Elämmekö markkinayhteiskunnassa?

1/3 Maailma markkinoiden luottamuksen varassa

Karl Polanyi: Suuri murros (The Great Transformation, 1944), Vastapaino 2009. 

Karl Polanyin (1886-1964) pääteoksen suomennosta sai odottaa 65 vuotta, ja se ilmestyy kenties liiankin otolliseen aikaan. Kun Polanyi puhuu ”markkinayhteiskunnasta” menneessä muodossa - historian oikkuna, joka kaatui omaan mahdottomuuteensa – nykylukija, joka elää jo kolmatta vuotta globaalin finanssikriisin keskellä, joutuu pohtimaan, oliko Polanyin tuomio yhtä ennenaikainen kuin George W. Bushin ilmoitus, ”Mission accomplished”, Irakin sodan alkukuukausina.

Ansioitunut Polanyi-tuntija, professori Risto Heiskala sijoittaa esipuheessaan Suuren murroksen oman aikansa demonologioiden puitteisiin. Unkarilaissyntyinen Polanyi kuului siihen suureen älymystöjoukkoon, joka pakeni natsivaltaa mannermaalta angloamerikkalaisiin yliopistoihin. Heistä moni kirjoitti sotavuosina oman versionsa siitä, miksi totalitarismi valtasi sivistyneen Euroopan ja miten huolehditaan, ettei koskaan enää käy niin.

Polanyin mielestä syynä oli kapitalismin ylivalta. Hänen tulkinnassaan natsismi ja kommunismi olivat suoraa seurausta markkinayhteiskunnasta - historiallisesta anomaliasta, kertakäyttöisestä kokeilusta, joka oli tuomittu epäonnistumaan.

”Suuri murros” tapahtui Englannissa 1830-luvulta alkaen, jolloin perinteiden, lakien ja uskonnon sijaan ”yhteiskunnan perusteeksi valittiin voittomotiivi, joka on hyvin harvoin tunnustettu päteväksi ihmisyhteisöjen historiassa ja jota ei koskaan ennen todellakaan ollut korotettu jokapäiväisen elämän toiminnan ja käytöksen oikeuttajaksi”.

”Itsesääntelevä markkinamekanismi pohjautui ainutkertaisesti tälle periaatteelle”, jopa niin, että ”yhteiskunnasta oli kautta linjan tullut talousjärjestelmän liitännäinen”.

Tämän pidemmälle ei Polanyita kerta kaikkiaan voi lukea, ennen kuin on otettava kantaa kirjoittajan käyttämään aikamuotoon – ja professori Heiskalan esipuheen lauseeseen: ”Enää emme siis elä markkinayhteiskunnassa.”

Emmekö?

Polanyi luettelee neljä historiallista tekijää markkinayhteiskunnan taustalla. 1815-1914 Euroopan suurvaltojen valtatasapaino takasi pitkän rauhan kauden. Talousmahtien keskinäisriippuvuutta vahvisti toisaalta myös valuutan sitominen yhteiseen kultakantaan. Liberaali valtio pyrki olemaan puuttumatta markkinoihin, jotka – ja tämä on viimeinen, tärkein edellytys – itsenäistyivät itseohjautuviksi ja laajenivat kattamaan aivan kaikki tuotannontekijät.

Samat kansainvälisen politiikan ehdot täyttyvät tänäänkin.

Euroopan Unionin nimenomainen tarkoitus on korvata sotiminen kaupankäynnin siteillä. Vapaakauppa ja yhteisvaluutta ovat luoneet vanhoja valtiosopimuksia ja kultakantaa paljon tiukemmat säännöt, jotka takaavat kansainvälisen pääoman ja tuotannon vapaudet samalla, kun politiikan mahdollisuudet vähenevät.

Markkinat on globaalistettu, yhdenmukaistettu ja sovitettu angloamerikkalaisen kapitalismin ehdoin. Maailmanpolitiikka ei perustu ihmisoikeuksiin tai demokratiaan, vaan vapaakauppaan. Voi sanoa, että koko planeetasta on tullut talousjärjestelmän liitännäinen.

Kolmatta vuotta jatkuva finanssikriisi on vain osoittanut, miten järkkymätön globaalista markkinayhteiskunnasta on tullut. Vaikka markkinoiden itsesääntely on osoittautunut kalliiksi (4000 miljardin euron hävitys) ja tuhoisaksi (50 miljoonaa työpaikkaa, joista yksin Suomessa 70 000) fantasiaksi, emme kerta kaikkiaan kykene kuvittelemaan maailmalle mitään muuta järjestystä. Kriisi on lopulta vain vahvistanut markkinoiden asemaa.

Keisarista tuli kerjäläinen ja taas keisari. Syksyllä 2009 markkinavoimat ylistivät valtioita, jotka pumppasivat miljardien edestä elvytysrahaa systeemiin: puoli vuotta myöhemmin ne sättivät velkaannuttamiaan valtioita ja ajoivat niitä kilvan vedonlyönneillään kriiseihin.

Valtioiden, ja valtioliittojen, on nautittava markkinoiden luottamusta.

Polanyin mukaan markkinayhteiskunnan tärkein ehto oli, että työ (ihmiset), maa (luonto) ja itse raha muuttuivat markkinoilla vapaasti vaihdettavaksi, ”kuvitelluksi tavaraksi”. Kirjan valaisevinta antia on kuvaus siitä, kuinka teollinen vallankumous pakotti kaikki tuotannontekijät tavaramuotoon, rahalla mitattaviksi, pörssissä vaihdettaviksi.

Samanaikaisesti julkisen vallan on väistyttävä: ”Hintaa, tarjontaa tai kysyntää ei saa määrätä tai säännellä; vain sellainen politiikka ja toimenpiteet ovat hyväksyttäviä, jotka auttavat varmistamaan markkinoiden itsesääntelyn”.

2000-luvun alun finanssinerot pyrkivät hinnoittamaan, tavaroittamaan ja markkinoittamaan (monetize, commoditize, securitize) viimeisetkin kaupankäynnin ulottumattomiin jääneet ilmiöt. Uusin megamarkkina on ilmasto.

Kerron kirjassani Luoton loppu Chicagon Ilmastopörssistä, joka pyrkii pelastamaan Amazonin sademetsät hinnoittamalla ja pörssittämällä hiilidioksidin. Markkinamaailmassa rahalla mittaamaton ei ole mittaamattoman arvokas, vaan hinnaton on arvoton. Asiat ja käsitteet tulevat todellisuuden piiriin vasta hinnoitettuina: kustannus-hyöty- ja kysyntä-tarjonta-laskelmina.

Ilmastonmuutos oli talousmiesten korvissa pelkkää hippien horinaa, kunnes Sir Nicholas Stern esitti arvovaltaisen laskelman ilmastonmuutoksen hinnasta. Yhtäkään rationaalista matemaatikkoa ei lainkaan häirinnyt se, että hinta oli laskettu niin mielivaltaisesti ja summittaisesti, että Stern melko pian kaksinkertaisti arvionsa – myönnetty virhe oli miljardiluokkaa, tasan sata prosenttia. Pääasia oli, että ilmiö oli hinnoituksen myötä saatu todeksi ja hyväksyttävän tiedon muotoon; siitä on mahdollista keskustella ja tulla ymmärretyksi.

Markkinakieli on julkisen elämän superdiskurssi, tai kuten Jakke Holvas väitöskirjassaan muotoilee: yhteiskunnallinen keskustelu palautuu aina ”talousmetafysiikkaan”. Talous selittää kaiken ja riittää selitykseksi kaikelle.

Elämme siis markkinayhteiskunnassa. Mutta miten siihen jouduttiin?

Kulttuurintutkimus-lehdessä julkaistun kirjoitukseni toinen osa julkaistaan tiistaina.