Intro: Kolme pyramidia (ii)

(WinCapitan) Aineisto on vaikeaselkoista, mutta kukaan ei kehtaa tunnustaa, ettei ymmärrä. Viime kädessä kaikki luottavat toisiinsa: joku kyllä varmasti tietää.
Sijoittajia yhdistää myös vakaumus siitä, että valtio ja varsinkin verottaja ovat varurastumisen vakavin este. Kun vetäjät vihjailevatvat, että on ”jokaisen oma asia” ilmoittaa voitto-osuudet verottajalle, sijoittajat iskevät toisilleen tyytyväisinä silmää.
Se, että WinClub ei ole Rahoitustarkastuksen syynissä, on vain myönteinen asia. Erityistä hyväksyntää herättää tieto, että ”Worldwide Investment Company corp on offshore-yhtiö”. Tässä ollaan fiksujen miesten mukana, jotka ovat näyttäneet pitkää nenää kateellisille, ilkeille viranomaisille ja operoivat veroparatiisissa. Ähäkutti!
WinClubiin heijastuu jokaisen osallistujan haave vapaudesta kuin Jäniksen vuodessa, irtautuisi ikävästä yhteiskunnasta ja nautiskelisi Karibian lämmöstä.
Niinpä Pinken power pointeissa ei esitellä markkina-analyysejä tai dokumentoituja faktoja, kuten ei WinCapitan sijoittajailloissakaan. Yksi mukana ollut muistaa vain, että esittelijät saapuivat tilaisuuteen komeilla autoilla, jotka oli ansaittu kotiutetuilla voitoilla. Miehet supisivat tauoilla toisilleen, kuka oli kuulemma nostanut voittotililtään juuri 60 000 euroa. Ja kuka oli juuri lopettanut työt huonekalumyyjänä, koska hänen ei enää tarvitse. Tietenkään kukaan ei nähnyt tiliotteita tai kuitteja, sehän nyt olisi vallan törkeätä, tai muitakaan todisteita.
Kyse on luottamuksesta.
Kuten Pinke vakuuttaa power pointissaan: ”Mukana isompiakin sijoittajia > 10 000 eur. Isojen sijoittajien mukanaolo tuo myös varmuutta toimintaan: ammattitaitoinen sijoittaja ei laita rahojaan likoon, ellei ole varma hommasta.”

JA MIKÄ ETTEI. Maailma oli täynnä rahaa, joka odottaa ottajaansa. Kun rikkaat maat luopuivat pääomien sääntelystä, maailmantalouteen alkoi tulvia rauhatonta rahaa, joka etsii joka sekunti parasta tuottoa ympäri planeettaa. Samaan aikaan investointipankit keksivät kuumeisesti uusia arvopapereita, joilla olemassaolevasta rahasta loihditaan lisää rahaa.
Se oli alkemistien aikakausi.
1980-luvulta alkaen Yhdysvaltojen pankit ovat myyyneet luottonsa, varsinkin asuntolainat, eteenpäin sijoittajille. Lainat "arvopaperistetaan". Investointipankit taas "strukturoivat" eli yhdistelevät niitä uusiksi joukkovelkakirjoiksi ja myyvät edelleen edelleen. Rahasta tehdään rahaa.
Amerikkalaiset asuntolainamarkkinat ovat valtavat, joten näiden joukkovelkakirjojen kauppa kasvoi pökerryttävää vauhtia. Sen arvo oli viime vuonna noin neljäsosa koko Yhdysvaltain velkakirjamarkkinasta eli 4500 miljardia euroa. Paperista joka viides oli sittemmin legendaariseen maineeseen kohonnutta sub-primea.
Sub-prime eli ”alle priiman” on markkinoiden hellyttävä kiertoilmaus roskaluotolle. Kun asuntolainoja tyrkytettiin kaikelle kansalle, myös sosiaaliavun varassa eläjät saivat yllätyksekseen toteuttaa Amerikkalaista Unelmaa omasta kodista.
Alkuvuonna 2007 lukuisat suuret asuntoluottolaitokset hakeutuivat konkurssiin. Alkuperäisten lainoittajien tappiot ovat kuitenkin taskurahaa verrattuna riskirahastojen valtaviin vastuisiin, joihin ne joutuivat käytettyään monikymmenkertaista velkavipua. Kuten investointipankki Bear Stearns, joka oli kasvattanut 35 miljoonan sijoituksensa subprime-rahastossa lähes satakertaiseksi velaksi.
Pankit vippaavat jatkuvasti toisilleen lyhyeksi aikaa hiuksianostattavia summia, jopa 50 kertaa oman pääomansa verran. Silti kukaan ei halunnut lainata juhannuksena 2007 Bear Sternsille 3,2 miljardia dollaria rahastonsa pelastamiseksi. Asuntolainajohdannaisten arvo syöksyi upoksiin.
Mikä se arvo oikeastaan oli? Ja miten se vaikuttaa toisiin, siihen sidottuihin arvopapereihin? Miten pitää hinnoitella vakuutukset, joilla näiden papereiden arvonlaskua ja asuntoluottotappioita vastaan on suojauduttu?
Kukaan ei tiennyt. Asuntolainoista johdettuja papereita oli markkinoilla valtavasti, ja niiden arvo riippui aina toisista papereista. Nyt arvopapereilla ei ollut arvoa. Niistä tuli arvottomia.
Kukaan ei tiennyt, millaisia tappioita kullekin oli tulossa. Kukaan ei voinut enää luottaa toisiinsa. Keskinäinen lainamarkkina jäätyi kuin Räyringinjärvi nälkäsyksynä 1867.
Melkomoinen ironia. Kuka tahansa työtön, lukutaidoton sekakäyttäjä sai pankista lainaa omaa taloa varten - mutta maailman arvostetuimmat rahalaitokset eivät saaneet toisiltaan luottoa.

JATKUU