenien miljardien lisävelkaantuminen jää lastemme taakaksi. Onko meillä varaa vielä seuraavaankin finanssikriisiin, jota valmistellaan parhaillaan?
Olli Rehn on esitellyt julkisuudessa ansiokkaasti Minskyn ajatuksia. Miten estetään Titanicia purjehtimasta kohti seuraavaa jäävuorta?

Olli Rehnin puheesta
Koetan vastata Timo Harakan perusteltuun kysymykseen.(...) Finanssikriisi on saanut monet muutkin kuin kuningatar Elisabethin kysymään, miksi kukaan ei nähnyt mitä tuleman piti. Kansantaloustieteen valtavirta ei kyennyt näkemään, miten hetteiselle suolle luotonannon jatkuva kasvattaminen johtaisi.
Ei olekaan ihme, että kansantaloustieteen piiristä on alkanut ilmestyä kriittisiä puheenvuoroja. Viime vuoden kansantaloustieteen nobelisti Paul Krugman sanoi äskettäin, että pääosa viimeisen 30 vuoden kuluessa tehdystä makrotaloustieteestä on ollut ”parhaimmillaan käsittämättömän hyödytöntä ja pahimmillaan ehdottoman vahingollista”.
Eurooppalaisen taloustieteen johtava nimi Paul De Grauwe totesi pari päivää sitten blogissaan puolestaan näin: ”Makrotaloustieteen valtavirrasta on tullut uskomusten järjestelmä, jotkut sanovat uskonto, joka nojaa rationaalisiin ja täysin informoituihin toimijoihin tehokkailla markkinoilla… Tosiasioiden vyöry tätä makrotaloustieteen valtavirtaa vastaan on kuitenkin ollut niin voimakasta, että vain kiihkouskovaiset ovat jääneet kiinni näihin teorioihin.”
Tähän on lisättävä vielä se, että Yhdysvaltain keskuspankin entinen pääjohtaja Alan Greenspan, joka johti pankkia 20 vuotta, myönsi hämmentyneenä viime talvena kongressin kuulemisessa, että hänen teoriassaan olikin valuvika – markkinat eivät olleetkaan itseään sääteleviä. Greenspanin tunnustuksessa on kyse suunnilleen samasta kuin jos Paavi myöntäisi ettei Jumalaa ole olemassa. Puhe taloustieteen identiteettikriisistä ei liene liioittelua.
Kriitikoiden tulilinjalla on teoria tehokkaista markkinoista. Se nojaa oletukseen, että hyödykkeiden hinnat ovat aina ja kaikkialla oikealla tasolla ja heijastavat oikein hyödykkeiden todellisia arvoja.
Mutta mitä jos näin ei olekaan? Se veisi pohjan pois siltä markkinaliberalismin keskeiseltä oletukselta, että myös finanssimarkkinat toimivat aina tehokkaasti ja itseään säädellen.
Kriitikot nojaavat jo melkein unohdettuun taloustieteilijään Hyman Minskyyn, jonka pääteesi oli, että vakaus itsessään sisältää epävakauden siemenen. Finanssimarkkinat synnyttävät oman sisäisen dynamiikkansa, joka aiheuttaa luotonlaajennuksen aaltoja ja hyödykkeiden inflaatiota, mitä seuraa vastaavasti luotonannon kuristuminen ja omaisuusarvojen aleneminen eli deflaatio.
Tavaramarkkinoilla on luontainen taipumus hakeutua tasapainoon, kun taas finanssimarkkinoilla on sisäänrakennettu taipumus synnyttää rajuja nousuja ja yhtä rajuja romahduksia.
Tässä astutaan taloustieteen suurelle jakolinjalle. Milton Friedman, monetarismin isä, vannoo tehokkaiden finanssimarkkinoiden nimeen. (J.M.) Keynes puolestaan nojaa epävakaiden finanssimarkkinoiden teoriaan. Kumpi vetää pidemmän korren?
Valtavirralle vaihtoehtoa etsivät taloustieteilijät – joukossa monta nykyistä ja tulevaa nobelistia – korostavat psykologisten tekijöiden merkitystä ja kehottavat tutkimaan taloushistoriaa. Kansanpsykologia ruokkii lamaa ja vahvistaa nousua. Myös Keynes painotti sielun voimien ja yrittäjävaiston merkitystä, jota hän kuvasi vaikeasti kääntyvällä käsitteellä animal spirits. Niiden vapauttamista Antti Chydenius muuten tavoitteli kun hän ajoi elinkeinovapautta.
Jos hyväksytään tämä kriitikoiden ainakin minun järkeeni käyvä ajattelu – eli se että ihminen ei ole vain rationaalinen olento ja että laumahenki korostuu nousu- ja laskusuhdanteessa – sillä tietenkin on merkitystä talouspolitiikan kannalta. Minkälaisia seurauksia?
Yksi asia vaikuttaa selvältä: elämme parhaillaan käänteentekevää ajattelutavan muutosta valtion ja markkinoiden keskinäisen suhteen osalta. Se sokea luottamus markkinoiden kykyyn korjata omat virheensä, mikä oli Reaganin ja Thatcherin ideologisen perinnön ydin, on joutunut romukoppaan – ja sinne joutaakin, etenkin rahamarkkinoiden osalta. Aikakautta, jota parhaillaan rakennamme, tulee leimaamaan valtion aktiivisempi taloudellinen rooli ja ennen muuta finanssijärjestelmän tiukempi sääntely.
Samaan hengenvetoon on syytä korostaa, että käynnissä oleva talouden taantuma ei ole esimerkiksi vapaakaupan syy – päinvastoin – vaan lähtöisin siitä kuplataloudesta, jonka kasvualustan muodostivat finanssimarkkinoiden systeemivirheet. Uuden kuplan välttämiseksi ja uusien finanssikriisien ehkäisemiseksi on välttämätöntä tehostaa kansainvälisen rahoitusjärjestelmän sääntelyä ja valvontaa.
Komissio teki keväällä esityksen uuden, EU:n laajuisen rahoitusvalvonnan luomisesta. Sen tarkoitus on ajoissa puuttua makrotaloudellisiin epätasapainoihin sekä yksittäisten pankkien, rahastojen ja muiden finanssiyritysten liialliseen riskinottoon.
Lisäksi olemme tehneet lakiehdotuksia talletussuojasta, luokituslaitoksista, pääomavaatimuksista sekä pääoma- ja vipurahastoista. Tämä kokonaisuus on parhaillaan neuvoston ja parlamentin käsittelyssä. Osa laeista on hyväksytty, osaa odotellaan syksyn mittaan. Tämä tarkoittaa eurooppalaisen rahoitusvalvonnan täysremonttia.

Jalkapallovertaukset ontuvat kentältä

Tarkemmin ajatellen en halua Suomen Pankin pääjohtajaksi. Erkki Liikanen tunnettiin lupsakkana vitsiniekkana ennen nykyistä virkaansa. Suomen Pankki ei tee  ihmiselle hyvää. Katsokaa, miten Ahti Karjalaisenkin kävi.

Kokkolassa on alkamassa superviikonloppu. Farmari-messuille odotetaan 80 000 ihmistä ja samaan aikaan on Kokkola-rockia, oopperaa ja ties mitä. Ja lauantaina kokoontuu myös arvovaltainen Anders Chydenius -seminaari.

Edellisestä onkin kulunut 15 vuotta. Muistan hyvin, kun rahapulissani liftasin Kokkolaan nähdäkseni EU:n komission puheenjohtajan Jacques Delors´n ja presidentti Mauno Koiviston samalla rahalla. Kirjoitin siitä Spagettivatikaani-kirjani aloitusluvun, "Delors Kokkolassa". 

Keskipohjanmaa-lehti kutsui ystävällisesti minut kirjoittamaan evästyksen seminaarin arvovieraille, jotka keskustelevat "Suomen ja Euroopan unionin talouskriisistä ja eväistä uuuteen nousuun". 

Koska ennakoin, että Tarja Halonen, Olli Rehn, Jutta Urpilainen, Esko Aho, Sinikka Salo, Asmo Kalpala et al. ryhtyvät vanhasta muistista paapattamaan innovaatioista, koulutuksesta, kilpailukyvystä ja "ikääntymisen haasteista", koetin haastaa heitä tykittämään tiukkaa tekstiä itse pääkysymyksestä.

Joka on:

"Mitä on tehtävä rahoitusteollisuudelle, joka kerta toisensa jälkeen ajautuu kriiseihin, horjuttaa vastuullista valtiontaloutta, tuhoaa työpaikkoja ja yrityksiä sekä ajaa maailman köyhät syvempään ahdinkoon?

"Käytetään Olli Rehnille rakasta jalkapallovertausta. Mitä hyötyä on, jos muut pelaajat harjoittelevat tunnollisesti, kohentavat taitojaan ja toimivat koko joukkueen eduksi, jos maalivahti päästää laukauksia sisään mielensä mukaan?

"Ja on syytä epäillä, että maalivahti on tehnyt tuottoisan tulosvedon omaan lukuunsa."

Jalkapallovertaukset ontuvat pois kentältä ennen kielipeliajan päättymistä, mutta toivotaan, että keskustelu vihdoin  viriää. Koko teksti siis Keskipohjanmaa-lehdessä 1.8., ja joskus blogissa.

Sorry, Erkki

Tänään oli Hufvudstadsbladetin vuoro arvioida Luoton loppu. JP Roosin teksti oli älykäs ja analyyttinen, vaikka olikin kehuva.

Roosin mielestä kirja on "sekä äärimmäisen kriittinen että informatiivinen. Samaan aikaan viihdyttävä ja opettava". 

Tavoite saavutettu!

"[Kirjoittajan] sympaattisin ajatus on juuri se, että myös täysin tavalliset ihmiset voivat ymmärtää mistä  on kysymys, kuinka rahoitusinstrumentit toimivat, miksi katastrofi syntyi, kuinka se voitaisiin korjata. Hän tekee myös kaikkensa todistaakseen väitteensä kirjallaan ja onnistuu ainakin osittain."

Siunatuksi lopuksi JP Roos toteaa, että koska David Oddsonin pätevyys Islannin keskuspankkiiriksi perustui kirjallisuuden opintoihin ja radiohupailuihin, myös minulla olisi täysi oikeus pyrkiä Suomen Pankin johtoon. 

"Jos ajatellaan kaikkia Erkki Liikasen ja kumppaneiden tekemiä virheitä, Harakka olisi parempi vaihtoehto."

Totta, niin totta. Ryhdyin heti miettimään asiaa. Ensimmäisenä virkatoimenani määrään suklaan Suomen rinnakkaisvaluutaksi. Eikö olisi hauskaa? Lasten hampaat olisivat paremmassa kunnossa, kun eivät hennoisi syödä rahaa. 

Kuka määrää, että pankkitoiminnan on oltava tylsää.

Kun perinpohjaisen kirja-arvion vieressä oli vielä Tapani Ritamäen kolumni, joka käsitteli kirjaani myötämielisesti, luin lehteä Oulunkylän Ärrällä lähestulkoon itkien. 

Roos kun sai kirjastani aiheen pohtia "suomalaista keskustelua", joka ei jaksa syttyä  näin isoista ja vaativista aiheista. Poliitikotkin keskittyvät kähmimään halpahalleilta vaalirahaa.

Roos pahoittelee, että Luoton loppu "upposi kuin kivi kesäjärveen". Uskon kuitenkin vakaasti, että se ponnahtaa vielä pinnalle kellumaan. Myös JP Roosin ansiosta.

Voimistuneena palaan kirjoittamaan Keskipohjanmaa-lehden tilaamaa artikkelia, jossa saan lähettää terveiset lauantaina Kokkolaan kokoontuvalle Anders Chydenius -seminaarille ja sen arvovaltaiselle puhujakaartille, Tarja Haloselle, Olli Rehnille, Jutta Urpilaiselle, Esko Aholle... 

Mutta, enteellisesti, Erkki Liikasta ei ole kutsuttu.  

PS: Helsingin Sanomat noteerasi nettisivuillaan JP Roosin ystävällisen idean (samoin kuin Taloussanomat ja Kauppalehti, joissa kummasskaan ei ole näkynyt arviota kirjasta!).

Hellehatun noston arvoinen suoritus

Tänään, kesälomalta palattuani sain viimein lukea Helsingin Sanomista  kauan odottamani arvion Luoton lopusta.

Jyri Raivio oli pitänyt kirjasta, mikä ei ole yllätys, sillä hän on harvoja toimittajia, jotka selvisivät talouskriisin seurannasta kunnialla. Raivio on kommentoinut pitkin matkaa rahoitusteollisuuden edesottamuksia terävästi, hauskasti ja analyyttisesti. 

Olin siis imarreltu, että Raivion mielestä kirjani on "mainiota luettavaa", draama kulkee "hurjaa vauhtia ja hyvin lennokkaasti". Kirja on hänestä "hellehatun noston arvoinen".

Kovin syvälle itse tematiikkaan ei kirja-arvio tietystikään ulotu. Ajattelin tarjota tämän sivuston foorumiksi talouden ajankohtaiskeskustelulle. Kirjaan tänne tuoreita havaintoja finanssikapitalismin touhuilusta ja otan tietenkin hanakasti vastaan kannanottoja.

Olen havainnut kirjan arviot toistaiseksi Aamulehdestä (28.6.) ja Turun Sanomista (10.7.) Jos sinulle on tullut vastaan kommentteja lehdistä tai nettisivuilta, anna ilmi!

Intro: Kolme pyramidia (xi)

KAPITALISMIN KONKURSSIPESÄN selvittäminen on kesken, emmekä näe kaikkia seurauksia vielä pitkään aikaan. Mutta ainakin seuraavat vahingot ovat jo tiedossa.
• Maailman rahoitusvarallisuudesta on hävinnyt 3,1 biljoonaa eli miljoonaa miljoonaa euroa (62 Nok.) – mutta kolme neljäsosaa on vielä kirjaamatta, arvioi Kansainvälinen valuuttarahasto IMF.
• Kapitalismin konkurssi hävittää vuonna 2009 maailmasta 30 miljoonaa työpaikkaa, IMF laskee. YK:n työjärjestö ILO pelkää, että vuoteen 2007 verrattuna katoaa jopa 50 miljoonaa työpaikkaa.
• Yhdysvalloissa on menetetty 4,4 miljoonaa työpaikkaa joulukuusta 2007 helmikuuhun 2009, niistä puolet jakson viimeisinä neljänä kuukautena. Alkuvuoden tahti on 650 000 kuussa .
• Britannian työttömyys lisääntyi 180 000:lla vuoden 2008 lopulla. Arvioiden mukaan työttömyys kasvaa vuoden sisällä yli kolmanneksella, kahdesta miljoonasta 3,3 miljoonaan. Saksan työttömyys kasvaa 1,3 miljoonalla 2009.
• Filippiineillä varaudutaan 200 000 työpaikan häviämiseen 2009, samoin Australiassa.
• Suomalaisesta teollisuudesta ja rakentamisesta häviää vuosina 2009-2010 ainakin 50 000 työpaikkaa. Maaliskuussa 2009 työttömiä oli 42 000 enemmän kuin vuotta aikaisemmin.
• Siirtotyöläisten massasta, joka mahdollisti Kiinan halpavienti-ihmeen, yli 10 miljoonaa on menettänyt työnsä ja joutunut palaamaan etelän teollisuuskeskuksista köyhälle maaseudulle. Kiinan johto on ilmoittanut 470 miljardin euron elvytyksestä.
• Hirmuisimmin työttömyys iskee kehitysmaihin, joilla ei ole lainkaan varaa elvyttää. Esimerkiksi Kongon demokraattisessa tasavallassa Katangan maakunnassa arviolta 300 000 ihmistä menetti työpaikkansa ulkomaisissa tehtaissa ja kaivoksissa.
• Afrikasta tulee entistä levottomampi, kun armeijan sotilaille ei makseta palkkaa. Viimeisen vuoden aikana on tehty neljä vallankaappausta, muistuttaa Britannian varaulkoministeri Mark Malloch Brown.

Intro: Kolme pyramidia (x)

JOS TUNTUU mauttomalta verrata täysin laillista ja harjoittajiensa mielestä hyödyllistäkin finanssikeinottelua pyramidipetokseen, niin minua on turha moittia. Vertauksen keksi viimevuotisen talouden Nobel-palkinnon saaja Paul Krugman.
Krugman huomauttaa, että rahoitussektorin osuus Yhdysvaltain bruttokansantuotteesta on kohonnut kahdeksaan prosenttiin. Melkein kuin Sveitsissä, ja Yhdysvallat sentään tuottaa melko paljon muutakin kuin ylihintaisia kelloja ja emmentalia. Jos tappioiden jälkeen ilmenee, että todellinen bkt-luku olisi ollut viisi, niin viiden vuoden ajan Yhdysvalloissa on haaskattu lähes 300 miljardia euroa täysin keksittyyn arvonnousuun, huijaukseen. Joka vuosi.
“Näinä päivinä Amerikka näyttää maailmantalouden Bernie Madoffilta: sitä kunnoitettiin, jopa pelättiin monta vuotta, mutta osoittautuikin, että se oli koko ajan petosta.”
Kapitalismia kehutaan systeemiksi, joka jakaa tehokkaimmin rajalliset resurssit. Kun rahoitusmaailman tarjoamat edut ovat omaa luokkaansa ja palkoissa bonuksineen pari nollaa enemmän kuin korkeimmissakaan julkisissa viroissa, valtakunnan lupaavimmat nuoret ovat hakeutuneet Wall Streetille, eivätkä hallintoon, teknologiaan, teollisuuteen. Mitä olisi saatu aikaan oikeasti hyödyllisillä aloilla kaikella sillä peräänantamattomuudella, joka uhrattiin virtuaalisen varallisuuden kuvitteelliseen kartuttamiseen?
”Yhdysvaltain parhaat ja terävimmät aivot keskittivät lahjakkuutensa keksimään, miten kierrettäisiin talouden tehokkuutta ja pankkijärjestelmän turvallisuutta varten kehitetyt standardit ja säännöt”, harmittelee aikaisempi Nobel-voittaja Joseph Stiglitz .
Stiglitz arvoi, että maailman talouskasvusta on jäänyt toteutumatta useita prosenttiyksiköitä tämän huijauksen takia.
Herää kysymys. Miksi vain Hannu Kailajärvi ja Bernie Madoff ovat rikollisia? Miksi juuri he? Mikseivät kaikki kansainvälisen kapitalismin myötäjuoksijat?
Niin kauan kuin hirmutöiden ideologit eivät joudu vastuuseen, eivätkä heidän opetuslapsensa, apurinsa ja vääryydestä hiljaisuudessa hyötyjät, oikeudenmukainen päätelmä on selvä.
Vapauttakaa Hannu Kailajärvi!

Intro: Kolme pyramidia (ix)

Kun paheksun finanssinerojen tähtitieteellisiä voittoja, joita on nostettu vastuuttomia riskejä ottamalla, ja jopa itse aiheutetun katastrofin jälkimainingeissa, en tuomitse heitä henkilöinä. Eivät he ole sen huonompia ihmisiä kuin me muutkaan, jotka emme olleet tilaisuudessa kähveltää laillisesti moninkertaisia loton päävoittoja joka vuosi.
Pomojen porsastelu kuuluu erottamattomasti äärikapitalismin kulttuuriin. Ahneus, joka kasvaa aivan mittasuhteettomaksi, juontuu itseään ruokkivasta finanssi-ikiliikkujasta, joka ei ymmärrä mittasuhteita, rajoja ja omaa äärellisyyttään. Ei ymmärrä vieläkään. Rajat, ehdot ja säännöt on asetettava ulkopuolelta.
On ilmiselvää ja inhimillistä, että kapitalismi tarvitsee kasvot ja järjestelmän luhistuminen syntipukkinsa. Britannian valtio pelasti 20 miljardilla punnalla ja lopulta kansallisti suurtappioihin ajautuneen suurpankin Royal Bank of Scotlandin, jonka pääjohtaja Sir Fred Goodwin siirtyi sutjakkaasti 50-vuotiaana 700 000 punnan vuosieläkkeelle. Sir Fredistä tuli tabloidien sylkykuppi. Maaliskuun lopussa vandaalit kivittivät hänen talonsa ikkunat ja moukaroivat pihalle pysäköidyn Mercedes S 600:n (ohjehinta 290 763 euroa ilman lisävarusteita) muusiksi.
Talouskatastrofin henkilöitymisessä piilee suuri vaarakin. AIG:n johtajien ryöväämät bonukset saivat amerikkalaiset raivoihinsa. Miljoona dollaria, vääryydellä hankittuna, yksittäiselle henkilölle, on helpompi käsittää kuin se varsinainen skandaali – tuhatkertainen rahamäärä, jonka valtio joutui yhtiöön syytämään. Kongressi sääti pikavauhtia erityislain, jolla mätkäistäisiin bonuksille 90 prosentin vero. Mikäs siinä, mutta huomio kiinnittyy mikroskooppiseen yksityiskohtaan, ja syntyy harha siitä että päättäjät olisivat tehneet jotakin olennaista.
On tyystin samantekevää, johtavatko rahastoja, investointipankkeja, talletuslaitoksia, konsulttifirmoja, ministeriöitä, keskuspankkeja, Ylä-Vänttilän eläkkeensaajien sijoituskerhoa, suuryrityksiä ja yliopistoja hyvät vai huonot ihmiset.
WinCapita ei olisi parempi järjestelmä, jos sitä olisi johtanut joku muu kuin Hannu Kailajärvi.

Intro: Kolme pyramidia (viii)

Hannu Kailajärvi ja Bernie Madoff eivät ole pyramidiensa ainoita syytettyjä. Pyramidiin osallistuu aina niitäkin, jotka tietävät tai ainakin epäilevät rahaston olevan huijausta.
Koko pyramidi-vertaus perustuu visuaaliseen mielikuvaan rakennelmasta, jonka pohjalta ruokitaan ylempää kerrosta, joka ruokkii seuraavaa aina huipulle saakka. Peruskoulun matematiikka määrää, että vaikka alemmalle tasolle saadaan jatkuvasti lisää maksumiehiä, pyramidi ei voi kasvaa ikuisuuksiin. Mutta ennen romahtamistaan se on ehtinyt tuottaa ylempien kerrosten väelle huikeat tulot. Ironista kyllä, huijauksen merkki – kokoushuoneiston ulkopuolella häikäisevän hopeaisena kimaltava Audi TTS Roadster Coupé – juuri houkuttaa huijauksen uhriksi. Se, lekotteletko Karibialla sijoitustuottoinesi vai menetätkö koko Liisa-tädin perinnön, riippuu täysin asemastasi pyramidissa.
Ajoissa mukaan lähteneen ei tarvitse välittää siitä, että Pinken power pointit ovat silkkaa houretta – kunhan hän ei itse usko äkkirikastumisen lumoon, vaan ottaa järkevästi rahat ulos, kun voi.
Investointipankkiirit ja rahastonhoitajat ovat myös asemassa, jossa he voittavat aina nostamalla provisiot ja bonukset. Vaikka he tietäisivät, että rahasto romahtaa ensi kuussa, sijoittajat menettävät rahansa, eivät he.
Syyttäjien ei ole helppo osoittaa pyramidin ”uhrin” olleen tietoisesti pyramidista hyötyjä – se, että on jäänyt WinCapitasta voitolle, ei ole sinällään rikos. Yhtä vaikea on jälkikäteen todistaa, että riski-, erikois- ja tavisrahastojen pyörittäjät, lopulta katteettomiksi osoittautuneiden suojauspaperien myyjät, mielipuolisia riskejä bonustensa kannustamina ottaneet investointipankkien johtajat sekä komealta kalskahtavista finanssi-instrumenteista hullaantuneet säästöpankkien ja osuuskassojen hoitajat olisivat tarkoituksella johtaneet ketään harhaan.
Henkilökohtainen ahneus on siivittänyt maailmantalouden katastrofia ja äärikapitalistisen ideologian vararikkoa.
On silti täysin typerää keskittyä moralisoimaan yksittäisten, joskin yhteensä kymmenien tuhansien, globaalin eliitin jäsenten vaikuttimia.

Intro: Kolme pyramidia (vii)

Totuus on se, että suuret ja pienet sijoittajat, näennäiseenkin talouskasvuun tarrautuvat poliitikot ja viranomaiset halusivat hyötyä finanssikuplasta viimeiseen asti. Kukaan ei nähnyt, miten totaalinen romahduksesta oli tulossa, joten varainhoitaja, joka ryhtyi pessimistiksi ennen aikojaan, menettäisi suuret tuotot. Ja kun ahneuden aikakaudella asiakkaat oli totutettu jatkuviin, ennätysmäisiin tuottoihin, alisuorittajalta katoaa sijoituspääoma nopeasti. Jos tekee kuten kaikki muutkin, kukaan ei pääse moittimaan. Tämä laumasieluisuus pahentaa aina markkinoiden nousuja ja laskuja.
Myös Islannin syöksyä pahensi se, että niiden, jotka selvimmin näkivät saarivaltion joutuvan perikatoon, etu oli rahastaa viikinkifantasia loppuun saakka. Jos rahakas aloittelija istuu ammattilaisten pokeripöytään, häntä ei kukaan ohjaa hellästi mutta päättäväisesti Kimblen pariin.
Täysin tietoisina siitä, että kupla puhkeaa ennemmin tai vielä ennemmin, sijoittajat lisäsivät panoksiaan markkinoille, koska he olivat vastaavasti varustautuneet aina laajenevalla suojauspatteristolla... Sitä kukaan ei tietysti voinut kuvitella, että aalloista nousee tappajahaita monin verroin hirmuisempi olio, satakertainen Loch Nessin hirviö, steroideja syönyt King Kong, joka ahmaisee paitsi sijoitukset, myös niitä suojaavat vakuutukset samassa suupalassa… Heidät oli opetettu uskomaan, että jälleen kerran viisas suursijoittaja saa sekä hyödyt nousukaudesta että välttää laskun laskut, koska hän ehtii katastrofin jaloista ehjänä pois. Kuten aina, kuplan kustantaa pörssien piensijoittaja, jolle jää käsiin Musta Pekka, arvottomaksi käyvä osakesalkku.

Intro: Kolme pyramidia (vi)

MONI TALOUSTIETÄJÄ ja korteistaennustaja sanoo varoittaneensa finanssikatastrofista etukäteen. Aktia-pankin Timo Tyrväinen haki esimerkkiä kauhuelokuvista toukokuussa 2006: ” Mieleen tulee Tappajahain alku, joss aihmiset ovat tyytyväisinä rannalla ja ottavat aurinko. Mutta pinnan alla liikkuu tappajahai.”
Arvokas havainto – ja arvoton. Kuinka syvällä? Miten vaarallinen? Milloin se hyökkää, ja miten siihen varaudutaan? Aktia havaitsi uhkan, mutta silti antoi vain ”20 % todennäköisyyden uhkaskenaariolle, joka veisi globaaliin taantumaan 2007”.
Kukaan ei voinut olla havaitsematta levotonta liikettä aaltojen syvyyksissä.
Kuten mainitsin, luuloteltua ja virtuaalista varallisuutta oli moniin verroin aitoon tuotantoon nähden: siinä kohdassa, kun muka-rahaa koetetaan muuntaa todeksi, tulee väistämättä kaaos. Mutta mikä panee dominot liikkeelle, mitkä ovat seuraukset ja miten pahat, ja ennen kaikkea – kaiken sijoittamisen avainkysymys – milloin?
Systeemi oli niin läpitunkemattoman käsittämätön ennalta-aavistamattomine sidonnaisuuksineen ja seurauksineen, jotka kietoutuivat näkymättömin liaanein, seitein ja nyörein sektorilta toiselle, maapallon äärestä toiseen, virtuaalisesta reaaliseen talouteen, tosi tiedosta huhuihin ja pelkoihin, että edes Leonard Spock ei olisi voinut aavistaa tapahtumien kulkua. Sirkkelikäden sormella voi laskea ne, jotka osasivat edes suht akkuraatisti uumoilla tragedian kaarta, laajuutta ja seurauksia – tai osaavat, sillä vieläkin katastrofi on keskeneräinen.
Finanssimaailman sijoituksista ja sitoumuksista saatavissa oleva tieto oli yhtä luotettavaa kuin pyramidirahaston tilinpito.
Siihen nähden on jotensakin hellyttävää ajatella niitä kymmeniä tuhansia liituraitaisia tietäjiä, jotka korkeaa palkkaa ja bonuksiansa vastaan lausuivat painaviaä analyyseja maailman rahoitusoloista ja niiden kehityksestä. Suomessa säännöllisiä suhdanne-ennusteitaan julkaisevat Suomen Pankin ja valtiovarainministeriön lisäksi kolme tutkimuslaitosta ja kuusi liikepankkia: keskellä subprime-kriisiäkin ne julkaisivat juhlallisesti arvioita, joiden keskiarvo Suomen kansantuotteen kasvusta 2008 ylsi 2,7 prosenttiin. Toteuma oli 0,9 prosenttia, eli ennusteet olivat kolminkertaisia. Tulevaisuuden ennustaminen voi olla vaikeaa, mutta myös menneisyyden ennustaminen osoittautui ylivoimaiseksi: vielä joulukuussa Suomen Pankin arvio erehtyi 133 prosenttia.
Jos kotitalouden tuloarvio heittää yhtä pahasti, ovella kolkuttaa pian ulosottomies ja Mazda menee myyntiin.

Intro: Kolme pyramidia (v)

Pyramidihuijauksen uhrit pyrkivät raastuvassa saamaan takaisin edes osan rahoistaan. Sen sijaan arvopaperikaupustelijoiden petollisuudella keräämää moninkertaista hyötyä ei vaadita korvattavaksi niin sijoittajille kuin verojensa kautta tätä peliä rahoittamaan joutuneille kansalaisille.
Miksi?
Pyramidi vahingoittaa vain sijoittajiaan, jotka saavat maksaa ahneudestaan ja hyväuskoisuudestaan. Globaali pörssikupla vahingoittaa miljoonia viattomia ihmisiä ympäri maailman. Se on tuhonnut miljoonia työpaikkoja, aiheuttanut miljardien euroja edestä tappioita, konkursseja, pakkokeinoja, velkavankeutta, häätöjä, mittaamatonta inhimillistä hätää.
Ilman seurauksia.
Viattomat kärsivät kapitalismin konkurssista kahteen kertaan. Ensinnä jokainen kokee seuraukset suoraan – itse kunkin talous vähintään heikkenee, ellei romahda. Toisekseen jokainen veronmaksaja osallistuu rahavallan raunioiden raivaamiseen hurjilla summilla.
Paitsi, että nämä miljardit päätyvät tekohengittämään mätää järjestelmää ja pitämään yllä raharuhtinaiden totunnaista elintasoa, golf-klubeja, bisnes-luokan matkailua, viiden tähden hotelleja – nähdäpä joskus pankkiirit retkeilymajassa! – ne ovat poissa todellisista tarpeista.
Kapitalismin pelastamiseen uhratut sadat miljardit ovat poissa päiväkodeista, kouluista, liikenneturvallisuudesta, terveydenhuollosta, eläkkeistä ja sosiaalivakuutuksista. Rikoksesta hyötyjät eivät menetä rikoksesta saamiaan hyötyjä. He eivät saa rangaistusta.
Rikoksen uhrit maksavat vielä lisää, jotta rikolliset voivat jatkaa toimintaansa. Tältä osin pyramidipeli vain jatkuu, sijoittajiksi on pakotettu koko maailman väestö.

(...)

Intro: Kolme pyramidia (iv)

MIKÄ ON rikollisen pyramidipelin ja hyväksyttävän pörssikuplan ero?
Samaan aikaan, kun Hannu Kailajärvi ja Bernie Madoff laskevat telkien takana, montako sataa tatuointia ehtivät tuomionsa aikana ottaa, investointipankkiirit, jotka ovat keränneet tähtitieteelliset tulot globaalin pörssipyramidin pyörittäjinä, ovat yhä vapaina. Edes kymmenien, satojen miljoonien aiheettomia bonuksia ei tarvitse palauttaa.
Miten sitten sijoittaja, joka on viimeisten vuosien aikana laittanut rahansa täysin kuvitteellisesti arvostettuihin arvopapereihin, eroaa pyramidipelin uhrista? Miksi ”analyytikot”, jotka ovat houkutelleet ihmisiltä rahaa katteettomiin sijoituksiin ja napanneet itse välistä reippaat palkkiot, ovat vähemmän vastuunalaisia kuin WinCapitan pyörittäjät?
Siksikö, että pyramidin pyörittäjät ovat toimineet tieten tahtoen ja osakevälittäjät – huolimatta komealta kalskahtavista ”analyytikon”, ”johtavan analyytikon” tai ”varapresidentin” titteleistään – tietämättömyydestä?
Tyhmyyskö on ansio?
Vai siksikö, että rahastot ovat kumminkin oikeasti sijoittaneet varat johonkin arvopapereihin ja WinCapitan tekijät eivät, vaikka lupasivat? Kun kerran sijoittajia kiinnostaa vain saamansa tuotto, WinCapitan rahastonhoitajat ovat huolehtineet varoista verrattomasti paremmin pysyttämällä ne käteisenä kuin rajusti syöksyville osake- ja velkamarkkinoille sijoittaneet ”ammattilaiset”.
Hannu Kailajärvi oli itse asiassa sijoitusnero.
Hän on kertonut poliisikuulusteluissa ”kokeilleensa” luvattua valuuttakauppaa, mutta vetäytyneensä poltettuaan näppinsä. Viisas ratkaisu. Ilmeisesti uhrien on saatavissa vielä joitakin miljoonia sijoituksistaan takaisinkin – toisin kuin riskirahastoihin sijoittaneilla.
Viime kädessä pyramidin pyörittäjien rikos on kavallus – syytteen mukaan asiakkaiden varoja on pantu omaan taskuun. Tämä syyte on vielä näytettävä toteen. Sen sijaan on jo varmaa, että sijoitus- ja riskirahastojen pyörittäjät ovat saaneet valtavaa hyötyä täysin harhaanjohtavista ja olemattomista arvostuksista.
He ovat varastaneet sijoittajien rahaa.
”Tässä pelissä kukaan Wall Streetillä ei tietenkään joutuisi tappiolle. Kaikki pistivät taskuun roimat bonukset ´menestyksistään´”, summaa Kiinan Morgan Stanleyn ex-ekonomisti Andy Xie. ”Useimmat olivat hölmöjä, jotka seurasivat laumaa. Jotkut, varsinkin ylimmässä johdossa, tiesivät että kyseessä on huijaus.

Intro: Kolme pyramidia (iii)

(...)
Melkomoinen ironia. Kuka tahansa työtön, lukutaidoton sekakäyttäjä sai pankista lainaa omaa taloa varten - mutta maailman arvostetuimmat rahalaitokset eivät saaneet toisiltaan luottoa.
Tappiot alkoivat purkautua piinallisen hitaasti. Suuri investointipankki Merrill Lynch ilmoitti lokakuussa 2007 ottaneensa takkiin 5,5 miljardia dollaria; kolme viikkoa myöhemmin se lisäsi summaan summittaiset kolme miljardia. Sveitsiläinen jättipankki UBS kertoi hävinneensä 3,4 miljardia, johon se kohta lisäsi 10 miljardia. Noin. Suunnilleen. Öbaut.
Hermostuneisuus levisi, huhujen karuselli pyöri, epäilykset kasaantuivat, epätoivo ja paniikki yltyivät. George W. Bushin hallitus lappasi lainamarkkinoille rahaa kymmeniä miljardeja, mutta samaan aikaan kirjanpitosääntöjen määräämät alaskirjaukset puolestaan laskivat jokaisen rahalaitoksen luottokelpoisuutta. Bear Sternsin hanat suljettiin, kun virheellisesti luultiin sen olevan vararikossa, ja myytiin pilkkahintaan JP Morganille.
14.9. 2007 satojen metrien jonot kiersivät brittiläisen Northern Rockin konttoreiden kortteleita. Paniikkiin joutuneet säästäjät yrittivät tyhjentää tilejään. Britannian hallitus tuli apuun ja otti pankin haltuunsa.
Hallitus sosialisoi ensimmäisen pankin. Globaali rahoituspyramidi alkoi sortua.

EN USKALTANUT laittaa rahojani WinCapitaan – mikä oli virhe.
Pikkumaisuuttani ryhdyin epäilemään klubilaisten laskutaitoa. Satojen prosenttien vuosituotot eivät olleet moninkertaistaneet ”lisenssien” hintaa. Ja Pinken väittämä joulukuun 31,2 prosentin tuotosta ei pidä paikkansa edes suhteessa omaan – mahdollisesti fiktiiviseen – materiaaliin. Liike on 312 ”pips”, joka ei ole prosentin kymmenysosa, vaan viimeiset desimaalit mistä tahansa luvusta. Casioni ilmoittaa, että todellinen nousu, tai ”todellinen”, oli 2,4 prosenttia.
Ikävä kyllä kaikki muut vaihtoehdot olivat huonompia. Vuosi 2008 oli huonoin pörssivuosi koskaan.
Globaali pörssi-indeksi laski 42,1 prosenttia. 28 pörssin arvosta katosi puolet, myös Suomessa . Ainoana maailmassa Tunisian pörssi päätyi plussalle, mikä herättää kysymyksen, pitäisikö Suomenkin keskittyä tuottamaan sitrushedelmiä, oliiviöljyä ja halpoja t-paitoja.
Edellisen vuoden subprime-kriisi oli vakiintunut yleiseksi markkinamelankoliaksi, kunnes syyskuussa alkoi suuri rytinä. Puolivaltiolliset asuntolainapankit Fannie Mae ja Freddie Mac sosialisoitiin. Syntyi paniikki, koska nämä jättilaitokset olivat joko myöntäneet tai taanneet peräti puolet Yhdysvaltain asuntolainoista – ja 5,2 miljardin dollarin edestä pelureiden velkakirjoja.
Viikon kuluttua, 14. syyskuuta, Merrill Lynch myydään Bank of Americalle, ja samana päivänä vielä suurempi investointipankki Lehman Brothers tekee Yhdysvaltain historian suurimman konkurssin. Lehmanin holveista alkoi kantautua hirvittävää löyhkää, joka osoittautuu velkakirjojen kaikkein kelvottomimmaksi sedimentiksi: ”myrkkyjätteeksi”.
Moni velkakirjojen ostaja on ottanut vakuutuksen sijoituksensa arvonlaskun varalta. Vakuutusjätti AIG, joka on myynyt suuren osan näistä suojauksista, joutuu vaikeuksiin ja liittovaltio hankkii 85 miljardilla sen 80-prosenttiseen omistukseensa. Myöhemmin pankkiin pannaan toinen mokoma lisää, ja SJESSS on valmis.
Sosialisointi-jota-ei-saa-sanoa-sosialisoinniksi.
Tästä masentuneina AIG:n johtajat vetäytyvät ylelliseen kalifornialaiseen kylpylään ja kuluttavat painotuoreista veronmaksajien rahoista 139 000 dollaria hotellihuoneisiin, 147 301 dollaria illallisiin, 23 380 dollaria kylpylähoitoihin ja 9980 dollaria huonepalveluun . Edes kahdeksan päivän rentoutuminen ei auta, joten 2009 yhtiön on maksettava tukimiljardeistaan vielä 165 miljoonan dollarin lohdutusrahat 70 johtajalleen, vähintään miljoona per kärsä
Lokakuun 6. päivänä alkaa verenvuodatus Wall Streetillä – ja koko maailmassa.
Maanantai: Brasilian ja Venäjän pörssit suljetaan. Islannin kruunusta katoaa ennen lounasta 30 prosenttia: Glitnir ja Landsbanki kansallistetaan, Kaupthing saa elää torstaihin. Hollannin perjantaina sosialisoiman Fortisi-pankin toiminnot myydään ranskalaispankille. Saksan valtio pelastaa asuntoluottopankin.
Tiistai: Venäjän pörssi on kokeeksi auki.
Keskiviikko: Britannian hallitus pelastaa Royal Bank of Scotlandin ja seitsemän muuta pankkia 25 miljardilla punnalla ja varaamalla peräti 500 miljardia puntaa hätäapuun. Venäjän ja Indonesian pörssit suljetaan.
Torstai: Islannin kruunu ei kelpaa enää edes piirustuspaperiksi romahdettuaan 70 prosenttia lisää. Reykjavikin baareissa alkaa pitkä viikonloppu.
Perjantai: Ensimmäisen tunnin aikana Lontoon, Pariisin ja Frankfurtin pörssit putoavat 10 prosenttia. New Yorkin pörssien arvosta on haihtunut viikossa viidennes. Ja ylikin. Washington Mutual- ja Wachovia-pankit viedään kirpputorille. Japanilainen vakuutusyhtiö Yamato Life joutuu konkurssiin.
Finanssikriisi ja sijoittajapaniikki levisi nyt valon nopeudella kaikkialle maailmaan, koko globaalin talouden katastrofiksi. Yritykset peruuttivat ostoja ja investointeja, minkä voivat. Tuonti ja vienti alkoi supistua rajusti: Japanin vienti puolittui maaliskuussa 2009 verrattuna vuotta aikaisempaan. Tuotanto romahti. Suomen teollisuustuotanto väheni peräti viidenneksen tammikuussa 2009 suhteessa vuoden takaiseen ja metsäteollisuus käsittämättömät 35 prosenttia .
Luvut ovat kuin Pentti Linkolan päiväunista, mutta tarkoittavat myös huolta ja suoranaista hätää kymmenille tuhansille suomalaisille perheille.
Ahneuden siivittämä mielipuolinen riskinotto, ideologinen ylimielisyys ja piittaamattomuus aiheuttavat suurta kärsimystä miljoonille täysin viattomille ihmisille. Wall Street on syyllistynyt rikokseen ihmiskuntaa vastaan.

JATKUU

Intro: Kolme pyramidia (ii)

(WinCapitan) Aineisto on vaikeaselkoista, mutta kukaan ei kehtaa tunnustaa, ettei ymmärrä. Viime kädessä kaikki luottavat toisiinsa: joku kyllä varmasti tietää.
Sijoittajia yhdistää myös vakaumus siitä, että valtio ja varsinkin verottaja ovat varurastumisen vakavin este. Kun vetäjät vihjailevatvat, että on ”jokaisen oma asia” ilmoittaa voitto-osuudet verottajalle, sijoittajat iskevät toisilleen tyytyväisinä silmää.
Se, että WinClub ei ole Rahoitustarkastuksen syynissä, on vain myönteinen asia. Erityistä hyväksyntää herättää tieto, että ”Worldwide Investment Company corp on offshore-yhtiö”. Tässä ollaan fiksujen miesten mukana, jotka ovat näyttäneet pitkää nenää kateellisille, ilkeille viranomaisille ja operoivat veroparatiisissa. Ähäkutti!
WinClubiin heijastuu jokaisen osallistujan haave vapaudesta kuin Jäniksen vuodessa, irtautuisi ikävästä yhteiskunnasta ja nautiskelisi Karibian lämmöstä.
Niinpä Pinken power pointeissa ei esitellä markkina-analyysejä tai dokumentoituja faktoja, kuten ei WinCapitan sijoittajailloissakaan. Yksi mukana ollut muistaa vain, että esittelijät saapuivat tilaisuuteen komeilla autoilla, jotka oli ansaittu kotiutetuilla voitoilla. Miehet supisivat tauoilla toisilleen, kuka oli kuulemma nostanut voittotililtään juuri 60 000 euroa. Ja kuka oli juuri lopettanut työt huonekalumyyjänä, koska hänen ei enää tarvitse. Tietenkään kukaan ei nähnyt tiliotteita tai kuitteja, sehän nyt olisi vallan törkeätä, tai muitakaan todisteita.
Kyse on luottamuksesta.
Kuten Pinke vakuuttaa power pointissaan: ”Mukana isompiakin sijoittajia > 10 000 eur. Isojen sijoittajien mukanaolo tuo myös varmuutta toimintaan: ammattitaitoinen sijoittaja ei laita rahojaan likoon, ellei ole varma hommasta.”

JA MIKÄ ETTEI. Maailma oli täynnä rahaa, joka odottaa ottajaansa. Kun rikkaat maat luopuivat pääomien sääntelystä, maailmantalouteen alkoi tulvia rauhatonta rahaa, joka etsii joka sekunti parasta tuottoa ympäri planeettaa. Samaan aikaan investointipankit keksivät kuumeisesti uusia arvopapereita, joilla olemassaolevasta rahasta loihditaan lisää rahaa.
Se oli alkemistien aikakausi.
1980-luvulta alkaen Yhdysvaltojen pankit ovat myyyneet luottonsa, varsinkin asuntolainat, eteenpäin sijoittajille. Lainat "arvopaperistetaan". Investointipankit taas "strukturoivat" eli yhdistelevät niitä uusiksi joukkovelkakirjoiksi ja myyvät edelleen edelleen. Rahasta tehdään rahaa.
Amerikkalaiset asuntolainamarkkinat ovat valtavat, joten näiden joukkovelkakirjojen kauppa kasvoi pökerryttävää vauhtia. Sen arvo oli viime vuonna noin neljäsosa koko Yhdysvaltain velkakirjamarkkinasta eli 4500 miljardia euroa. Paperista joka viides oli sittemmin legendaariseen maineeseen kohonnutta sub-primea.
Sub-prime eli ”alle priiman” on markkinoiden hellyttävä kiertoilmaus roskaluotolle. Kun asuntolainoja tyrkytettiin kaikelle kansalle, myös sosiaaliavun varassa eläjät saivat yllätyksekseen toteuttaa Amerikkalaista Unelmaa omasta kodista.
Alkuvuonna 2007 lukuisat suuret asuntoluottolaitokset hakeutuivat konkurssiin. Alkuperäisten lainoittajien tappiot ovat kuitenkin taskurahaa verrattuna riskirahastojen valtaviin vastuisiin, joihin ne joutuivat käytettyään monikymmenkertaista velkavipua. Kuten investointipankki Bear Stearns, joka oli kasvattanut 35 miljoonan sijoituksensa subprime-rahastossa lähes satakertaiseksi velaksi.
Pankit vippaavat jatkuvasti toisilleen lyhyeksi aikaa hiuksianostattavia summia, jopa 50 kertaa oman pääomansa verran. Silti kukaan ei halunnut lainata juhannuksena 2007 Bear Sternsille 3,2 miljardia dollaria rahastonsa pelastamiseksi. Asuntolainajohdannaisten arvo syöksyi upoksiin.
Mikä se arvo oikeastaan oli? Ja miten se vaikuttaa toisiin, siihen sidottuihin arvopapereihin? Miten pitää hinnoitella vakuutukset, joilla näiden papereiden arvonlaskua ja asuntoluottotappioita vastaan on suojauduttu?
Kukaan ei tiennyt. Asuntolainoista johdettuja papereita oli markkinoilla valtavasti, ja niiden arvo riippui aina toisista papereista. Nyt arvopapereilla ei ollut arvoa. Niistä tuli arvottomia.
Kukaan ei tiennyt, millaisia tappioita kullekin oli tulossa. Kukaan ei voinut enää luottaa toisiinsa. Keskinäinen lainamarkkina jäätyi kuin Räyringinjärvi nälkäsyksynä 1867.
Melkomoinen ironia. Kuka tahansa työtön, lukutaidoton sekakäyttäjä sai pankista lainaa omaa taloa varten - mutta maailman arvostetuimmat rahalaitokset eivät saaneet toisiltaan luottoa.

JATKUU