Älyköt populistien ansassa

Suomalainen älymystö ruoskii itseään perussuomalaisten noususta. Risto E. J. Penttilä, Vilho Harle ja Matti Apunen syyttävät "sivistyneistöä" ylimielisyydestä Timo Soinia kohtaan. Harle väittää, että kriitikot  peräti riistävät perussuomalaisilta ihmisarvon.
Synnintunto on sinänsä sympaattista. Mutta herrat toistavat älymystöstä juuri sitä kuvaa, jota populistit ovat levittäneet. Jos he ennen olivat ylimielisiä, nyt he ovat alamaisia. He astuvat suoraan Soinin virittämään ansaan.
Vaarallisinta on se, että he vetävät yhtäläisyyden vihapuheen levittäjien ja heidän kriitikoidensa välille. Tämä yhteismitallisuuden harha antaa suorastaan luvan syrjiviin ja loukkaaviin lausumiin.
Analyysini  on julkaistu Suomen Kuvalehden sivuilla – lue se täältä. Se laajentaa ja kehittelee edellistä postaustani ("Sortaako sivistyneistö perussuomalaisia?"). 
Levitä sanaa ja kommentoi!

Sortaako sivistyneistö perussuomalaisia?

HS-raadilta kysyttiin tänään, onko professori Vilho Harle oikeassa väittäessään (HS 16.3.), että "sivistyneistö" on suvaitsematon perussuomalaisia kohtaan. 

Lainausmerkit ovat Harlelta itseltään, sillä hän katsoo, että Suomen eliitti suhtautuu väheksyen, jopa halveksuen perussuomalaisiin. ”Asiakeskustelun sijasta ´sivistyneistön´ ivanauru kohdistuu perussuomalaisten ehdokkaisiin, ohjelmiin ja kannattajiin.” Harlen mukaan eliitti pitää perussuomalaisia synnynnäisesti pahoina - mongoleina ja epäihmisinä. 

Koska tällä kertaa vastaustani ei siteerattu Helsingin Sanomissa, se on luettavissa alla.

Jos HS-raati koostuu "sivistyneistöstä", ei liene yllättävää, että tämän kerhon jäsenenä en hyväksy väittämää, että "sivistyneistö on suvaitsematon perussuomalaisia kohtaan". Toisaalta sivistyneistön - lainausmerkeissä tai ei - parhaisiin perinteisiin kuuluu itsekriittinen reflektointi, joka yltyy ajoittain myös itseruoskinnaksi.

Professori Harlen argumentit olivat kuitenkin harvinaisen köykäisiä, eikä hän vaivautunut esittämään minkäänlaista evidenssiä koville väitteilleen.

Harle kirjoitti, että että perussuomalaisten arvostelijat alentavat perussuomalaiset "epäihmisiksi" ja "mongoleiksi", jolloin "syntyy kuva, että perussuomalaiset olisivat synnynnäisesti pahoja ihmisiä".

Syytös, että arvostelijat riistävät perussuomalaisilta ihmisarvon, on vakava. Euroopan lähihistoriassa dehumanisaation ideologiat ovat johtaneet joukkomurhiin, joissa "puhdistetaan" valtio "alemmista roduista" ja "epäihmisistä". Siksi edes tällainen kielenkäyttö on äärimmäisen tuomittavaa.

Harle ei esitä - kaikeksi onneksi? - väitteelleen todisteita, ei yhtään sitaattia. Kukaan muu kuin Harle itse ei käytä perussuomalaisista sanoja "epäihminen" tai "mongoli", joten termit saattavat kertoa enemmän kirjoittajan omasta mielenmaisemasta kuin tosiasiallisesta yhteiskunnallisesta keskustelusta.

"Kritiikissä on... syytä varoa leimaamasta ehdokkaita ja heidän kannattajiaan niin, että puhujasta itsestään tulee se ongelma, josta hän muita syyttää." Samanlainen ongelma tulee kirjoittajasta, joka leimaa - ilman esimerkkejä - perussuomalaisten kriitikot ihmisarvon riistäjiksi.

HS-raadin työnantaja Saska Saarikoski jatkoi 17.3. Harlen linjoilla.

Viholliskuvia luovaa "ajattelutapaa löytyy (maahanmuuton vastustajien lisäksi) esimerkiksi ay-liikkestä. uusliberalismista, kristityistä, punavihreistä, feministeistä - ja taide-eliitistä". Yhtään esimerkkiä Saarikoskikaan ei anna. "Vaalien alla vihapuhe tuntuu villiintyneen", hän kirjoittaa, mutta ei jatkoksi siteeraa vihapuhetta, johon ay-liike, punavihreät tai feministit olisivat syyllistyneet. Virkkeen avainsana on siis: "tuntuu".

Tämä yhteismitallisuuden harha leimaa sekä Harlen että Saarikosken väitteitä ."Asenneilmastomme on muuttumassa vihamieliseksi laidasta laitaan", kirjoittaa Harle. Saarikoski listaa "eri puolten vihalistoja".

Tervetuloa todellisuuteen, hyvät herrat: vihapuhe ei ole tasapuolista eikä yhteismitallista. Minusta on ilmiselvää, kunnes toisin todistetaan, että leimaavaa ja loukkaavaa kielenkäyttöä ei esiinny "puolin ja toisin". 

Ylivoimainen valtaosa henkilöön käyvistä ja ihmisryhmää yleistävistä kannanotoista lähtee liikkeelle populistien tarkoituksellisina provokaatioina. Perussuomalaiset ja maahanmuuton vastustajat tuottavat todella valtavia määriä nettipuhetta, aktiivisesti ja järjestelmällisesti. Halla-aholainen Homma-forum on erittäin ammattimainen vaikuttamisen väline. Usean median keskustelupalstat - yhtenä esimerkkinä Ylen ajankohtaisohjelmien A-tuubi - täyttyvät perussuomalaisten vaalipropagandalla. 


Tätä koneistoa vastassa ei ole yhtäkään tahoa, joka leimaisi ja mustamaalaisi perussuomalaisia - paitsi tietenkin perussuomalaisten omissa fantasiaheijasteissa, joissa "kukkahattutädit", "sivarit" ja "mokut" heitä julmasti sortavat. On erikoista, että analyyttinen tutkija ja kriittinen journalisti nielevät populistien läpinäkyvän strategian edes etsimättä tosimaailmasta todisteita.

Synnintuntoisten joukkoon liittyi 23. 3. myös Matti Apunen, joka toisti populistien stereotypiat älymystöstä omahyväisinä tyhjänpuhujina - väsyneisiin kliseisiin kuului jopa punaviinin litkiminen. Ei - ei hänkään jaksa esittää fiilistenstä tueksi mitään evidenssiä.

Tässä meillä on kolme herraa, jotka purkavat sielunsa hätää Helsingin Sanomissa. Kaikin mokomin, mutta älkää vetäkö meitä muita mukaan.

Elämmekö markkinayhteiskunnassa?

3/3 Markkinayhteiskunta vs. markkinavaltio

Karl Polanyi: Suuri murros (The Great Transformation, 1944), Vastapaino 2009

”Suuri murros” on nautittavaa luettavaa, jopa journalistisen sujuvaa tekstiä, eittämättä kiitos myös Natasha Vilokkisen jouhevan suomennoksen.

Teos on kenties journalistinen myös sanan vähemmän kiittävässä merkityksessä. En tiedä, kuinka kiistattomina historiantutkijat pitävät Polanyin tulkintoja ja analyyseja. Olen silti melko varma, että kirjoittaja liioittelee sitä, kuinka kattavasti ja syvällisesti edes liberaalia Englantia voi pitää "markkinayhteiskuntana", saatikka paljon perinteisempiä, suljetumpia ja tapauskollisempia Ranskaa ja Saksaa. (1830-1930 Yhdysvallat vasta muotoutui.)

Perinteiden ja uskonnon vuosisataista voimaa ei pyyhkäistä heti pois. Ja voiko edes olettaa, että yhteiskunnalla on yksi ainoa yhteinen "perusta", joka kaiken kukkuraksi on "valittu" jossakin? On mahdollista, että hyvin harva Polanyin kuvaaman markkinayhteiskunnan jäsen olisi itse kuvannut järjestelmäänsä sellaiseksi.

Sama ristiriita pätee tämänkin päivän Suomessa.

Vaikka markkinaehdot rajaavat politiikan toimialueen, vaikka markkinakieli määrää yhteiskunnallisen todellisuuden, vaikka hinnoittaminen valloittaa uusia elämänalueita, silti kansalaisten enemmistö kokee, että oma arkielämä on - sittenkin - markkinoista vapaa vyöhyke.

Liberalistisen markkina-ajattelun rinnalla elää yhä arkaaisempi talouden käsite, jota kuvaa kreikan sana oikonomia, sananmukaisesti ”kotitalous”.[1]

Nykymarkkinoiden kannalta olennainen tehokkuuden vaatimus – tuottavuuden ja tuottavuuserojen mittauksineen, kannustimineen, optimointeineen, rationalisointeineen, työnjakoineen ja ulkoistamisineen – ei päde oikonomiassa. Kotitaloudessa jokaisella perheenjäsenellä on paikkansa ja tärkeä tehtävänsä, kaikki ovat suunnilleen yhtä arvokkaita, ja kullakin on lautasensa päivällispöydässä. Tämä agraari-Suomen, jälleenrakentamisen ja naapuritalkoiden talous on silkkaa nostalgiaa, mutta saattaa silti muovata monien ihmisten käsitystä oikeudenmukaisuudesta. Oikonomisesti on mahdoton käsittää, että perheen päälle maksetaan tuhatkertaista palkkaa rivijäseneen verrattuna, tai että jonkun askareita pitäisi erikseen motivoida miljoonien eurojen optio-ohjelmilla.

Oikonomian ja ekonomian mentaalinen ero voisi selittää, miksi poliitikkojen ja kansalaisten käsitemaailmojen väliin aukeaa aina vain ammottavampi railo. Kansalaiset ovat erkaantuneet politiikasta, koska politiikka on erkaantunut politiikasta.

Voi siis olla täsmällisempää kutsua Suomea, osana Eurooppaa ja rikasta pohjoista planeetan puoliskoa, markkinavaltioksi kuin markkinayhteiskunnaksi. En syvenny käsiteanalyysiin, mutta ”markkinavaltio” kuvaisi paremmin, kuinka poliittinen valta ei enää tarjoa vastavoimaa markkinoille vaan takaa markkinoihin päin yhteistoimintaa ja yhteiskuntarauhaa.

Markkinavaltio on seuraus virallisten istituutioiden logiikasta, joka on irrallaan oma-aloitteisesta yhteisöllisestä toiminnasta. Markkinavaltio on päällysrakenne, joka pakotetaan kansalaisyhteiskunnan ylle, ja markkinakieli suomensukuinen vieras kieli. 

Markkinavaltiossa päättäjät ratkovat sosiaalisia ja poliittisia ongelmia talouden keinoin. Ainoa hyväksyttävä perustelu on taloudellinen hyöty. Niinpä Jokelan tragediakin typistyi nopeasti keskusteluksi nuorisopsykiatrian rahankäytöstä. Syrjäytyneisyys, mielenterveysongelmat, jopa veriteot otetaan annettuina suureina, joihin (uus)liberaali politiikka ei voi ulottua. Se, mitä voidaan tehdä, on suunnata resursseja rationaalisesti ja optimoiden; ennaltaehkäisevillä investoinneilla säästetään hoitomäärärahoja ja väkivallan aiheuttamia sairaus-, hautaus-, korjaus- ja rakennuskuluja.

Jos joku rikkoo keskustelun sääntöjä ja vetoaa hinnoittamattomiin arvoihin, hän erottuu kuin Timo Soini muista puoluejohtajista.

Suomalaisille päättäjille markkinavaltio tuntuu sopivan - illuusio yhteistuumin saavutettavista yhteisistä eduista, jotka edellyttävät vain tehokkuutta ja järkevyyttä; ja tämän yleishyvän paras työkalu on neutraali, objektiivinen ja mitattava markkinamekanismi.
Suomi on jo aika pitkällä siinä, että poliitikot lopettavat politiikan tarpeettomana.

Olisi mukava, jos voisi kutsua Karl Polanyin vierailulle suomalaiseen markkinavaltioon. Hän saisi nähdä, että utopia itseohjautuvasta valtiosta, joka on kuin koirien ja vuohien saari, elää.

[1] Aristoteleen ”Politiikassa” jako oli ”rikkauden hankkimisen taito” eli khrematistike ja kotitalouden hallinnointi eli oikonomike.

---

Tuulipukujen suhinaa

Katso A-Studion kolumni 21.3. tästä

Japanilaisen Fukushiman ydinvoimalan vaikeudet säikäyttivät myös suomalaiset poliitikot. Ydinvoimasta tuli yllättäen vaaliteema.
SDP:n Jutta Urpilainen ja keskustan Mari Kiviniemi eivät juuri nyt kannata Fortumille uutta ydinvoimalaa. Siis tällä hetkellä. Molemmat puolueet ovat vastustaneet ydinvoimaa, varsinkin oppositiossa, ja kannattaneet, varsinkin hallituksessa.
Vasemmistoliitto enimmäkseen vastustaa ydinvoimaa, samoin tietenkin vihreät, ellei toisin sovita. Suurista puolueista yksin ydinvoiman taakse jää kokoomus. Vai jääkö? Mikä on neljännen suuren eli perussuomalaisten linja?


Perussuomalaiset ovat aina vastustaneet ydinvoiman lisärakentamista, vielä viime vaaleihin asti. Näin Timo Soini eduskunnassa neljä vuotta sitten, 17.1.2007:
Ydinvoima on noussut vanhoissa puolueissa suureen suosioon. Ne ovat innoissaan kuin vauva varpaistaan (naurua) löydettyään jotain mukamas uutta, kun ovat löytäneet vanhan kankean tavan tuottaa energiaa. On hupaisaa katsoa ja kuunnella tuulipuvun suhinaa, kun takit kääntyvät (naurua).
Miten suhisee Soinin oma tuulipuku?
Kaksi vuotta myöhemmin Soini oli kääntänyt täysin kantansa, ja kävi Satakunnassa kertomassa, että ydinvoima on sittenkin ihan kiva asia.
Tuolla reissulla Timo Soinin isäntänä oli Metalliliitto. Ja samaan aikaan Soini alkoi seurustella Metalliliiton viestintäpäällikön Matti Putkosen kanssa. Putkonen on Suomen kovaotteisin ydinvoimalobbari, joka on uhannut katkaista vaalirahoituksen ydinvoimaa vastustavilta vasemmistoehdokkailta.
Neljä vuotta sitten Soini puhui kauniita sanoja EU:n ilmastotavoitteista ja toivoi kaikkia maita mukaan Kioton sopimukseen. Tänä keväänä Soini julisti, että Suomen on erottava EU:n ilmastositoumuksista. Kävi ilmi, että tämän ”Soinin mallin” oli kirjoittanut jo aikaisemmin sama Matti Putkonen.

Johtajavaltaisessa puolueessa kannat voivat kääntyä kokonaan ympäri ilman mitään puoluekokouspäätöksiä, sen mukaan, kuka pääsee kuiskimaan päällikön korvaan. Se on jännittävää myös jatkon kannalta.

Soinin viesti ei mennyt perille vielä viime kesänä, jolloin yksikään perussuomalaisten kansanedustaja ei kannattanut lisäydinvoimaa. Vain yhdeksän kuukautta myöhemmin tilanne on se, että perussuomalaisten ehdokkaiden selvä enemmistö kannattaa ydinvoiman lisärakentamista.
Viime viikolla blogissaan Timo Soini ylvästeli: ”Minä en arvojani päivittäin muuttele. Sillä voi muutaman äänen menettää. Tai sitten ei.”
Totta on, että Soinin ydinvoimakanta ei muutu päivittäin. Vain vuosittain.

Elämmekö markkinayhteiskunnassa?

2/3 Uusliberalismi ennen liberalismia

Karl Polanyi: Suuri murros (The Great Transformation, 1944), Vastapaino 2009

Jos elämme uudessa markkinayhteiskunnassa, jossa muut arvot ja perinnäinen järjestys  on syrjäytetty markkinaopin tieltä, miten se tapahtui?

Aivan kuten ensimmäinen globalisaatio auttaa ymmärtämään toisen globalisaation sekä yleisiä että erityisiä piirteitä, samoihin aikoihin sijoittuva ensimmäinen markkinayhteiskunta ja sen syntyhistoria paljastavat nykyisen uusliberalismin historiaan hautautuneita opinkappaleita.

Polanyi kietoo vastauksen  1700-luvun lopun tieteen murrokseen; nykytermein sosiobiologian läpimurtoon.
Hän korostaa, että kapitalismin suojeluspyhimykseksi korotettu Adam Smith alisti talouden aina politiikalle, kaupan moraalille ja yksityisen menestyksen yhteiselle hyvälle. Mutta vain muutamaa vuotta Kansojen varallisuuden jälkeen julkaistu Joseph Townsendin kiistakirjoitus köyhien suojelulakeja vastaan (1786) avasi uuden ajan poliittisessa taloustieteessä – ja esitteli uusliberalismin perusteet jo ennen liberalismia.

Townsend käytti esimerkkinään myyttistä vuohien ja koirien saarta. Eräälle Tyynenmeren saarelle laskettiin muutama vuohi, jotka kuitenkin lisääntyivät niin huimasti, että vuohikantaa harventamaan oli vietävä uroskoira ja narttu, jotka nekin lisääntyivät ajan mittaan  huomattavasti.

”Silloin saavutettiin uudenlainen tasapaino”, Townsend totesi. ”Molempien lajien heikoimmat yksilöt heittivät henkensä ensimmäisenä: toimeliaimmat ja elinvoimaisimmat pysyivät hengissä.” Kirjoittajan johtopäätös on: ”Ruoan määrä säätelee ihmislajin määrää.”

Vuohien ja koirien saari inspiroi Thomas Malthusia, joka puolestaan kertoi tarinan Charles Darwinille. Polanyi arvioi peräti, että Darwinin luonnonvalinnan teoria tai Malthusin väestölaki eivät olisi kenties vaikuttaneet niin voimakkaasti moderniin yhteiskuntaan ilman Townsendin ideologista pohjatulkintaa niille.

Siis sosiaalidarwinismi oli ennen darwinismia; loi darwinismille sosiaalisen tilauksen.

Townsendin mallissa nälkä on tärkein, ainoa ja riittävä pakko niin eläin- kuin ihmisyhteisöissä. Ei tarvita hallintoa tai lakia, ja silti vallitsee järjestys ja tasapaino. Polanyi osoittaa meille varhaisimman uusliberalistisen utopian, jossa itsesääntelevät markkinat tuottavat parhaan lopputuloksen, kunhan valtio ei puutu mihinkään.

”Yksilönvapaus” on huipussaan. Olematon julkinen valta ei pakota kansalaisia mihinkään. Jokainen saa nähdä nälkää täysin vapaasti.

Ainoa rajoite on se, onko sattunut syntymään syöjäksi vai syötäväksi.

Kun Risto Heiskala esipuheessaan toteaa, että emme elä Polanyin kuvaamassa markkinayhteiskunnassa, hän on totta kai oikeassa.

 Kattava sosiaaliturva, ammattiliitot ja työsopimusneuvottelut ovat työelämän ”markkinahäiriöitä”, laaja verotus tulontasauksineen sekoittaa ”toimeliaimpien ja elinvoimaisimpien” ja ”heikoimpien yksilöiden” luonnollista järjestystä.

Mutta ei ole syytä pitäytyä valtioiden tasolla – 80 vuotta sitten kukistunut markkinayhteiskunta on syntynyt uudelleen moninkertaisena sekä kooltaan että voimiltaan. Suurta murrosta on seurannut suurempi murros.

Maailman mittakaavassa on selvää, että Kiinassa ja Kaakkois-Aasiassa työvoima on tavaraa, jolla ei ole ihmisen oikeuksia. Luonnon resurssien rajallisuus ei vieläkään näy kunnolla taloustieteessä. Rahasta on taiottu lisää rahaa: 2008 arvopapereiden johdannaisten laskennallinen arvo oli kymmenen kertaa koko maailman tuotannon hinta.

Elämme markkinamaailmassa - mutta me olemme sentään pääoman omistajia. Köyhimmätkin suomalaiset ovat omistajien sukulaisia, jotka saavat murusensa kapitalistin pöydän alta.

Onko vaihtoehtoa? Polanyi oli yhtä vuorenvarma kuin toinen Karl, että kapitalismi tuhoutuu omiin ristiriitoihinsa. Ennen pitkää ”itsesäänteleviin markkinoihin liittyvä utopistinen kokeilu on enää muisto”.

Polanyin suuressa kertomuksessa kansanvalta on markkinoiden vastavoima. 1920-luvulla nouseva työväenluokka ei alistunut finanssikuriin, vaan taisteli oikeuksistaan. Suuri lama 1929 oli ratkaiseva isku. Britannia ja Yhdysvallat irrottautuivat valuuttajärjestelmästä; kautta Euroopan kansanrintamahallitukset syrjäyttivät liberaalit opit.

Paitsi tietenkin Saksassa ja Italiassa. Polanyin mukaan markkinayhteiskunta kumotaan joko alhaalta tai  ylhäältä – kansa ottaa vallan demokraattisesti tai sitten omistava luokka turvautuu väkivaltaan ja riistää kansalta perusoikeudet. Niinpä ”umpikujaan päätyneille liberaaleille markkinoille tarjottua fasistista ratkaisua voidaan kuvailla markkinatalouden uudistukseksi”.

Polanyi siis korostaa, että fasismi oli nimenomaan talouden ilmiö. Samaa voinee sanoa myös 2009 alkaneen laman myötä roihahtaneesta perussuomalaisten kannatuksesta.

Nykymaailmassa on vaikea uskoa markkinoiden demokraattiseen vastavoimaan. Kasinokriisi on osoittanut, että silloinkin, kun finanssijärjestelmä on polvillaan, poliittiset johtajat eivät uskalla, kykene tai halua asettaa sille ehtoja, määrätä rajoja, säädellä tai säännellä sitä. Yhdysvaltain presidentti, vapaan maailman johtaja, voi halutessaan räjäyttää maapallon, mutta pankkiirien bonuksia hän ei sentään kykene leikkaamaan. Syksyn 2008 tarjoamaa tilaisuutta korjata markkinamaailman tuhoisia vinoutumia ei enää tule.

Jos poliittinen valta oli kansalaisen suoja markkinoiden mielivallalta, enää se ei sitä ole. Poliitikot ovat vaihtaneet puolta. He selittävät, tulkitsevat ja toimeenpanevat markkinoiden vaatimuksia kansalaisille. He ohjaavat kansaa osoittamaan turhautumisensa, voimattomuutensa ja vihansa markkinoiden sijasta maahanmuuttajille.

Mitä tästä sitten seuraa?

Kulttuurintutkimus-lehden artikkelin pidemmän version viimeinen osa julkaistaan huomenna.

Elämmekö markkinayhteiskunnassa?

1/3 Maailma markkinoiden luottamuksen varassa

Karl Polanyi: Suuri murros (The Great Transformation, 1944), Vastapaino 2009. 

Karl Polanyin (1886-1964) pääteoksen suomennosta sai odottaa 65 vuotta, ja se ilmestyy kenties liiankin otolliseen aikaan. Kun Polanyi puhuu ”markkinayhteiskunnasta” menneessä muodossa - historian oikkuna, joka kaatui omaan mahdottomuuteensa – nykylukija, joka elää jo kolmatta vuotta globaalin finanssikriisin keskellä, joutuu pohtimaan, oliko Polanyin tuomio yhtä ennenaikainen kuin George W. Bushin ilmoitus, ”Mission accomplished”, Irakin sodan alkukuukausina.

Ansioitunut Polanyi-tuntija, professori Risto Heiskala sijoittaa esipuheessaan Suuren murroksen oman aikansa demonologioiden puitteisiin. Unkarilaissyntyinen Polanyi kuului siihen suureen älymystöjoukkoon, joka pakeni natsivaltaa mannermaalta angloamerikkalaisiin yliopistoihin. Heistä moni kirjoitti sotavuosina oman versionsa siitä, miksi totalitarismi valtasi sivistyneen Euroopan ja miten huolehditaan, ettei koskaan enää käy niin.

Polanyin mielestä syynä oli kapitalismin ylivalta. Hänen tulkinnassaan natsismi ja kommunismi olivat suoraa seurausta markkinayhteiskunnasta - historiallisesta anomaliasta, kertakäyttöisestä kokeilusta, joka oli tuomittu epäonnistumaan.

”Suuri murros” tapahtui Englannissa 1830-luvulta alkaen, jolloin perinteiden, lakien ja uskonnon sijaan ”yhteiskunnan perusteeksi valittiin voittomotiivi, joka on hyvin harvoin tunnustettu päteväksi ihmisyhteisöjen historiassa ja jota ei koskaan ennen todellakaan ollut korotettu jokapäiväisen elämän toiminnan ja käytöksen oikeuttajaksi”.

”Itsesääntelevä markkinamekanismi pohjautui ainutkertaisesti tälle periaatteelle”, jopa niin, että ”yhteiskunnasta oli kautta linjan tullut talousjärjestelmän liitännäinen”.

Tämän pidemmälle ei Polanyita kerta kaikkiaan voi lukea, ennen kuin on otettava kantaa kirjoittajan käyttämään aikamuotoon – ja professori Heiskalan esipuheen lauseeseen: ”Enää emme siis elä markkinayhteiskunnassa.”

Emmekö?

Polanyi luettelee neljä historiallista tekijää markkinayhteiskunnan taustalla. 1815-1914 Euroopan suurvaltojen valtatasapaino takasi pitkän rauhan kauden. Talousmahtien keskinäisriippuvuutta vahvisti toisaalta myös valuutan sitominen yhteiseen kultakantaan. Liberaali valtio pyrki olemaan puuttumatta markkinoihin, jotka – ja tämä on viimeinen, tärkein edellytys – itsenäistyivät itseohjautuviksi ja laajenivat kattamaan aivan kaikki tuotannontekijät.

Samat kansainvälisen politiikan ehdot täyttyvät tänäänkin.

Euroopan Unionin nimenomainen tarkoitus on korvata sotiminen kaupankäynnin siteillä. Vapaakauppa ja yhteisvaluutta ovat luoneet vanhoja valtiosopimuksia ja kultakantaa paljon tiukemmat säännöt, jotka takaavat kansainvälisen pääoman ja tuotannon vapaudet samalla, kun politiikan mahdollisuudet vähenevät.

Markkinat on globaalistettu, yhdenmukaistettu ja sovitettu angloamerikkalaisen kapitalismin ehdoin. Maailmanpolitiikka ei perustu ihmisoikeuksiin tai demokratiaan, vaan vapaakauppaan. Voi sanoa, että koko planeetasta on tullut talousjärjestelmän liitännäinen.

Kolmatta vuotta jatkuva finanssikriisi on vain osoittanut, miten järkkymätön globaalista markkinayhteiskunnasta on tullut. Vaikka markkinoiden itsesääntely on osoittautunut kalliiksi (4000 miljardin euron hävitys) ja tuhoisaksi (50 miljoonaa työpaikkaa, joista yksin Suomessa 70 000) fantasiaksi, emme kerta kaikkiaan kykene kuvittelemaan maailmalle mitään muuta järjestystä. Kriisi on lopulta vain vahvistanut markkinoiden asemaa.

Keisarista tuli kerjäläinen ja taas keisari. Syksyllä 2009 markkinavoimat ylistivät valtioita, jotka pumppasivat miljardien edestä elvytysrahaa systeemiin: puoli vuotta myöhemmin ne sättivät velkaannuttamiaan valtioita ja ajoivat niitä kilvan vedonlyönneillään kriiseihin.

Valtioiden, ja valtioliittojen, on nautittava markkinoiden luottamusta.

Polanyin mukaan markkinayhteiskunnan tärkein ehto oli, että työ (ihmiset), maa (luonto) ja itse raha muuttuivat markkinoilla vapaasti vaihdettavaksi, ”kuvitelluksi tavaraksi”. Kirjan valaisevinta antia on kuvaus siitä, kuinka teollinen vallankumous pakotti kaikki tuotannontekijät tavaramuotoon, rahalla mitattaviksi, pörssissä vaihdettaviksi.

Samanaikaisesti julkisen vallan on väistyttävä: ”Hintaa, tarjontaa tai kysyntää ei saa määrätä tai säännellä; vain sellainen politiikka ja toimenpiteet ovat hyväksyttäviä, jotka auttavat varmistamaan markkinoiden itsesääntelyn”.

2000-luvun alun finanssinerot pyrkivät hinnoittamaan, tavaroittamaan ja markkinoittamaan (monetize, commoditize, securitize) viimeisetkin kaupankäynnin ulottumattomiin jääneet ilmiöt. Uusin megamarkkina on ilmasto.

Kerron kirjassani Luoton loppu Chicagon Ilmastopörssistä, joka pyrkii pelastamaan Amazonin sademetsät hinnoittamalla ja pörssittämällä hiilidioksidin. Markkinamaailmassa rahalla mittaamaton ei ole mittaamattoman arvokas, vaan hinnaton on arvoton. Asiat ja käsitteet tulevat todellisuuden piiriin vasta hinnoitettuina: kustannus-hyöty- ja kysyntä-tarjonta-laskelmina.

Ilmastonmuutos oli talousmiesten korvissa pelkkää hippien horinaa, kunnes Sir Nicholas Stern esitti arvovaltaisen laskelman ilmastonmuutoksen hinnasta. Yhtäkään rationaalista matemaatikkoa ei lainkaan häirinnyt se, että hinta oli laskettu niin mielivaltaisesti ja summittaisesti, että Stern melko pian kaksinkertaisti arvionsa – myönnetty virhe oli miljardiluokkaa, tasan sata prosenttia. Pääasia oli, että ilmiö oli hinnoituksen myötä saatu todeksi ja hyväksyttävän tiedon muotoon; siitä on mahdollista keskustella ja tulla ymmärretyksi.

Markkinakieli on julkisen elämän superdiskurssi, tai kuten Jakke Holvas väitöskirjassaan muotoilee: yhteiskunnallinen keskustelu palautuu aina ”talousmetafysiikkaan”. Talous selittää kaiken ja riittää selitykseksi kaikelle.

Elämme siis markkinayhteiskunnassa. Mutta miten siihen jouduttiin?

Kulttuurintutkimus-lehdessä julkaistun kirjoitukseni toinen osa julkaistaan tiistaina.

Korppikotkakapitalismi

Mitä suurempi katastrofi, sitä enemmän se houkuttelee haaskalintuja.
Tv-uutisten päälähetyksessä kerrottiin sunnuntaina, että asiantuntijoiden mukaan suuronnettomuus on elvytystä Japanin vaikeuksissa rypevälle taloudelle.
Siis – hyvä juttu, taloudellisesti.
Maailmanlaajuinen kapitalismi on armoton systeemi, joka vähät välittää tuhansien ihmisten kuolemasta ja miljoonien kärsimyksistä. Maanantaiaamuna Tokion pörssi laski, mutta rakennusalan kurssit nousivat jopa kaksikymmentä prosenttia. Ja täällä Suomessakin jo riemuitaan, että Japanin tsunami antaa potkua sahatavaran viennille.
Ekonomistit ovat jo vuosikausia vitsailleet, että Japanin pysähtynyt talous tarvitsee kunnon maanjäristyksen. Kansantuote näet kasvaa, kun on rakennettava nopeasti kokonaisia kaupunkeja sähköverkkoineen.
Talouden maailmassa hyvinvointi lisääntyy sitä mukaa kuin se tosimaailmassa romahtaa.

Inhimilliset katastrofit pitävät yllä korppikotkakapitalismia. Suuronnettomuus on kasinomiesten mieleen myös siksi, että pääministeri voi julistaa poikkeustilan ja pakottaa läpi kovia toimia.
Nämä "asiantuntijat" muistelevat hyvällä vuoden 1995 Koben maanjäristystä. 6000 ihmistä kuoli, mutta sen jälkeen Japanin talouskasvu oli selvästi tavallista ripeämpää. Kiinassa Sichuanin maanjäristys vaati ainakin 70 000 ihmishenkeä, mutta rohkeat sijoittajat palkittiin jälleen.
Myös meidän suomalaisten hyvinvointi mitataan kaikella sillä tuholla, vahingolla ja kärsimyksellä, jota vain suinkin saamme aikaan. Sen sijaan säästäminen, kohtuus ja järkevyys on taloudelle myrkkyä.
Ja juuri sitä talousnerot ovat Japanissa kauhistelleet jo 20 vuotta. Talous ei kasva, ja hinnat pikemmin laskevat kuin nousevat.
Japania tunteva musiikkimies Seppo Kimanen sen sijaan kirjoitti juuri tsunamiperjantain Talouselämässä, että nollakasvun Japani on ekologinen, innovatiivinen ja entistä onnellisempi yhteiskunta. Luultavasti inhimillinen hyvinvointi on kasvanut sitä enemmän, mitä vähemmän talous kasvaa.
Jos Suomen kansantuotteessa huomioitaisiin luonnonvarojen väheneminen, ympäristön pilaantuminen ja lisääntyvä köyhyys, meidän talouskasvumme on ollut nuo samat 20 vuotta miinusmerkkinen. Tilastokeskuksen tutkijat ovat laskeneet, että Suomen todellinen hyvinvointi on ollut korkeimmillaan vuonna 1989.


Globaali markkinatalous on niin edistynyt, että se ei tarvitse katastrofeihin edes luonnon apua. Euroopan velkaantuneet valtiot ovat edelleen kuilun partaalla, ja Suomenkin takausapua tarvitaan lisää. 
Yksi pääsyyllisistä, Yhdysvaltain keskuspankin Fedin entinen pääjohtaja Alan Greenspan vertasi finanssikriisiä "tsunamiin". Osuva vertaus, paitsi että finanssikiriisi oli vain ja ainoastaan ihmisen aiheuttama katastrofi, 
ihmishenkien lisäksi menetettiin miljoonia työpaikkoja, tuhansien miljardien varallisuus, se jatkuu vuosikausia ja matkan varrella tehtiin miljonääreistä miljardöörejä, miljardööreistä multimiljardöörejä. Muuten osuva.

Epäisän maa

Kansakunta hätkähti, kun asiallisena pidetty uusi pääministeri sortui alatyyliseen kielenkäyttöön. Hänhän kyseenalaisti opposition isänmaallisuuden, kun se kovisteli eduskunnassa hallitusta EU-politiikasta.

Tämä tapahtui 24.10. 1996, kun Paavo Lipponen (sd.) syytti oppositiojohtaja Esko Ahoa (kesk.) ”valehtelijaksi”, joka ”jeesustelee” tällä  ”vakavalla isänmaata koskevalla asialla”. Tuore pääministeri uhosi: ”Tällä tiellä, hyvä keskusta, teitä tulee se karhu vastaan.”
Historian suurta ironiaa on, että lähes 15 vuotta myöhemmin keskustalainen pääministeri  tölvii sosiaalidemokraatteja "epäisänmaallisiksi" EU-asioissa.
Ja se karhu tuli vastaan - SDP:tä ja kokoomusta. 
Lue koko maakuntalehtien kolumni täältä.

Kansan karvaiset edustajat

A-studion kolumni 7.3.2011

Eduskunta on kansa pienoiskoossa, näinhän sanotaan. Ja kuten moni sananlasku, se on täyttä pötyä.

Eduskunta on liian miehinen, liian vanha – ja ennen kaikkea liian rikas. Tilastokeskus on laskenut, että koko äänestäjäkuntaan verrattuna naiskansanedustajia pitäisi olla kaksikymmentä lisää. Alle kolmikymppisiä olisi pitänyt valita 37, valittiin viisi.  Työttömiä olisi pitänyt valita kolmetoista, no, yksi on sentään tullut kortistosta.

Maistereita ja tohtoreita on äänestäjistä alle seitsemän prosenttia, mutta kansanedustajista yli puolet. Pelkän peruskoulun käyneitä edustajia on vain kahdeksan – vaikka pitäisi olla melkein kahdeksankymmentä.

Räikeimmillään eliitin ja kansan ero näkyy tulotasossa. Äänioikeutettujen enemmistö, siis yli viisikymmentä prosenttia, tienaa alle seitsemäntoista tuhatta euroa vuodessa. Pienituloisilla pitäisi olla yli sata kansanedustajaa, mutta onkin – kymmenen.

Nykyiset kansanedustajat ansaitsivat keskimäärin yli 90 000 euroa vuodessa. Se on yli neljä kertaa kansan keskiarvo. Ja tämä hajurako on kasvanut vaalista toiseen.

Tietenkin uudestaan eduskuntaan pyrkivä kansanedustaja on pakosti hyvätuloinen. Hätkähdyttävää onkin se, että uutena valitut edustajat ovat yhtä hyvätuloisia. Siis köyhän on turha pyrkiä eduskuntaan.

Ja tässä on vaalirahakohun alku ja juuri. Rikkaat ehdokkaat kilpailevat, kuka törsää mainoksiin eniten.

Kaikki tämä muuttuu nyt. Miltä näyttää eduskunta, jos perussuomalaiset saavat vaalivoiton?

Sukupuolten tasa-arvo ei kohene.

Viime vaaleissa perussuomalaisten ehdokaslista oli selvästi kaikkein miehisin (168 ehdokkaasta 126 miestä ja 42 naista). Niin on laskujeni mukaan tänäkin keväänä: 234 ehdokkaasta kaksi kolmannesta on miehiä (158), kolmasosa naisia (76). Perussuomalaisten eduskuntaryhmästä tulee hyvin karvainen.

Taloudellinen kuilu sen sijaan kapenee. Neljä vuotta sitten kokoomuksen ehdokkaiden keskimääräinen vuosiansio oli 70 000. Hyvin pärjäsivät myös keskustan ja demarien väki, vähän yli ja alle 50 000. Perussuomalaisten ehdokkaat tienasivat keskimäärin puolet tästä, noin 24 000 euroa vuodessa.

Se alkaa olla jo lähellä äänestäjien keskiansiota. Siis kansan edustajia.

Vuoden 2007 tiedot nojaavat Tilastokeskuksen erinomaisiin tutkimuksiin ehdokkaiden sosio-ekonomisista taustoista. Vaikka tiedot ovat hyvissä ajoin valmiit, niitä ei ole koskaan uskallettu julkaista ennen vaaleja.

Ei tänäkään vuonna, vahvistaa Tilastokeskuksen pääjohtaja Heli Jeskanen-Sundström.

On aika ihmeellistä, että olemassaolevaa tietoa ehdokkaiden sukupuolesta, tuloista ja koulutuksesta ei julkaista vaalien edellä, jolloin sillä on suurin merkitys yhteiskunnalliseen keskusteluun.

Tämä on viranomaisten sensuuria. Ainakin julkisen sanan täytyy vaatia, että tieto julkaistaan välittömästi ja Tilastokeskus ja Oikeusministeriö että palvelevat äänestäjiä. Kansan kuuluu tietää, kuka sitä edustaa – jos edustaa.