Päivä on pitkä, pidennetty - ja niin on tämä tekstikin. Miksi Suomen EU-jäsenyys
melkein kaatui tulppaaniriitaan.
Scrapies! Scrapies!
Scrapies!
Mikä helvetin scrapies!
Pangalos
saa aiheen uuteen teatraaliseen kohtaukseen, kun Suomen paperit tulevat
myöhässä. Hän kieltäytyy aluksi ottamasta niitä käsittelyynkään.
Kaiken
lisäksi lista on liian pitkä.
Sitä
mukaa kun asioita on saatu etenemään, eteen ilmaantuu yhä uusia kysymyksiä.
Puran
kanssa neuvoteltuaan Härmälä on palauttanut listalle muun muassa
lammastaudin,
scrapiesin. Myös
Haavisto vaatii, että kaikki mahdolliset maatalouden epäselvät
yksityiskohdat
pysyvät papereissa. Varmuuden vuoksi.
Te
pidätte meitä pilkkananne, Pangalos arvelee. Nyt Suomi vaatii Pangalosia
perehtymään
EU:n eläinlääkitysmääräyksiin ja lampaiden siemennesteen viennin
siirtymäaikoihin.
Sundbäck
pysyttelee viileänä, mutta Satuli ja Liikanen ovat harmissaan.
Pangalosilla
on kaikki syy tulkita, että suomalaiset eivät pääse keskenään sopuun siitä,
mistä oikein neuvotellaan. Pangalos on oikeassa pauhatessaan, että suomalaiset
eivät
haluakaan ratkaisua. Siltähän se näyttää.
Vanha
brittiläinen eurodiplomaatti on muistellut, että juuri maatalousbyrokraatit
ovat
neuvottelijan painajainen — etenkin kun ne pääsevät saarnaamaan
eläintaudeista. Kaikki
muu on vähäpätöistä, kun taipumattomat evankelistat
paasaavat kalkkunoiden
rinotrakeiitista tai tarttuvasta laryngotrakeiitista:
neuvottelun sijaan huoneessa tapahtuu
fysiikan kirjoista tuttu
"legendaarinen vastustamattoman voiman törmäys elottomaan
esineeseen". Pöytälevy kutsuu väsynyttä päätä.
Vaikka
muskettisoturit ovat yleensä järkähtämättömän yksimielisiä, nyt maatalousmiehet
erottuvat diplomaateista. Maatalousmiehet tuijottavat sinänsä tärkeisiin
erikoiskysymyksiin. Diplomaattien mielestä asioilla on tärkeysjärjestys, ja
molempien
osapuolten velvollisuus on pitää neuvottelu vauhdissa.
Suomen
täytyy joustaa, etsiä ratkaisuja aktiivisesti, osoittaa halukkuutta.
Nyt
Pangalos menettää toivonsa. Suomi siirretään jäähylle.
Kuka avaa pään?
Tupo-neuvotteluista
on tuttua se, että kukaan ei halua olla ensimmäinen, kun pelätään
että seuraava
saa paremman sopimuksen. Mutta samaan aikaan pelottaa, että jos naapuri
saa
tavoitteensa täyteen, itsellä kasvaa paine hyväksyä heikommatkin ehdot.
Suomen
neuvottelukuntaa painaa, pelottaa ja ahdistaa se, että EU on arvellut Suomen
kypsyvän ensimmäisenä.
Suomi ei
tahtoisi olla ensimmäinen. Se vaikuttaisi turhan innokkaalta, eritoten kepun
silmissä. Ja sitten kaikki epäilevät, että on vaadittu vähemmän kuin toiset,
jos saadaan
ensimmäisenä suostumus. Aina joku viisastelee, että olisi pitänyt
vielä kiristää.
Helppohan
se Helsingissä on neuvotella.
Suomalaiset
vilkuilevat koko ajan huolestuneina, miten Ruotsi etenee. On ehdottoman
välttämätöntä, että Suomi ei joudu tyytymään millään tavoin huonompaan
sopimukseen
kuin Ruotsi. Eli
kääntäen: Ruotsi ei saa saada parempaa sopimusta kuin Suomi.
Siksi
Haavisto tuohtuu, kun Ruotsi saa hänen mielestään "kohtuuttoman hyvät
edut".
Haaviston
suuttumus "Ruotsin kohtuuttoman hyvistä eduista" on tunnetasolla
ymmärrettävä: Suomen kärsiviä torppareita ei haluttaisi auttaa, mutta Ruotsille
syydetään
ilmaista rahaa.
Loogisesti
katsoen rahat, jotka Ruotsi saisi, eivät olisi Suomelta pois. Päinvastoin. Jos
Ruotsi saa pyytämäänsä rahaa maataloustukena, todennäköisesti Suomikin saa mitä
haluaa.
Ruotsin
siivellä sopiminen on tietysti nöyryyttävää. Vaikka Suomi saisi pronssimitalin,
se
kaivertaa, että Ruotsi saa kultaa. Taas.
Nyt EU keskittyy Ruotsiin.
Suomalaisia
rangaistaan odotuttamalla. Äkkiä suomalaiset eivät ole ajoituksen herroja,
vaan
joutuvat sopeutumaan muiden tahtiin. He palaavat tappamaan aikaa huoneisiinsa
3-26 ja 3-27. Ministerit kehotetaan yöpuulle. Nyt ei tapahdu enää.
Suomalaiset
pelkäävät, että EU:lle riittää menestykseksi Ruotsin jäsenyyssopimus. Että
Unioni todella haluaa Ruotsin — Norja ja Suomi tulkoot, jos ehdot kelpaavat.
Painajaismaisin
vaihtoehto on, että Ruotsi tekee kaupat, ja Suomi joutuu palaamaan
viikon
päästä, tai myöhemmin, kun into, vääntö ja tilaisuus ovat väljähtyneet. Ehdot
eivät
ainakaan paranisi.
Maatalousmiehet
jäävät murehtimaan huoneeseen. Sundbäck ja Liikanen sinkoilevat
kolmannen ja
viidennentoista kerroksen väliä kuin flipperikuulat. Selvittääkseen, onko
Ruotsilla sittenkään rohkeutta edetä. Osoittaakseen, että Suomella on tahtoa ja
yritystä.
Salolainen
ja Liikanen yhyttävät Jacques Delorsin 15. kerroksen kuppilassa, joka
muistuttaa
itäeurooppalaisen hotellin baaria. Liikanen selvittää, että
kynnyskysymyksiä ei ole enää
monta, jos EU vain liikahtaa vastaan.
Salolaisen
pitkästä kokemuksesta on hyötyä baarissa, hän kaveeraa keskeisten
ministereiden
kanssa. Mutta varsinainen neuvottelu roikkuu yhä enemmän virkamiesten
varassa.
Sundbäck
laatii esikuntineen kannanottoja ja suojalausekkeiden muotoiluja, joita hän
esittelee Williamsonille ja Troyanille.
Mutta
virallisia tapaamisia ei ole enää sovittu, kaikki pysyvät epätietoisuudessa.
Vaikka
diplomaatit yrittävät pitää neuvottelua käynnissä, takaraivoon hiipii
epäilys, josko kaikki
on pelkkää sijaistoimintaa.
Vaikka Pangalos on koko ajan puhunut "basaarista",
ostoksia ei voi tehdä, ennen kuin paikalle saapuu Euroopan Mattokauppias.
Kun
Jacques Delors saapuu maanantai-iltana kymmenen aikaan ensimmäisen kerran
Charlemagneen, käytävät kohahtavat. Kaikki osaavat arvata, että nyt tapahtuu
jotakin
merkittävää. He eivät tiedä, että sillä hetkellä neuvottelut
pelastuvat.
Delors
ratkaisee ongelman samalla tavoin kuin kaikki ongelmat viimeisten kymmenen
vuoden aikana.
Rahalla.
Kun
Delors aamupäivällä onnistui suostuttelemaan ministerineuvoston luopumaan
siirtymäkausimallista, säästöön jäi paljon rahaa — vientituki, jolla unioni
olisi korvannut
uusein jäsenmaiden viljelijöille kotimaan hinnan ja eurohinnan
välisen eron. Loppupäivän
hän on avustajineen lyönyt lukuja laskimeen.
Delors on
painostanut budjettikomissaari Peter Schmidhuberin etsimään rahaa.
Budjettiosasto, joka on siihen asti surrut EU:n budjettissa ammottavaa
miljardin ecun
vajetta, hämmästyy, kun Delors kaivaa 750 miljoonan ecun potin
jaettavaksi kaikille
neljälle hakijamaalle Pangalosin parhaaksi katsomalla
tavalla.
Pangalos
katsoo parhaaksi tarjota Ruotsille puolet Delorsin rahoista: 375 miljoonaa
ecua,
reilut 2,3 miljardia markkaa neljälle vuodelle. Siihen mennessä Ruotsille
on esitetty budjettihuojennusta 3,7 miljardia markkaa, joista puolet ensimmäisenä
jäsenyysvuonna.
Ruotsalaisia
maanitellaan. Tien raivaaminen luvataan palkita.
"Om vi skall vara
plog", EU-suurlähettiläs Lars Anell merkitsee muistiin, "skall vi ha
bra
betalt."
Ruotsi on
nyt puolivälissä Wibblen asettamaa tavoitetta.
Mutta
ruotsalaistenkin on vaikea tehdä päätöstä, pään avaaminen pelottaa. Joku pääsee
moittimaan liiasta innostuksesta.
Neljän
aikaan Ruotsi palaa palaveriin, ja tinkaa 500 miljoonaa ecua. Se on virhe.
Pangalos
ilmoittaa tylysti, että hänellä ei ole valtuuksia tehdä kauppoja.
Neuvottelut keskeytyvät.
Ruotsalaisia kaduttaa ahneus, olisivathan he voineet
hyvinkin tyytyä tarjoukseen.
Nyt he
ovat puolestaan joutumassa odottavalle kannalle, muiden armoille. Samalla on
ilmennyt täysin odottamaton kriisi: Britannia vastustaa julmetusti Ruotsin
maitokiintiöitä.
Kenelläkään ei ole aavistusta miksi, mutta pääministeri Carl
Bildt yrittää saada John
Majoria puhelimeen jostain päin Yhdysvaltoja.
Myös neuvotteluvaltuuskunnan sisäinen mandaatti elää.
Ministereiden
on hyväksyttävä kaikki kaupat, mutta he eivät käytännössä neuvottele.
Ei sovi
heidän arvolleen kierrellä tinkimässä talvirenkaita. Tiistaiyön varsinaiset
neuvottelut käydään käytävillä, kuppiloissa, nurkkauksissa, missä hyvänsä
sopivassa
sopessa, neljän avainvirkamiehen kesken.
Kun
päädytään umpikujaan, ministerineuvosto kääntyy komission meklareiden
Williamsonin ja Troyanin puoleen, jotta he löytäisivät kiertoteitä.
Suomalaisista Sundbäck
ja Liikanen ovat niitä, jotka hakevat päätyökseen
ratkaisuja, sovittelevia muotoiluja ja
kompromisseja.
Nelikko
on tavallaan samalla puolella; heitä yhdistää tavoite pitää neuvottelu
liikkeessä.
Sundbäck ja Liikanen haluavat löytää mahdollisuuksia vielä
silloinkin, kun ministerit ovat jo
pakkaamassa laukkujaan. Eiväthän ministerit
epäonnistu, vaan he.
He ovat
tulkkeja, jotka kääntävät päämiestensä ukaasit ja ultimatumit diplomatian ja
lakitekstin kielelle, joustavalle, froteenpehmeälle. Molemmat kaksikot
yrittävät kääntää
vastapuolen viestit omaan käsitekehikkoon, ja vastaavasti
muovata omat sanomansa
termeihin ja muotoiluihin, jotka istuvat toisten
näkökulmiin.
Sundbäck
ja Liikanen tietävät, mitkä muotoilut eivät istu acquis´n järkeilyyn, ja mitkä
signaalit sähköistävät minkin
jäsenmaan. Williamson ja Troyan taas oppivat suomalaisten
kynnyskysymykset.
Mutta
kuka määrittelee reunaehdot, silloin, kun virkamies vaatii: "Sano nyt
suoraan, mistä
se todella on
kiinni!"
Maatalousmiehelle
lampaan sperma voi olla kynnyskysymys, mutta diplomaatti tietää,
että öiset
istunnot eivät ole pelkkä masokistinen kansanperinne: niiden tarkoitus on tehdä
mahdollista mahdottomasta, sovittaa sovittamattomat ristiriidat. Kaikki
pehmenevät ja
kypsyvät. Pikku detaljit peitetään ison sudin reippailla
vedoilla.
Sekä
komission kaksikko että suomalaisduo pelkäävät, että tilaisuus menetetään nyt,
vääntö herpoaa, ja nyt väkisin nujerretut ongelmat kimpoavat uudestaan esiin.
Eikä siinä
kaikki, kotoiset poliittiset paineet siittävät vielä uusia, nyt
tuntemattomia kärhämiä.
Sopimus
on tehtävä nyt, he tietävät, mutta eivät voi pakottaakaan.
Diplomaatit
joutuvat väistämättä venyttämään valtuutustaan. He joutuvat lupailemaan
ministerin puolesta. Joskus he saavat selostaa ministereille jälkikäteen sen,
mitä komissiolle
on epävirallisesti ehdotettu.
Salolaisen
suostuttelu ei ole vaikeaa, koska hän tahtoo sopimuksen. Haavistossa,
sfinksissä,
on oma lukemisensa. Hän ei koskaan sano kyllä. On erotettava ein eri
sävyt.
Jos
Haavisto mutisee, että "en minä tätä kyllä hyvänä pidä", se
tarkoittaa, että idea on
vietävissä eteenpäin.
Vaikeinakin
hetkinä kokonaisuus nytkähtää aina yhden nikaman eteenpäin.
Kunnes
kello lyö kaikki.
Epätoivon ensimmäinen aalto iskee kolmen jälkeen
aamuyöllä.
Suomalaiset
ovat tavanneet Pangalosin, mutta kokous on ollut innoton ja tahmea.
Kohta
ruotsalaistenkin neuvottelu pysähtyy. Itävalta ei etene, Norja ei edes halua.
Hakijamaiden
valtuuskunnat havaitsevat, että jokaisen tilanne on yhtä hämärä.
Suomalaisneuvottelijat
eivät saa edes ruokaa.
Ydinviisikko
on joko liikkeessä tai lukkojen takana, niin että eväät eivät ehdi heille
saakka.
Kukaan ei ole erikseen huolehtinut muonituksesta.
Käytävillä
norkoilevalla turhalla joukolla ei ole muutakaan tekemistä kuin mussuttaa
kaikki
eteen osuvat täytetyt europatongit. Suomalaisetkin pääsevät syömään
Itävallan ja Ruotsin
kuormasta.
Kolmen
aikaan leviää huhu, että edustustosta on tuotu evästä. Sämpyläkori ei koskaan
ehdi
kolmanteen kerrokseen, kun joku onneton jättää sen lehdistön tiskille.
Avustajat ja
toimittajat tyhjentävät sen nopeasti.
– Oikein
herkullista, suomalaistoimittaja kuvailee. – Kinkkua ja juustoa, tuoretta
leipää.
Otin saman tien kaksi.
Jälkikäteen
hän päivittelee: – Jumalauta, mä söin Sundbäckin sämpylät!
Lehdistöbaarista loppuu ensimmäisenä syötävä
jo puolenyön jälkeen, ja kohta juotavakin.
Rautaesirippu vedetään tiskin yli.
Lehdistöaula
muistuttaa entistä erehdyttävämmin kehitysmaan lentoasemaa, johon
rähjäiset,
köyhät pakolaiset leiriytyvät viikkokausiksi odottamaan poispääsyä.
Vaaleanruskeille keinonahkasohville on mytätty takkeja, muovikasseja ja salkkuja,
sanomalehdet on varisteltu lattialle. Kuvaajat ja toimittajat torkkuvat miten
kuten roskien
ympäröimänä, olutpullojen, tyhjien kahvikuppien ja täysien
tuhkakuppien keskellä ja
tuhkakupeiksi joutuneiden kahvikuppien.
Kuka on
valunut sohvalla puoli-istuvaan asentoon, kuka etsii unta Nuori Werther
-asennossa pää käsivarteen painettuna, kuka oikoisenaan varastaa koko sohvan,
jalat
ohikulkijoiden väistettävänä.
Aika ei
vain kulu, kellot eivät tunnu kulkevan, aamu ryömii kolostaan aivan liian
hitaasti.
Epätoivo
on tihkunut alas lehdistön karsinaankin, jossa harva uskoo satumaiseen
läpimurtoon. Ehkä ihan väsyneisyyttäänkin. Moni haluaa vain nukkumaan. Svenska
Dagbladetin etusivun otsikko tietää:
Sopimus odotettavissa aikaisintaan ensi viikonloppuna
Vapaavuori
yrittää mennä valtuuskunnan huoneeseen hakemaan takkiaan, mutta häntä ei
päästetä sisään; ministerit neuvottelevat. Hän harhailee ala-aulaan, jossa
toimittajat
torkkuvat tai jauhavat tyhjänpäiväisyyksiä. Kerrankin komission
pikkuvirkailija saa
selvittää Lomén sopimuksen pienimpiäkin hienouksia
suopealle kuulijakunnalle.
Vapaavuori pummaa tupakkaa vahtimestarilta. Hän on
kalpea, kuin kärsisi
hapenpuutteesta.
Kemppinen
ilmestyy hissistä neljän jälkeen, ja yrittää urheasti keksiä tiedotettavaa.
Hän
arvelee, että puolen tunnin päästä on jokin neuvottelu. Ministerineuvoston
kokous
venyy, ja Kemppinen tulee uusine arvauksineen: kahden tunnin sisällä
tapahtuu.
Ehkä.
Jotakin.
Kolmannen kerroksen ankeilla, ahtailla, ilmattomilla
käytävillä laahustaa tyhjäkatseisia
hikisiä miehiä rypistyneissä puvuissaan.
Tuoleissa lojuvien housut liimantuvat persvakoon.
Parrat ovat ajamatta, hampaat
pesemättä. Rutistuneet muoviset kahvimukit ja pahviset
lautaset kasaantuvat
nurkkaan juoma-automaatin aluskasvillisuudeksi.
Suomen
huoneissa vallitsee synkeä hiljaisuus. Jopa Härmälän ja Liikasen vitsipajatsot
on tyhjennetty.
Odotuttaminen
nöyryyttää, nöyryyttäminen suututtaa. Ollaan Pangalosin panttivankeja.
– Jos
neuvottelut olisi lähetetty suorana lähetyksessä TV:ssä, 99,9 prosenttia
kansasta
vaatisi neuvottelijat heti kotiin, Härmälä murisee.
Härmälä
juputtaa, että scrapies ei suinkaan ole mikään pikkujuttu, Suomi on ainoa
Euroopan maa, jonka lampaat eivät ole saastuneita. Nyt, jos spermaa ja alkoita
saa vapaasti
tuoda Suomeen, niin -
Virkamiehet
kuuntelevat hajamielisinä, voipuneina. Härmälä mutisee, että hän teurastaa
ensimmäisen sairastuneen lampaan ja syöttää sen neuvotteluvaltuuskunnalle.
Aamun
lähestyessä väsyneet ja hermoherkät virkamiehet alkavat huvittua Härmälän
lammastauti-intoilusta. Kun joku
vain sanoo sanankin "scrapies", alkaa vastustamaton
hihitys.
Toivottomuus iskee suomalaisiin, eikä edes hamarapuolella.
Ministerineuvosto
on kokoontunut puoli viidestä lähtien, aamu sarastaa parin tunnin päästä,
monta
asiaa on auki, hyvä tahto on kulutettu loppuun. Epäonnistuminen on varmaa.
Joka
neuvottelijalla on kännykkä taskussa, jolla voi hälyyttää miehen oikeaan
paikkaan,
mutta nyt nallet eivät ole pirisseet pitkään aikaan.
Nyt
neuvottelijat rikkovat sanattoman tabun, ja alkavat jutella vakavissaan siitä,
että
lähdetään kotiin. Toiveikas Salolainen joutuu antamaan periksi,
tympääntynyt Haavisto ei
muuta ole odottanutkaan. Jotkut ovat aidosti — mutta salaa
— huojentuneita.
Ministereiden
lentoa ei enää siirretä eteenpäin. Helsinkiin soitetaan tieto, että Haavisto ja
Salolainen tulevat Finnairin aamukoneella 9.55. Kaksinkertainen antikliimaksi:
he palaisivat
epäonnistuneista neuvotteluista, eivätkä ehtisi edes
presidentinvaihtojuhlallisuuksiin.
Sundbäckin,
Liikasen ja Satulin on vaikea niellä tappiota. Toisin kuin jääräpäisemmät,
jotka
antavat nöyryytyksen tunteiden sumentaa kirkasta järkeilyä, he ovat
varmoja, että viikon
lykkäys lykkää sopimusta vielä edemmäs. Ainakaan se ei
parane.
Ei auta.
Valtuuskunta päättää laatia lausunnon ja lehdistötiedotteen neuvotteluiden
keskeytymisestä.
Sundbäckin
muotoilee lausunnon, jossa suomalaiset toteavat lyhyesti, että neuvotteluita
ei
ole mahdollista jatkaa, koska EU:n kannat eivät ole riittäviä Suomen
vähimmäisvaatimuksiin nähden. Suomi pahoittelee tilannetta.
Myös ministerineuvoston jäsenet ovat väsyneitä, erityisesti
Pangalos, joka on yrittänyt
tuupata kaikkia neljää neuvottelua eteenpäin.
Itävallan
vaatimuksista troikka ja komissio ovat saaneet aivan erilaisen kuvan:
ilmeisesti
itävaltalaisetkaan eivät tiedä mitä haluavat. Pangalos myöntää,
ettei ymmärrä mitään
Suomen bysanttilaisesta maataloustukijärjestelmästä, ja
pyytää Steichenia selostamaan
tilannetta. Selonteon jälkeen kukaan ei ymmärrä.
Ruotsin tapaus on helpoin ymmärtää
mutta vaikein hyväksyä.
Erityisesti
Alain Lamassoure vaatii, että hakijoiden on joko hyväksyttävä tarjoukset tai
lähdettävä kotiin. Ruotsille ei enää ecuakaan. Suomelle ei enää prosenttiakaan.
Ympyrässä
istuvat ministerit ovat perin juurin tympääntyneitä. Willy Claes, joka on yhä
uupunut Afrikan-matkansa jäljiltä, ehdottaa, että yritetään ensi viikonloppuna
uudestaan.
Ei tästä mitään enää tule. Lamassoure on samaa mieltä, samoin
Irlannin Dick Spring ja
enemmistö.
Kinkelin
on pitänyt palata Bonniin kahdeksan koneella. Liittokansleri, joka saa raportin
neuvotteluista parin tunnin välein, kehottaa Kinkeliä jäämään ja järjestämään
sopimuksen.
Kinkel pyytää muilta, ei, vaan vaatii, että yritetään kerran vielä.
Williamson ja Troyan
nyökyttelevät.
Muut
antavat periksi, mutta Pangalos ei saa valtuutta antaa myönnytyksiä. Siispä
koska
hakijat jököttävät jääräpäisesti vaatimuksissaan, sopimusta ei tule.
Kun
ministerit poistuvat salista kuudelta, 15. kerroksen rappusilla nuokkuva Suomen
EU-edustuston vahtimies
havahtuu. Hän hakkaa kiiruusti kännykkäänsä Liikasen numeron.
Kolmannessa
kerroksessa suomalaiset oikovat solmioita. Kohta tulee kutsu Pangalosin luo.
– Olette ihan kuin venäläiset!
Theodoros
Pangalos vyöryy unisten suomalaismiesten päälle kuin kiehuva laava.
Teidän
kanssanne on mahdoton neuvotella. Teihin ei voi luottaa. Aina uusia
vaatimuksia.
Te olette ihan kuin venäläisiä!
Theodoros
Pangalos äkseeraa Suomen ministereitä sitä ankarammin mitä tyrmistyneempiä
nämä
ovat. Haavisto ja Salolainen arvelevat puheenjohtajan menettäneen lopunkin
järkensä,
koettelemus on ollut lihavalle miehelle liikaa — miksei Claes tartu
Pangalosia vasemmasta,
Kinkel oikeasta käsivarresta, sillä aikaa kun van den
Broek ja Steichen pujottavat
pakkopaidan?
–
Epäluotettavia kuin venäläiset. Ei tule mitään!
Mutta
ministerit ja komissaarit ovat vaiti, kun Pangalos purkautuu, oksentaa sappensa
ja
suuttumuksensa. Sundbäck on tyyni. Haavisto ja Salolainen ovat järkyttyneitä.
Herrat
ministerit eivät ole ennen joutuneet simputettaviksi, solvattaviksi —
heidät on yllätetty, he
jähmettyvät paikalleen, eivät osaa nousta ja lähteä,
ainakaan yhtä aikaa.
Neuvottelut
ovat päättyneet.
Kinkel ja
Claes toivottelevat lopuksi laimeasti, että jospa vielä katsottaisiin.
Williamson
vetoaa kaikkien yrittäjähenkeen. Suomalaiset ilmoittavat selkeästi,
että heillä on yhä tahto
koettaa ratkaisua.
Pangalos
puistelee päätään. Hänellä on edessään suomalaisten lista, siihen on palannut,
kuin peräpukama, yksi ja sama saamarin asia, joka piti haudattaman jo
aamuyöllä:
Scrapies.
Ennen Suomea Ruotsin Ulf Dinkelspiel ja pääneuvottelija Frank
Belfrage ovat istuneet
Pangalosin pulpetissa. Dinkelspiel tarjoaa
kompromissiehdotusta, samanlaista jota Suomi
ei saanut aikaisemmin läpi:
Let´s split the difference.
Tämä
ratkaisee Ruotsin jäsenyyden, jos kohta kukaan ei sitä silloin tiedä.
Päin
vastoin. Kolmannen kerroksen käytävällä kaikki hakijat laulavat samaa
kertosäettä:
mennään kotiin. Norjalaiset lähtevätkin.
Suomalaisvaltuuskunta
pakkaa papereitaan tuohtuneena.
Kreikkalaisten
johdolla ei maataloussopimusta tehdä, vaikka rukoilisivat, saatanat.
Voimasanat
kimpoilevat käytävillä. Pangalos on hullu, mahdoton, tasapainoton, öykkäri,
sika mieheksi.
Haavisto
on järkyttynyt munaskuita myöten. Salolainenkin on vaisuna.
Kivikasvoinen
Sundbäck arvelee tilanteen mahdottomaksi. Diplomaattienkin tunteet ovat
sekavat, väsymyksen hämmentämät.
Tuohtuneimpia
ovat ne, jotka eivät olleet edes paikalla. Niilo Jääskinen on sydämistynyt:
näin ei Suomea sovi käsitellä!
Härmälä
kihisee sappea. Hänen mielestään ministereiden olisi ilman muuta pitänyt nousta
ja lähteä huoneesta, eikä niellä nöyryytyksiä.
Häpeää
vain lisää käytävillä kulkeva legenda, että Ruotsin Dinkelspiel oli marssinut
ulos
maanantai-iltaisesta neuvottelusta, kun oli saanut tarpeekseen Pangalosin
uhkailusta.
Tosiasiassa Dinkelspiel vain ilmoitti
lähtevänsä pöydästä, jos EU ei halua neuvotella
vakavasti — ja kokous jatkui.
Mutta
suomalaiset ihailevat Dinkelspielin ryhdikkyyttä. Jumalauta —
— ruotsalaisilla on enemmän ylpeyttä kuin
Härmän miehillä!
Isänmaan
kunnia on myyty.
Virkaanastujaisiinsa valmistautuva Martti
Ahtisaari saa puhelun aamiaispöytään vähän
ennen kahdeksaa Suomen aikaa.
Jäsenyyssopimusta ei näytä tulevan, Erkki Liikanen kertoo.
Sama on Sundbäckin
viesti Esko Aholle.
Suurlähettiläs
on ilmoittanut tilanteen myös Erkki Tuomiojalle, joka kääntää huokaisten
kylkeä
sängyssä. Samassa hotellissa majaileva mtk:n
Pohjala saa myös uinua rauhassa.
Brysselissä
lehdistöaulan kello lähestyy seitsemää. Espanjan ulkoministeriön tiedottajan
tilannearvio on ytimekäs: Grán confucíon
— iso hämminki.
Reijo
Kemppinen tulee keräämään nuhjuisilla sohvilla makoilevia unisia, hikisiä
toimittajiatiedotustilaisuuteen. Ministereiden lehdistötiedote on valmis,
ratkaiseva
kokous on päättynyt sekasortoon. Kemppinen antaa ymmärtää, että
neuvottelijat
ilmoittavat kotiinlähdöstä. Kukaan ei ole yllättynyt.
Kemppinen
johdattaa toimittajien karavaanin toisen kerroksen lehdistöhuoneeseen.
Kolmisenkymmentä toimittajaa hakee oman oranssisen muovituolinsa suorakaiteeksi
asetettujen pöytien ympärillä. Valkoharsoiset verhot suodattavat yhä Brysselin
tihkuista
hämärää.
Odotetaan
viisi minuuttia, kymmenen. Pääneuvottelijoita ei kuulu. Kemppinen vilkuilee
kelloa hermostuneesti. Tiedottaja alkaa näpelöidä kännykkää, mutta ei saa
tietoa.
Kun parikymmentä minuuttia on kulunut, nalle vinkuu. Sieltä tulee
määräys:
– Hold your horses.
Pangalosin rooli on pelattu. Troikalla ei varmaan ole
ollut synkronoitua strategiaa,
mutta hyvän ja pahan poliisin osat ovat
jakaantuneet luontevasti. Pangalos väsyttää ja
ärsyttää, Kinkel ymmärtää ja
taivuttaa.
Viimeinenkin
haukkapala kreikkalaisten luottamuksesta on syöty. Kauan se elikin,
ensimmäisestä lauantain tapaamisesta laskien 64 tuntia. Candidessa Voltaire hirtättää
tri Panglossin jo sivulla 37.
Pangalos
ehdottaa, että Kinkel miehineen ottaa aloitteen käsiin.
Kun
jokainen suomalainen on varma kotiinlähdöstä, Kinkel soittaa ja pyytää
kohteliaasti
audienssia. Kun saksalainen istuu Salolaisen ja Haaviston kanssa
tutkimassa Suomen
listaa, Kemppinen saa määräyksen peruuttaa lehdistötilaisuus.
Sen
kerran kun Kemppinen saa järjestää lehdistötilaisuuden.
Lähtiessään
Kinkel vakuuttaa tekevänsä kaiken mahdollisen Suomen asian edistämiseksi.
Ei
mitään sen dramaattisempaa. Seuraavaksi Kinkel menee Ruotsin huoneeseen, sitten
Itävallan.
Mutta
Poliittisen Tahdon vierailu on ministereille äärimmäisen tärkeä, henkilökohtainen,
korkean tason kohtaaminen. Pangalosin moukaroinnin perään se kohottaa myös
itsetuntoa, tekee tärkeäksi taas.
Kinkelin
käynti huojentaa suomalaiset. Vihdoinkin Suomen ystävä! Järjestyksen mies, ja
luterilainen!
Aholle ja
Ahtisaarelle soitetaan heti uudet uutiset.
Suomen
ystävän, kesävieraan, kunniahärmäläisen hansaliittolaisen käynti kääntää mielet
kokonaan ympäri, täydestä masennuksesta äärimmäiseen optimismiin. Nyt
arvellaan, että
ystävällinen suurvalta järjestää sopimuksen parissa tunnissa.
Ministereiden
lentoja lykätään vain viisi tuntia: nyt varataan liput belgialaisyhtiö Sabenan
koneeseen 14.35.
Puolivirallinen
tavoite on kello 11 Brysselin aikaa. Olisi komeaa, jos sopimus ehtisi
valmistua
ennen presidentinvaihdosta. Sitä toivoo ainakin Liikanen.
Suurlähettiläs
soittaa heti kahdeksan jälkeen
presidentti Koivistolle, ja kertoo, että
"vakavat poliittiset voimat ovat
nyt tekemässä sopimusta." Sopimus tulee nyt tai ei
koskaan.
Koivisto on
samaa mieltä ja lähettää terveisiä, että ratkaisu on tehtävä, jos tilaisuus
tarjoutuu.
Liikanen
kysyy presidentinvaihdoksen aikataulua. Koivisto sanoo lähtevänsä
Mäntyniemestä Linnaan parin tunnin kuluttua, ja sieltä saman tien eduskuntaan.
– Sehän
on 10.45 täkäläistä aikaa, Liikanen sanoo. Sopimus voi hyvinkin tulla siihen
mennessä.
– Tämähän
vaikuttaa puheiden sisältöön, jos täällä tulee ratkaisu, Liikanen sanoo, ja
lupaa soittaa ennen yhtätoista.
Sitä
puhelua Koivisto ei koskaan kyllä saa.
Tiistaiaamuna neuvotteluilla ei ole enää virallista hahmoa,
sapluunaa.
Suomi ja
Saksa neuvottelevat, ja Saksa vie tuloksen ministerineuvostolle. Mitään ei enää
panna suoraan paperille. Kinkel lupaa jotakin, tai virkamies kertoo ratkaisun
syntyneen.
Valtuuskunta ei enää kokoonnu, vaan ministerit soittavat suoraan
Helsingistä lupia ja
mielipiteitä.
Neuvotteluvaltuuskunnan
sihteeri Kare Halonen koettaa tuskaisesti tulkita erilaisten
lappujen
töherryksiä, numerosarjoja ja jopa äkkiä sutaistuja ameeboja, joista voi
hyvällä
tahdolla hahmottaa Suomen kartan ääriviivoja.
Suulliiset,
epämääräiset lupaukset ovat voimassa vain niille, jotka ovat paikalla.
Osoittautuu, että niiden kirjaaminen jälkeenpäin sopimukseen tuottaa kovia
tuskia.
Maatalouden
cap-tuki ja siirtymäkorvaukset on
lyöty lukkoon. Samoin aluetuet.
Williamson, Troyan, Sundbäck, Liikanen ja
Satuli laativat tahoillaan versioita
suojalausekkeista. Ajatus ei vain enää
tahdo kulkea, virkkeiden muotoilu ja niiden
kaikkienrivinvälistenkin
merkitysten ymmärtäminen vaatii pinnistelyä.
Kosonen
on neuvotellut kaikesta rakennerahastojen tuesta, paitsi 5a-rahasta,
maatalouden
kehittämistuesta. Hän kysyy maatalousneuvottelijoilta, paljonko
rahaa on odotettavissa.
2,8 miljardia viidessä vuodessa, hänelle kerrotaan, 500
miljoonaa ensimmäisenä
jäsenyysvuonna.
Kosonen
laskee summat yhteen ja ilmoittaa luvut Helsinkiin, jossa rahoja jakavat
ministerit Mauri Pekkarinen ja Ilkka Kanerva viestivät tyytyväisyyttään.
Samaan
aikaan Saksan diplomaatit ryhtyvät vapaapalokunnaksi. Von Plötz, Bitterlich ja
Trumpf rientävät kertomaan suomalaisille, miten mitkäkin jäsenmaat suhtautuvat
vaatimuksiin, ja mikä heistä on kompromissin ääriraja. He kertovat, minkä maan
diplomaatit tulee milloinkin "hoitaa".
Kun
suomalaiset ryhtyvät analysoimaan von Plötzin tuomaa tietoa, saksalainen jää
kuuntelemaan ja kommentoi — suomeksi. Von on naimisissa suomalaisen naisen
kanssa,
ja puhuu kieltä sujuvasti. Myöhemmin häntä pitää pyytää poistumaan
huoneesta, jotta
Suomen valtuuskunta voi neuvotella keskenään rauhassa.
Nyt vasta väsymys alkaa todella kiertää tylsää puukkoaan
neuvottelijoissa — varsinkin
ulkorenkaan sakissa, jolla ei enää ole osaa eikä
käsitystä tapahtumista.
Aamupäivän
edetessä avustajat alkavat torkahdella tuoleihin, seinää vasten,
ikkunalaudalle.
Ne, joita
tarvitaan, eivät nuku, vaikka ovat valvoneita ja nälkäisiä. Henkinen paine on
niin kova, ettei
kukaan ajattelekaan unta tai ruokaa. Tai pelko, huoli, hätä, jotka pitää
häätää mielestä, ruveta sijaistoimintaan; käydä läpi papereita ja papereita ja papereita...
Lauseita,
numeroita ja sarakkeita, sanat loikkivat riviltä toiselle, vaihtavat maisemaa,
aivan uusia salaisia merkityksiä, numerot tuikkivat mustina pilkkuina
valkoisesta
paperista,kieppuvia tähtiä, hyppivät silmille kuin kekäleet...
Ei saa nukkua!
Minuutit
matavat, mitään ei tapahdu, mutta mikä hyvänsä hetki voi olla se
historiallinen,
ratkaiseva, vapauttava, tähtihetki. On pakko pysyä valppaana,
ettei vain historia yllätä
housut kintuissa!
Korvissa
soi, päässä humisee, ajatukset takkuuntuvat, mieli harhailee, mutta suonissa
syöksähtelevä adrenaliini pitää miehet vainoharhaisen valppaina.
Jousenkireät
miehet eivät pysty rentoutumaan. Hermot ovat hypänneet pintaan, sydän
takoo,
pikkuasiatkin säpsähdyttävät.
Kello kymmenen Ruotsi jättää Pangalosille virallisestikin
kompromissitarjouksensa.
Hetkeä myöhemmin Carl Bildt soittaa, hän on vihdoin
saanut Britannian ulkoministerin
Douglas Hurdin langalle, ja tämä on luvannut
järjestää maitokiintiöt. Samaan aikaan
ruotsalaisille supsutellaan, että esitys
mennee läpi.
Jacques
Delors on ilmestynyt rakennukseen. Kaikki arvaavat, mitä se merkitsee.
Ulf
Dinkelspiel piipahtaa naapuriin, Suomen huoneeseen. Hän kertoo, että Ruotsin
sopimus saattaa valmistua. Onko Suomella, hän kysyy kohteliaasti, jotakin sitä
vastaan?
Ei toki.
Suomalaiset onnittelevat hillitysti.
Ministerineuvosto
kokoontuu jälleen, pitkästä aikaa, yhdentoista jälkeen. Ministerit
ovat huonotuulisia valvomisesta ja odottelusta, ei heilläkään ole ollut muuta
tekemistä
kuin roikuskella paikalla.
Kinkel
painostaa kollegoita hyväksymään Ruotsin tinkauksen. Ei se saa kaatua 60
miljoonaan ecuun. Komissio vahvistaa, että uudet jäsenet saadaan budjetin
puitteissa.
Kello
11.40 Dinkelspiel kutsutaan viidenteentoista kerrokseen, ja puolilta päivin
Ruotsin
jäsenyys on valmis.
Charlemagnen
konttorikolossi on hohdottomin mahdollinen ympäristö riehakkaalle
festivaalille. Ruotsalaistyttö kipittää kolmannen kerroksen käytävällä, sylissä
pullo
Lanson Black Label -sampanjaa, ja korkea lasipino, jota hän leualla
tukee. Yksi pullo,
yhdeksän lasia. Ja yksi muki suolapähkinöitä.
Tiistaina puoliltapäivin, Ruotsin sopimuksen ratkettua,
Suomen sopimus ratkeaa.
Kreikkalaiset
pyytävät Kinkeliä käymään läpi Suomen viimeiset ratkaisemattomat asiat.
Sundbäck ojentaa Kinkelille neljän kohdan listan: 85 prosenttia vuoristotukea,
sokeri-
ja maitokiintiöt sekä markkinahäiriöiden suojalauseke.
Kinkel
lupaa, että tuki on vuoristotukea. Jälleen suullisesti. Siitä aiheutuu
piintyvin ja
pitkällisin tulkintariita komission kanssa. Lopulta acquis´n vartijat pakotetaan
sommittelemaan selitys, jonka mukaan direktiivi 75/258:n 3 artiklan 5 pykälän
yleisperustelua "eräistä erityishaitoista kärsivistä alueista"
sovelletaan Etelä-Suomeen.
Ruotsi
kinuaa vain rahaa. Se saa maatalouden sopeuttamistueksi naamioitua
jäsenmaksupalautusta reilut miljardi ecua neljässä vuodessa, 6,4 miljardia
markkaa.
Ruotsille
tyrkytetty ja Ruotsin lypsämä lisäraha on piilotettu yhtä taitavasti kuin
kameli
maton alle. Toisena jäsenyysvuotena Ruotsi saa "asteittain
alenevaa" maatalouden
siirtymätukea yli kaksi kertaa enemmän kuin
ensimäisenä.
Suomi ei
pyydä rahaa, vaan oikeutta.
Suomalaiset ovat vedonneet todellisiin tarpeisiin
ja ongelmiin,
vaatineet EU:lta periaatteiden muutosta, ymmärrystä ja sopeutumista.
Mutta Bryssel ei ole kihlakunnanoikeus.
Suomalaiset
uppoutuvat juristeriaan. Jahka säännöt on muutettu, isketään laskimeen
kertoimia ja saavutetaan toivottu määrä rahaa.
Kun
Ruotsin rahavaade on ratkaistu, Delorsin rahoista jäljelle jäävän 315 miljoonan
ecun
potilla rahoitetaan Suomen toiveet. Luvatun lfa:n korottaminen vuoristotueksi maksaa
EU:lle enintään 100
miljoonaa ecua neljässä vuodessa.
Suomi
pääsee kyllä tavoitteeseensa, Ruotsin veroiseen sopimukseen — ellei
parempaankin.
Suomi saa
1995-1998 pari miljardia vähemmän suoraa Big Bang- tukea kuin Ruotsi, mutta
reilummin
muita tukiaisia. Suomi voi saada EU:sta — olettaen että on valmiutta itse
maksaa useista hankkeista valtaosa — yli 21 miljardia markkaa neljänä
ensimmäisenä
jäsenyysvuotena.
Mikä
tärkeintä: Ruotsi ei saa juuri enempää.
Sokeririidan
Suomi taas lopulta häviää. Neuvottelussa Suomi antaa reilusti periksi, mutta
saa kiintiön tingittyä 144 000 tonniin, kun ensin yöllä väsynyt Steichen on
sotkenut
sarakkeet ja laskenut isoglukoosin mukaan raakasokerikiintiöön, virhe
tarttuu
ministerineuvoston virkamiehiin ja 11 000 tonnin ylimäärä jää voimaan —
vajaaksi
kuukaudeksi.
Antti
Satuli palaa vetämään draftaajia huhtikuun
7. päivänä, muotoilemaan epämääräistä
poliittista sopimusta lakitekstiksi.
Lamassoure ei missään tapauksessa suo Suomelle
viekkaudella hankkimaa
ylimääräistä neljää Pulmu-pakettia per kansalainen. Se on
ainoana asiana auki
ainoalla hakijamaalla vielä viisi päivää myöhemmin, tiistai-iltana
12.4. kello
21.
Sopimus on saatava painoon seuraavana päivänä, jotta Euroopan parlamentti
pääsee
käsittelemään sitä sovitun aikataulun mukaan. Suomen jäsenyys siis
kaatuisi sokeriin.
Satuli
saa Aholta luvan antaa Pulmut pakon edessä. Alivaltiosihteeri sanelee
pöytäkirjaan
paheksunnan menettelytavoista, ja siitä, ettei pidetä sovitusta
kiinni.
Isolla on
varaa virheisiin, koska se voi ne voimalla oikoa, pienellä ei.
Koko Suomen uusi strategia — lfa-alueen
tinkiminen sadasta 92:een ja tyytyminen 85:een
— perustuu siihen, että
vastakauppana saadaan lupa pysyviin kansallisiin maataloustukiin
koko Suomen
peltoalalle.
Sundbäck
ja Satuli hiovat kansallisen
maataloustuen artiklaa 141 Williamsonin kanssa
koko tiistain, myös Bitterlichin
ja von Plötzin. EU-virkamiehet halusivat rajata
tukioikeuden vain
"siirtymäajaksi", mutta suomalaisdiplomaatit onnistuvat vesuroimaan
sanan
pykälästä pois.
Nyt Suomi
saa jakaa tukea, mikäli "liittymisestä aiheutuu vakavia vaikeuksia".
Suomi
ilmoittaa tulkitsevansa pykälän pysyväksi oikeudeksi.
Suomalaisten
toiveikas tulkinta on aika pitkälle menevä, semminkin kun sopimuksen
koko
maatalousosaston perusehto on, että
kaikki poikkeustoimet päättyvät vuoden 2000
lopussa.
Syksyllä
1994 Suomi ilmoittaa haluavansa jakaa "vakavien vaikeuksien" tukea jo
ensimmäisestä liittymispäivästä lähtien. Komissio tulkitsee järkeenkäyvästi,
että pitäisi
ensin katsoa, tuleeko vaikeuksia.
Joka
tapauksessa maa- ja metsätalousministeriö kaavailee jo nyt 400 miljoonan markan
tukea vuonna 1997 ilmestyvien vakavien vaikeuksien korjaamiseksi. Kovasta
yrityksestä
huolimatta vaikeuksia ei sittenkään voiteta, koska summan
suunnitellaan jo nyt kasvavan
vuosittain, yli miljardiin markkaan vuosituhannen
vaihteessa.
On Suomen
venytetty tulkinta oikeutettu tai ei, on komission asia myöntää lupa
kansallisiin tukiin tai ei.
Kuten
neuvottelijat jo Brysselissä hoksaavat, koko Suomen peltoala, myös etelän
nollatukialue,
saadaan tukiaisten piiriin ympäristötuen avulla. Ympäristöministeri Sirpa
Pietikäinen yrittää turhaan syksyllä tehdä ympäristötuesta ympäristötukea —
maa- ja metsätalousministeriö lieventää tuen ehtoja niin, että sitä voidaan
käyttää alkuperäiseen tarkoitukseensa. Kun on pohjoinen tuki, on oltava myös
eteläinen tuki.
Neuvottelijat
siis onnistuvat tavallaan vähimmäistavoitteessa, jos kohta jää aina
poliittisten päättäjien vastuulle soveltaa tukipykäliä luovasti ja survoa
tulkintansa läpi
myös komissiossa.
Mutta
kansallisen tuen suojalauseketta suomalaiset eivät saa vaihtokauppana lfa-
prosentista tinkimisestä.
Suomalaiset vain tyytyvät vähän vähempään, kun saksalaiset
vaativat
vastaantuloa.
Heikki Haavisto on
huojentunut keskustan puheenjohtajan terveisistä.
Kun
neuvottelut ovat nyt uudestaan liikkeellä, Esko Aho on kehottanut käymään ne
loppuun.
Ei mitään narinoita siirtymämalleista. Vähimmäistavoitteet on
saavutettava: oikeus
maksaa koko maahan maatalouden ja elintarviketeollisuuden
tukea sekä vuoristo-lfa:ta
melkein kaikkialle.
Samaan
aikaan, kun diplomaatit viilaavat suojalausekkeiden muotoiluja, ministerit
istuvat
huoneessaan ja sopivat niiden käytännön sisällöstä, miljoonista.
Heikki
Haavisto ryhtyy aamulypsyyn, varmistamaan ehtoja, joilla keskusta voi hyväksyä
sopimuksen. Hän on tehnyt listan.
Haavisto
tähdentää moneen kertaan, että maatalouden rahoitusratkaisu on EU-rahoituksen
ja kotimaisen tukipaketin kokonaisuus, ja se voidaan hyväksyä vain, jos
hallitus ja eduskunta
latovat pöytään reilut sopeutusmiljardit.
Salolainen
suostuu.
Haavisto
sitoo Salolaista elintarviketeollisuuden sopeutustukeen. Hänen tukilistassaan
on meijereitä, teurastamoita, muita jalostuslaitoksia. Puhutaan miljoonista.
Esimerkiksi
Lounais-Suomen osuusteurastamon tytäryhtiöineen on saatava 100
miljoonaa markkaa.
Salolainen
suostuu.
Ensimmäinen
lupaus johtaa toukokuun lopussa hallituksen yöneuvotteluihin, joissa Esko
Aho
pyyhkii Salolaisella Smolnan parketit. Vaikka EU-ratkaisun ansiosta kotimaista
rahoitusosuutta voisi jopa pienentää, keskusta tiristää yli viisi miljardia
lisää vuoden
1994 tasoon.
Tosin
tällä kertaa keskustan prässäys uhkaa kaataa myös keskustan johtaman
hallituksen,
kun maatalouspaketti voittaa äänestyksen kokoomuksen
eduskuntaryhmässä vain kahdella
äänellä. Vastakkaisen tuloksen varalle demarit
ja kokoomus ovat jo vaivihkaa viritelleet
uusia hallitustunnusteluja.
Viikon
kuluttua Salolainen joutuu eroamaan kokoomuksen puheenjohtajan paikalta.
Jälkimmäinen
lupaus ei toteudu, vaikka jopa Iiro Viinasen mielestä lso-tuki on pikkuraha.
Julkisen mylläkän jälkeen ilmenee,
että lso tuottaa jopa voittoa,
eikä tarvitse apua. Kun
elintarviketeollisuuden tukiaisia jaetaan tammikuussa
1995, summat ovat paljon odotettua pienempiä; lso
saa vain seitsemän miljoonaa, ja Karjaportti suurimman potin, 15
miljoonaa.
Neuvottelujen
jälkeen Haavisto lupaa Salolaiselle "mtk:n
kultaisen ansiomerkin".
Se olisi
ironinen kunnianosoitus miehelle, joka suuressa lähetystehtävässään antoi
maatalousmiesten kaataa hänet pikkupolitikointiin.
Lopulta koko sopimus oli kaatua tulppaaneihin. Leikkokukat
viivyttivät muutoin valmista
sopimusta vielä kuusi—seitsemänkin tuntia.
Williamson
aamuyöllä laatima muotoilu markkinahäiriöiden suojalausekkeesta ei kelpaa
hollantilaisille ja espanjalaisille. Jos vapautetuilla elintarvikemarkkinoilla
ilmenee vakavia
häiriöitä, niihin voidaan puuttua — paitsi jos ne koskevat
leikkokukkia tai viinejä, hedelmiä
ja vihanneksia.
Suomalaiset
ovat valmiit kompromissiin: viineihin ei tarvitse puuttua.
Heikki Haaviston
reaktio aamupäivän ministerikokouksen vaateeseen on jyrkkä.
Poikkeustuotteiden
luetteloa hän ei hyväksy.
Närpiön
tomaattien esitaistelija, liikenneministeri Ole Norrback ryömii lankoja pitkin
Brysseliin, ja vaatii puutarhaviljelylle samaa suojaa kuin muullekin. Muutoin
Ruotsalainen kansanpuolue aiheuttaisi hallituskriisin ja estäisi EU-jäsenyyden.
Ministerineuvoston
väki kysyy ihmeissään, tulppaaneihinko se kaatui. Suomalaisilla on
hankala
asema: he eivät voi hyväksyä minkäänlaista kompromissia. Iltapäivällä Liikanen
selittää Delorsille, miten erityisen herkkä ala on. Itävalta ja Norja ovat
tiukkoina myös.
Suomalaiset
eivät voi muuta kuin istua huoneessa, rauhoitella Norrbackia ja odottaa.
Espanja luopuu iltapäivällä vaatimuksesta. Viimein alkuillasta
ministerineuvosto saa
sovittua viimeiset kuusi riviä, jotka olivat jäsenyyden
esteenä. Jos tulee maatalouden
kauppahäiriöitä, uusi jäsenmaa voi valittaa komissiolle, joka päättää
vuorokauden sisällä "aiheellisiksi katsomistaan suojatoimenpiteistä".
Tästä
tosiaan riideltiin.
Tiistaina,
1. maaliskuuta 1994, kello 17.54 David Williamson astuu ulos ministerineuvoston
kokoushuoneesta, näyttää Sundbäckille ehdotusta artiklasta 147. Valtiosihteeri
tietää, että
luonnos on riittävä.
Jäsenyys
tapahtuu, se on totta.
Tämä on Pertti Edward Salolaisen suuri, suurin hetki.
Salolainen
harppoo touhukkaana käytävällä, takki auki, solmio sykkyrällä ja pakkaa
samallasalkkuaan. Jopa Heikki Haavisto hymyilee autuaasti hississä.
Ministerit
odottavat 14. kerroksen käytävässä, napittavat takkinsa ja Salolainen oikoo
solmion. Kello 18.25 he astuvat
Saksan valtuuskunnan huoneeseen ja lyövät kättä päälle
Klaus Kinkelin kanssa.
Kello
18.30 Pangalos saattaa Salolaisen ministerineuvoston saliin kuin paraskin
ystävä,
Haavisto tulee perässä. Salolainen kättelee iloisesti Delorsin, sitten
muut. Suomen
ministerit asettuvat maireiden komissaarien viereen,
puheenjohtajaa vastapäätä,
Haavisto
ja Steichen hymyilevät toisilleen erityisen sydämellisesti.
Salolaisen
on kerta kaikkiaan mahdoton pidättää onneaan, kun hän istuu Delorsin viereen.
Haavistokin on iloinen, suorastaan hohottaa Steichenin juttua. Salolainen
laittaa salkun
pöydälle, takaa hiipii Sundbäck ja kerää sen vaivihkaa pois.
Salolainen
ottaa taas reiman vissyhuikan. Muut Suomen neuvottelijat ryhmittyvät
ministereiden taakse henkivartija-asentoon, kädet ristiin rinnalle — Härmälä,
Kosonen,
Satuli, Sundbäck ja kauimmaisena Liikanen.
On hetken
sekava tungos. Salolainen kirjoittaa tunnelmat heti muistiin.
Salolainen
pitää lyhyen puheen, ja säteilee onnea ja lämpöä.
Tätä
lyhyttä hetkeä varten hän on uhrannut kaiken, ja uhraakin. On jotenkin
aseistariisuvaa,
että Salolainen ei pysty, ei osaa, ei halua peittää villiä
riemuaan valtiomiehen levollisiin,
tyyniin eleisiin. Tämä on hänen
kliimaksinsa.
Mikään
muu ei merkitse kuin tämä suuruuden tuokio, jonka hän on nähnyt tuhannesti
peilin edessä, ja jota käy tuhannesti läpi myöhemminkin. Muu saa mennä, ja
meneekin.
Salolainen
on humaltunut historiallisen hetkensä ainutkertaisuudesta, hän näkee itsensä
ikuistuneena uutiskatsauksiin dokumenttielokuviin, tietosanakirjoihin,
hakuteoksiin,
lastenlastensa ja lastenlastenlastensa koulukirjoihin...
Viis
politiikan merkityksettömistä voitoista ja tappioista, jotka haihtuvat
uutisista
pakinapalstoille, poliittisista muistelmista innottomiin graduihin ja
lopulta isänmaan
alaviitteiksi. Mikään hinta ei ole liian kova, että pieni mies
voi seistä suurmiehen
puujaloilla, vaikka hetken, vaikka huojuenkin.
Salolainen
on sankarinsa. Kuin Frank Capran elokuvissa.
Mutta
kenties hän todistaa samalla, että suurmiesten aika on ohi, historiaan jäävien
mieskunnon osoitusten, korvaamattomien yksilöiden, sankaruuden,
näköispatsaiden.
Ehkä hänen nimensä unohdetaan; hän vain sattui olemaan
paikalla, se senkertainen
poliitikko, sen pakollisen sinisen puvun täyte.
Kenties
häntä ei palkitakaan. Häntä, joka heittäytyi benji-hyppyyn ilman narua, niin
yhdelle asialleen uhrautuen, että hallitus hylkäsi eikä nimittänyt
komissaariksi, ei edes
oma puolue nimittänyt komissaariehdokkaaksi — koska hän
ei halunnut sotkea suureen
asiaansa pientä politiikkaa, kyseenalaistaa aatteen
pyhyyttä matalamielisellä
omanvoitonpyynnillä.
Kenties
20 vuoden päästä muistetaankin joku muu. Kyyniset kansalaiset eivät usko
sankaripoliitikkoihin, ne etsivät puhtaan otsan takaa ahnetta ajatusta, ja jos
eivät löydä
— pitävät vain tyhmänä. Poliitikot halutaan poliitikkoina.
Luultavasti
Suomen EU-jäsenyydestä muistetaan henkilö takaoikealta, tahallaan
EU-virkamiesten
väliin kätkeytynyt mies, joka on viimeiset viisi vuotta opetellut
intensiivikursseilla kahlitsemaan liian helposti ryöstäytyvän hymynsä,
kuohitsemaan
liian nokkelan kielensä, hakeutumaan seurueen keskipisteestä
ulkoreunalle, panemaan
kynttilän vakan alle joka ilta —
— ja
yhtenä aamuna hän heräsi Suomen ensimmäisenä EU-komissaarina.
– Kuvat olisivat mukava
muisto tästä urakasta, Pertti Salolainen hymyilee, eiks olis,
hän hakee muilta
miehiltä kannustusta.
Ei
missään tapauksessa, kauhistuu Erkki Liikanen ja kieltää jyrkästi valokuvaajia
ja
TV-kameroita tulemasta edustuston saunaan. Kuvaajat maanittelevat,
Salolainen myöntelee,
Liikanen estää ehdottomasti ja tylysti.
Suurlähettiläs
ei todellakaan halua Salolaisesta ja Haavistosta kuvaa, jossa he reteinä
skoolaavat saunassa. Miltä se näyttäisi, hän selittää kiihkeästi, kuva
keski-ikäisistä miehistä
lauteilla, kännäämässä ja hurraamassa omaa
Eurooppaansa, uusia valloituksiaan. Kuva
herraeliitin juhlista kiertäisi
mediasta mediaan, vainoaisi jokaista ikuisesti.
Tulevina
kuukausina miehet muistivat Erkki Liikasta iltarukouksissaan.
Salolaisen
riemukkuutta ei paljon häiritse, vaikka tämä suurhetki jäikin ikuistamatta.
Saunassa miehet yrittävät vähän remuta, puolipakosta — joku suunnittelee
"Pangaloksen
ystävien kerhoa", hoilataan epävireisesti
"Kallavesj" -laulun
sävelellä: Pangaloooooss....
Pangalooooosss...
Väsyneet
miehet eivät saunassa kauan remua. Haavisto ottaa torkut. Muutkin alkavat
sipata jo kahdesta oluesta, ja kymmenen aikaan miehet painuvat hotelliin.
Nukkumaan,
juhlan kunniaksi.
– Elämäni
halvin edustustilaisuus, Liikanen hykertelee.
Naisten
saunaa ei tarvitse lämmittää.
Saunatunnelma on matala siksikin, että neuvottelijat
huomaavat menettäneensä melkein
puoli miljardia markkaa vuosittain.
Kun
neuvottelijat kerääntyvät tiistai-illansuussa edustustoon ynnäämään sovittuja
summia,
he havaitsevat, että maatalouden lfa-tuet
sisältyvät sittenkin rakennerahastoihin.
Kosonen on aamulla luullut, että Suomi
saa 454 miljoonaa markkaa hänelle kerrotun
summan lisäksi.
Hemilä,
Mäkinen ja muut olivat tarkastaneet asian monta kertaa, ja olleet aivan
varmoja,
että epäsuotuisten alueiden tuet maksetaan maataloustukena. Nyt lfa-rahat lohkaisevat
5a-tuesta ja
kuutostuesta yhteensä lähes puoli miljardia markkaa joka vuosi.
Kaikki
yökausien prosenttien tinkaaminen on ollut turhaa.
Jos
epäsuotuisten alueiden tukea olisi saatu koko maahan, tai 92 prosentin
alueelle, se
olisi syönyt rakennerahastoja vain entistä enemmän.
EU-neuvottelijat ovat tienneet
tämän koko ajan.
Eikka
Kosonen epäkiitollinen tehtävän on ilmoittaa asiasta muille.
Sundbäck
on laskuvirheestä tyrmistynyt. Huono ja hämärä asia, tällaista ei saa
tapahtua.
Muutkin ovat
epäuskoisia. Salolainen ja Haavisto manailevat pettyneinä.
Mauri
Pekkarinen käy seuraavat päivät kuumana, hänhän on menettänyt satoja miljoonia
markkoja. Häntä on huijattu. Hänet nolataan. Hän ei olisi suostunut kauppaan,
jos olisi
tiennyt.
Suomalaisministerit
yrittävät urheasti avata neuvotteluja uudestaan seuraavina viikkoina,
kun he
palaavat Brysseliin. Haavisto sanoo lehdistötilaisuudessa — jonne lopulta olen
löytänyt
hortoiltuani aikani eurokorttelien sateessa — komission "osoittaneen
ymmärrystä" suomalaisten väärinkäsitykselle.
Sitten
hukattu puoli miljardia unohtuu armeliaasti, kunnes se mainitaan jälleen
joulukuussa
Helsingin Sanomissa. Hallitus päättää yrittää neuvotella rahat
takaisin.
– On ihanaa olla puhtaassa paidassa, parta ajeltuna, Pertti
Salolainen summaa tunnelmat lehdistötilaisuudessa.
Nääntyneet
miehet saavat ensimmäisen kerran sämpylän eteensä lehdistötilaisuudessa.
Salolainen kykenee näykkäämään vain pienen palan
Salolainen
kiittää lämpöisesti Klaus Kinkeliä sopimuksen survomisesta, mutta ei mainitse
kreikkalaisia. Hän saa onnittelusoiton Helmut Kohlilta. Carl Bildt on jo
ehtinyt julkisesti
osoittaa kiitollisuutensa liitokanslerille.
Esko Aho
soittaa Haavistolle ja onnittelee. Ministerin synkkyys sulaa huojentuneeksi
tyytyväisyydeksi. Hymy käy kuitenkin vain kääntymässä, apeus palaa. Jopa
viivasuinen
Härmäläkin moittii ministeriä turhasta murheellisuudesta.
Suomalaiset
häviävät aina, silloinkin kun voittavat.
Ruotsin
valtiovarainministeri Anne Wibble saa kansanpuolueen toimistossa
kansallissankarin vastaanoton. Puoluetoverit heittävät hänet hurraten ilmaan.
Onnellinen
Wibble luonnehtii sopimusta "hyvin hyväksi". Suomessa
Paavo Väyrynen julistaa heti,
että maatalousratkaisu ei riitä, pitää neuvotella
uusi, parempi sopimus. Kaikki arvaavat,
kenen johdolla.
Ruotsin
pääministeri hehkuttaa, että sopimus on "kuin jääkiekkokulta". Suomen
pääministeri vähättelee, että neuvottelutulos on "vain pohja
sopimukselle".
Lausunto
on tilanteessa kovin pikkusieluinen. Se on keskustan puheenjohtajan viesti
kentälle, ei valtiomiehen visio Suomen kansalle.
Aho on
tietysti tavallaan oikeassa. Haavisto murehtii jo, että tätäkin vähää täytyy
käydä
vielä monta kertaa vääntämässä. Täst´edes ministerit tekevät viikoittain
turhan matkan
Brysseliin.
Keskiviikkoisessa
hallituksen iltakoulussa tapahtuu harvinainen ilmiö, virkamiehet ryhtyvät
väittelemään pääministerin kanssa. Sundbäck ja Härmälä protestoivat selkein
sanoin:
sopimus on sopimus. He
kokevat Ahon antaneen jonkinlaisen epäluottamuslauseen.
Maratonin
vaikutus alkaa tuntua vasta jälkeenpäin, kun psyyke oikeastaan vasta herää
tajuamaan koko painajaisen. Torstaina yksi neuvottelijoista kokee täyden
päiväkausien
hermoromahduksen.
Ja Heikki
Haavisto on viikonlopun aikana tehnyt päätöksensä. Hän eroaa mtk:n
puheenjohtajan tehtävästä.
Itsenäisyyspäivänä 1994 kaikki keskeiset
neuvottelijat saavat Ahtisaarelta korkeat
kunniamerkit —paitsi
käpykaartilainen Esa Härmälä.
Kaikki
ovat saaneet palkintoja. Suomen kansa on hyväksynyt heidän neuvottelemansa
sopimuksen selvin luvuin.
Veli
Sundbäck on nimitetty heti sopimusviikolla Ahtisaaren seuraajaksi,
ulkoministeriön
valtiosihteeriksi. Erkki Liikanen on saanut Suomen ensimmäisen
komissaarin paikan, ja
Antti Satuli on nimitetty Liikasen seuraajaksi
Brysseliin.
Mutta se
on vain hetkellistä.
Sopimus
ei koskaan ole tarpeeksi hyvä, paras mahdollinen. Jos voitetaan, olisi pitänyt
voittaa enemmän. Muut paitsi Salolainen tietävät, että maine haihtuu, uroteot
latistuvat,
irvihampaat kalvavat hitaasti mutta täydellisesti kaiken gloorian.
Sen jälkeen, kun komean
univormun ovat nakertaneet koit, harakat varastavat
manttelista kultanapitkin.
Se on
alkanut jo. Heti mitalienjälkeisellä viikolla Vesa-Pekka Koljonen epäilee
Ilta-Sanomissa, että kansaa oli harhautettu mukahyvällä jäsenyyssopimuksella,
ja Suomen neuvottelijat ovat menneet halpaan. "Brysselin
korkkiruuvinkierot neuvottelijat ovat
höynäyttäneet rehellisiä
maalaispoikia."
"[N]euvotteluissa
olisi pitänyt vetää härskiä linjaa — kaikki meille heti nyt — eikä hölmöä
partiopoikatyyliä", Koljonen opettaa. "Semmoinen on paha
maailma."
Eikä scrapiesta edes mainita jäsenyyssopimuksessa.
