Komissaari, paavi ja minä

Kuulin ilokseni, että Luoton loppu saa lisäpainoksia. Menen huomenna WSOY:lle korjailemaan ensipainoksen lyöntivirheitä. Kirjoitan ehkä pari uutta kappalettakin, joissa viitataan Michael Lewisin ansiokkaaseen juttuun vakuutusjätti AIG:stä. Se esittää selkeästi koko katastrofin syyt ja vaiheet, kannattaa lukea elokuun Vanity Fairista.
Keskustelu rahamarkkinoiden toilailuista viriää. Alla on minun ja EU-komissaari Olli Rehnin sananvaihtoa Kokkolan Chydenius-seminaarin tiimoilta.
Rehnhän kuuluu Suomen sirkkelikäden sormilla laskettaviin intellektuelleihin.

Harakan haaste
Rahamarkkinoilla on kansantaloudessa kaksi tehtävää. Ne antavat ajantasaista tietoa liiketoiminnan arvosta ja ohjaavat pääomia tehokkaasti oikeisiin kohteisiin.
Pankit ja rahastot ovat pettäneet kummankin tehtävänsä.
Ennen romahdusta maailman näennäinen arvopaperivarallisuus ylitti 570 biljoonaa (eli miljoonaa miljoonaa) euroa. Se on yli kymmenen kertaa maapallon todellinen tuotanto.
Tämä järjetön summa, josta olisi riittänyt jokaiselle planeetan asukkaalle mielikuvitusrahaa 84 360 euroa, osoittaa, että rahalaitoksilla ei ollut tietoa edes omien omistustensa ja vastuittensa määrästä. Vetoja lyötiin sadoista miljardeista euroista, ja kun ensimmäisiltä petti usko, syntyi paniikki ja sekasorto, joka tuhosi ensin pankkeja ja sitten aivan tervettä liiketoimintaa kautta maailman.
Rahamarkkinat eivät siis tuota tietoa, vaan epätietoisuutta; ne peittävät ja hämärtävät tietoa. Ja Kansainvälisen Valuttarahaston mukaan finanssikriisi on hävittänyt maailmasta 3 100 000 000 000 euroa – se ei liene pääomien tehokkainta ja järkevintä käyttöä.
Talousromahdus on seurausta maailmanhistorian tuhoisimmasta keinottelusta – toistaiseksi. Muiden muassa Hyman Minsky ja J.K. Galbraith ovat osoittaneet, että rahoitusmarkkinoille on suorastaan ominaista ajautua kriiseihin säännöllisesti. Edellisetkin ovat vielä muistissa – IT-kupla puhkesi 2000, Aasian ja Venäjän kriisit koettiin kaksi vuotta aiemmin.
Nyt katastrofin laskua maksaa Suomessa 65 000 uutta työtöntä. Kymmenien miljardien lisävelkaantuminen jää lastemme taakaksi. Onko meillä varaa vielä seuraavaankin finanssikriisiin, jota valmistellaan parhaillaan?
Olli Rehn on esitellyt julkisuudessa ansiokkaasti Minskyn ajatuksia. Miten estetään Titanicia purjehtimasta kohti seuraavaa jäävuorta?

Olli Rehnin puheesta
Koetan vastata Timo Harakan perusteltuun kysymykseen.(...) Finanssikriisi on saanut monet muutkin kuin kuningatar Elisabethin kysymään, miksi kukaan ei nähnyt mitä tuleman piti. Kansantaloustieteen valtavirta ei kyennyt näkemään, miten hetteiselle suolle luotonannon jatkuva kasvattaminen johtaisi.
Ei olekaan ihme, että kansantaloustieteen piiristä on alkanut ilmestyä kriittisiä puheenvuoroja. Viime vuoden kansantaloustieteen nobelisti Paul Krugman sanoi äskettäin, että pääosa viimeisen 30 vuoden kuluessa tehdystä makrotaloustieteestä on ollut ”parhaimmillaan käsittämättömän hyödytöntä ja pahimmillaan ehdottoman vahingollista”.
Eurooppalaisen taloustieteen johtava nimi Paul De Grauwe totesi pari päivää sitten blogissaan puolestaan näin: ”Makrotaloustieteen valtavirrasta on tullut uskomusten järjestelmä, jotkut sanovat uskonto, joka nojaa rationaalisiin ja täysin informoituihin toimijoihin tehokkailla markkinoilla… Tosiasioiden vyöry tätä makrotaloustieteen valtavirtaa vastaan on kuitenkin ollut niin voimakasta, että vain kiihkouskovaiset ovat jääneet kiinni näihin teorioihin.”
Tähän on lisättävä vielä se, että Yhdysvaltain keskuspankin entinen pääjohtaja Alan Greenspan, joka johti pankkia 20 vuotta, myönsi hämmentyneenä viime talvena kongressin kuulemisessa, että hänen teoriassaan olikin valuvika – markkinat eivät olleetkaan itseään sääteleviä. Greenspanin tunnustuksessa on kyse suunnilleen samasta kuin jos Paavi myöntäisi ettei Jumalaa ole olemassa. Puhe taloustieteen identiteettikriisistä ei liene liioittelua.
Kriitikoiden tulilinjalla on teoria tehokkaista markkinoista. Se nojaa oletukseen, että hyödykkeiden hinnat ovat aina ja kaikkialla oikealla tasolla ja heijastavat oikein hyödykkeiden todellisia arvoja.
Mutta mitä jos näin ei olekaan? Se veisi pohjan pois siltä markkinaliberalismin keskeiseltä oletukselta, että myös finanssimarkkinat toimivat aina tehokkaasti ja itseään säädellen.
Kriitikot nojaavat jo melkein unohdettuun taloustieteilijään Hyman Minskyyn, jonka pääteesi oli, että vakaus itsessään sisältää epävakauden siemenen. Finanssimarkkinat synnyttävät oman sisäisen dynamiikkansa, joka aiheuttaa luotonlaajennuksen aaltoja ja hyödykkeiden inflaatiota, mitä seuraa vastaavasti luotonannon kuristuminen ja omaisuusarvojen aleneminen eli deflaatio.
Tavaramarkkinoilla on luontainen taipumus hakeutua tasapainoon, kun taas finanssimarkkinoilla on sisäänrakennettu taipumus synnyttää rajuja nousuja ja yhtä rajuja romahduksia.
Tässä astutaan taloustieteen suurelle jakolinjalle. Milton Friedman, monetarismin isä, vannoo tehokkaiden finanssimarkkinoiden nimeen. (J.M.) Keynes puolestaan nojaa epävakaiden finanssimarkkinoiden teoriaan. Kumpi vetää pidemmän korren?
Valtavirralle vaihtoehtoa etsivät taloustieteilijät – joukossa monta nykyistä ja tulevaa nobelistia – korostavat psykologisten tekijöiden merkitystä ja kehottavat tutkimaan taloushistoriaa. Kansanpsykologia ruokkii lamaa ja vahvistaa nousua. Myös Keynes painotti sielun voimien ja yrittäjävaiston merkitystä, jota hän kuvasi vaikeasti kääntyvällä käsitteellä animal spirits. Niiden vapauttamista Antti Chydenius muuten tavoitteli kun hän ajoi elinkeinovapautta.
Jos hyväksytään tämä kriitikoiden ainakin minun järkeeni käyvä ajattelu – eli se että ihminen ei ole vain rationaalinen olento ja että laumahenki korostuu nousu- ja laskusuhdanteessa – sillä tietenkin on merkitystä talouspolitiikan kannalta. Minkälaisia seurauksia?
Yksi asia vaikuttaa selvältä: elämme parhaillaan käänteentekevää ajattelutavan muutosta valtion ja markkinoiden keskinäisen suhteen osalta. Se sokea luottamus markkinoiden kykyyn korjata omat virheensä, mikä oli Reaganin ja Thatcherin ideologisen perinnön ydin, on joutunut romukoppaan – ja sinne joutaakin, etenkin rahamarkkinoiden osalta. Aikakautta, jota parhaillaan rakennamme, tulee leimaamaan valtion aktiivisempi taloudellinen rooli ja ennen muuta finanssijärjestelmän tiukempi sääntely.
Samaan hengenvetoon on syytä korostaa, että käynnissä oleva talouden taantuma ei ole esimerkiksi vapaakaupan syy – päinvastoin – vaan lähtöisin siitä kuplataloudesta, jonka kasvualustan muodostivat finanssimarkkinoiden systeemivirheet. Uuden kuplan välttämiseksi ja uusien finanssikriisien ehkäisemiseksi on välttämätöntä tehostaa kansainvälisen rahoitusjärjestelmän sääntelyä ja valvontaa.
Komissio teki keväällä esityksen uuden, EU:n laajuisen rahoitusvalvonnan luomisesta. Sen tarkoitus on ajoissa puuttua makrotaloudellisiin epätasapainoihin sekä yksittäisten pankkien, rahastojen ja muiden finanssiyritysten liialliseen riskinottoon.
Lisäksi olemme tehneet lakiehdotuksia talletussuojasta, luokituslaitoksista, pääomavaatimuksista sekä pääoma- ja vipurahastoista. Tämä kokonaisuus on parhaillaan neuvoston ja parlamentin käsittelyssä. Osa laeista on hyväksytty, osaa odotellaan syksyn mittaan. Tämä tarkoittaa eurooppalaisen rahoitusvalvonnan täysremonttia.